Suvivirsi ja kulttuurisota suomalaisuutta vastaan

Suomalaisen mielipidevainon ”grand old man” Mikko Puumalainen on pitkän hiljaiselon jälkeen palannut sorvin ääreen. Toimiessaan vähemmistövaltuutettuna Puumalainen ansaitsi inkvisiittorin kyseenalaisen arvonimen hyökkäämällä armotta ”nettivihan” kimppuun ja käyttämällä tuomioistuinta sekä verorahoja häikäilemättömästi hyväkseen ajaessaan omia poliittisia intohimojaan.

Nykyään Puumalainen nauttii Suomen tunnollisten veronmaksajien almuista apulaisoikeuskanslerin virassa. Oikeusjärjestelmämme rakenteisiin pinttyneen oksennustahran tavoin tarttunut Puumalainen vakuuttaa vastustavansa vihaa, se lienee jo kaikille selvää. On kuitenkin kummallista, että rakkauden suurlähettiläs on omaksunut pyhän asiansa edistämisen instrumenteiksi leimaamisen, painostamisen ja uhkailun. Vihan. Moni kansalainen rehellisesti sanottuna kokee Puumalaisen vihaavan kulttuuriaan ja arvomaailmaansa puolustavia kantasuomalaisia. Rakkautta riittää vain etnisille vähemmistöille, muita kohtaa viha, vallankäyttö ja uhka. Nyt Puumalaisen suusta kantautuu vihapuhetta suomalaiskoulujen perinnejuhlia kohtaan.

Maanantaina sanomalehdet uutisoivat, että Puumalainen vaatii suvivirren kieltämistä suomalaisissa kouluissa. Jopa monet liberaalit turhakepoliitikot älähtivät kuultuaan apulaisoikeuskanslerin viimeisimmästä aivoituksesta. Puumalainen on radikaali, jonka kova linja saa monet hitaaseen liberaaliin asennemuutokseen ja ”uudenlaisen” Suomen hienovaraiseen rakentamiseen uskovat vapaamieliset nolostumaan. ”Ei näin, Puumis! Ei sitä olisi noin jyrkästi tarvinut ilmaista!” Jopa moni ääriliberaali tietää Puumalaisen ulosannin synnyttävän kansassa lähinnä kovaa vastustusta – tai vähintäänkin ärsyyntymistä.

Valtamedian kirjoittelu aiheesta on tutuksi tullutta höttöä; Puumalaisen lausunto erotettiin kokonaan laajemmasta asiayhteydestä. ”Apulaisoikeuskansleri hulluine vaatimuksineen on vain ääritapaus, ei syytä huoleen!” Mutta ei se ihan niin mene. Esimerkiksi Iltalehti yritti leimata kohun riidaksi suvivirrestä, siis yhdestä laulusta. Helsingin Sanomat esitteli ilmiön tylsän byrokraattisena kiistana uskonnon ja valtion lainopillisesta rajasta. Jos on kuitenkin perehtynyt Mikko Puumalaisen elämäntyöhön ja länsimaiden 1900-luvun historiaan, ymmärtää, ettei kyse ole Puumalaisen henkilökohtaisesta ristiretkestä tai edes pelkästä kristinuskosta. Tapaus on oire poliittisesta kulttuurisodasta, jota vieraat aatteet ja ihmisryhmät käyvät Eurooppaa vastaan meillä ja maailmalla. Motiivi kouluperinteiden tuhoamiseen on monikulttuurisuus. Kouluympäristö tahdotaan murjoa maahanmuuttajille hyväksyttävään kulttuurillisesti neutraaliin muotoon. On selvää, miksi Iltalehti ja Helsingin Sanomat eivät tahtoneet esittää Puumalaisen vaatimuksia oikeassa asiayhteydessä. Sodassa suomalaista perinnettä vastaan valtamedia on Puumalaisen puolella.

