Henry Ford: Kansainvälinen juutalainen, osa 1.

Magneettimedia julkaisee Henry Fordin kirjoittaman teoksen Kansainvälinen juutalainen¹ kolmessa osassa. Jo Henry Ford päätyi aikoinaan siihen johtopäätökseen, että juutalaiseliitin melkein täydellinen maailmanherruus perustuu “hajota ja hallitse” menetelmän huippu osaamiseen. Siinä ensimmäisenä juutalaismafian tarkoituksia varten yllytetään kukin kansa ja valtio lepyttömään vihaan toisiaan vastaan. [Tällaista hillitöntä vihaa on nykyisin lietsottu esimerkiksi länsivaltojen ja Venäjän välille. Toim. huom.] Eri ryhmien tai blokkien välinen vihamielisyys estää näkemästä juutalaismafian maailman hegemonian laajentumisen ja samalla heikentää ei-juutalaisen maailman voimaa. 

Ford kirjoittaa: “Maailmansota – pohjimmiltaan juutalaisten aikaansaannos – on vaatinut enemmän kuolleita, kuin maailmassa on juutalaisia kaiken kaikkiaan!” 

_________ 

 

Henry Ford: 

Kansainvälinen juutalainen  

Maailman tärkein kysymys 

Ensimmäisessä osassa julkaisemme jäljempänä mainitut luvut: 

I. JUUTALAISEN LUONNE JA LIIKETOIMINTA  

II. KUINKA SAKSA PUOLUSTAUTUU JUUTALAISIA VASTAAN  

III. JUUTALAISKYSYMYS – TOSIASIAKO VAI KUVITELMA? 

IV. ONKO VARMAA JUUTALAISTA MAAILMANOHJELMAA OLEMASSA? 

JOHDANNOKSI 

 
”Tämä kirja on ennen pitkää saavuttava maailmanhistoriallisen merkityksen”, sanotaan tämän teoksen ensimmäisessä saksalaisessa painoksessa – niitä on sittemmin tietääksemme ilmestynyt ainakin yhdeksän. 

     Vielä pari vuotta sitten ei Yhdysvalloissa ainoakaan sanomalehti tai aikakauskirja, puhuja tai kirjailija uskaltanut käyttää sanaa ”juutalainen” muutoin kuin kiittävässä hengessä – sen vuoksi sanottiin maata ”vapaaksi Amerikaksi”. Mutta maailma ei tiennyt, että Amerikka oli enemmän kuin mikään muu maa joutunut juutalaisen kapitalismin valtaan, joka samalla aina merkitsee henkistä ja poliittista orjuutusta. 

Silloin ilmestyi toukokuussa 1920 arvokkaassa aikakauskirjassa ”The Dearborn Independent” tämän kirjan ensimmäinen luku: ”Juutalaisen luonne ja liiketoiminta”. Amerikan juutalaisuus lienee hätkähtänyt pelotonta, asiallista, kiihkotonta, melkein hyvänsuopaista, mutta tinkimätöntä juutalaisen olennon ja toiminnan arvostelua aikakauskirjassa, jolla oli 200 000 lukijaa. 

Nyt seurasi joka viikko uusi artikkeli. Lukijakunta kasvoi tavattomasti; se oli vuoden kuluttua yli 300 000 – Juutalaisuus kävi neuvottomaksi. – Vaietako? Se kävi puoli vuotta. Kiihtymys Yhdysvalloissa kasvoi; sadat tuhannet tunsivat tämän kirjoitussarjan kuin vapautukseksi tukahduttavasta paineesta; äkkiä valkeni heille tieto: meidän maamme on kavallettu, myyty, orjuutettu! Nyt täytyi juutalaisuuden tarttua aseisiin – tavanmukaisiin: vääristelyyn, nurinkääntämiseen, kunnianloukkauksiin, solvailuun. Ei asiallisen kumoamisen alkuakaan. 

Pimitetyt papit ja poliitikot vaikeroivat juutalaisten kanssa kilpaa ”epäkristillistä vainoa”, hyökkäystä rotujen tasa-arvoisuutta vastaan jne. Heidän esiintymisestään oli se heille kiusallinen seuraus, että juutalaiskysymys nyt julkisuudessakin on tullut – niin kuin se jo kauan todellisuudessa oli ollut – Yhdysvaltain polttavimmaksi kysymykseksi. Asiaa ei käy enää vaientaminen: taistelu käydään siellä loppuun saakka, tavalla tai toisella. 

Mitä se merkitsee? Juutalaisuuden melkein täydellinen maailmanherruus perustui ohjeen ”hajota ja hallitse” mestarillisen taitavaan käyttämiseen. Ensinnäkin hajotettiin – juutalaisten tarkoituksia varten – kukin kansa sinänsä keskenään leppymättömän vihollisiin ryhmiin, se ehkäistiin sitten kiinnittämästä huomiotaan juutalaisuuden salaiseen leviämiseen samalla kuin sen puolustusvoima lamattiin. Sitten pantiin kansat taistelussa toisiaan vastaan uhraamaan samaan tarkoitukseen miljoonia miehiä parhaassa elinvoimassaan. Maailmansota – pohjimmiltaan juutalaisten aikaansaannos – on vaatinut enemmän kuolleita, kuin maailmassa on juutalaisia kaiken kaikkiaan! 

Selvänäköiset eri maissa tunsivat kuolettavan puserruksen melkein toivottomaksi. Joka napisi, nujerrettiin. Venäjän tuli olla juutalaisuuden varoituksena maailmalle. Saksan valtakunnalle oli suunniteltu sama kohtalo. Joko piti puolustussodan puhjeta kaikissa maissa samanaikaisesti taikka täytyi sen, yhden yksityisen kansan käymänä, päättyä vielä ankarampaan orjuutukseen. Yhteistoimi näytti mahdottomalta; yleisjuutalaisuuden hajotus- ja katkeroittamispolitiikka oli syövyttänyt kansojen vihan liian syvälle. 

Maailmansota vahvisti juutalaisten maailmanvaltiuden, syöksi Venäjän bolsevismin kynsiin, murskasi Saksan, saattoi kaikki maat, myöskin ”voittajat”, yli korvien velkaantuneiksi, levitti kaikkialle neuvottomuutta ja kurjuutta ja asetti kaikkialle kykenemättömiä ja epärehellisiä, juutalaisten palveluksessa olevia kätyreitä valtioiden päämiehiksi – kaikki oli käynyt toivon mukaan. 

Yksi laskuvirhe oli kuitenkin tehty. Kansojen henkistä joustavuutta ei oltu arvioitu kyllin suureksi. Velkakysymys, joka Versailles’n rauhassa oli tahdottu mahtisanalla ratkaista Saksan tuomitsemisella, ei selviytynyt. Ranskassa ja Englannissa eivät sentään kaikki suostuneet alistumaan; molemmissa maissa lausutaan jo julkisesti: maailmansota oli juutalaissota. Kaikki kansat ovat vuotaneet verta nääntymykseen saakka; vain Juuda oli saanut siitä kilisevää voittoa. Ja nyt leimahtaa Amerikassa ihan odottamatta heti tavattoman laajaksi paisunut valitus- ja puolustusliike – ei ole epäillystäkään: juutalaiskysymys on tullut koko sivistyneen, julmasti eksytetyn maailman polttavaksi kysymykseksi, se on nyt maailmanliike! 

Mutta siinäpä myöskin on kysymyksen ratkaisu. Kaikissa maissa tiedetään ja lausutaan julki, kuka maailmantuhon ja kansojenturman tietoisesti toimeenpani. Tämä tietoisuus merkitsee jo puolta voittoa; maailman nylkemisen ohella ei juutalaisuus ole mitään tehnyt niin tarmokkaasti kuin jälkiensä peittämistä – mutta se on ollut turhaa. 

– – – – – 

Kun useissa tämän teoksen luvuissa kosketellaan ns. ”Siionin viisaiden salaisia pöytäkirjoja”, 

on huomautettu, että juutalaiset ovat koettaneet vaieta näiden pöytäkirjojen olemassaolosta niin kauan kuin suinkin laatuun kävi. Sitten leimattiin ne jonkun ”mielenvikaisen tai vihollisen” tekeleeksi. Ne olivat nähtävästi, niin väitettiin sitten, poimitut ranskalaisen asianajajan Folyn häväistyskirjasta Napoleon III:tta vastaan vuodelta 1864. Mitä muuta yhtäläisyyttä pöytäkirjain ja Folyn häväistyskirjan kanssa muuten lieneekin, se ei kuitenkaan koske vähimmälläkään tavalla asian ydintä, huomauttaa tähän yllä mainitsemamme saksalainen esipuhe ja lisää: 

”Asian ydin on näet tämä: Viimeistään 1905 on ”pöytäkirjoihin” merkitty ohjelma, miten juutalaisuuden on vallattava taloudellinen, poliittinen ja henkinen maailmanvaltius, ja tämä ohjelma on tähän saakka kohta kohdalta toteutettu. Joko sen kirjoittaja ei ole juutalainen; silloin ei hän ole ”mielenvikainen tai rikollinen”, vaan selvänäköinen mies, joka – osittain 15 vuotta ennen – on yksityiskohtia myöten ennakolta nähnyt ja julkaissut kaikki ne mullistukset, joiden alaisena ihmiskunta nyt kituu. Siinä tapauksessa sopii ”pöytäkirjoja” pitää suoranaisena ihmeenä. 

Taikka ovat ne juutalaista alkuperää. Ja se on luultavampaa. ”Pöytäkirjain” suunnitelmat ja maailman nykyinen tila ovat toisiinsa samassa suhteessa kuin syy ja seuraus. Se, mitä olemme joutuneet kokemaan, on saattanut tapahtua vain sen vuoksi, että koko maailman juutalaisuuden salajohtajain on täytynyt toimia juuri niin kuin ”pöytäkirjoissa” määrätään. Koko maailmantilanteen selitys on niissä aukottomana. 

ESIPUHE 

Miksi ottaa esille juutalaiskysymystä? Koska se on meilläkin olemassa ja koska sen tunkeutuminen Amerikan elämään on edistävä sen ratkaisua eikä sen turmiollisten seuraamusten jatkumista, kuten muissa maissa on käynyt. 

Juutalaiskysymys on ollut olemassa Yhdysvalloissa jo kauan. Juutalaiset itse ovat sen tienneet, vaikka sitä eivät ole aavistaneet amerikkalaiset. Joskus on se täällä kärjistynytkin tavalla, joka ennusti arveluttavaa ratkaisua. Monet merkit viittaavat siihen, että se on joutumassa kriisikohtaan. 

Juutalaiskysymys ei koske ainoastaan yleisesti tunnettuja asioita, kuten valtiutta raha- ja kauppamaailmassa, valtiollisen vallan anastamista, kaikkien elintarpeiden monopolisoimista ja Amerikan sanomalehdistön mielivaltaista vallitsemista; vaan se tunkee kulttuurielämän alalle ja muuttuu siten amerikkalaisuuden elinkysymykseksi. 

Se ulottuu Etelä-Amerikkaan ja kasvaa uhkaavaksi tekijäksi yleisamerikkalaisissa suhteissa. 

Se on suuressa määrässä yhteydessä niiden tahallisesti toimeenpantujen häiriöiden kanssa, jotka pitävät kansoja levottomuuden tilassa. Se ei ole mikään uusi ilmiö, vaan sen juuret ulottuvat kauas menneisyyteen; ajan pätkään on ilmestynyt moninaisia ratkaisusuunnitelmia, jotka vuorostaan selkeästi valaisevat tulevaa ratkaisua. 

Tämä kirja esittää tähänastisen tuloksen eräästä juutalaiskysymyksen tutkimuksesta. Se sisältää aikakauskirjassa ”Dearborn Independent” lokakuuhun saakka 1920 julkaistut, kysymystä koskevat kirjoitukset. Aikakauskirjan kysyntä tuli niin suureksi, että varasto pian loppui, samoin kuin suuri painos vihkosta, joka sisälsi yhdeksän ensimmäistä kirjoitusta. Työ ei ole suinkaan päättynyt tähän saakka julkaistuihin kirjoituksiin. Tutkimusta jatketaan kunnes koko työ on tehty. 

Tämän työn tarkoituksena on tosiasiain tunnetuksi tekeminen kansalle. Tietenkin selitellään sillä olevan muita vaikuttimia. Mutta ennakkoluulo ja vihamielisyys eivät riittäisi selittämään ja kannattamaan tällaista työtä. Jos minkäänlaista moitittavaa salatarkoitusta olisi olemassa, niin täytyisi sen ehdottomasti teoksessa ilmestyä. Mutta lukijan on, kuten varmasti uskomme, myöntäminen kirjoitusten sävyn olevan asiallinen ja maltillinen. 

Kansainvälisiä juutalaisia ja heidän avustajiaan, kaiken sen tietoisia vihollisia, mitä me kutsumme anglosaksilaiseksi kulttuuriksi, on runsaasti samoin kuin sitä ajattelematonta massaa, joka puolustaa kaikkea juutalaisten tekemää, kun siihen on istutettu käsitys, että se, mitä juutalaisten johtajat tekevät, on oikein. Toisaalta ovat nämä kirjoitelmat vapaita lähimmäisenrakkauden ja kaunistelun hämäävistä liikutteluista, joita juutalaisella taholla tahallisesti suositaan. Me esitämme vain tosiasiat sinänsä; se suojelee kirjoitelmia riittävästi ennakkoluuloisuutta ja vihamielisyyttä vastaan. 

