Katsaus Venäjän juutalaisten pogromeihin osa 3

Tämä on kolmiosaisen Venäjän juutalaiskysymystä käsittelevän artikkelisarjan viimeinen osa. Tässä osassa käsittelemme juutalaisten roolia pogromien synnyssä. Lue ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä!

Kuinka merkittävä osa juutalaisilla oli etnisten mellakoiden synnyssä? Kuten edellisessä osassa totesimme, pogromien ja ”antisemitismin” historiallista tutkimusta häiritsee länsimaissa käsitys, että juutalaisvastaisuudelle ei voi koskaan olla muuta syytä kuin sokea ja perusteeton viha. Virallisen historiankirjoituksen mukaan juutalaiset ovat aina olleet länsimaisissa yhteiskunnissa heikossa ja passiivisessa roolissa. Kantaväestöllä ei väittämän mukaan voi olla mitään perusteltua syytä olla pitämättä juutalaisista. Virallista historiaa lukevalle välittyy kuva, etteivät juutalaiset ole koskaan olleet länsimaissa aktiivisia yhteiskunnallisia toimijoita. Lähes kaikissa pogromeja käsittelevissä teoksissa kirjoittaja lähtee sokeasti olettamuksesta, että juutalaisia oltiin kiihkeästi vihattu Venäjässä ilman mitään syytä jo vuosisatoja. Valtavirtahistorioitsijoiden mukaan 1800-luvun lopun juutalaisvastaiset mellakat syntyivät rasistisena primitiivireaktiona tsaarin salamurhaan ja mahdollisesti valheellisiin tarinoihin juutalaisista, jotka murhasivat kristittyjä lapsia.

Tämä on tietysti valetta. Tarina juutalaisista syyttömänä ”uhrikansana” palvelee kahta päämäärää. Juutalaisten oma historiankirjoitus hellii ajatusta ”ainutlaatuisesta” kansasta, joka on kärsinyt ”ainutlaatuista” vainoa lukemattomien eurooppalaissukupolvien ikeessä. Juutalaiset kokevat olevansa yksinäinen ja viaton rotu vihamielisessä maailmassa. Ajatus juutalaisista aktiivisina yhteiskunnallisina toimijoina kyseenalaistaisi tämän, sillä se veisi johtopäätökseen, että juutalaiset ovatkin itse vastuussa siitä, kuinka kantaväestö heihin suhtautuu. Kuten Norman Finkelstein (The Holocaust Industry -kirjastaan tunnettu amerikanjuutalainen sionismin vastustaja, suom. huom.) on todennut, juutalainen historiankirjoitus perustuu yksinkertaisesti sille, että juutalaiset ovat muiden uhreja. Tämä johtaa siihen, että ei-juutalaisten kansojen kärsimykset mitätöidään. Vahva uhrikansan myytti on maallistunut vastine juutalaisten uskonnolliselle myytille ”valitusta kansasta”. Uhrimyyttiä käytetään jatkuvasti hyväksi. On tuskin olemassa toista rotua, joka käyttää menneisyyttään tekosyynä käytökselleen yhtä kärkkäästi kuin juutalaiset. Juutalaiset perustelevat historiallaan kaikkea kansainvälistä politiikkaansa erilaisten korvausten vaatimisesta lähtien aina Israelin perustamiseen asti. Julkinen juutalainen historia on taitavasti rakennettu ja tulisesti puolustettu tuote. Juutalainen historia on länsimaisen politiikan nykypäivää. Eurooppa on täynnä mielipidevankeja, jotka viruvat kaltereiden takana vain siksi, että he ovat kyseenalaistaneet juutalaisen version esimerkiksi toisen maailmansodan tapahtumista.

Koska juutalaisten roolista antisemitismin synnyssä ei saa puhua, on ”antisemitistin” kohtalo sitäkin karmeampi julkisessa keskustelussa. Epätasapainoinen asetelma mahdollistaa sen, että ”uhri” voi syyttää ”antisemitistiä” mitä hirvittävimmistä rikoksista — juutalainen kun ei voi koskaan valehdella tai olla väärässä. Mikäli joku julkisesti epäilee juutalaisten versiota tapahtumista, leimataan epäilijä kursailematta ”antisemitistiksi”. Artikkelisarjan toisessa osassa tutkimme, kuinka RJC-painostusjärjestö käytti vääristynyttä asetelmaa hyväksi kertomalla toinen toistaan uskomattomampia sepitettyjä tarinoita ”antisemitistien” tekemistä raakuuksista. Juutalainen historiankirjoitus on täynnä paisuteltuja tarinoita ei-juutalaisten tekemistä hirveyksistä syytöntä juutalaiskansaa vastaan. Norman Finkelstein on esimerkiksi todennut, että juutalaisen Jerzy Kosinskin teos Kirjava lintu on vanhin ”holokaustihuijaus” ja silkkaa ”väkivaltapornoa”. Teoksessa juutalaisten pyhä viattomuus ja ei-juutalaisten petomainen raakuus on punottu erottamattomasti yhteen. ”Valitun kansan” myytin ylipappi Elie Wiesel on ylistänyt Kosinskin sadomasokistisia fantasioita ”syvällisiksi ja herkiksi teksteiksi”.