Vähemmistövaltuutetun virassaan Puumalainen niitti mainetta etenkin verkkosivujen ja blogistien vainoajana. Hänen ansioluetteloonsa kuuluu kiellettyjä nettijulkaisuja ja huikeita sananvapaussakkoja. Viime vuosikymmenellä tuskin kukaan onnistui kylvämään yhtä paljon kansalaisten itsensä ennakkosensurointiin johtanutta kauhua kuin herra vähemmistövaltuutettu. Puumalainen ajoi asiaansa röyhkeästi tosiasioista välittämättä. Hän esimerkiksi uhkaili professori Tatu Vanhasta tämän todettua, että kansojen keskimääräiset älykkyysosamäärät vaihtelevat. Vaikka Vanhasen tutkimukset olivat tieteellisesti päteviä, olivat johtopäätökset ”moraalisesti vääriä” Puumalaisen mielestä. Eurooppa ei ottanut opikseen Galilein tapauksesta.

Mistä Puumalaisen pyhä viha oikein kumpuaa? Hänen käsityksensä ”oikeudesta” pohjautuu Mika Isidor Illmanin pahamaineiseen väitöskirjaan Hets mot folkgrupp. Väitöskirjassa todetaan häpeilemättä, että ihmisten sananvapautta on rangaistuksen uhalla rajoitettava ”pluralistisen” (eli monikultturisen ja liberaalin) poliittisen hegemonian turvaamiseksi. Lyhyesti sanottuna monikulttuurisuuden vastustajat tahdotaan siis hiljentää. Loogisesti tulkittuna tämä johtaa tilanteeseen, jossa suomalaisuuden kritisointi ja halventaminen on sallittua, mutta suomalaisuuden puolustaminen ja monikulttuurisuuden kritisointi kiellettyä. Päädytään yhteiskuntaan, jossa on vain yksi laillinen poliittinen mielipide. Puumalaisen esikuva Isidor Illman on todennut perineen maailmankuvansa isältänsä Karl-Johan Illmanilta, josta olemme Magneettimediassakin kirjoittaneet:

”Illmanin isä Karl-Johan Illman kun oli eräs Suomen uraauurtavista juutalaisjärjestöaktiiveista. Åbo Akademissa Vanhan testamentin eksegetiikkaa ja judaistiikkaa tutkinut professori Karl-Johan Illman sai omien sanojensa mukaan Turun juutalaisilta ’kunniajuutalaisen’ arvonimen, vaikka oli itse luterilainen. Tähän syynä on etenkin ollut antisemitismimyytin varjelu akateemisessa maailmassa. Aurora-lehden numerossa 5/2000 Mika Illmanin isä totesi: ’On erittäin tärkeää, että holokausti ei pääse unohtumaan, kun viimeisetkin keskitysleireiltä selvinneet poistuvat joukostamme (…)’. Karl-Johan Illman ehti elämänsä aikana johtaa myös aggressiivista holokaustilobbausjärjestö Jad Vashemia vuosien ajan. Sionistikristittyjen The National Institute for the Renewal of the Priesthood -sivuilla häntä kuvattiin seuraavasti: ’Hyvin tunnettu henkilö Suomen ja Ruotsin juutalaisyhteisöissä’, ’juutalaisen kansan ja Israelin suuri ystävä’, ’Scandinavian Society of Jewish Studies -järjestön johtaja 1985-1995’, ’rakasti juutalaisuutta’.”

Puumalainen ammentaa polttoainetta suomalaisvihaansa Isidorin ja ”kunniajuutalaisen” ajattelusta, joka on tyypillinen esimerkki professori Kevin MacDonaldin kuvailemasta kritiikki- ja holokaustikulttuurista. Esimerkkeinä kritiikkikulttuurista mainittakkoon Neuvostoliiton kommunismi sekä ”uudelle vasemmistolle” tyypilliset feminismi, monikulttuurisuus sekä ”sukupuolineutraali” ajattelu. Kaikki nämä kokevat eurooppalaisuuden ja kansalliset perinteemme uhkaavina. Niitä yhdistää toisiinsa sekä Illmaneihin vahva juutalaisvaikutus. Bolševikeista lähtien kritiikkikulttuuri on iskenyt eurooppalaisen perheinstituution, henkisten arvojen, itsetietoisuuden ja maanpuolustushengen kimppuun.

