Katsaus Venäjän juutalaisten pogromeihin osa 2

Tämä on kolmiosaisen Venäjän juutalaiskysymystä käsittelevän artikkelisarjan toinen osa. Tässä osassa käsittelemme juutalaisten keksimiä kauhutarinoita. Lue ensimmäinen osa täältä ja kolmas osa täältä!

Sarjan ensimmäisessä osassa selvitimme Venäjän juutalaiskysymyksen historialliset taustat, joten on aika keskittyä 1880-luvun pogromeihin. Käymme artikkelissa ensin läpi juutalaisten historioitsijoiden valtavirtaistamat tarinat mellakoista. Juuri juutalaisten itsensä kertoma versio tapahtumista on vakiintunut osaksi virallista historiankirjoitusta. Esseen jälkipuoliskolla tutkimme juutalaisten tarinaa kriittisesti ja selvitämme tapahtumien todellisen kulun. Myös valtavirtaisen historiankirjoituksen tulee kestää kritiikkiä ja kyseenalaistamista. Mikäli emme anna tutkijoiden uudelleentulkita menneitä tapahtumia uusien tietojen ja löytöjen valossa, ei historiantutkimuksemme ole enää tiedettä vaan aatteellista paatosta.

 

Juutalaisten versio tapahtumista

1881 Venäjänjuutalainen komitea RJC (joka oli Britannian juutalaiseliitin peitejärjestö) alkoi painattaa suuria määriä vihkoa nimeltä Juutalaisvaino Venäjällä (The Persecution of the Jews in Russia). Teosta levitettiin muun muassa lehdistön ja kirkon avulla. 1899 sen ulkoasua viilattiin ja se julkaistiin pienenä kirjana. Kirjan digitaaliversiota voi lukea Internetissä. 1900-luvun alussa kirjan inspiroimana syntyi myös säännöllisesti julkaistu lehti nimeltä Synkin Venäjä – viikoittainen tiedote vapaustaistelusta (Darkest Russia – A Weekly Record of the Struggle for Freedom). Julkaisun tarkoituksena oli iskostaa jokaisen britin päähän uudelleen ja uudelleen ”kauheuksia”, joita Venäjän juutalaiset joutuivat kokemaan. Teosten painosmäärät olivat tähtitieteellisiä, joten kyseessä on eräs juutalaishistorian kunnianhimoisimmista propagandahankkeista. Sama kampanjointi alkoi myös Yhdysvalloissa, sillä juutalaiset olivat päättäneet ottaa haltuunsa yhteiskunnallisen keskustelun länsimaissa. Tavoitteena oli paitsi mustamaalata venäläisiä, myös hakea sympatiaa juutalaiselle ”uhrikansalle”. Näin juutalaiset varmistivat sen, etteivät nationalistit länsimaissa estäisi juutalaisten vapaata liikkuvuutta maasta toiseen. Eurooppalaiset kansallismieliset rinnastettiin juutalaispropagandassa Venäjän raivoaviin ja väkivaltaisiin kasakoihin.

RJC:n ensisijainen tehtävä oli manipuloida länsimaissa keskustelua venäläisten suhteesta juutalaisiin. RJC:n tarinan mukaan Itä-Euroopan juutalaisia on ”syrjitty” jo vuosisatoja ja heitä ”sorretaan kehdosta hautaan rasistisella lainsäädännöllä”. RJC:n propagandassa väitettiin, että Venäjällä vallitsi hiljainen sopimus siitä, ettei juutalaisille annettaisi työpaikkoja. Väitettiin, että juutalaiset Venäjällä vain haluaisivat tehdä töitä ja mukautua yhteiskuntaan, mutta vihamielinen kantaväestö estää tämän. Länsivenäläistä asuinaluetta kuvattiin teksteissä suureksi vankilaksi, jossa juutalaiset pakotetaan syntymään ja kuolemaan. Kaiken ytimessä oli väite, etteivät juutalaiset itse olleet tehneet mitään, mikä oikeuttaisi venäläisiä olemaan ”antisemitistisiä”. Kaiken pahan alku ja juuri olivat venäläiset, kirkko, hallitus ja länsivenäläinen juutalaisten asuinalue. Propagandassa venäläiset esitettiin silmittömän ja perusteettoman vihan sokaisemina raakalaisina, joiden passiivisia ja heikkoja uhreja juutalaiset olivat. Juutalaiset eivät koskaan olleet tehneet mitään pahaa, venäläiset olivat syyllisiä kaikkeen. Juutalaiset myös väittivät olevansa ainut kansa, jota venäläiset kohtelivat väkivaltaisesti. Tietenkään RJC ei maininnut sanallakaan hallituksen toverillisia yrityksiä ottaa juutalaiset mukaan yhteiskunnalliseen elämään. RJC:n propagandan mukaan juutalaiset eivät omasta tahdostaan olleet eristäytyneet muusta kansasta. Juutalaisen version mukaan pogromit Aleksanteri II:n salamurhan jälkeen ammensivat polttoainetta venäläisten perusteettomasta ja järjenvastaisesta vihasta.