Tarkastelemme seuraavaksi virallista pogromien historiaa ”uhrikansan” myyttiä vasten. Selvittääksemme kuinka syyllisiä juutalaiset itse olivat kantaväestön ”antisemitismiin”, on meidän jatkettava sarjan ensimmäisessä osassa aloitettua yhteiskunnallista analyysiä. Tutkimme kuinka juutalaisten toiminta vaikutti ”antisemitistiseen” toimintaan Venäjän keisarikunnassa ennen 1880-lukua.

Juutalaisvastaiset mellakat Venäjän keisarikunnassa ennen 1880-lukua

Yllä mainituista syistä juutalaiset historioitsijat ovat kiivaasti vastustaneet ajatusta, että esimerkiksi juutalaisten taloudellinen kulttuuri olisi syynä ”antisemitismiin”. Esimerkiksi Leon Poliakov väittää kirjassaan The History of anti-Semitism: From Voltaire to Wagner, että mikään ei viittaa siihen, että talouskysymykset olisivat koskaan olleet syynä juutalaisvastaisuuteen. Samoilla linjoilla on Jonathan Freedman, jonka mukaan raha-asiat voivat selittää juutalaisvastaisuutta vain ”vähäisesti”. Kummatkin juutalaishistorioitsijat väittävät, että uskonto (ja etenkin länsimainen kristillinen kulttuuri) on merkittävin juutalaisvastaisuutta synnyttävä tekijä. Juutalainen Robert Weinberg väittää 1998 julkaistussa artikkelissaan Visualizing Pogroms in Russian History, että Itä-Euroopan juutalaisvastaiset mellakat olivat ”ukrainalaisten ja venäläisten talonpoikien turhautumisen seurausta”. Weinbergin mukaan itäeurooppalaiset talonpojat, työläiset ja kaupunkilaiset päättivät ”spontaanisti purkaa pahaa oloaan perinteiseen syntipukkikansaan, juutalaisiin”. Weinberg ei kerro lukijoilleen, mistä ”turhautuminen” tarkalleen ottaen johtui. Hänen historiankirjoituksensa jatkaa perinnettä, jossa juutalaiset esitetään yhteiskunnallisesti äärimmäisen passiivisina toimijoina.

Historioitsijat, jotka ovat sen sijaan myöntäneet, että taloudelliset kysymykset ovat merkittävä osa juutalaisvastaisuuden historiaa, eivät ole yleensä tarkastelleet ilmiötä tarpeeksi syvällisesti. Sen sijaan, että he esimerkiksi käsittelisivät historiallisia juutalaisvastaisia mellakoita ja niiden taustoja analyyttisesti, useimmat ovat tyytyneet selittämään ilmiöitä latteilla stereotypioilla. ”Antisemitistit” esitetään tällöin täysin kykenemättöminä loogiseen ajatteluun. Esimerkiksi Derek J. Penslar Oxfordin yliopistosta on kutsunut juutalaisvastaisuutta ”kimpuksi keskenään ristiriitaisia stereotypioita, joista osa näkee juutalaiset loisivina villi-ihmisinä ja osa taas pirullisen älykkäinä kansainvälisinä juonittelijoina”. Sen sijaan, että Penslar käsittelisi aitoja tapauksia, kuten esimerkiksi Limerickin pogromia ja sen taustoja, hän siis puhuu vain yleisellä tasolla mielikuvista ja stereotypioista. Hänen analyysinsä on siis aivan yhtä yksiulotteista ja subjektiivista kuin Poliakovin ja Freedmanin. Penslarin selityksessä taloudellisilla tekijöillä on siis vain pinnallinen rooli, ja hän antaa paljon enemmän painoarvoa eurooppalaisten väitetylle ”neuroottiselle juutalaisinholle”, jolle on turha edes yrittää etsiä älyllisiä syitä. Penslarin mukaan on siis olemassa stereotypia juutalaisista, johon liittyy myös taloudellinen elementti; stereotypia on kuitenkin valheellinen eurooppalaisten luomus, jonka synnyssä juutalaisilla on — jälleen kerran — ollut vain passiivinen rooli. Penslarin selitys ei myöskään jätä tilaa aste-eroille: juutalaiset ovat joko typeriä loisia tai huippuälykkäitä hyväksikäyttäjiä. Karkeat yksinkertaistukset eivät tietenkään kuvaa uskottavasti eurooppalaisten talonpoikaisten sielunmaisemaa. He eivät tarvinneet äärimmäisiä stereotypioita suhtautuakseen juutalaisiin kriittisesti. Paljon konkreettisempia syitä ”antisemitismille” olivat juutalaisten kapitalistien riistotalous, juutalaisvaltaiset monopolit esimerkiksi alkoholimarkkinoilla sekä ylimielinen suhtautuminen ei-juutalaisiin.

