Katsaus Venäjän juutalaisten pogromeihin osa 1

Tämä on kolmiosaisen Venäjän juutalaiskysymystä käsittelevän artikkelisarjan ensimmäinen osa. Toisen osan voit lukea täältä ja kolmannen täältä.

1800-luvun Venäjän juutalaisvastaiset mellakat eli pogromit kuuluvat juutalaisten historian merkittävimpiin lukuihin. Niillä on jopa suuri maailmanpoliittinen merkitys. Mellakat vaikuttavat edelleen länsimaiden väestökoostumukseen, sillä 80 % länsimaiden diasporajuutalaisista on venäjältä vuosien 1880–1910 aikana paenneiden jälkeläisiä. Vielä merkittävämpää on se, kuinka suuresti tapahtumat vaikuttivat juutalaiseen nationalismiin. Pogromien myötä moderni ja kansainvälinen juutalainen poliittinen kulttuuri kehittyi huomattavasti.

Varsinkin juutalaiset historioitsijat väittävät pogromeja aina ”järjettömiksi hyökkäyksiksi juutalaisia vastaan”, joissa pahantahtoiset venäläisvirkamiehet manipuloivat väkivaltaisia talonpoikajoukkoja. Juutalaishistorioitsijoilla on ilmiölle myös muita selityksiä, jotka ovat kuitenkin äärimmäisen epäloogisia ja epäuskottavia. Esimerkiksi professori Donald G. Dutton on väittänyt, että ainut talonpoikija väkivaltaan motivoinut asia oli syytökset juutalaisten tekemistä kristittyjen lasten veriuhreista. Duttonin mukaan levottomuudet eivät johtuneet lainkaan juutalaisten määrän räjähdysmäisestä kasvusta kaupungeissa, näiden epäilyttävästä rikastumisesta tai siitä, että juutalaiset olivat yliedustettuina vallankaappausta juonineissa poliittisissa salaseuroissa.

Harva historioitsija on uskaltanut tarkastella ”pakolaisten” tarinoita kriittisessä valossa ja selvittää, mitä Venäjällä todella tapahtui mellakoita ennen ja niiden aikana. Osaksi tätä historiallista aukkoa selittää se, etteivät juutalaiset ole mielellään tutkineet pogromeja syvällisesti niiden yhteiskunnallista taustaa vasten. Ei-juutalaisia historioitsijoita on puolestaan julkisesti neuvottu jättämään aihe väliin. Esimerkiksi kun ukrainalaiset tutkijat löysivät todisteita siitä, että mellakoiden juutalaisten uhrien lukumäärää oli huomattavasti paisuteltu, julisti juutalainen sukututkimukseen erikoistunut julkaisu JewishGen: ”Mielestämme nämä tosiasiat ovat täysin merkityksettömiä, sillä ne ohjaavat keskustelun pois oleellisesta: pogromien yhteydestä kansanmurhaan.”

JewishGenin reaktio on tietysti vastoin kaikkia historiantutkimuksen sääntöjä. Historioitsijoiden tehtävä on selvittää, mitä menneisyydessä todella tapahtui riippumatta siitä, kuinka epämukava totuus on. JewishGen ei halua, että faktat pilaavat hyvän tarinan. Kuten tulemme myös todistamaan, väitteet pogromien yhteydestä mihinkään ”kansanmurhaan” ovat täysin tuulesta temmattuja. Professori Michael Mann California Los Angelesin yliopistolta on kerännyt todisteita siitä, etteivät pogromien pääarkkitehdit olleet aikeissa ”tuhota” juutalaista kansaa.

JewishGenin outo lausunto on osa laajempaa juutalaista tutkimusta vaivaavaa ongelmaa. Sen sijaan, että pogromien yhteiskunnallinen tausta ja juutalaisten rooli myönnettäisiin, käytetään mellakoita ideologisena keppihevosena. Niitä verrataan perusteettomasti muihin historian ilmiöihin. John Klier on sanonut, että kun tapahtumia aletaan vertailla toisiinsa, ”esimerkkitapaukset otetaan yleensä 1900-luvulta, minkä jälkeen niitä peilataan 1800-luvun tapahtumiin”. Tämä on äärimmäisen ongelmallista objektiivisen tutkimuksen kannalta, ja yleensä vertauksilla yritetään pönkittää oppia siitä, että olisi olemassa jokin ”Eurooppaa riivaava” juutalaisvastaisuuden jatkumo.

