Millainen haulipyssy ensimmäiseksi aseeksi?

Tulevana syksynä moni lähtee hankkimaan ensimmäistä asettaan. Yleisimmin se on Suomessa haulikko. Näin siksi, että se on monikäyttöinen moneen jahtiin ja lupaviranomainen myöntää siihen helpommin hankintapaperit kuin luotiaseisiin.

Millainen haulikko kannattaisi ensikertalaisen valita? Raha lienee tärkein kriteeri, joka ratkaisee hankinnan raamit, mutta sen jälkeenkin valintakokeeseen jää turhan monta vaihtoehtoa.

Kannattaisiko ostaa kertalaukausase? Jos kaksipiippuinen niin päällekkäis- vai rinnakkaispiippuinen? Jos yksipiippuinen niin puoliautomaatti vai pumppu? Onko merkeillä eroja? Voiko halpa olla hyvä? Onko kolmen tonnin haulikko kymmenen kertaa parempi kuin kolmensadan euron ostos? Millainen kaliiperi olisi paras? Paljonko patruunat maksavat?

Oman kropan mitat otettava huomioon

Meitä on pitkiä ja pätkiä, toisilla yläraajat ovat kuin nostokurjella ja toisilla kuin pingviinillä. Kämmenet tuppaavat myös olemaan identtisiä, siis kämmenen koko ja sormien pituus. Tosiasia on myös se, että haulikon tuunaaminen tulee helpommaksi kuin oman kehon mittojen muuttelu, vaikka ne Tallinnassa tekevätkin ihmiskeholle liki mitä tahansa sen omistaja nyt sattuukin haluamaan.

Jos lähdemme siitä, että hankintabudjetti on x euroa, on syytä tutkia, mitä sillä saa. Haulikkoammunnasta saa enemmän, jos ase on itselle sopiva. Sopivalla tarkoitetaan sitä, että ase nousee poskelle ja tähtäysasentoon kuin itsestään. Perän muoto ja mitoitus ovat ratkaisevan tärkeitä, samoin liipaisimen sijoittuminen aseessa ja oman kouran ja sormien sijoittuminen liipaisinkaareen ja liipaisimeen.

Toki aseella, joka on liian pieni, lyhyt tai pitkä oppii myös ampumaan, mutta sillä ei pääse nopeisiin, tarkkoihin laukauksiin ainakaan ensimmäisenä vuonna. Tällä on merkitystä jahtitilanteissa ja kiekkoradalla. Jos aseen asettelu tähtäysasentoon vie useita sekunteja, kiekko on karannut tai potentiaalinen saalis jo ampumamatkan päässä.

Asetta voi tuunata, mutta se maksaa

Jokaisella haulikolla oppii ampumaan ennemmin tai myöhemmin. Se vie hiukan enemmän aikaa ja rahaa, kun patruunoita menee oikeata asentoa haettaessa. Haulikon tukin ja puuosien työstäminen asesepällä ”mittojen mukaan” sopivaksi maksaa tänä päivänä 300-500 euroa. Monelle se on jo koko hankintabudjetti; asia, jossa ei ole mitään hävettävää. Mainitulla summalla saa valittua jo hyvän uuden haulikon tai jopa erinomaisen käytetyn. Ja valinnan varaa on siltikin liiaksi asti.

Kannattaa suhteuttaa tuo summa patruunoiden määrään: kuinka monella eurolla joutuu ostamaan ”lisäpatruunoita” ja opettelemaan ampumalla aseen kanssa sinuiksi, jos haluaa sen aseeseen totuttelun tehdä tätä kautta – vai olisiko sittenkin mentävä sinne asesepälle ja pulitettava kiltisti remontista koituvat kustannukset.

Jos hankintabudjetti on juuri tuo tai mikä tahansa alle tuhannen-puolentoista tonnin, niin ollaan samassa tilanteessa: on haettava se oikean mittainen ase. Kun malttaa kiertää pyssypuoteja ja rohkenee pyytää myyjältä erilaisia haulikoita kokeiltaviksi, löytyy aivan varmasti se oikea haulikko, jos ei jopa ihanteellinen.