Juutalainen historiankirjoitus on päättänyt vaieta edellä mainituista ”antisemitismin” motiiveista, sillä ne romuttaisivat kokonaan juutalaisen uhrimyytin. Tutkimme tässä esseessä todellisia historiallisia tapauksia selvittäessämme talouden roolia juutalaisvastaisten asenteiden synnyssä. ”Taloudellinen antisemitismi” ei muodostunut tyhjiössä, vaan se kehittyi päivittäisen juutalaisten ja ei-juutalaisten välisen kanssakäymisen myötä. Juutalaisilla oli äärimmäisen merkittävä aktiivinen rooli ”antisemitismin” synnyssä.

Kirjallisten todisteiden mukaan ensimmäiset juutalaisvastaiset levottomuudet Venäjän keisarikunnassa syttyivät 1821 Odessassa. Weinberg on kirjoissaan maalannut mielikuvaa Odessasta, joka oli tuolloin varsinainen monikulttuurisuuden ihmemaa. Hänen mukaansa ”kaupunki hyötyi valtavasti saksalaisista, italialaisista, ranskalaisista, kreikkalaisista ja englantilaisista asukkaista, joiden tuomat kulttuurivaikutteet rikastuttivat paikallisten elämää”. 1820 katukyltitkin kirjoitettiin sekä venäjäksi että italiaksi, ja kaupungin ensimmäinen sanomalehti oli ranskankielinen. Weinbergin mukaan Odessan kulttuurielämä oli jännittävää, ja etenkin teatteri, musiikki ja ooppera olivat vertaansa vailla.

Professori John Doyle Klierin kuvaama Odessa sen sijaan oli etnisten ristiriitojen näyttämö, jonka juutalaisväestö herätti erityisen paljon ärtymystä. Klierin mukaan Odessa 1821 oli ”etninen, uskonnollinen ja taloudellinen ruutitynnyri”, eikä sitä enää voinut tunnistaa venäläiseksi kaupungiksi. Weinberg puolestaan kertoo, että Odessaan saapui ”huomattava määrä juutalaisia eri puolilta Venäjän ja Itävallan keisarikuntia”. Odessassa juutalaisten ”ei tarvinnut välittää laeista tai asumisrajoitteista”.

Väkivalta ryöpsähti 1821. Kreikan vapaussodassa joukko muslimeja sekä juutalaisia murhasi ja silpoi ortodoksien patriarkka Gregorios V Konstantinopolilaisen Istanbulissa. Monet kreikkalaiset pakenivat Gregoriosin jäänteiden kanssa Instanbulista Odessaan, jossa patriarkan hautajaiset pidettiin. Kaupungin arkistojen mukaan mellakointi alkoi, kun suuri joukko Odessan juutalaisia saapui kuokkimaan hautajaisiin ja pilkkaamaan surijoita.

Tässä välissä on paikallaan muistuttaa lukijoita siitä, että juutalaiset eivät todellakaan olleet huomaamaton vähemmistö Odessassa. Juutalaiset historioitsijat itse mielellään ruokkivat kirjoissaan mielikuvaa kansastaan pienenä, vaivaisena ja harmittomana vähemmistönä. Yleensä historioitsijat eivät kuitenkaan tarjoa tarkkoja lukuja juutalaispopulaation todellisesta koosta. John Doyle Klier on kuitenkin tutkinut asiaa ja hänelle selvisi, että 1800-luvun puolivälissä juutalaisia oli lähes kolmasosa kaikista odessalaisista. Kun otetaan lisäksi huomioon kreikkalaiset ja muut suuret väestöryhmät, olivat itse asiassa venäläiset yksi alueen vähemmistöistä. 1800-luvun puoliväliin asti alueen suurin taloudellinen valta oli ollut kreikkalaisilla, jotka olivat puolustaneet asemaansa monia muita etnisiä ryhmiä vastaan kaupan herruudesta.