Tämä teos ei pyydäkään ratkaista ongelmaa tyhjentävästi. Mutta se vie lukijaa askeleen eteenpäin. 

Dearborn (Mich.), lokakuussa 1920. 

I. JUUTALAISEN LUONNE JA LIIKETOIMINTA 
 

     ”Huomattavista henkisistä ja moraalisista ominaisuuksista on mainittava: kovan ja rasittavan ruumiillisen työn kammo; voimakas perhetunne ja heimorakkaus; erinomainen uskonnollinen vaisto; profeetan ja marttyyrin ennemmin kuin kulttuurin-esitaistelijan tai sotilaan rohkeus; erinomainen kyky tulla toimeen epäsuotuisissa oloissa ynnä rodun yhteisvastuun säilyttämisen ominaisuus; kyky omakohtaiseen ja yhteiskunnalliseen hyötymiseen; viekkaus ja oveluus keinottelussa ja nimenomaankin raha-asioissa; itämainen mieltymys komeuteen ja korkean yhteiskunnallisen aseman, vallan ja mukavuuden kunnioitus; erittäin korkea älyn keskitaso.” 
 

The New International Encyclopedia. 
 

Jälleen herättävät juutalaiset koko maailman arvostelevaa huomiota. Heidän ylenemisensä sodan aikana rahamaailmassa, valtiollisissa ja ylemmissä seurapiireissä oli niin täydellinen ja silmiinpistävä, että heidän asemaansa, mahtiansa ja pyrinnöistään ryhdyttiin uudelleen tarkkaamaan ja enimmäkseen vihamielisessä hengessä. Vaino ei ole juutalaisille mitään uutta, mutta uutta on tämä kiivas tunkeutuminen heidän olentoonsa ja ylikansallisuuteensa. Tosin ovat he yli 2000 vuotta saaneet kokea toisten rotujen vaistomaista antisemitismiä; mutta tämä inho ei ollut koskaan täysin tietoista eikä sitä osattu järkiperäisesti selittää. Mutta nyt joutuu juutalainen taloudellisen tarkastuksen mikroskooppiin, ja siinä nähdään ja ymmärretään hänen valtansa, hänen eristyksensä ja kärsimystensä syyt. 

Venäjällä syytettiin häntä bolševismin alkuunpanosta, ja tätä syytöstä pidetään aiheutettuna tai aiheettomana aina sen mukaan, missä piireissä se tehdään; me amerikkalaiset, jotka olemme saaneet todeta nuorten juutalaisten yhteiskunnallisen ja taloudellisen mullistuksen apostolien hehkuvaa puheliaisuutta ja profeetallista tulta, voimme tyynesti arvostella, mitä se on. Saksassa syytetään heitä valtakunnan kukistumisesta; laaja kirjallisuus lukemattomine yksityiskohtaisine todisteluineen tekee lukijan miettiväiseksi. Englannissa väitetään, että hän on todellinen maailmanvaltias, että juutalaisuus muodostaa muiden kansojen yläpuolella olevan isäntäkansan, joka hallitsee kullan voimalla ja, pysytellen itse varovasti taustalla, usuttaa kansat toisiaan vastaan. Amerikassa viitataan siihen, missä määrin juutalaiset – vanhemmat ansiosyistä, nuoremmat kunnianhimosta – levisivät sotajärjestöihin, pääasiassa niille aloille, jotka koskivat sodan teollisuus ja kauppa-asioita, ja myöskin missä määrin he käyttivät hallitusviranomaisina saamiaan tietoja ja kokemuksia omaksi hyväkseen. 

Lyhyesti, juutalaiskysymys on joutunut etualalle; mutta kuten muissakin kysymyksissä, missä ennakkoluulot saattavat olla myötävaikuttamassa, koetetaan sitä julkiseen keskusteluun soveltumattomana vaientaa. Mutta järkähtämätön kokemus opettaa, että tällä tavoin vaiennetut kysymykset kuitenkin puhkeavat esiin ennemmin tai myöhemmin, ja silloin epäsuotuisissa ja vahingollisissa muodoissa. 

Juutalainen on maailmanarvoitus. Hänen kansansa valtava enemmistö on köyhää, mutta hän hallitsee kuitenkin maailman rahalaitosta ja pääomia. Ilman maata ja näkyvää hallitusta eläen hajallaan eri kansojen keskuudessa on hänessä kuitenkin sellainen rotuyhteys ja sitkeys, jommoista mikään muu kansa ei ole saavuttanut. Melkein joka maassa rajoituslakien alaisena on hän kuitenkin monen valtaistuimen takana varsinainen hallitsija. 

Erikoinen ansioala, johon juutalainen antaa suuremman prosenttimäärän väkeänsä kuin mikään muu rotu, on kauppa. Olkoon vaikka lumppujen ostoa ja myyntiä – se on kauppaa. 
 

Vanhojen vaatteiden myynnistä kansainvälisen kaupan ja finanssien hallitsemiseen saakka osoittaa juutalainen suurinta kykyä. Ei-juutalainen nuorukainen etsii tointa ammatillisella tai teknillisellä alalla; nuori juutalainen alkaa mieluummin puotipoikana myyntipuolella. 

Eräs vanha preussilainen väestönlasku kuvaa tätä: väestön koko määrästä 269.400 oli juutalaisia 6 % eli 16.164. Näistä oli 12.000 kauppiasta ja 4.164 ammattilaista. Muuta väestöä oli 94 % eli 253.236, mutta heistä vain noin 17.000 kauppiasta. 

     Nykyinen väenlasku osoittaisi kauppiaiden ohella yliopistollisten ja kirjallisten ammattien suurta lisääntymistä, mutta ei kaupan harjoittajien vähenemistä eikä palkkatyöläisten enenemistä. 

Amerikassa yksin on koko suurkauppa, trustit ja pankit, luonnonaarteet ja tärkeimmät maataloustuotteet, nimenomaankin tupakka, puuvilla ja sokeri, juutalaisten rahamiesten tai näiden apurien vallitsevan vaikutuksen alaisena. ”Suuri määrä kauppahuoneita on juutalaisten toiminimien hallussa”, sanoo the Jewish Encyclopedia; monet, elleivät useimmat niistä ovat nimellisesti ei-juutalaisia. Useimmat ja suurimmat kaupunkikiinteistöjen omistajat ovat juutalaisia. Heidän hallussaan on enemmistö teattereita. He hallitsevat ehdottomasti uutistointa koko maassa. 

Juutalaiset ovat lukumäärältään ympäröivää väestöään huomattavasti pienempi etninen ryhmittymä, mikä pätee myös Yhdysvalloissa. Tästä huolimatta heillä on palveluksessaan jokapäiväinen laaja ja suopea sanomalehdistö, mikä ei olisi mahdollista, elleivät he itse kykenisi sitä luomaan sekä johtamaan. Werner Sombart sanoo juutalaisuutta ja nykyistä talouselämää koskevassa teoksessaan: ”Jos olot Amerikassa kehittyvät edelleen niin kuin viime miespolven aikana, jos eri kansallisuuksien maahanmuuttonumerot ja kasvumäärät pysyvät samoina, niin näemme hengessämme Yhdysvallat 50 tai 100 vuoden kuluttua selvästi maana, jossa asuu vain slaavilaisia, neekereitä, sekä juutalaisia. Ja juutalaiset ovat tietenkin anastaneet itselleen taloudellisen valtiuden.” Sombart on juutalaisystävällinen tiedemies. 

Kysytään sitten: jos juutalaisella on valta, kuinka hän on siihen päässyt? Amerikka on vapaa maa. Juutalaisia on vain 3 % väestöstä; Yhdysvalloissa on 3 miljoonaa juutalaista ja 97 miljoonaa muita, jos juutalaisella on valta, onko se johtunut hänen etevämmistä ominaisuuksistaan vai ei-juutalaisten huonommuudesta ja huolettomuudesta? Siihen voisi vastata yksinkertaisesti: juutalaiset tulivat Amerikkaan, yrittivät täällä samoin kuin muutkin ja voittivat kilpailussa. Mutta sellainen vastaus ei huomioisi kaikkia asianhaaroja. Ennen kuin parempi vastaus löydetään, täytyy huomauttaa kahta kohtaa. Ensimmäinen on: kaikki juutalaiset eivät ole rikkaita. On suuri joukko myös köyhiä juutalaisia; tosin useimmat näistäkin ovat köyhyydestään huolimatta itsenäisiä. Vaikka on totta, että maan pääasialliset rahavaltiaat ovat juutalaisia, niin ei ole totta, että jokainen juutalainen olisi mahtava rahamies. Huomaamme, että näitä molempia luokkia sekä rikkaita että köyhiä on arvosteltava erikseen tarkasteltaessa  juutalaisten menettelyä valtaan päästäkseen. Toisaalta juutalaisten solidaarisuus vaikeuttaa juutalaisten ja ei-juutalaisten menestyksen arvostelun saman mittakaavan mukaan. 

Kun runsas valtamerentakainen pääomasaavutus on tehnyt suuren omaisuuden keskityksen Amerikassa mahdolliseksi, kun juutalaiset siirtolaiset tulivat Yhdysvaltoihin Euroopan juutalaisten rahallisesti tukemina, niin olisi kohtuutonta arvostella tämän siirtolaisluokan menestystä saman mittakaavan mukaan, jota käytetään esimerkiksi saksalaisten tai puolalaisten suhteen, jotka tulivat tänne ilman muuta tukea kuin oman ahkeruutensa sekä kykynsä. Tosin tuli tänne paljon juutalaisiakin ilman muuta turvaa kuin oma itsensä; mutta sittenkään ei olisi oikeutettua väittää, että juutalaisten rikkaudet jokaisessa tapauksessa valta-aseina johtuisivat yksinomaan mieskohtaisesta toimintakyvystä; tämä valtius ei ole oikeastaan mitään muuta kuin juutalaisen rahavaltiuden laajentumista meren yli. 

Tästä on aloittaminen, mikäli tahdomme selittää juutalaisten vaikutusvaltaa. Meillä on edessämme rotu, joka varsinaisena kansallisaikanaan oli maalaisväkeä, jonka perustaipumus oli pikemminkin henkinen kuin aineellinen, joka oli enemmän paimentolais- kuin kauppiaskansaa. Kuitenkin tämä kansa oli joutunut maattomaksi ja hallituksettomaksi sekä ajautunut vielä kaikkialla jonkinlaisen vainon alaiseksi. Tästä huolimatta mainittua kansaa  täytyy pitää maapallon varsinaisena, vaikka salaisena valtiaana. Kuinka on tämmöinen väite saattanut syntyä ja kuinka näyttävät niin monet seikat sitä vahvistavan? 

Alkakaamme alusta. Kansallisluonteensa kehityskautena olivat juutalaiset lain alaisina, joka teki mahdottomaksi sekä ylenmääräisen rikkauden että köyhyyden. Nykyajan uudistajain, jotka paperilla sommittelivat esikuvallisia yhteiskunnallisia järjestelmiä, pitäisi luoda silmäys siihen yhteiskuntajärjestelmään, jonka alaisiksi ensimmäiset juutalaiset järjestettiin. Mooseksen laki teki sentapaisen rahaylimystön, jommoisen nykyiset juutalaiset rahamiehet muodostavat, koronottamiskiellon kautta yhtä mahdottomaksi kuin pysyvän, toisten hädästä puristetun ansionkin. Tälle ja- muulle keinotteluile oli juutalainen järjestelmä epäsuotuisa. Ei ollut maanvuokraa; maa jaettiin väestön kesken, ja vaikka sen saattoi menettää velasta tai muuten, niin lankesi se 50 vuoden kuluttua takaisin alkuperäiselle suvulle. N. s. riemuvuonna alkoi siten joka kerta uusi yhteiskunnallinen aikajakso. Suurtilallisten tai rahavaltiasluokan syntyminen oli tällaisissa oloissa mahdoton, vaikka 50-vuotinen aikajakso antoi mieskohtaiselle toimintakyvylle riittävästi tilaa saavuttaa menestystä rehellisessä kilpailussa.  

Jos siis juutalaiset olisivat pysyneet Palestiinassa Mooseksen lain alaisena valtiota pitävänä kansana, niin olisivat he tuskin saaneet sitä rahamiesleimaa, jonka he sittemmin ovat hankkineet. Juutalainen ei koskaan rikastunut toisesta juutalaisesta. Uudempaankaan aikana eivät he ole rikastuneet toisistaan, vaan isäntäkansoistaan. Juutalaisten laki salli juutalaisen tehdä kauppoja ei-juutalaisen kanssa toisten sääntöjen mukaan kuin juutalaisen ”lähimmäisen” kanssa. Ns. muukalaislaki kuului: muukalaiselle voit lainata korkoa vastaan, mutta lähimmäiseltäsi et saa ottaa korkoa.  