Tässä yhteydessä on todettava, että myös ne, joille aseen hinnalla ei ole merkitystä, ovat samassa tilanteessa: ei kallein haulikko ole suinkaan välttämättä se sopivin, ja kultapossukerholaiset joutuvat hekin sovittelemaan aseitaan samalla tavalla kuin tavallisetkin ihmiset.

Hyvä käytetty on aina varma valinta

Markkinoilla on viljalti tarjolla käytettyjä merkki aseita Valmetista ”niihin B:llä alkaviin”. Jos budjetti on 300-500 euroa, varma valinta saattaa olla juuri se käytettyyn brändituotteeseen satsaaminen. Niissä harvemmin pettyy, huolto pelaaja säästyy monelta murheelta; etenkin, jos aseen hankkii maineestaan huolen pitävästä aseliikkeestä.

Vaan sama totuus pitää paikkansa myös brändiaseen kohdalla: on ihan sama, onko kaapissa Beretta, Browning, Benelli, Bernardelli tai Baikal,jos se ei ole omiin mittoihin sopiva. Jos on kiire ja kova pyssykuume, niin saattaa olla, että asekaappiin ja seisomaan hankitaan laatuhaulikko, joka sopisi kyllä paremmin jollekin toiselle kuin sen ostajalle.

Ihmiset pyrkivät monesti ohittamaan tämän seikan, mutta otetaanpa analogia: kuka haluaa ostaa itselleen vaatekaappiinsa kallista Armania, Guccia tai Versacea ihan vain sen vuoksi, että merkki on hieno, ja viis siitä, onko asu liian pieni tai iso? Sama ajattelutapa päteköön myös haulikkoshoppailuun, sillä perusteet ovat aivan samat.

Kaliiperilla on aina merkitystä

12-kaliiperinen haulikko, jossa on 70-millinen patruunapesä, on edelleen Suomen yleisin haulikkotyyppi. Tämän kaliiperin yleisyys takaa sen, että patruunoissa on varaa valita ja hinnaltaan ne tulevat aina edullisemmiksi, käytti sitten lyijy-, teräs tai korvaavista materiaaleista tehtyjä patruunoita. 12/70 ei ole koskaan väärä valinta. 12/76 eli ”magnum” on tehnyt myös tuloaan ja on nykyään varsin yleinen.

Ne, jotka uhoavat isompien kaliiperien puolesta, esimerkiksi 12/89, 10/75 ja 10/89 tekevät sen omista syistään, jotka ovat enemmän tunne- kuin järkipyihin perustuvia. Kaikki haulikolle tarkoitettu riista tottelee pienempiäkin latinkeja, mutta onhan tietenkin koolla aina merkitystä. Kaveri, joka inttää, ettei meri- tai metsähanhi putoa muulla kuin 1 0/89-kaliiperilla, paljastaa usein vahingossa sen, että ampuu yleensä riistaa liian kaukaa ja todennäköisesti aiheuttaa enemmän haavakoita kuin tietääkään.

Pienemmät kaliiperit, jotka ennen vanhaan olivat niin yleisiä Suomessakin, ovat taas tekemässä tuloaan esimerkiksi Amerikoissa. 16- ja 20-kaliiperiset ovat siellä taas etenkin nuorten ja naisten suosiossa. Buumi ei ole vielä päässyt vanhalle mantereelle eikä varsinkaan Suomeen, mutta tulossa se on. Toivoa sopii, että mitä pikimmin, sillä jutun kirjoittajan 20/76-kaliiperisen Valmetin vismutit ovat maksaneet 2,5 euroa patruunalta – melkoisen suolainen hinta jahtiharrastuksesta.

Panoksen koko on aina suhteessa aseella ampumisen miellyttävyyteen; rekyyliin eli tälliin suhteessa aseen ja ampujan painoon. ”Tosimiehet” ,jotka ampuvat vain tuimimpia mällejä, pitäkööt pyssynsä ja olkoot niihin

tyytyväisiä: ensimmäisen aseensa hankkijalle ne eivät ole paras hankinta.

