1968 – tuhon sukupolvi

Vuoden 1968 ympärille rakentui uusi poliittinen liikehdintä kylmän sodan vastapainona. Tuo poliittinen liikehdintä, sitä kannattanut sukupolvi ja sen ideologiset jälkeläiset muuttivat koko Euroopan tulevaisuuden tuleviksi vuosikymmeniksi. Ne ovat jopa saaneet Euroopan nuorison julistamaan sodan itseään vastaan.

Tämä vasemmistoaallon sukupolvi tunnetaan nimellä “vuoden 1968 sukupolvi” useimmissa Euroopan maissa. Suomessa ja Ruotsissa käytetään samasta poliittisesta liikehdinnästä nimitystä 70-luvun vasemmisto, mutta siihen yhdistyy niin radikaalivasemmistolaisuus, kuten taistolaisuus ja stalinismi, kuin myös niin sanotut suuret ikäluokat, jotka elivät nuoruuttaan 60–70-lukujen vaihteessa ja jotka kannattivat näennäistä vasemmistopolitiikkaa.

Olosuhteet, joissa nämä ikäluokat varttuivat, olivat aikaisempaan verrattuna hyvin ainutkertaiset: uusi sukupolvi ei ollut kokenut sotaa, ja akuutein Euroopan jälleenrakennuskin oli jo takana päin. Tästä huolimatta kylmän sodat jännitteet, sotilasvoimien kontrolli ja tärkeys yhteiskunnan kehityksessä sekä aikaisempi sotaa radikaalisti vastustanut hippiliike pohjustivat hyvän kasvualustan utooppiselle ajattelutavalle ja arvomaailmalle koko maailman kattavasta solidaarisuudesta, tasa-arvosta, rajattomasta yhteiskunnasta ja monikulttuurisuudesta. Lisäksi tämä uusi nuoriso kasvoi TV:n äärellä, mistä he saivat ikkunan ulkomaailmaan. He olivat kuitenkin vielä ymmärtämättömiä siitä, millaisen propagandavälineen vaikutuksen alle he olivat joutuneet. Kolmantena tärkeänä tekijänä tämän sukupolven ajattelutavan muokkauksessa voidaan nähdä yliopistomaailman valjastautuminen poliittisen koneiston palvelukseen.

Tuon ajan ideat virtasivat myös nopeasti Suomeen. Helsingissä osoitettiin mieltä useita kansainvälisiä kriisejä, tapahtumia tai henkilöitä ja organisaatioita vastaan. Esimerkkejä ovat Tšekkoslovakian miehitys tai öljy-yhtiö Shell. Mielenkiintoista tuon ajan radikaaleissa on se, että monet heistä ovat nykyisiä tai aivan lähimenneisyyden vaikuttajia ja politiikkoja, jotka maailman totalitarismia vastustaessaan aktiivisesti rakensivat toisenlaisen totalitaarisen systeemin.

Maailmanlaajuisesti tarkastellessa esimerkiksi sittemmin EU:n puheenjohtajana tunnettu ja Euroopan liittovaltiota etunenässä ajava José Manuel Barroso oli aktiivinen maolaisessa liikkeessä sekä Portugalin kommunistipuolueessa. Suomalaisena esimerkkinä Erkki Tuomioja pidätettiin Persian länsimielisen shaahin vastaisessa mielenosoituksessa Helsingissä vuonna 1970. Siinä kannatettiin Iranin vallankumousta – joka sittemmin tapahtuikin muuttaen epävakaan Iranin jyrkän islamilaiseksi valtioksi. Ei kuitenkaan ole yllättävää, että näiden johtavien utoopikkojen toiminta ja ajatusmaailma on ristiriitainen; he omaksuivat perinteisesti työväen poliittiset suuntaukset, vaikka heillä itsellään oli usein porvarillinen tausta ja akateeminen korkeakoulututkinto.

Ehkä juuri edellä mainitusta tekijästä osittaen johtuen uudesta vasemmistopolitiikasta tuli ideologisesti korruptoitunutta eikä siinä koskaan todella ollut kyse luokkataistelusta vaan naiivista solidaarisuudesta, josta kehittyi globaalin kapitalismin käsikassarana toimivaa destruktiivista kulttuurimarxismia, jolla länsimaiden perinteisiä arvoja, kulttuureja ja identiteettejä on moukaroitu rikki. Verrattuna tämän hetken nuorisoon vasemmistosukupolven ei itse asiassa tarvinnut juurikaan taistella työpaikoista tai hankkia itselleen tutkintotodistusten salkkua saadakseen jalkansa työelämän oven väliin. He pystyivät sulavasti siirtymään opiskelusta tai jopa suoraan peruskoulusta vakiintuneeseen työelämään. Siten he alkoivat kartuttaa fyysistä omaisuuttaan jo nuorella iällä. Ennen eläkeikää suurelle osalle onkin jo kertynyt talo, kesämökki, auto, sijoitussalkku ja sijoitusasunto, kun taas nykyajan kolmekymppinen painii vuokranmaksuongelmien, pätkätyöhaasteiden ja nyt myös kansanmurhan edessä.