Kansojen joukkoon hajautuneina, niihin kuitenkaan sulautumatta ja milloinkaan selväpiirteisestä erikoisuudestaan luopumatta, on juutalaisilla monia vuosisatoja ollut tilaisuus käytännössä noudattaa muukalaislakia. Muukalaisina muukalaisten, usein julman vihamielisten muukalaisten joukossa, saattoivat he tätä lakiaan noudattamalla harjoittaa erään laatuista kosto-oikeutta. Tämä seikka yksinään ei kuitenkaan riittäisi selittämään juutalaisten ylivaltaa raha-asioissa. Selitys on pikemminkin etsittävä juutalaisesta itsestään, hänen omasta voimastaan, neuvokkuudestaan sekä erikoisista taipumuksistaan.  

Jo varhain näemme juutalaisten historiassa Israelin pyrkivän toisten kansojen isäntäkansaksi. Kun koko profetia oli kohdistettu maailman siveelliseen valkaisuun Israelin kautta, niin tuntui juutalaisten valtiuspyrkimys olevan tämän tiellä. Ainakin näyttää se käyvän ilmi vanhan testamentin sävystä. Sen kertomusten mukaan eivät juutalaiset totelleet Jumalan käskyä karkottaa kanaanilaiset, jotta näiden turmelus ei heitä saastuttaisi. He näkivät, kuinka paljon voimaa menisi hukkaan, jos he karkottaisivat kanaanilaiset, ja niin tekivät he nämä orjikseen. ”Mutta kun Israel tuli voimalliseksi, teki hän kanaanilaiset verollisiksi eikä karkottanut heitä ollenkaan.” Tämä tottelemattomuus, tämä aineellisen herruuden rakkaus henkisen isännyyden asemesta on alkuna Israelin loppumattomaan rangaistukseen ja hätään.  

Juutalaisten hajottaminen kansojen keskuuteen ”toistaiseksi” muutti heidän kirjojensa selityksen mukaan Jumalan alkuperäisen aikomuksen heidän suhteensa, ja tätä hajottamista kestää vielä. Nykyisenkin juutalaisuuden henkiset johtajat väittävät Yhä, että juudan tehtävä kansojen keskuudessa ori henkistä laatua, mutta tämä väite ei vaikuta vakuuttavalta, kun kaikki tekojen todistus puuttuu. Israel on koko uudemman ajan katsellut ei-juutalaista maailmaa vain sillä silmällä, mitenkä tämän elinvoimat saataisiin häntä palvelemaan. Mutta lupaus on olemassa: kaukana omasta maastaan, kaikkialla vihamielisesti kohdeltuna tulee Israelille kuitenkin aika, jolloin maanpako ja kodittomuus lakkaavat uudessa Palestiinassa ja Jerusalem jälleen on, kuten vanhat profeetat ovat ennustaneet, Maan siveellisenä keskustana.  

Jos juutalaisista olisi muovautunut luovia, toisten hyväksi toimivia työntekijöitä, niin ei heidän hajaantumisensa luultavasti olisi levinnyt näin laajalle. Mutta kun hänestä muotoutui kauppias, ajoi hänen vaistonsa hänet yli koko asutun maan. Jo aikaisin oli juutalaisia Kiinassa. Englantiin ilmestyi heitä saksilaisen valtiuden aikana. Juutalaisia kauppiaita oli Etelä-Amerikassa 100 vuotta ennen pyhiinvaeltaja-isien maihinnousua Plymouth-Rockiin. juutalaiset perustivat v. 1492 St. Thomasissa sokeritehtaita. Heillä oli jalansija Brasiliassa, kun nykyisten Yhdysvaltain rannikoilla vasta oli muutamia kyliä. Kuinka kauas he olivat tunkeneet, osoittaa se tosiasia, että ensimmäinen Georgiassa syntynyt valkoihoinen lapsi oli juutalainen – Isak Minis.  

Mutta heidän nousuaan rahavaltiuteen edisti pääasiallisesti toinen ominaisuus: heidän taitonsa keksiä yhä uusia liikemenetelmiä. Niin kauan kuin juutalaisia ei vielä ollut ilmestynyt kilpakentälle, tapahtui liike sangen yksinkertaisissa muodoissa. Jos ryhdymme etsimään alkua useihin liikemiesmenetelmiin, jotka nykyään muistuttavat ja helpottavat kauppaa, löydämme tavallisimmin juutalaisen nimen langan päästä. Useat välttämättömistä luotto- ja vekselivälineistä ovat juutalaisten kauppiaiden keksimiä ei ainoastaan keskinäistä käyttöä varten, vaati myöskin sitoakseen niillä ei-juutalaiset, joiden kanssa he kävivät kauppaa. Vanhin säilynyt vekseli on erään juutalaisen Simon Rubensin asettama. Vekseli oli juutalainen keksintö samoin kuin maksumääräys ”haltijalle”.  

”Maksettava haltijalle”-osoitukseen liittyy mielenkiintoinen kappale historiaa. Juutalaisten viholliset ottivat heiltä, missä vain taisivat, viimeisenkin rovon; merkillisen nopeasti toipuivat juutalaiset aina uudelleen tästä ja olivat pian taas rikkaita. Kuinka on tämä nopea vaurastuminen ryöstön ja köyhyyden jälkeen selitettävissä? Heidän varallisuutensa oli nimettömän ”haltijan” nimissä, ja niin pelastui aina suuri osa heidän omaisuuttaan. Aikana, jolloin pidettiin merirosvojen eittämättömänä oikeutena kaapata juutalaisille meneviä tavaroita, suojelivat juutalaiset itseään tätä vastaan siten, että lähettivät tavaransa nimettömiä vastakirjoja vastaan. 

Juutalaiset pyrkivät tekemään kauppaa tavaroilla eikä henkilöiden kanssa. Ennen olivat kaikki oikeusvaatimukset henkilökohtaista laatua; juutalainen huomasi, että tavara-arvot olivat varmempia kuin henkilöt, joiden kanssa hän kävi kauppaa, ja niin järjesti hän siten, että vaatimukset kohdistettiin tavara-arvoihin. Sitä paitsi oli tällä menetelmällä se etu, että hän itse saattoi pysyä näkymättömänä. Tämä toi liike-elämään ankaruuden piirteen sikäli, kun tavaroita oli helpompi käsitellä kuin henkilöitä, ja tämä ankaruus on jäänyt pysyväksi.  

Toinen järjestelmä, joka on jäänyt pysyväksi ja joka erinomaisesti verhoaa juutalaisten saavuttamaa suurta valtaa, on samaa alkuperää kuin haltijapaperit: se antaa juutalaisen pääoman hallitseman yrityksen esiintyä nimeltään sellaisena, jossa ei ole viittaustakaan juutalaiseen vaikutukseen.  

Juutalainen on ainoa ja alkuperin kansainvälinen kapitalisti, mutta hän ei sitä huuda julki, vaan käyttää mieluummin ei-juutalaisia pankkeja ja trusteja asiamiehinään ja aseinaan. Tämän yhteydessä ilmestyy usein viittailuja – ei-juutalaiseen – kapitalistiseen ”rintamaan”. 

Arvopaperipörssin keksimisestä on maailman niinikään kiittäminen juutalaista finanssitaitoa. Berliinissä, Pariisissa, Lontoossa, Frankfurtissa ja Hampurissa oli juutalaisilla vallitseva vaikutus ensimmäisiin pörsseihin, ja Venetsia sekä Genova mainitaan vanhemmissa kertomuksissa suorastaan ”juutalaiskaupungeiksi”, joissa oli suuria kauppa- ja pankkiasioita tehtävänä. Englannin pankki perustettiin maahan muuttaneiden Hollannin juutalaisten neuvosta ja avulla. Amsterdamin ja Hampurin pankit ovat syntyneet juutalaisten vaikutuksesta.  

Juutalaisten vainojen ja vaellusten yhteydessä kautta Euroopan mainittakoon tässä omituinen ilmiö: minne he menivät, näytti liike-elämän keskus kulkevan heidän mukanaan. Kun juutalaiset olivat vapaina Espanjassa, oli maailman kultakeskus siellä. Kun Espanja karkotti juutalaiset, menetti se finanssivaltiutensa eikä ole sitä koskaan sittemmin saanut takaisin. Euroopan taloushistorian tutkijat eivät ole osanneet selittää, minkä vuoksi kauppakeskus siirtyi Espanjasta, Portugalista ja Italiasta pohjoisiin maihin Hollantiin, Englantiin ja Saksaan. Mikään tehdyistä selitysyrityksistä ei ole ollut pätevä. Mutta kun otetaan huomioon, että tämä muutos sattuu samaan aikaan juutalaisten etelästä karkotuksen ja pohjoiseen pakenemisen kanssa ja että heidän savuttuaan alkoi pohjoisissa maissa kaupan kukoistus, jota vieläkin kestää, niin ei selitys näytä vaikealta. Yhä uudelleen esiintyy sama ilmiö, että kun juutalaisten täytyi siirtyä, siirtyi maailman jalometallien keskus heidän mukanaan.  

Tämä juutalaisten leviäminen yli Euroopan ja maapallon, jokaisen juutalaisen seurakunnan yhä pysyessä heimo-, usko- ja kärsimysyhteydessä kaikkien muiden kanssa, teki heille mahdolliseksi senlaatuisen kansainvälisyyden, jota mikään muu rotu tai kauppiasryhmä ei ole saavuttanut. Heitä ei ainoastaan ollut kaikkialla, vaan he olivat kaikkialla kosketuksissa keskenään. He olivat jo järjestäytyneet ennen muiden tietoisesti kansanvaltaisten kauppajärjestöjen syntymistä, yhteisyyselämän hermosäikeillä yhdistettyjä. Monet keskiajan kirjailijat kummastelevat, että juutalaiset tiesivät Euroopan tapahtumista enemmän kuin hallitukset. He, tiesivät myöskin paremmin, mitä tulossa oli? He tiesivät valtiollisista edellytyksistä ja suhteista enemmän kuin varsinaiset valtiomiehet. Tietoa niistä levittivät he kirjeissä toisilleen ryhmästä ryhmään, maasta maahan. Näin menetellen he laskivat perustan finanssitiedonvälitykselle. Varmaan oli tästä tiedotustoiminnasta heidän yrityksilleen arvaamatonta hyötyä. Ennakkotiedot olivat aikoina, jolloin uutisten saanti oli vajavaa, hidasta ja epäluotettavaa, erinomainen etu. Tämä seikka teki heille mahdolliseksi saavuttaa aseman valtiolainojen välittäjänä, jota liikemuotoa he kaikin tavoin edistivät. Juutalainen on aina pyrkinyt saamaan valtioita asiakkaakseen. Valtiolainain järjestämistä helpotti saman rahamiessiivun jäsenten asuminen en maissa; he muodostivat kansainvälisen hallintoneuvoston, joka pelasi kuninkaan kuningasta, hallituksen hallitusta vastaan sekä käytti ovelasti kansallisia ristiriitoja rahalliseksi edukseen.  

Useimmin toistuvia moitteita nykyajan juutalaisia Vastaan on, että he ensisijaisesti ovat valinneet juuri tämän laajemman rahatoimialan. Yleensä kohdistuukin juutalaisten arvostelu liikemiehinä vähemmän niihin liikemiehiin, joilla on yksityisiä asiakkaita. Tuhannet juutalaiset pikkuliikemiehet nauttivat toimessaan kiistämätöntä kunnioitusta, samoin kuin kymmenet tuhannet juutalaiset perheet ovat arvossapidettyjä naapureita meilläkin. Etevämpiin rahamiehiin kohdistuva arvostelu ei ylimalkaan ole rotuluonteinen. Onnettomuudeksi sekaantuu rotuainesta, joka rotuennakkoluulona niin helposti johtaa harhaan, tähän kysymykseen jo sen tosiasian vuoksi, että maailmaan ympäri ulottuvassa finanssiketjussa on joka nikamassa joku juutalainen kapitalisti, juutalainen rahamiessuku tai juutalaisten hallitsema pankkiryhmä. Monet katsovat tätä seikkaa juutalaisten järjestelmälliseksi suunnitelmaksi ei-juutalaisten hallitsemiseksi; toiset katsovat sen johtuvan juutalaisten heimoushengestä ja siitä perinnäistavasta, että jälkeläiset jatkavat vanhempiensa liikettä, joka siten haarautuu laajemmalle. Vanhojen kirjoitukset kuvastavat, että Israel kasvaa niin kuin viinipuu, joka saa yhä uusia haaroja ja työntää vanhoja juuriaan syvemmälle, mutta kaikki on kuitenkin samaa kasvua.  