Toinen tärkeä elementti juutalaisten versiossa on heidän vihansa hallitusta ja ”pikkumaisia virkamiehiä” kohtaan. Valtiojohdon väitettiin kärsivän ”kroonisesta antisemitismistä”, minkä vuoksi pogromit järjestettiin. Hallituksen väitettiin katsovan katujen juutalaisvainoa sormien läpi. Kun juutalaisten toimintaa rajoittavat ”toukokuun lait” säädettiin, oli propagandistien kuitenkin myönnettävä, ettei valtio juuri valvonut niiden noudattamista. Silti juutalaiset julistivat, että ”toteutettiinpa toukokuun lakeja käytännössä tai ei, ne on joka tapauksessa kirjattu Venäjän lainsäädäntöön”.

Juutalaisten mediakampanjan kolmas tavoite oli leimata pogromit ”kansanmurhan” esiasteeksi ja väittää, että venäläiset ryhmät suunnittelivat koko juutalaisen rodun tuhoamista. Juutalaisvaino Venäjällä -kirjasen vuoden 1899 painokseen liitettiin RJC:n sihteeri Nathan Josephin lähettämä pitkä kirje London Timesille vuodelta 1890. Kirjeessä Joseph väittää, että ”satojentuhansien joukkotuhonta vaikuttaa yhä todennäköisemmältä” ja että Venäjän lait on säädetty ”kiduttamaan ja sortamaan juutalaisia”. Josephin mukaan Venäjän juutalaiset elävät ”kollektiivisen kuolemantuomion varjossa” ja ”teloitukset ovat jo alkaneet”. Kirje päättyy ”sivistyneelle Euroopalle” osoitettuun vaatimukseen rangaista Venäjää ja auttaa juutalaista ”uhrikansaa”.

Propagandassa myös väitettiin, että pogromit olivat aivan poikkeuksellisen väkivaltaisia. Lähteinä käytettiin länteen juuri saapuneita ”pakolaisia”, jotka kertoivat RJC:n jäsenille yksityiskohtaisia tarinoita veriteoista. Etenkin New York Times ja London Times julkaisivat mielellään juutalaisten kertomuksia, joissa venäläisten väitettiin syyllistyneen vastenmielisimpiin kuviteltavissa oleviin rikoksiin. Väitettiin, ettei yksikään juutalainen ole turvassa Venäjällä. Miehet murhattiin kylmäverisesti ja pienet vauvat murskattiin kivillä tai poltettiin elävänä. 1905 rabbi Michelson kertoi brittiläiselle parlamentille pogromeista: ”Juutalaisia vastaan kohdistetut raakuudet ovat niin hirvittäviä, ettei vastaavaa löydy edes julmimpien barbaarikansojen synkimmästä historiasta.” New York Times väitti lukijoille, että 1903 Chișinăun pogromissa ”verenhimoinen ihmisjoukko repi juutalaisvauvoja kirjaimellisesti kappaleiksi”.

Tärkeä teema juutalaisten tarinassa oli raa’at raiskaukset, joiden yhteydessä juutalaisnaisten rinnat leikattiin väittämän mukaan irti. On olemassa liioittelematta tuhansia raportteja juutalaisnaisten raiskauksista. Aihe on liian laaja tässä käsiteltäväksi, mutta raportteja voi lukea suurten länsimaisten sanomalehtien arkistoista. Lehdissä väitettiin myös, että kokonaisia juutalaisten asuttamia katuja hävitettiin ja että juutalaiset kaupunginosat sytytettiin palamaan.