Tämän esseesarjan tavoitteena on murtaa aihetta ympäröivät myytit. Onneksi myös monet muut ovat viimein kiinnostuneet pogromien totuudesta. I. M. Aronsonin väite siitä, että pogromit olisivat olleet ”ainakin osaksi hallituksen suunnittelemia”, on torpattu jo kokonaan. Aronsonin valheita on ollut paljastamassa pieni ei-juutalaisten historioitsijoiden joukko, etunenässä juutalaisuutta tutkinut professori John Doyle Klier Lontoosta. 2005 julkaistussa kirjassaan Russians, Jews, and the Pogroms of 1881–2 Klier toteaa, että nykyaikainen tutkimus on kumonnut myytin venäläisten virkamiesten järjestämistä ja hyväksymistä pogromeista.

Tämä esseesarja myös pyrkii osoittamaan, että uusi pogromeista saatu tieto on ilmiön ymmärtämiseksi ensisijaisen tärkeää, eikä todellakaan epäolennaista, kuten JewishGen väittää. Sarjan ensimmäinen osa käsittelee Venäjän juutalaiskysymyksen taustoja. Seuraavat artikkelit käsittelevät itse pogromeja ja sitä, kuinka myytit ovat peittäneet niiden todellisen luonteen. Lopuksi selvitämme, miksi myytit kehitettiin ja miten ne vaikuttavat juutalaisten historiakäsitykseen.

1772 Venäjän keisarikunta jakoi Puolan ensimmäistä kertaa, ”pyyhkien Euroopan geopoliittiselta kartalta suuren kuningaskunnan, joka 1600-luvulla ulottui jopa Preussin ja eteläisen Ukrainan alueelle”. Samalla Venäjän keisarikunta hajotti ”maailman suurimman juutalaisyhteisön”. Juutalaisyhteisö jakaantui kolmeen osaan: Poznańissa asuvat jäivät Preussin vallan alaisuuteen, Galitsian asukkaista tehtiin itävaltalaisia ja loput liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Venäjän alaiset puolalaiset alkoivat kiivaasti etsiä syitä kansansa perikadolle. Israel Friedlanderin mukaan ”juutalaisongelma tuli tällöin väkisinkin esiin.”

Aihetta tutkimaan asetetun komitean mukaan maan jakamista edeltävinä vuosikymmeninä Puolan juutalaisten lukumäärä oli räjähtänyt ja se oli jo lähes 20 % koko väestöstä. Lisäksi selvisi, että juutalaiset hallitsivat 75:ää prosenttia Puolan ulkomaankaupasta. Yhä useammat juutalaiset myös muuttivat ylikansoitetuista kaupungeista maaseudulle, jossa he hankkivat itselleen pian monopoliaseman myymällä viinaa talonpojille. Vuoteen 1774 tultaessa Venäjän virkamiehet saivat yhä vihaisempia yhteydenottoja ei-juutalaisilta kauppiailta, joiden mukaan juutalaisten etninen verkostoituminen oli johtanut monopoliasemaan myös vientitaloudessa. Kauppiaat pelkäsivät, että juutalaisten monopoli tulisi olemaan tuhoisa kuluttajien oikeuksien ja hyvinvoinnin kannalta. Nämä olivat tärkeimmät syyt, miksi Varsovan juutalaiset häädettiin 1775. 1800-luvulle asti puolalaisten ja juutalaisten välillä vallitsi ”kylmä sota”. Kun Napoleon perusti Varsovan herttuakunnan 1807, se ei muuttanut tilannetta. Napoleon oli samaa mieltä paikallisten kanssa siitä, että uuden perustuslain takaamat etuudet eivät saa koskea juutalaisia ennen kuin nämä kykenevät luopumaan ikävistä ominaispiirteistään. 1813 herttuakunnan hallitus päätti murtaa viinakaupan juutalaisen monopolin, ja juutalaisia kiellettiin myymästä alkoholia kylissä. Tämä teki kymmenistätuhansista juutalaisista työttömiä. Puolan juutalaiset eivät tietenkään surreet, kun herttuakunta kaatui 1815 Napoleonin epäonnistuttua hyökkäyksessä Venäjälle.