Ideologisessa unelmapaatoksessaan yhä kylpevä vasemmistolaissukupolvi ei todellisuudessa juuri kätke materialismiaan ja hedonismiaan, muttei myöskään tyytyväistä silmiensä ummistamistaan – onhan kyseessä sukupolvi, jota varten lauantai-illan viihdeohjelmat kehitettiin. Tämän hetken poliittisia tapahtumia seuratessa voi melkeinpä väittää, että kyseessä on sukupolvi, joka sai kaiken mutta joka tuhosi tulevien sukupolvien tulevaisuuden; juuri tuo vähemmän poliittisesti aktiivimman suurten ikäluokkien osan naiivi ideologinen utopistisuus yhdistettynä materialistisuuteen ja fyysisen maailman arvon määrittämiseen rahassa on johtanut riistokulttuuriin, jonka uhreina ovat sekä Euroopan kantaväestö että luonto.

Tilannetta pahentaa se, että osa vasemmistosukupolveen kuuluvista on yhä poliittisesti ja yhteiskunnallisesti erittäin aktiivisia kulttuurimarxismin diilereitä. He loivat ympärilleen pumpuliyhteiskunnan, jossa unelma on sokeaa holhousta ja jonka metaforana on satu keisarin uusista vaatteista. Heillä oli vapaus itsensä ilmaisuun ja mielipiteisiin, mutta he eivät halua antaa samoja oikeuksia tuleville sukupolville. Miksi? Koska heidän vaaleanpunainen höttönsä unelmasta ei olekaan realistinen, vaan kylmä ja märkä tumma suo. Setelikoneiden lamauttamana ja korruptoimana omasta tyytyväisyydestä luopuminen on liian vaikeaa.

Samalla kun vasemmistolainen sukupolvi saarnaa unelmaansa globaalista tasa-arvosta, solidaarisuudesta ja maailmankylästä on se itse sulkeutunut valkoisille, äveriäille ja turvallisille asuinalueille. Silti se on onnistunut luomaan suuria yhteiskunnallisia kuiluja, minkä parhaana manifestaationa lienevät ympäri Eurooppaa sijaitsevat maahanmuuttajien turvattomat ghetot. Samalla kun nämä sydänten ja rahapussien tunkeutujille aukaisemisen julistajat sulkevat silmänsä ghettojen ja maahantunkeutujien aallon tuomalta turvattomuudelta ja rikollisuudelta peittyy heidän näkökenttänsä kuin linnunsilmän vilkkuluomella varustettuna aina kun eurooppalaiset joutuvat monikulttuurisuuden tuoman väkivaltaisuuden uhreiksi.

Esimerkiksi Ruotsin sosiaalidemokraattinen pääministeri Stefan Löfven uskaltautui kommentoimaan maahantunkeutujien aiheuttamia raiskauksia vasta, kun uhreiksi joutui vastaanottokeskuksissa asuneita turvapaikanhakijoiden lapsia. Kuitenkin hän käänsi edelleen selkänsä ruotsalaisille uhreille. Vasemmistosukupolvi ja heidän ideologiansa jälkeläiset toitottavat yhä sokeasti “Meillä on unelmaa”, vaikka pommit ovat jo räjähtäneet Pohjolassakin. He ovat, ehkä omatahtoisestikin, ristiriitaisuuksien ja itseinhon kiusaamina kykenemättömiä vetämään syyn pisteestä viivaa seurauksen pisteeseen ja siten muodostamaan kokonaiskuvaa maailman tilasta.

On kuitenkin yksi asia, jonka vasemmistosukupolvi unohtaa: se itse vanhenee, eläköityy ja heikkenee. Tämä sukupolvi on jättänyt sekä omat vanhempansa että lapsensa oman onnensa nojaan solidaarisuuden korruptoituessa vuosien saatossa omahyväiseksi kapitalismiksi, jossa kuka tai mikä tahansa kelpaa maalitauluksi niin kauan kuin sillä saadaan rahakoneisiin vauhtia turvaamaan yltäkylläisyyteen tottuneen elintason ylläpito. Se tulee myös turhaan odottamaan kiitollisuutta tulevaisuuden sukupolvilta, jotka joutuvat utopian maksumiehiksi.

Kaikki lapset, jotka ovat varttuneet vasemmiston pumpuliyhteiskunnassa ja kulttuurimarxismin pakottavassa ja tukahduttavassa syleilyssä, eivät ole menettäneet itsesuojeluvaistoaan. He ovat oppineet lukemaan pajunköyttä syöttävän mädän median rivien välistä ja tunnistamaan totuuden pakotetusta uutisvirrasta ja viihdeähkystä. Nuo lapset ovat ymmärtäneet, ettei yhteiskuntaa pelasteta vaalimainosten Pepsodent-hymyillä, ja mikä tärkeintä, he eivät tule luovuttamaan oikeuttaan menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Julkaistu alunperin Kansallisessa Vastarinnassa.