Juutalaiset historioitsijat ovat ihastuneet mitä verisimpiin kauhutarinoihin. Esimerkiksi Anita Shapira väittää Stanfordin julkaisemassa Land and Power: The Zionist Resort to Force, 1881-1948 -teoksessa, että ”mellakat vain pahenivat ajan myötä, jokainen verilöyly oli edeltäjäänsä hirvittävämpi”. Shapira väittää teoksessaan, että vauvojen murhaaminen oli yleinen käytäntö pogromien aikana. Hän myös kirjoittaa, että ”pogromeissa raiskattiin suuri määrä naisia”, muttei nimeä ensimmäistäkään lähdettä väitteensä tueksi. Shapira myös puhuu ”miesten, naisten ja lasten joukkomurhista”, muttei esitä lähdetietoja tai esimerkkitapauksia. Joseph Brandes maalailee kauheuksia 2009 julkaistussa teoksessaan Immigrants to Freedom: ”Väkijoukot tappoivat naisia ja lapsia heittämällä nämä alas kotiensa ikkunoista. Heidän kallonsa halkaistiin vasaralla, heidän kehonsa lävistettiin nauloilla ja silmät kaivettiin ulos. Kellareihin piiloutuneet heikot ja sairaat valeltiin polttoaineella, minkä jälkeen heidät kärvennettiin kuoliaaksi.” Myöskään Brandes ei tarjoa todisteita hurjille kertomuksilleen.

Juutalaisten kertomissa tarinoissa venäläiset ovat aina typeriä, sivistymättömiä ja barbaarisia verrattuna hienostuneisiin juutalaisiin. Venäjän väitettiin olevan ”keskiaikainen” yhteiskunta, jonka ”typerän ja taikauskoisen talonpoikaisväen” vastakohta olivat ”älykkäät ja kaupunkilaistuneet” juutalaiset, ”länsimaisen sivistyksen edelläkävijäkansa”. RJC:n mukaan yliopistojen viiden prosentin juutalaisopiskelijakiintiöt olivat aivan liian pieniä ”älykkörodulle”. Uskomatonta kyllä, juutalaiset julistivat, että syynä väkivaltaisuuksiin on ”rodullinen ylimielisyys”, mutta itsensä sijaan juutalaiset puhuivat venäläisistä.

RJC syytti Venäjän hallitusta rikollisten myötäilystä. Juutalaisjärjestön mukaan Venäjän viranomaiset joko kieltäytyivät lopettamasta juutalaisvainoja tai osallistuivat niihin itsekin. RJC:n mukaan tilanne oli niin epätoivoinen ja joukkotuhonta jo niin lähellä, ettei länsimailla ole muuta vaihtoehtoa kuin avata ovet ”heprealaiselle” maahanmuuttaja-aallolle.

Juutalaisille uskolliset länsimaiset kirkot, poliitikot ja valtamedia tekivät työtä käskettyä. Juutalaisten manipuloimana huonoa omatuntoa poteneet länsimaat myöntyivät historian mittavimpaan seemiläiseen siirtolaisuushankkeeseen, jonka seurauksista kärsimme edelleen. Valtavirtaisessa historiankirjoituksessa jää kuitenkin mainitsematta, että maahanmuuttohankkeeseen johtanut mediakampanja oli tarkkaan suunniteltu huijaus. Venäjältä pois muuttaneet juutalaiset osallistuivat mielellään huijaukseen, sillä RJC:n kampanjointi helpotti pääsyä länteen ja rahallisten avustusten saantia Länsi-Euroopalta ja Yhdysvalloilta.

 

”Kauheudet”

Tutustutaanpa tarkemmin juutalaisten kertomiin kauhutarinoihin. Ennen veristen lehtilööppien tulvaa britit oli jo opetettu vihaamaan Venäjän hallitusta ja kuuntelemaan juutalaisia. John Doyle Klier muistuttaa, että Daily Telegraph -lehti oli tuohon aikaan juutalaisten omistama ja sen uutisointi venäläisten suhteesta juutalaisiin oli hätkähdyttävän rajua jo ennen vuotta 1881. Lehdessä muun muassa väitettiin, että ”venäläisten hirmutyöt ovat vasta alkusoittoa” ja että ”venäläiset virkamiehet rohkaisevat ihmisiä väkivaltaisuuksiin”. Samoihin aikoihin rabbi Yizhak Rülf nimitti itsensä Manner-Euroopassa ”itäisen ja läntisen juutalaispopulaation yhteyshenkilöksi”. Klierin mukaan Yizhak Rülf oli erikoistunut joukkoraiskaustarinoiden kertomiseen.