Juutalaisten kyky tehdä kauppoja hallitusten kanssa on niinikään peräisin aina vainojen ajoilta saakka. Aikaisin oppi juutalainen tuntemaan rahan vallan ollessaan kosketuksissa ostettavien vastustajien kanssa. Minne hän tulikin, seurasi häntä toisten kansojen kasvava kammo kuin kirous. Juutalaisrotua ei ole missään suosittu; innokkainkaan juutalainen ei voi sitä kieltää, vaikka hänellä onkin siihen selitys; yksityinen juutalainen saattaa olla arvossapidetty, monet juutalaisluonteen piirteet lähemmin katsoen kunnioitettavia. Sittenkin on yksi niitä taakkoja, joita juutalaisten rotuna on kannettava, heitä vastaan kohdistunut rotuviha. Uudempanakin aikana, sivistyneissä maissa, oloissa, jotka tekevät vainon ihan mahdottomaksi, on tämä inho havaittavissa. Sitä paitsi näyttää kuin eivät juutalaiset suuresti välittäisikään ei-juutalaisen väestön ystävyydestä – ehkäpä, entisten epäonnistumisten johdosta – mutta luultavammin synnynnäisen vakaumuksensa vuoksi, että he kuuluvat korkeampaan rotuun. Mikä todellinen syy lieneekin, hänen pääpyrintönään oli aina kuninkaiden ja aatelisten suosion tavoittaminen. Mitä juutalainen siitä, jos kansa kiristikin hampaitaan häntä vastaan, kun vain ruhtinaat ja hovit olivat hänen ystäviänsä? Niinpä oli kovimpinakin aikoina aina joku ”hovijuutalainen”, jolla laina- ja velka-asioissa oli pääsy kuninkaiden esihuoneisiin. juutalaisten taktiikkana on ollut ”pääsy päämajaan”. Ei yritettykään saada Venäjän kansaa suosiolliseksi, vaan Venäjän hovi.  

Ei myöskään Saksan kansaa, mutta Saksan hovi, mikä onnistuikin. Englannissa kohautti juutalainen väestön ilmeisen juutalaisviholliselle mielialalle vain hartioitaan: mitä hän siitä välitti? Eivätkö hänen puolellaan olleet kaikki lordit, eikö hän pitänyt brittiläisen pörssin ohjia kädessään? Tämä taktiikka ”olla aina päämajassa” selittää sen laajalle ulottuvan vaikutuksen, minkä juutalaiset saivat moniin hallituksiin ja kansoihin. Tämän taktiikan tehoa enensi hänen taitavuutensa hankkia aina sitä mitä hallitukset tarvitsivat. Jos hallitus tarvitsi lainaa, välitti hovijuutalainen sen toisissa rahakeskuksissa tai pääkaupungeissa olevien juutalaisten avulla. Jos joku hallitus halusi maksaa toiselle velkansa eikä tahtonut lähettää kultakuormaa epävarmojen seutujen läpi, toimitti hovijuutalainen tämänkin. Hän lähetti palasen paperia, ja vieraassa pääkaupungissa oleva pankki maksoi velan. Kun sota-väkeä ensi kerran muonitettiin nykyisen armeijanvarustamon mukaan, toimitti sen juutalainen: hänellä oli pääoma ja järjestelmä; sitä paitsi sai hän koko kansan velallisekseen.  

Tämä taktiikka, joka niin erinomaisesti auttoi rotua vaikeiden vuosisatojen läpi, ei näytä vähääkään muuttuneen. Ja voihan ymmärtää, jos juutalainen, nähdessään sen laajan vaikutuksen, mikä hänen lukumäärältään näin vähäisellä rodullaan nykyään on miltei kaikkiin hallituksiin, ja verratessaan kansansa lukumäärän epäsuhdetta sen valtaan, pitää sitä todistuksena rotunsa etevämmyydestä.  

Mainittava on myöskin, että juutalaisten kekseliäisyys uusien kauppamuotojen suhteen yhä on entisellään samoin kuin hänen sopeutumiskykynsä vaihteleviin oloihin. Juutalaiset ensimmäisinä perustivat haaraliikkeitä vieraisiin maihin taatakseen pääliikkeen edustajille siitä välittömän hyödyn. Sodan aikana puhuttiin paljon ”rauhallisesta valloituksesta”, jonka muka Saksan hallitus oli aikaansaanut perustamalla Yhdysvaltoihin saksalaisten toiminimien haaraosastoja. Kieltämätöntä onkin, että Amerikassa silloin oli paljon saksalaisia haaraliikkeitä. On vain huomattava, että ne itse teossa eivät olleet saksalaisia, vaan juutalaisia yrityksiä. Vanhat saksalaiset kauppahuoneet olivat liian vanhoillisia juostakseen itse ostajien perässä Yhdysvaltoihin. Mutta juutalaiset toiminimet eivät olleet yhtä vanhoillisia, he riensivät oikopäätä Amerikkaan ja panivat asian käyntiin. Lopulta pakotti kilpailu saksalaisiakin kauppahuoneita noudattamaan samaa menettelyä. Mutta alkuperäinen aate oli juutalainen, ei saksalainen. 

Toinen nykyaikainen liikemiesjärjestelmä, joka niin muodoin on juutalaisten rahamiesten aloitteesta syntynyt, on sukulaisteollisuuksien yhdistäminen. Mikäli oli hankittu sähkövoimalaitos, niin hankittiin siihen lisäksi virtaa tarvitseva raitiotie. Yhtenä syynä tähän saattaa kyllä olla hyödyn saaminen pitkin linjaa, voimantuotannosta raitioliikenteeseen saakka. Mutta päävaikuttimena lienee kuitenkin voimalaitoksen antaman virran hinnan korottaminen rautatietieyhtiölle, jonka vuorostaan on korottaminen pilettien hintaa raitioteiden käyttäjille – joten yrityksen takana olevat rahamiehet saavat suuremman hyödyn kokonaisuudessaan. Kuluttajia lähinnä oleva yhtiö selittää näille kustannustensa kohonneen, ilmaisemasta sitä, että, että hinnan ovat korottaneet omistajat itse, eikä suinkaan jotkut ulkopuoliset, jotka kenties pakon sanelemana olivat siihen ajautuneet. 

Ilmeisesti on maailmassa nykyään olemassa rahavaltakeskus, joka pelaa koko maailmaa käsittävää, tarkoin järjestettyä peliä; pelipöytänä on maailma ja panoksena maailmanvaltius. Kulttuurikansat ovat menettäneet uskonsa väitteeseen, että ”taloudelliset olot” olisivat syynä kaikkiin tapahtuviin muutoksiin. ”Taloudellisten lakien” naamion alle piilotetaan sangen paljon ilmiöitä, jotka eivät ole minkäänlaisten ”lakien” aiheuttamia, lukuun ottamatta luontaisen itsekkyyden takia kourallisessa ihmisiä, joilla on tahto ja voima tehdä kansat alamaisiksensa mitä laajimmassa määrässä.  

Mikä muuten lieneekin kansallista: että finanssilaitos on sitä, ei enää kukaan usko. Se on kansainvälistä. Ei kukaan usko, että tämä kansainvälinen finanssi on minkäänlaisen kilpailun alaisena. On olemassa muutamia riippumattomia pankkilaitoksia, mutta ei montakaan, jotka olisivat riippumattomia. Pääjohtajilla, muutamilla harvoilla, joilla on koko pelisuunnitelma selvänä silmiensä edessä, on toinen tehtävä suoritettavanaan. Mutta niiden välillä ei ole mitään erimielisyyttä, toinen ei sekaannu toisen menetelmiin; suurliikkeen eri haarojen välillä ei saa olla mitään kilpailua. Kunkin maan pääpankkien välillä vallitsee menettelyn suhteen samanlainen yhtenäisyys kuin Yhdysvaltain postilaitoksen eri haarain välillä – koko verkkoa johdetaan samasta paikasta ja samassa tarkoituksessa.  

Juuri ennen sotaa oli Saksa ostanut suuret joukot amerikkalaista puuvillaa; valtavia määriä oli vientivalmiina. Kun sota puhkesi, siirtyi niiden omistusoikeus yhdessä yössä juutalaisilta nimiltä Hampurissa juutalaisille nimille Lontoossa. Tätä kirjoitettaessa saa puuvillaa ostaa Englannissa halvemmalla kuin Yhdysvalloissa; se painaa alas amerikkalaiset hinnat. Hintojen ollessa kylliksi alhaalla, ostavat puuvillan ne, jotka sitä puuhasivat; sitten nostetaan hinta taas korkealle. Sillä välin ovat samat voimat, jotka toimeenpanivat näköjään selittämättömän nousun ja laskun puuvillamarkkinoilla, ovat laskeneet kätensä voitetun Saksan päälle, tehdäkseen siitä maailman nylkykätyrin. Määrätyillä ryhmillä on puuvilla lujasti käsissään, ne vievät sen Saksaan valmistettavaksi, jättävät sinne pienen erän työn maksuksi ja syöttävät sitten koko maailmalle valheen, että puuvillasta on suuri puute, ja jos näitä ihmisvihollisia ja siveellisesti kelvottomia menetelmiä seuraa alkujuureen saakka, niin tapaa kaikissa vastuunalaisissa saman leiman. Onko kumma, että valtameren takaa kuuluva huuto: ”odottakaahan jahka Amerikka älyää juutalaiskysymyksen”, niin silloin se saa uuden merkityksen.  

Varma on, että sitä tilaa, jossa maailma nykyään on, ei enää käy selittäminen taloudellisista syistä eikä ”kapitaalin sydämettömyydestä” johtuneeksi. Pääoma – kapitaali – ei ole koskaan ennen koettanut mukautua työn vaatimuksiin, ja työntekijät ovat menneet äärimmäiselle rajalle saakka taivuttaakseen pääomaa uusiin myönnytyksiin. Mutta onko myönnytyksistä ollut etua kammallekaan? Palkansaajat ovat ajatelleet, että pääoma on sen yllä uhkaava musta pilvi, ja saanut sen väistymään. Mutta kas: pääoman yllä oli vielä toinen pilvi, jota ei pääoma eikä työläiset taisteluissaan ollut nähnyt. Ja se pilvi ei tähän saakka vielä ole kadonnut.  

Amerikassa sanotaan ”kapitaaliksi” tavallisesti tuotantotarkoituksiin käytettyä rahaa, ja tehtailijaa, työnjohtajaa, työaseiden ja työn hankkijaa erheellisesti ”kapitalistiksi”. Ei, ei hän ole kapitalisti sanan todellisessa merkityksessä. Hänenkin täytyy mennä kapitalistin luo pannakseen tämän rahoilla suunnitelmansa toimeen. Hänen yläpuolellaan on mahti, joka kohtelee häntä kovemmin ja säälimättömämmin kuin hän koskaan uskaltaisi kohdella työmiehiä. Sepä onkin yksi puoli näiden aikojen traagillisuutta, että ”työ” ja ”kapitaali” raatelevat toisiaan, vaikka ei kummankaan vallassa ole niiden olojen päättäminen, joita kumpikin vastustaa ja joiden alaisena kumpikin kärsii, – elleivät keksi keinoa temmata valtaa siltä kansainvälisten rahamiesten ryhmältä, joka nämä olot luo ja käyttää niitä hyväkseen.  

On olemassa eräänlainen yli-kapitalismi, jota ylläpitää ainoastaan ihmisten luulo, että kulta on onnea. On olemassa yli-hallitus, joka olematta mihinkään hallitukseen sidottu on riippumaton kaikista ja painaa kuitenkin kädellään niitä kaikkia. On olemassa rotu, vähäinen ihmiskunnan murto-osa, joka ei milloinkaan eikä minnekään ole ollut tervetullut, mutta jonka kuitenkin on onnistunut kohota valtaan, jota eivät ylväimmätkään rodut olleet itselleen vaatineet – eivät edes roomalaiset valtansa huipulla ollessaan. Yhä enemmän ja enemmän tulee koko ihmiskunnan vakaumukseksi, että työväenkysymys, maakysymys voidaan ratkaista vasta sitten, kun ensin on järjestetty kysymys tästä kansainvälisestä, ylikapitalistisesta isännyydestä.  

”Voittajalle kuuluu saalis”, on vanha sana. Ja tavallaan täytyy, kun kerran muutamat kauan halveksitun rodun jäsenet ovat saavuttaneet tämän ylivallan, heidän joko olla yli-ihmisiä, joita vastaan vastarinta on voimaton, taikka ovat he tavallisia ihmisiä, jotka muu ihmiskunta on päästänyt nousemaan kohtuuttomaan ja epäterveeseen valtiuden määrään. Elleivät juutalaiset ole yli-ihmisiä, on ei-juutalaisten syyttäminen itseään siitä, mitä on tapahtunut; heidän täytyy tarkastaa asemaansa uudelta näkökannalta ja ottaa muiden maiden kokemukset valaisevan harkinnan alaiseksi.  

II. KUINKA SAKSA PUOLUSTAUTUU JUUTALAISIA VASTAAN  

Edistynyt ihmiskunta keskustelee avoimesti sen laatuisista taudeista, joita ennen katsottiin pitävän peittää häpeän ja vaikenemisen verholla. Poliittinen parannustaito ei vielä ole niin pitkällä. Saksan kansanruumiin sairastumisen pääsyynä pidetään juutalaista vaikutusta. Järkevämmät lienevät olleet siitä selvillä jo vuosikymmeniä, mutta nykyisin käsittänevät sen yksinkertaisetkin. Se on järkyttänyt koko poliittisen elämän eikä sitä tosiasiaa enää käy salaaminen. Saksan kansan eri luokkien käsityksen mukaan ovat romahdus aselevon jälkeen ja vallankumous, minkä seurauksista se ei kykene tointumaan, ja  ne ovat juutalaisen oveluuden sekä juutalaisen suunnittelun työtä. Sitä väitetään varmuudella ja sen todistamiseksi esitetään suuri joukko tosiasioita; uskotaan että historia on kerran todistava sen lopullisesti.  