Kun juutalaisia alkoi tulvia maahan 1850-luvulla, aloittivat he kreikkalaisten kanssa katkeran taloudellisen taistelun, jota ruokkivat myös historialliset, uskonnolliset ja poliittiset erimielisyydet. Kreikkalaishistorioitsija Evridiki Sifneos kertoo: ”Rinnakkaiselo ei perustunut suvaitsevaisuuteen, päinvastoin. 1800-luvun loppupuoliskon taloudellinen taantuma pahensi etnisiä jännitteitä, ja etenkin juutalaisten entistä näkyvämpi rooli yhteiskunnassa lisäsi vihaa. 1850-luvun puoliväliin asti kreikkalaiset olivat johtaneet viljan vientiä, mutta kun kulkuyhteydet muuttuivat Krimin sodan myötä, monet kreikkalaisyritykset menivät konkurssiin. Kaupungin juutalaiset, jotka olivat aiemmin toimineet ennen kaikkea välittäjinä, ostivat mielellään kreikkalaisyritykset erittäin halpaan hintaan. Kreikkalainen aikalaiskirje kertoo: ”Kun saavuin Odessaan ensimmäistä kertaa 1864, aloin hankkia viljaa kodillemme. Suurin osa oli kreikkalaisia, vaikka joukossa oli muutama venäläinen välittäjä. Nyt venäläisiä ei enää ole, eikä juuri kreikkalaisiakaan. Juutalaiset ovat vallanneet markkinat kokonaan.” Sifneosin mukaan juutalaiset käyttivät hyväksi tavernojensa sijaintia alkaessaan välittäjiksi ja kerätäkseen viljan ympäröiviltä maatiloilta. Lisäksi ”he työskentelivät tiiviinä etnisenä yksikkönä”.

Weinberg myöntää, että ”juutalaisilla oli tapana palkata vain omaan heimoonsa kuuluvia, minkä vuoksi suuri osa kreikkalaisista satamatyöläisistä jäi työttömäksi”. Kun 1858 kävi selväksi, että juutalaiset olivat kaapanneet kreikkalaisten elinkeinon, alkoi etninen väkivalta yleistyä. 1858 niin kreikkalaisten kuin juutalaisten omaisuutta tuhottiin, ja kaupungeilla nähtiin lukuisia ”kreikkalaisten ja juutalaisten välisiä joukkotappeluita”. 1859 kreikkalaisten ja juutalaisten lasten nujakka kehittyi lopulta todelliseksi etniseksi konfliktiksi. Vain Venäjän poliisi ja kasakat olivat kyllin vahvoja lopettamaan väkivallan. Seuraava merkittävä taistelu kreikkalaisten ja juutalaisten välillä käytiin 1869.

Mitä 1800-luvun puolivälin yhteenotot olivat? Olisiko paikallaan kuvata niitä ”pogromeiksi” tai ”juutalaisvastaisiksi mellakoiksi”? Ei olisi. Olen tarkoituksella käyttänyt termejä kuten ”etninen väkivalta” ja ”kreikkalaisten ja juutalaisten väliset joukkotappelut”. Juutalaiset historioitsijat eivät näitä termejä käytä. ”Juutalaisvastaiset mellakat” ja ”pogromit” ovat osa ”uhrikansan” myyttiä. Sanavalinnat ylläpitävät mielikuvaa passiivisista ja syyttömistä juutalaisista. Otetaan humoristinen esimerkki: jos Jaska ja Pete tappelevat keskenään, ei kukaan kutsu nujakkaa ”Jaskan-vastaiseksi väkivallaksi”. Sanavalinta sisältäisi nimittäin väitteen, ettei Jaska ollut millään tavalla syyllinen yhteenottoon, vaikka hän saattoi todellisuudessa aloittaa nujakan ja antoi monta mojovaa iskua sen aikana. Esimerkiksi Weinberg kutsuu 1859 levottomuuksia ”juutalaisvastaiseksi toiminnaksi”, mutta kertoo toisaalla, että niin ”juutalaiset kuin ei-juutalaiset nuoret osallistuivat verisiin mellakoihin”. Tämä on täysin epäloogista.

Venäläiset osallistuivat Odessan etnisiin yhteenottoihin vasta 1871. Sitä ennen kaupungin jännitteet olivat kärjistyneet jo lukuisia kertoja hyvin raaoiksi tappeluiksi. Professori Klierin mukaan venäläisten motiivit osallistua Odessan etnisiin konflikteihin 1871 olivat taloudellisia ja ne liittyivät päivittäiseen elämään. Klierin mukaan venäläiset olivat ”täysin kyllästyneitä siihen, että juutalaiset käyttivät työntekijöitä hyväksi ja rikastuivat manipuloimalla markkinoita”. Jopa Weinberg myöntää, että 1871 ”monet muutkin kuin kreikkalaiset olivat alkaneet kokea juutalaiset taloudellisena uhkana”.