Kritiikkikulttuuri on kulttuurisotaa enemmistökansan yhtenäisyyttä vastaan. Esimerkiksi perinteet ja uskonto (hieman kulttuurista riippuen) ovat tärkeitä kansaa yhdistäviä voimia. Juutalaiset ovat ruokkineet kritiikkikulttuuria torjuakseen ”antisemitismiä”, jonka he uskovat saavan voimansa isäntäkansan vahvasta yhteishengestä. Viime vuosikymmeniin asti vasemmisto oli juutalaisten tärkein liittolainen kulttuurisodassa kansallishenkeä vastaan. Marxilaiset neuvostokommunisteista Suomen 2000-luvun liberaaleihin vasemmistonuoriin ovat sylkeneet esimerkiksi ydinperheen ja uskonnon päälle. Neuvostoliiton uskonnolliset vainot ovat varmasti kaikkien tiedossa, mutta valtamedia ei halua yhdistää niitä meidän aikamme kritiikkikulttuuriin, jota myös Mikko Puumalainen vaatimuksineen edustaa.

Puumalaisen möläytyksessä ei siis ollut todella kyse suvivirrestä tai edes uskonnosta, vaan historiallisesta aatteellisesta konfliktista suomalaisuuden (tai laajemmin eurooppalaisuuden) sekä meille vieraan aineksen välillä. Puumalainen aatteelisine taustajoukkoineen haluaa tuhota suomalaisuuden, jottei olisi mitään enemmistöä, joka voisi edes teoriassa syrjiä ”vähemmistöjä”. Suomalaisuus on kirosana, koska se sulkee auttamatta pois sen osan ihmisistä, jotka eivät perimältään tai toiminnaltaan istu suomalaisuuden määritelmään.

Apulaisoikeuskanslerin vaatimus tuo mieleen rabbi Joshua Hammermanin lausunnot Yhdysvalloissa. Vaikutusvaltainen juutalainen toivoi muutama vuosi sitten julkisesti, ettei kristittynä tunnettu urheilija menestyisi Yhdysvalloissa, sillä uskonto on liittynyt historiassa vahvasti amerikkalaisten kansallishenkeen. Juutalainen väitti häpeilemättä, että kristittyjen menestys urheilussa johtaisi ”hulluuteen, kuten moskeijoiden tuhopolttoihin, homojen pahoinpitelyyn ja maahanmuuttajien sortoon”. Sekä Puumalainen että Hammerman uskovat siis valkoisen kansallishengen johtavan synkkään, irrationaaliseen ja väkivaltaiseen maailmaan. Ai niin, kukaan ei tietenkään syyttänyt Hammermania vihapuheesta ei-juutalaisia vastaan. Mutta miten olisi käynyt, jos ei-juutalainen olisi sanonut jotain vastaavaa juutalaisten vaikutuksesta yhteiskuntaan?

Erityisen surullista on, että Puumalaisen ja hänen kumppaniensa suorittama etnis-kulttuurillinen puhdistus kohdistuu juuri kansamme tulevaisuuteen, lapsiin ja nuoriin. Monikulttuuristen kouluperinteiden lisäksi liberaalit ovat vaatineet esimerkiksi ”sukupuolineutraaleja” päiväkoteja, joiden suosio etenkin rakkaassa länsinaapurissamme on käsittämätöntä. Jälleen yksi surullinen esimerkki valtamedian ja kansanvihollisten yhteistyöstä onkin kulttuurimarxilaisen Yleisradion tapa käsitellä ilmiötä. ”Sukupuolineutraaleja” verovaroin kustannettuja päiväkoteja suomalaisille esitellyt Yle kutsui biologisia sukupuolia ”stereotypioiksi”, joiden tuhoamiseksi jopa kielemme naisiin ja miehiin viittaavat sanat on hävitettävä. Kun kielemme, historiamme, kulttuurimme ja sukupuolemme ovat tuhottu, voi viimein syntyä uusi kuohittujen ja identiteetittömien ihmisten sukupolvi, jolla ei enää ole motiivia syrjiä ketään. Maanpäällinen paratiisi on viimein saavutettu. Vai onko sittenkään?

Arvi Pihkala