Juutalaista katsotaan Saksassa vain kansan vieraaksi; hän on loukannut vieraslakia pyrkimällä isännäksi. Maailmassa ei ole jyrkempää vastakohtaa kuin puhtaasti germaaninen ja puhtaasti juutalainen rotu; sen vuoksi ei niiden välillä voi olla sopua. Saksalainen katsoo juutalaista vain vieraakseen. Juutalainen loukkaantuneena siitä, ettei hänelle ole myönnetty kaikkia syntyperäisten kansalaisten oikeuksia, on täynnä vihamielisyyttä isäntäväkeään vastaan. Muissa maissa saattoi juutalainen helpommin sekaantua väestöön ja häiritsemättä enentää valtaansa; Saksassa oli toisin. Sen vuoksi vihasi juutalainen Saksan kansaa, ja siitä syystä osoittivatkin maat, joissa juutalaisilla oli suurin vaikutus valta, maailmansodan aikana suurinta vihaa Saksaa vastaan. juutalaisilla oli käsissään melkein koko sanomalehdistö, jonka avulla muodostettiin ”yleinen mielipide” Saksan kansasta. Saksan varsinaiset voittajat olivat juutalaiset.  

Mutta väitteet eivät riitä; ne täytyy todistaa. Tarkastakaamme sen tähden kyseistä asiantilaa. Mitä tapahtui heti siirryttäessä vanhasta uuteen järjestelmään? Kuusimiehisessä ministeristössä, joka pääsi entisen valtakunnanhallituksen sijaan, olivat juutalaiset Haase ja Landsberg tärkeimmät henkilöt. Haase johti ulkoasioita; hänen apunaan oli Tšekin juutalainen Kautsky, ja hän ei ollut vuonna 1918 edes Saksan kansalainen. Näissä kuvioissa mukana olivat edelleen juutalaiset Cohn ja Herzfeld. Juutalainen Schiffer oli rahaministeri ja juutalainen Bernstein oli hänen apulaisensa. Sisäasiain valtiosihteeri oli juutalainen Preuss, tämän apulaisena oli juutalainen Freund. Juutalainen Fritz Max Cohen touhusi Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtajana Köpenhaminassa, ja hänestä leivottiin tietotoimiston päällikkö.  

Sama asiaintila toistui Preussissa. Ministeristöä johtivat juutalaiset Hirsch ja Rosenfeld. Jälkimmäinen oli oikeus- ja edellinen sisäasiainministerinä. Juutalainen Simon pääsi rahaniinisteriön alivaltiosihteeriksi. Preussin oikeusministeriö oli kokonaan juutalaisten hallussa, Opetustoimen päällikkönä oli Venäjän juutalainen Futran sekä juutalaisen Arndtin oli avustamana. Asutushallituksen johtajana oli juutalainen Meyer-Gerhard. Taideosaston päällikön tointa hoiti juutalainen Kastenberg. Sotaelatustoimiston johtaminen siirtyi juutalaisen Wurmin käsiin; maatalousministeriössä istuivat juutalaiset Hirsch ja Stadthagen. Työ- ja sotamiesneuvostoa johti juutalainen Cohen; sen toimihenkilöitä olivat juutalaiset Stern, Herz, Löwenberg, Fraenkel, Israelowitsh, Laubenheim, Seligsohn, Katzenstein, Lauffenberg, Heimann, Schlesinger, Merz ja Weyl.  

Berliinin poliisipäällikön viran sai juutalainen Ernst; samassa toimessa Frankfurt am Mainissa oli juutalainen Sinzheimer, Münchenissä juutalainen Steiner ja  Essenissä juutalainen Lewy. Juutalainen Eisner pääsi Baierin presidentiksi; hänen rahaministerinään oli juutalainen Jaffe. Baierin kauppa, kulkulaitos ja teollisuus oli puolijuutalaisen Brentanon johdossa. Juutalaiset Thalheimer ja Heimann olivat Ministereinä Wärtternbergissä sekä juutalainen Fulda Kessenissä (tai Essen, toim. huom.).  

Kaksi rauhankonferenssiin lähetetyistä edustajista oli juutalaista, eräs kolmas tunnettu juutalaisten kätyri. Sitä paitsi vilisi saksalaisessa lähetyskunnassa juutalaisia asiantuntijoita ja avustajia: Max Warburg, von Strauss, Merton, Oskar Oppenheimer, Jaffe, Deutsch, Brentano, Bernstein, Struck, Rathenau, Wassermarin ja Mendelssohn-Bartholdy. 

Muiden maiden juutalaisten osanoton rauhankonferenssiin saattoi saksalaisten vakuutuksen mukaan huomata jokainen, joka luki puolueettomien ei-juutalaisten kirjeenvaihtajain kertomuksia siitä. Vain näiden silmään näyttää tämä seikka sattuneen; kaikki juutalaiset kirjeenvaihtajat pitävät nähtävästi viisaampana olla siitä hiiskumatta.  

Juutalainen vaikutus Saksassa astui sodan aikana erikoisen voimakkaasti etualalle. Se tuli räjähdysmiinan tarkkuudella ja varmuudella, ikään kuin olisi kaikki ollut ennalta valmistettua. Saksan juutalaiset eivät sodan aikana olleet isänmaallisia Saksaa kohtaan. Vaikka tämä seikka ei Saksan viholliskansojen silmissä olekaan mikään moite, niin luo se kuitenkin valoa vakuutuksiin juutalaisen uskollisuudesta sille maalle, jossa hän asuu. Syistä, joita tuonnempana lähemmin tarkastamme, pitävät vakavat saksalaiset ajattelijat mahdottomana, että juutalainen voi olla isänmaallinen.  

Yksimielisesti vakuutetaan, että yllämainitut miehet eivät olisi päässeet näihin asemiin ilman vallankumousta; ja vallankumousta ei olisi syntynyt, elleivät he olisi sitä aiheuttaneet. Olot Saksassa olivat epätyydyttävät, mutta kansa itse olisi voinut ne korjata ja olisi sen tehnytkin. Mutta täälläkin olivat juuri ne olot, jotka turmelivat yleisen moraalin ja tekivät parannuksen mahdottomaksi, juutalaisen vaikutuksen alaisia.  

Pääasiallinen juutalainen vaikutus, josta Saksan valtiojärjestyksen luhistumisen katsotaan johtuneen, keskittyy kolmeen ryhmään: a) bolševismiin  , joka piiloutui Saksan sosialidemokratian naamion alle; b) siihen, että sanomalehdistö oli juutalaisten omistama ja heidän vaikutuksensa alainen; c) siihen, että elintarpeet ja teollisuus olivat juutalaisten valvonnan alaisia. On neljäskin ryhmä, joka viittaa ”korkeammalle”; mutta nämä vaikuttivat välittömästi kansaan.  

Kun saksalaisten väittämät saattavat tuntua epäilyttäviltä niistä, joiden mielipide on muodostunut juutalaisen vaikutuksen alaisena, niin mainittakoon tässä Lontoon ”Globen” kirjeenvaihtaja George Pitter-Wilson. Tämä kirjoitti jo huhtikuussa 1919: ” Bolševismi tarkoittaa kaikkien kristittyjen kansain riistämistä siten, että kristittyihin käsiin ylimalkaan ei jää mitään pääomia, ja että kaikki juutalaiset yhdessä pitävät maailmanvaltiutta mielensä mukaan.” Jo toisena sotavuonna selittivät Saksan juutalaiset, että Saksan tappio oli proletariaatin nousemiselle välttämätön. Strobel sanoi: ”Minä tunnustan suoraan, että maan täydellinen voitto ei olisi sosialidemokratialle eduksi.” Kaikkialla julistettiin, että proletariaatin vahvistuminen olisi voiton jälkeen mahdoton. Näillä muutamilla esimerkeillä monista ei ole tarkoituksena herättää sotakysymystä uudelleen vireille, vaan osoittaa, kuinka niin sanotut Saksan juutalaiset unohtivat uskollisuutensa maata kohtaan, jossa asuivat, ja liittyivät muihin juutalaisiin Saksan kukistamiseksi. Eikä suinkaan, kuten nähdään, muka Saksan vapauttamiseksi militarismin vallasta, vaan syöstäkseen maan sekasorron tilaan, joka teki vallan anastamisen heille mahdolliseksi. Saksan sanomalehdistö kannatti näitä juutalaisten pyrkimyksiä ensin salaisesti, sitten julkisesti. ”Berliner Tageblatt” ja ”Münchener Neueste Nachrichten” olivat koko sodan ajan hallituksen virallisia ja puolivirallisia äänenkannattajia. Ne olivat juutalaisten omistamia tai juutalaisen vaikutuksen alaisia samoin kuin ”Frankfurter Zeitung” ja joukko henkisessä riippuvaisuudessa olevia pienempiä sanomalehtiä. Nämä sanomalehdet, niin väitetään, olivat vain ympärysliiton juutalaisen sanomalehdistön saksalaisia painoksia ja niiden päämäärä oli sama. Tätä vapaan sanomalehdistön nimellä käyvän juutalaissanomalehdistön yhteistointa kautta koko maailman pitäisi vakavasti tutkia, jotta ihmiskunta näkisi, kuinka näitä salatarkoituksia varten lehdistön jokapäiväinen luettava pannaan kokoon.  

Sodan puhjetessa siirtyivät elintarpeet ja armeijanhankinnat juutalaisten käsiin, ja silloin pääsi valtaan sellainen epärehellisyys, joka pani urhoollisten uskon horjumaan. Kuten kaikki isänmaalliset kansat tiesi Saksankin kansa, että sota merkitsee sekä uhrautumista ett kärsimystä ja se oli päättänyt tähän kohtaloon alistua. Mutta se huomasikin olevansa juutalaisryhmän ryöstettävänä, joka oli valmistanut ennakolta kaiken hyötyäkseen yleisestä hädästä. Missä vain kansantarpeilla saattoi keinotella, tai saada välitysvoittoa, pankeissa, sotayhdistyksissä, ministeriöissä, joille oli tehtävä hankintatarjouksia – kaikkialla sukelsi esiin juutalaisia. Tarveaineet, joita oli runsaasti, katosivat äkkiä ilmestyäkseen jälleen paljoa kalliimpina. Sotayhdistykset olivat kokonaan juutalaisten hyödyntäminä. Kenellä oli rahaa, saattoi saada kaikkea ilman korttia niin hartaasti kuin hallitus koettikin yhteisenedun vuoksi jakaa elintarpeita tasaisesti. juutalaiset, nostivat tavarain hinnat kolminkertaisiksi hankkimalla niitä haltuunsa suunnattomat varastot. Näiden salavarastojen vuoksi olivat kaikki viralliset elintarvearviot epäluotettavia. Yleinen mieliala kävi levottomaksi, tehtiin valituksia ja vaadittiin rangaistusta; mutta kun asia tuli ratkaistavaksi, ilmenikin, että syytetty ja tuomari olivat juutalaisia ja täten asia meni tavallisesti myttyyn. Mutta jos joku saksalainen kauppias joutui kiinni, nostettiin melu, ja hänelle tuomittu rangaistus olisi riittänyt kaikille muille. Tämä muisto on syöpynyt Saksan kansaan kuin kuumalla raudalla poltettuna.  

Sillä välin kuin nämä olot jäytivät kansaa, vaikuttivat toiset juutalaiset hallitukseen. Bethmann-Hollwegin hallituksen neuvonantajia olivat: juutalainen suurlaivanvarustaja Ballin; Berliner Tageblattin toimittaja ja yleisjuutalaisen sanomalehdistön jäsen Theodor Wolff; Saksan pankin johtaja von Gwinner, joka on sukulaisuussuhteissa juutalaisen suurpankkiri Speyrin kanssa; ja Rathenau juutalaisten teollisuus- ja finanssiyritysten johtaja. Nämä miehet istuivat päälähteen luona ja vaikuttivat hallitukseen kuten toiset kansaan.  

Rikas Saksan juutalainen saattoi rahavaltansa kautta kytkeytyä hallinto vallan eri haaroihin, jotka välittömästi koskivat vallitsevaa luokkaa Saksassa, ostaa haluamansa aseman yhteiskunnassa; mutta miten saattoi köyhä juutalainen saavuttaa vaatimaansa tunnustusta? Sillä kaikkia juutalaisia kannustaa sama vaisto, se on heillä veressä; he pyrkivät valtaan.  

Joskin korkeampien piirien valloitus on selitettävissä juutalaisen rahavallan avulla, niin on vielä selittämättä, kuinka ne juutalaiset, joilla ei ollut muuta rahaa kuin minkä saattoivat kaapata aiheuttamassaan sekasorrossa, pystyvät valloittamaan väkijoukot. 