Loppuvuodesta 1815 pidettiin Wienin kongressi. Sen tavoitteena oli antaa tunnustus uudelle autonomiselle Puolan kuningaskunnalle Venäjän vallan alaisuudessa. Vaikka valtaosa Puolan juutalaisista jäi asumaan uuden kuningaskunnan alueelle, kymmenet tuhannet heistä muuttivat Venäjän keisarikunnan sisällä muihin paikkoihin, mistä alkoi venäläisten ja juutalaisten välisen epäluuloisuuden aika. Venäjän hallituksen ensimmäinen reaktio ei-toivotun juutalaisväestön hyökyaaltoon oli estää juutalaisten pääsy vanhoille venäläisille alueille. Ratkaisu ongelmaan oli väestön hallinta. Keisarikunnan länsiosaan luotiin Venäjän juutalaisten asuinalue, johon maan juutalaisväestö keskitettiin. Nykyään asuinaluetta muistellaan hyvin negatiivisessa sävyssä, mutta alue ei tosiasiassa ollut mikään ilmatiivis vankila. Monet juutalaiset saivat asua alueen ulkopuolella ja he saivat käydä kauppaa markkinoilla. Kiintiömäärä juutalaisia sai jopa opiskella venäläisissä yliopistoissa. 1860-luvulla jo yli puolet maailman juutalaisista asui länsivenäläisellä alueella.

Wienin kongressin jälkeen juutalaiset ympäri keisarikuntaa alkoivat työskennellä välittäjinä. Joissain kaupungeissa juutalaisia kauppiaita oli enemmän kuin kristittyjä. Pikku hiljaa juutalaiset hivuttautuivat myös takaisin viinabisneksen pariin. Klierin mukaan 1830-luvulle tultaessa Valko-Venäjän juutalaiset hallitsivat ylivoimaisesti alueensa markkinoita. Klierin tutkimukset 1980-luvulla olivat ensimmäisiä, jotka todella kykenivät selittämään venäläisten ja juutalaisten suhteita vuotta 1914 edeltävällä ajalla. Kansasissa syntynyt katolilainen Klier ei pitänyt yksinkertaistuksista eikä juutalaiset yltiöpositiivisessa valossa esittävistä tarinoista, kuten Viulunsoittaja katolla. Klier muistutti teoksissaan toistuvasti, että Venäjän tsaarit ja ministerit yksinkertaisesti halusivat, että juutalaisten asuinalueella vallitsisi laki ja järjestys ja että ne olisivat tuottoisia. Klierin mukaan paljon parjattu juutalaisten länsivenäläinen asuinalue oli ainut ratkaisu, minkä maan johto keksi jättimäisen väestöllisen mullistuksen kohdatessa. Valtiojohto joutui miettimään hyvin vaikeita poliittisia kysymyksiä, kuten kuinka toimia fanaattisten ultraortodoksisten juutalaisten kanssa, jotka eivät ikinä tulisi kunnioittamaan venäläistä valtiota.

1841 Venäjän juutalaisyhteisöitä alettiin tutkia tarkkaan, ja venäläiset totesivat, että juutalaisiin liittyi kolme suurta ongelmaa. Ensinnäkin juutalaiset erottautuivat muista pukeutumisensa, kielensä, uskontonsa ja kulttuurinsa puolesta. Juutalaiset eivät tahtoneet kuulua ei-juutalaiseen yhteiskuntaan, vaan pitivät itseään muita parempana, ”valittuna” kansana. He olivat ylimielisiä, mikä synnytti vihanpitoa juutalaisten ja venäläisten välille. Vastakkainasettelua vain pahensi juutalaispojille perinteisesti opetetut Talmudin kappaleet, joissa hyökättiin aggressiivisesti esimerkiksi kristittyjä vastaan. Toinen suuri ongelma oli se, että juutalaisten taloudellinen toiminta rikkoi räikeästi muiden Venäjällä asuvien kunnioittamia arvoja. Talmud kannusti ei-juutalaisten julmaan ja pidäkkeettömään taloudelliseen riistoon ja huijauksiin. Tämä tukee Max Weberin teoriaa ”sisäisestä” ja ”ulkoisesta” etiikasta; Weberin mukaan ”vahvan sosiaalisen yksikön jäsenet asettavat erilaiset moraaliset vaatimukset ’omien’ ja ’ulkopuolisten’ kohtelulle”. Kolmas osa Venäjän juutalaisongelmaa koski juutalaisten lojaaliutta. Venäjän keisarikunnan juutalaiset olivat säilyttäneet vanhan Puolan juutalaisten kehila-järjestelmän. Kehila on juutalaisten oma yhteisöllinen hallintojärjestelmä, joka ei ole lainkaan riippuvainen ympäröivän yhteiskunnan säännöistä (esimerkiksi Helsingin juutalaisen seurakunnan lehti on nimeltään HaKehila, suom. huom.). Kehila oli saanut Venäjän viranomaisten hiljaisen hyväksynnän, sillä siitä oli paljon apua verottajalle. Juutalaisten lojaalius kehilalle oli kuitenkin äärimmäistä eikä se missään nimessä rajoittunut veroihin tai rahaan. Lähes kaikki juutalaiset jatkoivat Venäjälle muutettuaan esimerkiksi juutalaisten oman tuomioistuimen toiminnan tukemista.