Kertalaukausaseessa nostalgiaa

Kertalaukausaseissa on myös erilaisia. Perinnehaulikoissa ja niiden arvomaailmaa kunnioittavissa uusissa malleissa on se yksi piippu, rihlakoissa on yksi luotipiippu ja yksi haulipiippu. Yhden laukauksen mahdollisuus pakottaa oppimaan eettistä metsästystä, kun nopeaan pakkolaukaukseen ei ole mahdollisuutta. On pakko ampua tarpeeksi läheltä, koska toista mahdollisuutta ei heti tule. Pidemmän päälle yhden laukauksen mahdollisuus saattaa ruveta harmittamaan; etenkin, jos saalista ei sillä ainokaisella saa lähestulkoon ikinä – tahi jos joutuu terä- tai nuija-aseella antamaan armoniskun maassa potkivalle haavakolle.

Pumppu vai puoliautomaatti?

Pumppu- ja puoliautomaattihaulikoiden suosio on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eräs syy tähän on aseiden halpa hinta, etenkin pumppuja saa muutamalla satasella. Ja onhan se tosiasia, että on räyhäkästä posottaa menemään kolme nopeaa tai pumpata kuusi laakia yhteen ja samaan syssyyn. Rekyylikin on pienempi kuin kertalaukauksisessa aseessa.

Vaan kuinka moni oikeasti tarvitsee ratatajahtiharrastukseensa enemmän kuin kaksi laukausta suoritusta kohti? Jutun kirjoittajalla on toki pumppuhaulikko, tosin pisimmällä mahdollisella piipulla ja nimenomaan metsästyskäyttöön harkittuna ja hankittuna. Väittämä siitä, että pumppu lisäisi patruunakulutusta, ei ole toteutunut ainakaan kiekko- tai lintujahdissa, mutta saattaa ehkä pitää paikkansa taktisissa rata-ammunnoissa, joissa patruunakulutuksessa ei ole tuloksen kannalta merkitystä. Onhan se oikeasti kiva ampua peltitauluun täysi satsi, jos se vain on mahdollista.

Laadukas puoliautomaattinen on aina toki hyvä hankinta, jos sellaisen sattuu löytämään. Sekin on todettava, että virhemahdollisuus kasvaa aina, kun aseeseen ilmestyy uusia ominaisuuksia. Kunnon vanha tuplakeikkapiippuinen, takaa ladattava on aina vähemmän alttiimpi häiriöille kuin monimutkaisempi itselataava tai jopa pumppu.

”Mutta jos se pakkolaukaus … ” – näin aloittaa moni perustelunsa useamman laakin mahdollisuudelle. Tosiasia sekin, että jos aina tarvitsee enemmän kuin kaksi laukausta saaliin lopettamiseen, vika on ampumatekniikassa tai maalin etäisyyden arvioinnissa. Ensin peilin ääreen ja sitten radalle harjoittelemaan.

Voiko halpa haulikko olla myös hyvä?

Oikea vastaus on kaksiosainen: kyllä, halpa voi olla hyvä, mutta ei koskaan loistokas. Laatu ja hinta kulkevat kuitenkin aseissa käsi kädessä. Kalliissa laatuaseissa esiintyy äärimmäisen harvoin laatu vikoja tai muita häiriöitä, käytettynäkään. Halpa uusi haulikko saattaa myös olla huomattavasti useammin huono kuin kalliimman hintaluokan laatuase. Suomen markkinoilla ei todella huonoja haulikoita ole edes myynnissä, ja jos haulikko on saatu huonoon kuntoon, se riippuu yleensä enemmän käyttäjästä kuin tehtaasta.

Usein kuulee kysyttävän, onko itävalmisteinen haulikko B kymmenen kertaa huonompi kuin italialaistekoinen haulikko B 1 tai onko jälkimmäinen kymmenen kertaa parempi kuin edellinen. Kysymyksenjärjellisyys on samaa luokkaa kuin se, kuinka monta kertaa parempi Mersu on kuin riisikippo.

Aseisiin, kuten autoihinkin, liittyy paljon muutakin kuin hinta-laatu -ajattelu ja kuinka se laatukin nyt sitten oikein määritellään?

Alkuperäinen artikkeli: Karprint / Ase & Erä -lehti 4/2012