Juutalainen ei ole anarkisti, eikä rikkirepijä – se myönnettäköön. Tästä huolimatta on hän maailman bolševikki ja Saksan vallankumouksen pääasiallinen toimeenpanija. Hänen anarkisminsa ei johdu vakaumuksesta, vaan se on hänelle vain keino päästä perille määrättyyn tavoitteeseensa. Eritoten rikas juutalainen ei voi olla vähääkään anarkisti, koska hän pääsee tarkoitustensa perille hienoimmilla keinoilla. Mutta köyhällä juutalaisella ei ole muuta keinoa. Mutta rikas ja köyhä kulkevat pitkän taipaleen yhdessä, sympatian side heidän välillään ei milloinkaan katkea, sillä: jos anarkia onnistuu, ottaa köyhä juutalainen paikkansa rikkaan rinnalla; ellei se menesty, niin on ainakin avannut uusia aloja, joilla rikas juutalainen voi vuorostaan vaikuttaa.  

Köyhä juutalainen Saksassa saattoi voittaa hänelle haitallisen saksalaisuuden vain murtamalla sen. Sama oli asia Venäjällä. Yhteiskuntajärjestys oli sulkenut juutalaisen asemaan, jossa hänen kokemuksesta tiedettiin saattavan tehdä vähemmän vahinkoa. Kuten luonto rakentaa kuoren ruumiiseen tunkeutuneen vieraan aineksen ympärille, niin oli kansoilla tapana menetellä juutalaisten suhteen. Mutta viime aikoina on juutalainen keksinyt keinoja murtaakseen nämä rajoitukset, saattaakseen kansallisen rakennuksen epäjärjestykseen ja anastaakseen siitä syntyvän pimennon sekasortoisuudessa jo kauan haluamansa paikan. Kun Venäjä romahti – kuka tuli ensimmäisenä näkyviin? Juutalainen Aleksandr Kerenskij. -Mutta hänen suunnitelmansa eivät olleet kyllin radikaaleja, ja siitä syystä hänen paikkansa sai juutalainen Lev Trotski. Trotskin etuna oli Pohjois-Amerikan yhteiskuntarakenteen hyvä tuntemus, ja hän oli tietoinen siitä, että kyseinen yhteiskunnan infrastruktuuri oli liian luja murrettavaksi. Mutta Venäjällä Trotski ujuttautui lävitse siellä “missä aita oli matalin” sekä päättäen ryhtyä mullistamaan koko maailmaa. Jokainen komissaari on Venäjällä nykyään juutalainen. Venäjän olojen kuvaajat esittävät niitä tavallisesti kuin olisi Venäjä hajoamistilassa. Saattaa niin olla, mutta juutalaishallitusta Venäjällä se ei koske. Venäjän juutalaiset hyökkäsivät tukikohdistaan järjestyneessä taistelurintamassa kuin maanalainen miina keinotekoisesti aikaansaatuun sekasortoon. Tämä tapahtui aivan kuin olisi ollut jokaisen tapahtuman ajallisuus ja toteutuminen ennakolta määrätty. 

Samoin kävi Saksassa. Saksalainen muuri oli siis murskattava ennen kuin köyhät juutalaiset saattoivat tyydyttää kunnianhimonsa. Kun aukko oli saatu syntymään, murtautuivat he sisään ja asettuivat kaikkiin kansaa hallitseviin paikkoihin.  

Tästä selviää, minkä vuoksi juutalaiset koko maailmassa edistävät kumouksellisten liikkeiden voimaa. Kuten tunnettua julistavat nuoret juutalaiset Yhdysvalloissa ihannetta, jonka toteuttamin merkitsisi tämän valtion kukistumista. Heidän hyökkäyksensä kohdistuu tietenkin ”kapitalismiin”, eli ei-juutalaisten nykyiseen hallitukseen maailmassa. Maailman todelliset kapitalistit, ne, jotka ovat kapitalisteja kapitaalin (pääomien) vuoksi, ovat juutalaisia. On tuskin luultavaa, että nämä tahtovat hävittää kapitalismia; mutta he pyrkivät sen yksinvaltiuteen ja ovat jo kauan olleet toiveittensa perille pääsemässä.  

Saksassa samoin kuin Venäjälläkin täytyy sen takia tehdä ero rikkaiden ja köyhän juutalaisten menetelmien välillä; toinen koskee hallituksia, toinen kansanmielialaa, mutta molemmat tähtäävät samaan päämäärään. Alempien juutalaisten luokkien menettelytapaa ei määrää ainoastaan pyrkimys tehdä sorrosta loppu, vaan pyrkimys valtaan – se pyrkimys määrää heidän olentonsa. Saksalaisten käsityksen tästä voisi lausua jokseenkin seuraavasti: -vallankumous on ilmaus juutalaisten pyrkimyksestä valtaan. Sellaiset puolueet kuin sosialistit, demokraatit ja vapaa-ajattelijat ovat vain juutalaisen vallantavoittelun välineitä. Niin sanottu ”proletariaatin diktatuuri” on pääasiallisesti juutalaisten diktatuuria.  

Niin äkkiä ovat saksalaisten silmät auenneet, niin myrskyisänä sekä suuttuneena on vastaisku tullut, että Saksan juutalaisille annettiin käsky peräytyä toiselle linjalle. Kaikki paikat, jotka olivat välittömässä kosketuksessa kansaan, jätettiin ikään kuin yhteisestä sopimuksesta. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt vallasta luopumista. Mitä Saksassa tulevaisuudessa tapahtuukaan, on vaikea sanoa.  

Mutta epäilemättä saksalaiset jollakin tavoin suoriutuvat. Mutta sitä vastoin Venäjällä juutalaiset lujittavat valtaansa tulevaisuudessa, siitä on tuskin enää epäilyä. Kun kohtalonkäänne Venäjällä tapahtuu, pöyristyy koko maailma kauhusta.  

Saksalaisten ja venäläisten käsitys on lyhyesti sanoen seuraava: 

Juutalaisuus on maailman tukevimmin järjestetty valta, vielä tukevammin kuin Britannian maailmanvalta. Se muodostaa valtion, jonka kansalaiset ovat sille järkähtämättömän uskollisia, missä elänevätkin, olkoot rikkaita tai köyhiä.  

Tästä valtiosta kaikissa muissa valtioissa käytetään Saksassa nimitystä “All-Juda” (Groß-Juda) “Suur-Juudea”.  

Tämän suurjuutalaisen valtion mahtikeinoina ovat kapitalismi ja sanomalehdistö tai raha ja propaganda.  

Suur-Juudealla yksin kaikkien valtioiden joukossa on maailmanvaltius; nämä muut tahtovat ja voivat pitää ainoastaan kansallista valtiutta. Suur-Juudean pääsaannos on journalistiikka. Nykyisen juutalaisuuden teknilliset, tieteelliset ja kaunokirjalliset suoritukset ovat läpeensä journalistiluonteisia. Ne perustuvat kaikki juutalaisten hämmästyttävään kykyyn omaksua toisten aatteita. Kapitaali ja journalismi yhtyvät sanomalehdistössä, joka siten on tullut juutalaisen valtiuden välineeksi. 

Tämän suurjuutalaisen valtion hallinto on hämmästyttävän hyvin järjestetty. Pariisi oli sen ensimmäinen pääpaikka, mutta on nyt siirtynyt kolmannelle sijalle. Ennen sotaa oli Lontoo sen ensimmäinen, New York sen toinen pääkaupunki. Jää odotettavaksi, meneekö New York nyt Lontoon sivu – virtaus käy Amerikkaan päin.  

Kun Suur-Judea ei voi ylläpitää pysyvää maa- ja merisotalaitosta, on muiden valtioiden pidettävä huoli siitä. Sen laivastona on brittiläinen; tämä turvaa juutalaista maailmantaloutta, mikäli se on merenkulusta riippuva, kaikilta hyökkäyksiltä. Vastavuoroon antaa Suur-Juudea Britannialle häiritsemättömänä poliittisen ja alueellisen valtiuden. Suur-Juudea on toimittanut Palestiinan Britannian valtikan alle. Missä ikinä oli suur-juudealaista maavoimaa, oli yhdentekevää minkälaisessa univormussa se palveli, sillä se toimi yksituumaisesti Britannian merivoimien kanssa.  

Suur-Juudea jättää eri maailmankulmien hallinnon kernaasti kotimaisille hallitsijoille; itse se vain valvoo näitä hallituksia. Juutalaisuudella ei ole mitään ei-juutalaisen maailman pysyväistä kansallista jaottelua vastaan. He itse, juutalaiset, eivät milloinkaan sulaudu mihinkään toiseen kansaan. He ovat, ovat aina olleet, ja ovat aina oleva, omana erikoisena kansana. Vain silloin joutuu Suur-Juudea riitaan jonkun toisen kansan kanssa, jos tämä tekee sille mahdottomaksi saada maan työn tuloksia sekä finanssipääomaa vaikutuksensa alaiseksi. Se voi nostaa sodan tai tehdä rauhan; pahimmissa tapauksissa laskee se irti anarkian; sitten voi se taas palauttaa järjestyksen. Se johtaa ihmiskunnan hermoja ja haluja niin kuin Suur-Juudean suunnitelmille on edullisinta.  

Kun Suur-Juudealla on maailman tietolähteet hallussaan, voi se aina muokata ihmisten mielialaa seuraavan tavoitteensa hyväksi. Suurin vaara on siinä tavassa, millä tiedot tehdään ja kokonaisten kansojen mielialaa vahvistetaan määrättyjä tarkoituksia varten. 

Mutta, mikäli mahtavan juutalaisuuden jäljille päästään ja paljastetaan sen salakavalat pyrkimykset ja sen sorto, niin juutalaistoimijat sanovat, että nämä paljastukset ovat täydellistä “liioittelua”. Tästä seuraa, että koko maailman sanomalehdistö vastaa tähän kaikuna. Vainon todellinen syy – nimittäin juutalaisten rahakeinotteluiden synnyttämä sorto – ei koskaan pääse julkisuuteen.  

Suur-Juudealla on varahallituksensa Lontoossa ja New Yorkissa. Kostettuaan Saksalle ryhtyy se alistamaan muita kansoja. Britannia on jo sen vallassa. Venäjällä se taistelee siitä, mutta tulos ei ole vielä lopullinen. Yhdysvallat suvaitsevine katsantokantoineen kaikkien rotujen suhteen tarjoavat sangen lupaavan koekentän. Toiminnan näyttämö vaihtuu, mutta juutalainen pysyy läpi vuosisatojen samana. 

 

III. JUUTALAISKYSYMYS – TOSIASIAKO VAI KUVITELMA?  

”Juutalaiskysymys on vielä olemassa. olisi hyödytöntä sitä kieltää … juutalaiskysymys on olemassa kaikkialla; missä sitä ei ole, sinne juutalaiset vaelluksillaan sen tuovat.  

Me siirrymme luonnollisesti sinne, missä meitä ei vainota, ja siellä aiheuttaa läsnäolomme vainoja … Onnettomat juutalaiset ovat tuomassa nyt antisemitismiä Englantiin; Amerikkaan he ovat sen jo tuoneet.” 

(Theodor Herzt: A Jewish State, s. 4.)  

Päävaikeus kirjoittaa juutalaiskysymyksestä on juutalaisten ja ei-juutalaisten liikaherkkyydessä tämän asian suhteen. On olemassa epämääräinen tunne, että on jo sopimatonta julkisesti lausua tai painaa edes nimitystä ”juutalainen”. Kohteliaita kiertelyitä kuten ”heprealainen” tai ”seemiläinen” – molemmat epätarkkoja – koetellaan varovasti, ja koko asiaa käsitellään niin arastellen kuin olisi se kerrassaan kielletty – kunnes sitten joku peloton juutalainen itse käyttää suoraan vanhaa hyvää juutalaisnimitystä. Silloin on taika, taittunut ja ilma puhdas.  

Sana ”juutalainen” ei ole mikään mielenosoituksellinen nimitys; se on vanha, kunniallinen nimi, jolla on aivan erikoinen merkityksensä maailmanhistorian joka aikakautena entisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.  

Ei-juutalaisten keskuudessa ollaan perin arkoja juutalaiskysymyksen julkiseen pohdintaan. He pitäisivät sitä mieluimmin vaitioloon verhottuna ajatustensa läpinäkymättömässä valtakunnassa. Tämä saattaa johtua heidän perinnäisestä suvaitsevaisuudestaan, mutta luultavasti vielä enemmän siitä koituvien mahdollisten ikävyyksien vaistomaisesta tunteesta. Jos juutalaiskysymyksestä puhutaan julkisesti, niin tapahtuu se enimmäkseen sulavassa poliittisessa muodossa tai viihtyisässä juttelusävyssä: suuret juutalaisnimet filosofian, lääketieteen, kirjallisuuden, musiikin ja finanssien alalla vilahtavat silmissä; korostetaan juutalaisen rodun tarmoa, taitavuutta, säästäväisyyttä, ja jokainen palajaa kotiinsa sen tunnelman vallassa, että on saanut kuulla jotakin ”edistyksellistä” tästä pulmallisesta asiasta. Mutta se ei muuta mitään, ei juutalaista eikä ”pakanaa”; juutalainen jää edelleen olemaan maailmanarvoitus.  

Ei-juutalaisen tunne tässä kohden ilmenee selvimmin hänen halussaan – vaieta. ”Mitä siitä kannattaa puhua?” sanotaan. Mutta jo tämä kanta sinänsä on todistus siitä, että tässä on ongelma, jota vältettäisiin, jos voitaisiin. ”Mitä siitä kannattaa puhua?” – Loogillinen ajattelija päättää jo tästä kysymyksestä, että tosiaan on olemassa ongelma, jonka pohtiminen tai sikseen jättäminen ei riipu mukavuutta harrastavien ihmisten tahdosta.  