Kauhutarinat levisivät paitsi New York Timesissä ja London Timesissä, myös lehdessä nimeltä Jewish World. Jewish World omistautui uusien sokeeraavien uutisankkojen luomiselle. Lehti lähetti toimittajan kiertämään ”pogromeista kärsineitä alueita”. Suurin osa länsimaisista tiedotusvälineistä tyytyi julkaisemaan Jewish Worldin kehittämiä tarinoita selvittämättä niiden todenperäisyyttä. Tarinoista syntyi kansainvälisten protestien myrsky. Pariisissa, Brysselissä, Lontoossa, Wienissä ja jopa Melbournessa järjestettiin suuria Venäjän vastaisia mielenosoituksia. Kaikista raivokkainta protestointi oli kuitenkin Yhdysvalloissa. Historioitsija Edward Judgen mukaan amerikkalaisten päälle vyörytettiin jatkuvasti uutisia ”brutaaleista pahoinpitelyistä, joukkoraiskauksista, ruumiiden silpomisesta, järjettömästä teurastuksesta, kivuliaasta kärsimyksestä ja suunnattomasta surusta”.

John Klierin mukaan Jewish Worldin ”erikoistoimittajan” raportit Venäjältä ovat mielikuvituksellisuudessaan kiehtovia. Vaikka toimittajan matkakertomus onkin pääpiirteiltään monien mielestä uskottava, ovat kuvaukset raakuuksista ”täysin ristiriidassa arkistotietojen kanssa”. Toimittaja esimerkiksi väittää, että Chișinăun pogromissa 1881 kuoli 20 mellakoitsijaa. Tämä on todistettu valheeksi, sillä kaupungin arkistoista ei löydy tuolta ajalta merkintöjä suurista mellakoista tai kuolonuhreista. Hänen väitteensä talonpoikien ampumisista ovat myös täynnä ristiriitaisuuksia ja siten epäuskottavia.

Klierin mukaan länsimaista poliittista ilmapiiriä merkittävästi muuttaneisiin Jewish Worldin raportteihin täytyy suhtautua äärimmäisen kriittisesti. Lehden erikoistoimittaja ”kuvasi pogromeja dramaattisesti hyvin laajoiksi ja väkivaltaisuudessaan ainutlaatuisiksi”. Toimittaja kertoi useista tapauksista, joissa ”juutalaiset poltettiin kodeissaan viranomaisten seuratessa surmia sivusta”. Toimittaja kirjoitti sadoista tapauksista, joissa lapsia väitetysti murhattiin, naisia silvottiin ja heidän sormensa purtiin irti.

Klierin mukaan toimittajan kansainvälisesti suosituimpia tekstejä olivat kertomukset nuorten tyttöjen kidutuksesta ja raiskauksista. 1881 Jewish Worldin lehtimies raportoi 25 raiskauksesta Kiovassa, joista viiden hän väitti johtaneen kuolemaan. Odessassa raiskauksia oli lehden väittämän mukaan 11 ja Kirovohradissa kokonaiset 30. Lehti kirjoitti raiskauksista usein, muttei siksi, että raiskaukset olisivat todellisuudessa olleet yleisiä, vaan siksi, että ”raiskaustarinat synnyttivät ulkomailla enemmän protestimielialaa kuin ryöstöt ja murhat”. Klier toteaa, että juutalaiset, jotka välittivät pogromitarinoita ulkomaille, tunsivat raiskauksen psykologisen vaikutuksen erittäin hyvin ja suosivat siksi seksuaaliväkivaltaa kertomuksissaan. Järkyttävimpien rikosten kerrottiin tapahtuneen Berjozovkassa ja Boryspilissä. Vuoden 1881 loppua kohden tarinat raaistuivat kerta kerralta.