1871 väkivaltaisuudet saivat alkunsa todellisesta tyytymättömyydestä. Kyse ei ollut ”mielikuvista” tai ”stereotypioista”, kuten juutalaishistorioitsijat väittävät. Juutalaisuutta kauan tutkinut Brian Horowitz Tulanen yliopistolta on kirjoittanut, että 1870 juutalaiset alkoivat vahvistaa taloudellisia ja sosiaalisia verkostojaan Odessassa. He alkoivat tehdä tiivistä yhdistystyötä (Society for the Promotion of Enlightenment), minkä tavoitteena oli vahvistaa juutalaisyhteisön sisäistä järjestäytyneisyyttä sekä ”vaihtoehtoista politiikkaa”. Omalla ”politiikallaan” he tahtoivat pitää yhteisönsä erillään maan todellisesta hallituksesta ja sen määräysvallasta. Kyseessä oli siis kevytversio kehilasta, ja pian se alkoi tuottaa lisää taloudellisia voittoja Odessan juutalaisille. Klierin mukaan juutalaiset saivat uuden yhdistyksen voimin entistä tiukemman otteen kaupungin rahaliikenteestä. Venäjän hallituksen arkistoista selviää, että 1871 levottomuudet johtuivat ennen kaikkea ”juutalaisten taloudellisen ylivallan synnyttämästä vihanpidosta eri ihmisryhmien välillä”. 1871 juutalaisten valta-alue ei enää rajoittunut viljakauppaan. Samalta vuodelta on olemassa yhdysvaltalaisen konsulin kirjoittama selonteko juutalaisten taloudellisesta ylivallasta Odessassa. ”Juutalaiset ovat vallanneet kaupungin markkinat ja suosivat aina oman rotunsa edustajia. He ovat saavuttaneet monilla aloilla jo lähes monopoliaseman. Tavallisten kaupunkilaisten mukaan ’juutalaiset omistavat kaiken’. Olipa kyse hevoskaupasta, majapaikan vuokraamisesta, naimisiinmenosta tai lainanotosta, juutalainen vetää tietyn osuuden välistä. Sillä ei ole väliä, onko kyseessä köyhä työläinen, nälkäinen sotilas, maanomistaja, rahamies tai oikeastaan minkä tahansa alan tuottaja tai kuluttaja; jokainen kansalainen joutuu tavalla tai toisella rahoittamaan juutalaisia.”

Köyhtyneet kreikkalaiset, venäläiset ja ukrainalaiset seurasivat mahtailevien juutalaisten rikastumista sivusta. Sifneosin tutkimat aikalaiskirjeet todistavat, että levottomuuksien aikana monet Odessan juutalaisetkin otaksuivat syyn tyytymättömyyteen olevan heimonsa epäoikeudenmukainen rikastuminen muiden kansalaisten kustannuksella. Sifneosin mukaan suuret väestölliset muutokset vaikuttivat todella paljon tyytymättömyyden syntyyn ei-juutalaisen väestön keskuudessa. Juutalaiset rikastuivat kovaa vauhtia, ja 1897 väestönlaskennan mukaan myös juutalaisväestö oli kasvanut huimasti viimeisen 20 vuoden aikana. ”Odessasta oli tulossa juutalainen kaupunki”. 1897 väestönlaskennan mukaan kaupungissa oli muun muassa 5 086 kreikkaa, 10 248 saksaa, 1 137 ranskaa sekä 124 520 juutalaista jiddišin kieltä puhuvaa asukasta. Väestönlaskennan avulla myös selvisi, että lähes kaikki kreikkaa ja ranskaa puhuvista asuivat kaupungin slummialueilla. Sen sijaan 54 prosenttia Odessan juutalaisista asui kaupungin keskiluokkaisilla esikaupunkialueilla.

Voidaan siis todeta, että kun etninen väkivalta puhkesi 1871, eivät syynä olleet ”irrationaaliset mielikuvat ja stereotypiat”. Kuten Sifneos toteaa, kyseessä oli epätoivoinen yritys ”heikentää juutalaisten taloudellista ylivaltaa”. Juutalainen historia on esittänyt ”valitun kansan” aina passiivisina uhreina, mutta todellisuus on täysin toinen.

Alkuperäinen artikkeli englanniksi lähteineen The Occidental Observerin verkkosivuilla.