Onko Venäjällä juutalaiskysymystä? Kieltämättä, vieläpä mitä ankarimmassa muodossa. Vaatiiko tämä kysymys Venäjällä ratkaisua? Epäilemättä, joka suhteessa, mistä vain helpotusta ja parannusta voidaan saada.  

Juutalaisen väestön lukumäärä venäläiseen verraten on vain 1,0 prosentti suurempi kuin Yhdysvalloissa: enemmistö juutalaisia on siellä yhtä vaaratonta kuin täällä; ne elävät rajoituksien alaisina, joita täällä puuttuu. Ja kuitenkin on Venäjällä juutalaishenki antanut heille valtiuden, joka painaa venäläisen hengen aivan myttyyn. Romaniassa, Venäjällä, Itävallassa tai Saksassa tai missä ikinä juutalaiskysymys on elintärkeänä kysymyksenä joutunut eturiviin, on kaikkialla näissä sen pääsyynä juutalaisen hengen pyrkiminen valtaan.  

Yhdysvalloissakin on syynä juutalaiskysymyksen heräämiseen se seikka, että tämä mitätön vähemmistö – 3,0 prosenttia maassa, jossa on 110 miljoonaa asukasta, ovat vähemmistönä muodostaneet 50 vuodessa aseman, joka olisi muille geneettisille populaatiolle ollut mahdoton saavuttaa kymmentä kertaa suurempanakin. Kolmea prosenttia mitä muuta kansaa hyvänsä tuskin huomattaisiin, ja sen edustajia tuskin lainkaan tapaisi korkeammissa paikoissa kuten esimerkiksi nelineuvoston salaistunnoissa, neuvotteluissa Versaillesissa tai korkeimmassa oikeudessa, Valkean Talon konferensseissa tai maailmanfinanssifoorumin näkymättömillä aloilla: tiivistäen sanoen, siellä missä valtaa tavoitetaan tai käytetään ei ole ei-juutalaisia vähemmistöjä. Juutalaisia sitä vastoin tavataan suorastaan kaikkialla korkeimmissa piireissä, missä valtaa käytellään. Hänellä on ymmärrys, tarmo, vaistomainen vietti, jotka vievät hänet kuin itsestään etunenään. Luonnollinen seuraus siitä on, että juutalainen rotu vetää huomiota puoleensa enemmän kuin mikään muu.  

Tästä alkaa juutalaiskysymys, vieläpä ihan selvin, yksinkertaisin toteamisin: miksi pyrkii juutalainen aina vastustamattomasti korkeimpiin paikkoihin? Mikä hänet sinne saattaa? Mistä syystä hänet päästetään sinne? Mitä tekee hän siellä?  

Mitä ihmiskunnalle merkitsee se, että hän on siellä? Se on juutalaiskysymys alkumuodossaan.  

Näistä kohdista se siirtyy muihin. Meneekö se juutalaisystävälliseen vai – viholliseen suuntaan, riippuu siitä käsitelläänkö sitä ennakkoluuloisesti, käykö se ihmisystävälliseen suuntaan, riippuu siitä käsitelläänkö kysymystä asiallisesti. ”Inhimillisyys”-käsitteen käyttäminen ”juutalainen” sanan yhteydessä saa tavallisesti, vaikkapa tarkoittamattomankin sivumerkityksen. Se käsitetään niin, että juutalaiselle pitää osoittaa inhimillisyyttä. Mutta yhtä suuri velvollisuushan on myöskin juutalaisella puolestaan osoittaa inhimillisyyttä muulle ihmiskunnalle. Juutalainen on liian kauan tottunut vaatimaan inhimillisyyttä vain itselleen; ihmiskunnalla on täysi oikeus vaatia häneltä, että tämä yksipuolisuus lakkaa, että hän herkeää vain nylkemästä maailmaa ja asettamasta vain juutalaisia näkökantoja pyrkimysten aluksi ja lopuksi. Hänen velvollisuutensa on täyttää vanha ennustus, että hänen kauttansa pitää maan kaikkien kansojen tuleman siunatuiksi, siinä mielessä, jonka hänen tähänastinen eristäytymisensä on tehnyt mahdottomaksi.  

Juutalaisen ei sovi iäti edelleen näytellä vain inhimillisyyden vastaanottajan osaa; hänenkin täytyy osoittaa samaa yhteiskunnalle, joka huolestuneena näkee kuinka juutalaisten korkeammat ja mahtavammat kerrokset ryöstävät sitä niin säälimättömästi, että siitä johtuvaa järjestelmällistä kurjuutta voi sanoa taloudelliseksi pogromiksi melkein turvatonta ihmiskuntaa kohtaan. Sillä itse asiassa: ihmiskunta on juutalaisten rahamiesryhmien tarkoin harkittuja kidutuksia vastaan yhtä turvaton, kuin Venäjän juutalaisten yhteen sullotut joukot olivat antisemiittisiä väkijoukkoja vastaan.  

Alusta alkaen on näitä kirjoituksia kohdannut järjestelmällinen postitse, sähkösanomilla ja suullisesti ilmaistu vastarinta; joka ainoaa niistä on huudettu yllyttelyksi. Täytyisi luulla, että tässä tapahtuu sydämetön ja raaka hyökkäys säälittävän ja avuttoman kansan kimppuun – kunnes näkee niiden mahtimiesten naamat, jotka apua huutavat, vastalauseiden tekijäin rahavarat ja niiden yhdistysten jäsenluvun, joiden esimiehet kiihtyneinä vaativat kaikkea peruutettavaksi. Ja aina tapaa taustalla boikotti-uhkauksen; sepä se tähän saakka onkin Amerikassa tehnyt tyhjäksi juutalaiskysymyksen julkisen käsittelyn.  

Mutta juutalaiskysymyksen käsittelyä Amerikassa ei voi iankaiken uhkauksilla tukahduttaa, eikä sillä, että kaikesta juutalaisesta levitetään yksinomaisia ylistelyitä. Ongelmallinen juutalaiskysymys on siis olemissa, eikä sitä taitavimmallakaan propagandalla voi muuksi muuttaa ja yhtä vähän kuin uhkauksilla ehkäistä. Yhdysvaltain juutalaiset tekevät itselleen ja rotuveljilleen koko maailmassa parhaan palveluksen, jos lakkaavat suuriäänisestä ”antisemitismi”-huutelustaan ja alkavat käyttää toista äänensävyä kuin sellaista, joka ehkä sopisi turvattomalle uhrille, ja mikäli katselevat juutalaiskysymystä avoimin silmin ja harkiten: mitä voi kukin kansaansa rakastava juutalainen tehdä sen ratkaisemiseksi?  

Edellä olevassa on käytetty nimitystä ”kansainvälinen juutalainen”. Sitä voi käsittää kahdella tavalla: siten, että juutalainen pysyy kaikkialla juutalaisena, ja siten, että juutalainen käyttää kansainvälistä isäntävaltaa. Maailmaa loukkaa vain jälkimmäinen laatu.  

Tämä kansainvälinen juutalaistyyppi, joka pyrkii maailmanvaltiuteen tai jolla se jo on, on rodulleen sangen turmiollinen jäsen. Kiusallisinta kansainvälisessä juutalaisessa tavallisen juutalaisen kannalta on, että edellinenkin on juutalainen. Ja merkillistä on, että sitä tyyppiä ei koskaan synny muusta kuin juutalaisesta heimosta, Asia ei ole niin, että kansainvälisten maailman rahavaltiaiden joukossa on muutamia juutalaisia, vaan: nämä maailmanvaltiaat ovat yksinomaan juutalaisia. Tämä outo ilmiö saattaa ne juutalaiset kiusalliseen asemaan, jotka eivät kuulu näihin maailmanvaltiaihin, eivätkä koskaan ole kuuluva heihin, jotka eivät ole muuta kuin juutalaisrotuista kansaa. Jos maailmanvaltius olisi eri rotuihin kuuluvien ihmisten käsissä kuten esimerkiksi, bisquit-liike, niin eivät ne pari juutalaista, jotka ehkä olisivat näiden finanssipomojen joukossa, voisi ylimalkaan muodostaa mitään probleemia; se rajoittuisi koskemaan sitä, että maailmanvaltius on muutamien harvojen hallussa, katsomatta heidän rotuunsa tai sukupuoleensa. Mutta kun maailmanvaltius on tietyn kulttuurisgeneettisen heimon pyrkimyksenä, minkä vain juutalaiset ovat saavuttaneet, mutta eivät suinkaan muiden niin sanottujen maailmanvalloittajain käyttämillä tavoilla, niin täytyy ongelman kohdistua välittömästi tuohon merkilliseen rotuun.  

Tästä johtuu toinen vaikeus: jos näitä maailmanvaltiaita nimitetään ”juutalaisiksi” – ja he ovat juutalaisia – niin ei ole aina mahdollista tarkalleen erottaa tätä ryhmää. Ymmärtäväinen lukija osaa sen tehdä; mutta juutalaiseen, joka helposti loukkautuu, koskee joskus kipeästi, kun hän katsoo moitteen, joka on tähdätty korkeammalla olevaa ryhmää kohti, kohdistuvan häntä itseään vastaan. – ”Miksei tästä korkeammasta kerroksesta sitten puhuta rahamiehinä juutalaisten asemesta?” Tätä voisi kysyä. Kun he ovat juutalaisia. Se ei vaikuta asiaan, että rikkaiden ihmisten luettelossa on enemmän ei-juutalaisia kuin juutalaisia. Tässä ei ole kysymys vain rikkaista ihmisistä, joista monet ovat saavuttaneet rikkautensa määrätyn järjestelmän mukaan, vaan ainoastaan niistä, jotka hallitsevat – ja ilman muuta on selvää, että hallitseminen ja vain äveriäisyys ovat eri asioita. Maailmaa vallitsevalla juutalaisella on rikkautta, mutta hänellä on lisäksi jotakin, joka on paljoa mahtavampaa kuin rikkaus.  

Kansainvälinen juutalainen ei hallitse sen nojalla, että hän on rikas, vaan siksi että hänellä on rotunsa kaupan ja vallanhimon henki mitä suurimmassa määrässä, ja että hän nojaa sellaiseen rotu-uskollisuuteen ja yhteisyyteen, jommoista ei missään muussa ihmislaadussa esiinny. Jos kansainvälisen juutalaisen maailmanvaltius tällä hetkellä siirrettäisiin kauppahenkisimmälle ei-juutalaiselle ihmisryhmälle, niin maailmanvaltiuden koko koneisto menisi luultavasti hajalle, kun ei-juutalaisilta puuttuu eräs määrätty ominaisuus – olkoon se sitten inhimillinen tai jumalallinen, perinnäinen tai hankittu – joka juutalaisella on.  

Tämän tietenkin nykyinen juutalainen kieltää. Hän ei myönnä juutalaisen eroavan muista ihmisistä muutoin kuin uskonnostaan. ”’Juutalainen'”, sanoo, että hän, ”ei ole mikään rotu-, vaan uskontonimitys, kuten ’episkopalinen’, ’katolinen’, ’Presbyretianinen’.” Tämän selittelyn tapaa sanomalehtikirjoituksissa, missä juutalaiset vastustavat sitä että heidän kansalaisiaan, jotka jonkun rikoksen vuoksi on vedetty oikeuteen, mainitaan ”juutalaisiksi”: ”Eihän muitakaan syytetyitä mainita heidän uskontonsa mukaan”, saa sanomalehdenjulkaisija kuulla, ”minkä vuoksi juuri juutalaisia?” Uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen Vetoaminen tehoaa aina; sitä paitsi on joskus hyödyllistä kääntää huomiota pois muista asioista.  

Jos juutalaiset eroaisivat muista ihmisistä vain uskonnoltaan, olisi tapaus vielä oudompi. Sillä muu maailma huolehtii juutalaisten uskontunnustuksesta vähemmän kuin kaikesta muusta heitä koskevasta. juutalaisten uskonnossa ei todellakaan ole mitään, joka erottaisi heidät muusta ihmiskunnasta, mitä uskonnon siveelliseen sisällykseen tulee, ja mitä eroa on, tasoittaa sen tosiasia, että juutalaisten tunnustus on molempien muiden suurten tunnustusten siveellisenä kehyksenä. Sitä paitsi on todettu, että englantia puhuvien kansojen keskuudessa elävistä juutalaisista kaksi miljoonaa mainitsee rotunsa, mutta ei uskontoansa, ja vain yksi miljoona jälkimmäisen. Herää kysymys? Ovatko toiset vähemmän juutalaisia kuin toiset? Maailma ei ainakaan heidän suhteensa tee eroa eivätkä arvossapidetyt rotututkijat. Irlantilainen, joka luopuu kirkostaan, pysyy irlantilaisena, ja samoin synagogasta luopunut juutalainen juutalaisena. Se on myöskin hänen tunteensa, samoin kuin ei-juutalaisten.  