Tälle on tietysti hyvä syy. Ei-juutalaisen väestön jo turtuessa kauhuraporttien virtaan ja valmistautuessa joulun viettoon, RJC päätti Klierin mukaan tietoisesti nostaa ”antisemitismin kaikkien nähtäville.” Strategian päätavoitteita oli julkaista erikoistoimittajan kirjoitukset sellaisenaan Jewish Worldia suuremmassa ja kunnioitetummassa lehdessä. Kohteeksi RJC valitsi London Timesin, josta oli jo aiemmin tehty ”Venäjän hallitukseen kriittisesti suhtautuva” julkaisu. Klierin mukaan valheelliset raportit saivat heti lisää uskottavuutta, kun ne julkaistiin arvovaltaisessa Times-lehdessä. Ilman mitään erityistä syytä ”raportit julkaistiin myöhemmin kootusti pamflettina, joka käännettiin lukuisille eurooppalaisille kielille ja josta tuli länsimaiden virallinen totuus pogromeista”.

Mitä sadistisemmiksi median kauhutarinat muuttuivat, sitä kovempaa väliintulopainetta kohdistui Britannian hallitukseen. Hallitus kuitenkin päätti valita kriittisen lähestymistavan aiheeseen ja käynnisti omat tutkimuksensa pogromeista. Tutkimustulokset julkaistiin Blue Book -teoksessa. Blue Bookin löydökset eivät lainkaan vastanneet The Timesin kertomuksia. Ehkäpä tärkein tutkimustulos oli se, ettei mitään joukkoraiskauksia ollut todellisuudessa tapahtunut. Tammikuussa 1882 konsulikenraali Stanley tyrmäsi The Timesissä julkaistut valheet ja ”kiinnitti erityistä huomiota valheisiin naisten raiskaamisesta”. Hänen tutkimuksensa osoittivat, ettei Berjozovkan pogromissa oltu raiskattu ketään ja että väkivalta oli muutenkin melko harvinaista. Lähes kaikki vahingonteot kohdistuivat omaisuuteen. Stanley mukaan Odessassa omaisuutta oli tuhottu 20 000 ruplan edestä, vaikka juutalaiset olivat valehdelleet yli miljoonan ruplan vahingoista.

Toinen itsenäinen tutkija, varakonsuli Law raportoi matkastaan Kiovaan ja Odessaan: ”Mikään ei viittaa siihen, että naisia olisi raiskattu näissä kaupungeissa.” Kolmas tutkija, eversti Francis Maude vieraili Varsovassa ja kertoi, etteivät kaupungista kantautuneet hirmutarinat olleet miltään osin totta. Kirovohradissa oltiin väitetty hävitetyn kokonaisia juutalaisvaltaisia katuja, mutta todellisuudessa vain yhden mökin katto oli tuhottu. Selvisi myös, ettei juutalaisia oltu murhattu, vaan muutama juutalainen oli kuollut mellakoissa saamiinsa ruhjeisiin. Yleensä tappavat ruhjeet tulivat, kun juutalaiset viinakauppiaat puolustivat tavernoitaan alkoholia etsineiltä mellakoitsijoilta. Muutama juutalainen kuoli, kun epävakaat juutalaisten omaa viinaa juoneet mellakoitsijat hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Mitään todisteita juutalaisten järjestelmällisestä murhaamisesta ei löydetty.

Kun puolueettomien tutkijoiden raportit julkaistiin, oli se Klierin mukaan ”kova takaisku protesteille ja RJC:n kampanjoinnille”. The Times pakotettiin vetämään väitteensä takaisin, mutta lehden vihainen toimitus ilmoitti oudosti, että suuttumus oli oikeutettua, vaikka kauhutarinat olisivatkin olleet ”mielikuvituksen tuotetta”. Tämä muistuttaa JewishGenin lausuntoa, jota käsittelimme esseesarjan ensimmäisessä osassa.

Tutkimukset julkaistiin mahdollisimman huonoon aikaan RJC:n kannalta, joka yritti lobata brittihallitusta ”toimimaan jollain tavalla Venäjän vainotun juutalaisvähemmistön puolesta”. RJC julkaisutti vainoja käsittelevän pamflettinsa The Timesissä kahdesti (!) saman kuun aikana ilmeisesti siinä toivossa, että valheen häikäilemätön toistaminen vaikuttaisi lukijoihin enemmän kuin objektiivinen tutkimustieto. Klierin mukaan RJC loi ”mestarillista” propagandaa, jossa hallituksen konsulien uskottavuus kyseenalaistettiin. Samalla juutalaiset vetosivat ovelasti ja imarrellen ”Englannin viisaaseen ja jaloon kansaan”, etteivät nämä kuuntelisi miehiä, jotka tutkimuksillaan olivat kumonneet juutalaisten kertomukset tapahtumista. RJC alkoi jälleen syöttää englantilaisille omaa versiotaan pogromeista, mutta he jättivät lähteensä hämärään. Heidän sanojensa mukaan tiedot hirmuteoista tulivat ”eräiltä korkea-arvoisilta juutalaisyhteisön jäseniltä” sekä ”juutalaisilta pakolaisilta”. Tarkemmin he eivät suostuneet näistä kertomaan.