John Klierin mukaan venäläiset totesivat kolme mainittua tekijää ymmärrettyään, että ”juutalaisten toimintaa täytyy muuttaa ja heistä on tehtävä kunnon kansalaisia”. Keisari Aleksanteri I:n aikana (1801–25) yhteiskunta yritti kannustaa juutalaisia omaksumaan taloudellisesti hyödyllisempiä elinkeinoja. Juutalaisille myönnettiin avokätisesti erilaisia etuisuuksia, jotta he luopuisivat välittäjäammateistaan, viinanpoltosta ja alkoholin anniskelusta. Yhteiskunta pyysi juutalaisia liittymään esimerkiksi venäläisten maanviljelijöiden avuksi. Klierin mukaan juutalaiset olivat kuitenkin jo niin tiukasti kiinni liike-elämän ytimessä keisarikunnan raja-alueilla, ettei esimerkiksi lakimuutoksilla voitu heidän toimintaansa enää vaikuttaa.

1844 Nikolai I:n alaisuudessa Venäjän hallitus alkoi säätää uudistuksia ja lakeja, joiden tarkoituksena oli kaataa juutalaisten ja valtaväestön välinen raja-aita sekä sulauttaa juutalaiset yhteiskuntaan. Loogisesti hallitus päätti kieltää ensimmäiseksi kehilan, jota kuvailtiin ”laittomaksi maanalaiseksi järjestelmäksi”. Kehilan kieltämisessä oli kyse paljosta muustakin kuin juutalaisten lojaaliudesta. Kehila tarjosi juutalaisille äärettömän hyvän etulyöntiaseman taloudessa. Juutalaisten kauppiaiden huomaamaton yhteistyö teki heistä jopa mahtavampia kuin venäläiskyliä hallinneista kulakeista. Hallitus tarjosi laajempia kansalaisoikeuksia kaikille juutalaisille, jotka alkaisivat tehdä yhteiskuntaa hyödyttävää työtä. Harva juutalainen oli kuitenkaan kiinnostunut. Nikolai jopa perusti yhteiskunnan rahoittamia juutalaisten kouluja, sillä hän toivoi koulun kaltaisten instituutioiden nykyaikaistavan juutalaisten ajattelua suhteessa muihin kansalaisiin. Nikolai joutui kuitenkin pettymään, sillä kouluissa kasvoikin suuri joukko koulutettuja juutalaisia älykköjä, jotka suorastaan inhosivat Venäjän hallitusta.