Toisin sanoen länsimaita vaadittiin uskomaan maapallon toisella puolella asuvaan anonyymiin rabbiin sen sijaan, että he olisivat kuunnelleet julkisesti toimivia eurooppalaisen hallituksen edustajia. RJC:n uudet tekstit jatkoivat Klierin mukaan ”tutuilla kertomuksilla raiskauksista ja murhista”. Vaikka konsulit olivat jo paljastaneet kertomukset valheiksi, juutalaisjärjestö jatkoi kirjoittamista äitien ja tytärten joukkoraiskauksista, sillä niiden tiedettiin ruokkivan Venäjä-vastaisuutta länsimaissa. Vaikka RJC ei kyennyt pakottamaan brittihallitusta hyökkäämään sotilaallisesti Venäjälle, järjestö ”voitti kiistattomasti mediasodan”. RJC:n ja The Timesin perverssi yhteistyö jatkui hyvin tiiviinä.

Konsulit olivat pöyristyneitä. Stanley toisti julkisuudessa, että hänen tutkimuksensa, jotka hän oli tehnyt terveytensä kustannuksella Itä-Euroopassa, ”todistivat The Timesin kertomusten olleen pahasti paisuteltuja ja usein täysiä valheita”. Hän kertoi, että hänen Odessassa haastattelemansa rabbi ”ei ollut koskaan kuullut raiskauksista” ja että kaikki tämän tutkimat pogromit olivat keskittyneet lähes kokonaan ryöstelyyn. Briteissä ja Amerikassa sitkeästi kiertäneistä huhuista raivostuneena Stanley päätti puhuttaa juutalaisyhteisön korkea-arvoisimpia jäseniä. Hän haastatteli arvovaltaisia rabbeja, kokosi todisteita ja kiersi alueita, joissa pogromit olivat tapahtuneet. Odessa oli ollut hedelmällinen maaperä uskomattomille kauhu-uutisille, mutta Stanley selvitti, että ”alueen pogromeissa oli kuollut vain yksi ihminen, synagogia ei oltu ryöstetty eikä ketään sytytetty tuleen”. Mikään ei viitannut siihen, että ketään olisi raiskattu. Eräs vaikutusvaltainen rabbi myönsi, ettei ollut kuullut yhdestäkään raiskauksesta Berjozovkan alueella. Hän myös vakuutti Stanleylle, ”ettei edellisen vuoden levottomuuksissa ollut kuollut tai raiskattu ketään”. Stanley lähetti tuoreen raporttinsa jälleen Lontooseen. Viestissään hän myös kirjoitti, että ”tämä tukee kaikkea aiemmin kokoamaani aineistoa” ja että ”mielestäni tämä on paljon uskottavampaa tietoa kuin The Timesin julkaisemat anonyymit kirjeet”.

Stanleyn esimerkillisistä ponnisteluista huolimatta RJC:n vastenmieliset kauhutarinat ovat iskostuneet länsimaiden pogromeja käsittelevään historiankirjoitukseen. Blue Bookissa julkaistu tutkimustieto jäi kokonaan äänekkään, räikeän ja valtamediassa usein toistetun RJC-propagandan jalkoihin. Vasta John Klierin vuosikymmenen kestäneen tutkimustyön jälkeen pogromeja ympäröivät myytit ovat alkaneet paljastua. Harva on uskaltanut tutkia aihetta akateemisesti ja arkistotietoihin paneutuen. Nyt on selvää, että tarinat raiskauksista, murhista ja silpomisista ovat tuulesta temmattuja. Seuraavassa esseesarjan osassa analysoimme tarkemmin motiiveja, jotka johtivat pogromimyytin syntyyn.

 

Alkuperäinen artikkeli englanniksi lähteineen The Occidental Observerin verkkosivuilla.