Myös keisari Aleksanteri II yritti kotouttaa juutalaisia Venäjään. Maaorjuus kiellettiin 1861. Aleksanteri antoi juutalaisille enemmän taloudellista liikkumatilaa ja paransi korkeasti koulutettujen juutalaisten sekä suurliikemiesten oikeuksia. Hänen yhteiskunnallinen ohjelmansa perustui sovinnollisuudelle ja hän tarjosi juutalaisille kepin sijaan porkkanaa. Koulut avattiin juutalaisille nyt kokonaan, ja juutalaiset pääsivät jopa valamiehistöön tuomioistuimissa. Läntisellä juutalaisten asuinalueella liikkuvuutta ja elinoloja parannettiin tuntuvasti. Klierin mukaan ”juutalaisista tuli julkisessa keskustelussa suoranainen sympatian kohde”. Lehdistö alkoi vaatia täyttä tasa-arvoa juutalaisille venäläisessä yhteiskunnassa.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä. Mitä enemmän juutalaiset saivat etuisuuksia ja helpotuksia, sitä enemmän niitä käytettiin myös häikäilemättömästi hyväksi. ”Valittu kansa” ei juuri osoittanut kiitollisuutta yhteiskunnalle, sillä muutokset eivät heidän mielestään olleet tarpeeksi suuria. Puolalaisten kapina 1863 sekä se, että huomattava joukko rikkaita juutalaisia oli rahoittanut kapinallisia, saivat monet venäläiset jälleen epäilemään juutalaisten lojaaliutta. Hallitus oli vapauttanut maaorjat ja ryhtynyt ajamaan talonpoikien asiaa suorastaan isällisellä otteella. Samalla se kauhukseen huomasi, että ”juutalaiset käyttivät hyväkseen kouluttamattomia sekä toisinaan yksinkertaisia maalaisia ja tekivät näistä omia maaorjiaan”. Selvisi myös, että uudesta maanpuolustusta koskevasta lainsäädännöstä huolimatta juutalaiset olivat mestareita välttelemään asevelvollisuutta. Kostoksi hallitus kiristi tavernojen toimintaa koskevaa lainsäädäntöä (viinakauppa oli edelleen juutalaisille tärkeä tulonlähde) ja kehitti uusia tapoja saada juutalaiset armeijaan. Jotkut väittävät, että juutalaisilta kiellettiin samalla maanomistus, mutta Klier on löytänyt paljon todisteita siitä, että juutalaiset saivat edelleen ostaa talonpoikien omaisuutta huutokaupoissa. Läntisellä asuinalueella ainoastaan säätyläisten omaisuuden hankkiminen oli kielletty juutalaisilta, kaikki muu oli vapaasti ostettavissa.

Aleksanteri II:n valtakauden lopulla venäläiset olivat yleisesti pettyneitä hallituksen tapaan myötäillä juutalaisten vaatimuksia. Suurin osa juutalaisista oli jääräpäisesti jatkanut valtiolle haitallisten ammattien parissa, he vihasivat edelleen venäläistä kulttuuria ja kieltäytyivät sopeutumasta yhteiskuntaan.Venäläiset vaativat muutosta. Jotkut sanomalehdet jopa vaativat läntisen asuinalueen lopettamista sillä perusteella, ettei alue joutuisi yksinään suoriutumaan juutalaistaakasta. Toiset julkaisut taas ilmaisivat pelkonsa siitä, että ”maanviljelijöitä käytetään hävyttömästi hyväksi heidän kouluttamattomuutensa vuoksi”. Samalla juutalaiset kouluttautuivat yhä korkeammin. Odessassa koulu toisensa jälkeen ilmoitti, että ”juutalaiset ajavat kristityt kokonaan pois opinahjoista ja täyttävät itse kaikki luokat”.

Aleksanteri II:n salamurhan lähestyessä juutalaiskysymykseen ei vieläkään oltu vastattu. Vuosikymmenien ajan jatkuneet myönnytykset ja lakiuudistukset eivät olleet vaikuttaneet mitenkään Venäjän juutalaisväestöön, joka oli edelleen etnisesti, kulttuurillisesti ja poliittisesti eristäytynyt muista. Uusi juutalainen korkeasti koulutettu älymystö puri kursailematta venäläistä ruokkivaa kättä. Venäläiskouluissa opiskelleet juutalaiset eivät tahtoneet opettaa sukulaisilleen venäläisiä arvoja, vaan vaativat entistä kiivaampaa juutalaisnationalismia. Hallitus oli antanut koulutuksessa ja taloudessa pikkusormen, mutta juutalaisyhteisö vei koko käden. Juutalaiset kansoittivat venäläiskoulut ja maahan oli syntynyt uusi juutalainen kapitalistiluokka. 1879 rabbikomissio alkoi lobata venäläisille viranomaisille juutalaisten täysiä kansalaisoikeuksia, mikä tietysti huolestutti kaikkia talonpoikien hyvinvoinnista välittäviä.

Kun tilanne kärjistyi, se ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhteenotoilla oli pitkä historiallinen tausta. Sarjan seuraavassa osassa käsitellään välittömiä tapahtumia, jotka sytyttivät Venäjän juutalaisvastaiset mellakat. Tulemme repimään myytit totuuden ympäriltä ja paljastamaan juutalaisen vaikutuksen venäläiseen yhteiskuntaan.

Alkuperäinen artikkeli englanniksi lähteineen The Occidental Observerin verkkosivuilla.