Toinen vielä vakavampi seikka olisi seurauksena, jos uusi väite olisi tosi; sillä siitä johtuisi ehdottomasti, että juutalaisten pyrkimys maailmanvaltiuteen perustuu heidän uskontoonsa. Täytyisi sanoa: ”näiden juutalaisten on menestyksestään kiittäminen uskontoansa”, ja silloin täytyisi tutkimuksen kohdistua uskontoon, jonka noudattaminen auttaa uskoaan harjoittavan sellaiseen ulkonaiseen mahtiin ja rikkauteen. Mutta vielä toinenkin seikka vastustaa tätä olettamusta. Maailmaa hallitsevat juutalaiset eivät oikeastaan ole lainkaan uskonnollisia. Ja kolmas, joka tunkee mieleen: juutalaisen uskonnon hurskaimpia uskovaisia ja kuuliaisimpia noudattajia ovat – köyhimmät juutalaiset. Joka tahtoo nähdä juutalaista uskonhartautta , vanhan testamentin moraalin kantovoimaa, hän ei tapaa sitä juutalaisten vallanpitäjäin keskuudessa, jotka ovat unitarisoineet tunnustustaan yhtä paljon kuin unitaristit ovat juutalaistuttaneet kristinuskoaan, vaan syrjäkatujen varsilla köyhien keskuudessa, jotka vielä uhraavat lauantai-ansionsa sabatin pyhittämiselle. Heille ei heidän uskontonsa ole tuottanut maailmanvaltiutta, päinvastoin tekevät he mieskohtaisia uhrauksia säilyttääkseen uskontonsa koskemattomana uudenaikaisia muunnoksia vastaan.  

Jos juutalainen eroaisi muusta ihmiskunnasta vain väärentämättömän uskontonsa kautta, olisi koko kysymys sangen yksinkertainen: juutalaisuuden moittiva arvostelu olisi silloin vain tekopyhää hurskastelua! Se olisi todella sietämätöntä. Mutta lähemmin ajatellen oltaneen siitä yksimielisiä, että juutalainen eroaa muista vähemmän uskonnollisessa suhteessa kuin muutoin. Kristinuskon molempien päähaarain välillä on suurempi tietoinen ero kuin niiden ja juutalaisten uskonnon välillä.  

Niinpä pitää maailma, äskeisistä kieltämisyrityksistä huolimatta, edelleenkin juutalaista rotunsa jäsenenä. Tämän rodun sitkeys on tehnyt tyhjäksi kaikki sen hävittämisyritykset. Se on säilynyt elinvoimaisena ja mahtavana noudattamalla niitä luonnonlakeja, joiden loukkaaminen on tuhonnut monia muita kansoja. Se on pelastunut muinaisuudesta nykyaikaan monoteismin ja yksiavioisuuden korkeiden arvojen avulla ja seisoo tänä hetkenä edessämme näkyvänä merkkinä menneisyydestä, johon koko meidän henkinen omaisuutemme perustuu.  

Niin, juutalainen itsekin tuntee itsensä määrätyn kansan, heimon ja rodun jäseneksi. Ja ajatelkoon kernaasti omalta kannaltaan, että juutalaisena oleminen merkitsee korkeampaan rotuun kuulumista.  

Maailmanvaltiasjuutalaiset ovat valtansa kukkulalla tiettyjen ominaisuuksien nojalla, jotka kuuluvat heidän juutalaiseen olemukseensa. Jokaisella juutalaisella on näitä ominaisuuksia, vaikkei kaikilla samassa määrässä, kuten jokainen englantilainen puhuu Shakespearen kieltä, vaikkei Shakespearen tavalla. Sen tähden on mahdotonta käsittää kansainvälistä juutalaista ottamatta selkoa juutalaisen luonteen ja hänen psykologiansa perusteista.  

Useimmin toistuvasta syytöksestä voi nähdä, että juutalaisten suurempi menestys perustuu epärehellisyyteen. Ei sovi tuomita juutalaista enempää kuin mitään muutakaan kansaa yleisen syytöksen nojalla. Ei kukaan tunne paremmin kuin juutalainen itse kuinka laajalle levinnyt se käsitys on, että kaikki juutalaiset liiketavat ovat tunnottomia. Epäilemättä voi monissa tapauksissa olla häikäilemättömyyttä ilman varsinaista oikeudenvastaista epärehellisyyttä; niinikään saattaa se maine, jossa juutalaiset tässä suhteessa vanhastaan ovat, olla peräisin toisista lähteistä kuin juutalaisen epärehellisyydestä.  

Yksi tämmöinen mahdollinen lähde mainittakoon heti. Juutalainen on kauppiaana luonnostaan taitavampi kuin useimmat muut. Sanotaan olevan toisia rotuja, jotka ovat kaupantekoon yhtä käteviä kuin juutalaiset; mutta niiden parissa ei juutalainen viihdy. Hitaammasta taas tuntuu luonnolliselta pitää kovin sukkelaa epäilyttävän vikkelänä. jokainen epäilee ovelampaa, vaikka tämän oveluus olisi aivan luvallista laatua. Hitaampi johtuu helposti ajattelemaan, että se, joka kaupassa keksii niin monta luvallista metkua, voi mielin määrin käyttää luvattomiakin. Ja ainahan epäluulo on likellä, että kaupantekijällä on joku pieni kepponen mielessä. Hitaasti, kunnianarvoisasti puhuvat ja toimivat ihmiset epäilevät aina niitä, jotka osaavat käyttää joka asiaa edukseen.  

Vuosisatoja vanhojen kertomusten mukaan olivat juutalaiset kauppaan piintynyttä kansaa – jopa siinä määrin, että sitä katsottiin kieroon. Ja kun juutalainen tällöin joutui huonoon huutoon, niin ei sitä voi katsoa yksinomaan hänen vihollistensa parjauksesta johtuneeksi. Ajateltakoon esim. sitä vainoa, jonka alaiseksi juutalaiset kauppiaat aikanaan joutuivat Englannissa. Vanhemmassa Englannissa oli kauppiassäädyllä paljon perinnäisiä tapoja. Täten ei kunniallisen kauppiaan koskaan sopinut itse aloittaa kauppaa, vaan hänen tuli odottaa, kunnes sellainen tarjoutui. Niinikään pidettiin puodinikkunain koristamista kynttilöillä tai väreillä tai tavarain houkuttelevalta näyttelyllä yleisölle halveksittavana ja epärehellisenä yrityksenä houkutella ostajia pois ammattitoveriltaan. Vihdoin oli useamman kuin yhden tavaralajin kaupanpito kerrassaan sopimatonta ja hyvän kauppatavan vastaista. jos joku möi teetä – eikö ollut luonnollista, että samalla möi myöskin teelusikoita? Mutta sellaista olisi silloinen yleinen mielipide katsonut niin sopimattomaksi, että uudistajan liike olisi joutunut vaaraan. Ja kauppiaan säädylliseen käytökseen kuului sellainen menettely ikään kuin hän vain vastenmielisesti luopuisi tavarastaan.  

Voi ajatella, mitä tapahtui, kun juutalainen kauppias tunkeutui tähän kauppatapojen tiheikköön. Hän tallasi ne yksinkertaisesti jalkoihinsa. Niihin aikoihin oli tavalla Jumalan säätämän siveellisen lain voima; juutalaisen menettelytapoineen täytyi sen takia näyttää suurelta rikoksentekijältä. Joka näitä kunnianarvoisia kauppatapoja rikkoi, ei häikäilisi mitään! Juutalainen tahtoi myydä. Ellei hän saanut myydyksi yhtä tavaraa, oli hänellä käsillä toinen ja hän tarjosi sitä. Juutalaisten puodeista tuli basaareja, nykyisten suurten monipuolisten tavaramyymälöiden edeltäjiä, ja vanha englantilainen tapa – yksi puoti yhtä tavaralajia varten – oli murrettu. juutalainen oli ”nopean vaihdon ja pienen voiton” keksijä. Hän keksi vähittäismaksujärjestelmän. Hän oli toimelias, hän ei voinut sietää lepoa ja mukavaa paikallaan oloa; hän tahtoi saada kaiken liikkeelle. Hän oli reklamoinnin isä, – aikana, jolloin jo julkinen ilmoitus puodin paikasta herätti yleisössä epäluuloa, että omistaja oli rahapulassa, vararikon partaalla ja käytti viimeistä epätoivoista keinoa, johon kukaan arvostaan pitävä ei antautuisi.  

Ei tosiaan ollut kummastuttavaa, jos tämmöistä tarmoa epäiltiin epärehelliseksi. Juutalainen ei pelaa rehellistä peliä, ajatteli rauhallinen englantilainen kauppias. Hän pelasi yksinkertaisesti peliä saadakseen koko kaupan ahneisiin käsiinsä — ja on sen myöskin saanut.  

Juutalainen on sittemmin aina osoittanut samaa taitavuutta. Hänen kykynsä johtaa rahavirtoja luokseen johtuu vaistosta. Hänen asettumisensa johonkin maahan oli sitä paitsi perusta, jonka nojalla hänen rotuveljensä saattoivat toimia. Joko perinnöllisen taipumuksen luontaisesta vaistosta tai tietoisesta geneettisestä uskollisuudesta johtuen olivat kaikki juutalaiset kauppaliikkeet keskenään kosketuksissa. Mikäli ne saivat rikkautta, arvoa, valtaa ja suhteita maan hallitukseen ja elinehtoihin, täytyi tietenkin päätoimen siirtyä keskusjärjestölle, olipa tämä sitten Espanjassa, Hollannissa tai Englannissa. Liikkeet liittyivät keskenään yhteen lujemmin kuin yhden kauppaliikkeen eri haarat muutoin saattaisivat, kun rotuyhteyden liisteri, rotuveljeyden side luonnollisestikaan ei voi olla niin luja ei-juutalaisten keskuudessa kuin juutalaisten. Ei-juutalaiset eivät ajattele itseään ei-juutalaisina, eivät tunne mitään erikoista velvollisuutta toisen ei-juutalaisen suhteen sen vuoksi että tämä ei ole juutalainen. Niinpä ovat he olleet juutalaisten hankkeiden auliita juoksupoikia, sellaisina aikoina ja sellaisilla paikoilla, missä juutalaiset vallanpitäjät eivät ole katsoneet otolliseksi omiensa esiintymistä. Mutta milloinkaan he eivät ole olleet juutalaisten menestyksellisinä kilpailijoina maailmanvaltiuden alalla.  

Yksityisistä yhdyskunnista siirtyi valta keskusyhdyskunnille, missä pääpankkiherrat ja kauppojen pääjohtajat olivat. Keskustasta annettiin taas arvaamattoman arvokkaita ohjeita sekä apua kaikkialle, missä sitä tarvittiin. Niinpä voi hyvin käsittää, että näin ollen kansa, joka ei ollut ystävällinen juutalaisille, sai siitä kärsiä, ja toisaalta taas se kansa, joka täytti heidän toivomuksensa, sai heidän apuansa. On eittämättömästi todettu, että he ovat antaneet erinäisten kansojen tuntea epäsuosionsa voimaa.  

Tämä järjestelmä, joka oli vanhastaan olemassa, on nykyään entistään laajempi. Mutta nykyään se on enemmän uhattuna kuin milloinkaan ennen. Viisikymmentä vuotta sitten oli kansainvälinen pankkilaitos, jota juutalaiset maailman velkarahajärjestelmän ylläpitäjinä pääasiallisesti hallitsivat, kukoistavimmillaan. Sen hallussa oli kaikkialla hallitusten ja raha-asiain ylivalvonta. Silloin esiintyi jotakin uutta: teollisuus, ja tämä saavutti suuremman laajuuden kuin viisaimmatkaan profeetat ja tarkkaajat olivat aavistaneet. Mikäli teollisuuden voima ja valta kasvoi, muodostui siitä mahtava rahamagneetti, joka veti piiriinsä maailman rikkauden ei ainoastaan rahamarkkinoiden hallinnan vuoksi, vaan pannakseen rahan tekemään työtä. Tuotanto ja siitä johtuva voitto lainojen ja lainakorkojen asemesta muotoutui joksikin aikaa päämenetelmäksi. Sittemmin syttyi maailmansota, johon entisillä maailman rahoituksen luojilla epäilemättä oli suuri osuutensa, ja nyt ovat molemmat mahdit, teollisuus ja finanssi keskenään kamppailussa, joka on ratkaiseva sen onko rahavalta jälleen hallitseva vaiko tuottava teollisuus. Tämä seikka on yksi niitä syitä, jotka vaativat juutalaiskysymystä yleisen mielipiteen tuomioistuimen eteen.  

Kysymys on siitä, pitääkö juutalaisen toimia kuten tähän saakka, vai vaatiiko hänen velvollisuutensa ihmiskuntaa kohtaan hänen saavuttamansa aseman toisenlaista käyttöä.  

IV. ONKO VARMAA JUUTALAISTA MAAILMANOHJELMAA OLEMASSA?  

Kaikissa juutalaisvastaisuutta selvittävissä esityksissä on aina kolme kulmakiveä, kolme eikä enempää: uskonnolliset ennakkoluulot, taloudellinen kateus ja inhonosoitus seuraelämässä. Tietäkööt juutalaiset tai eivät: mutta jokainen ei-juutalainen tietää, että hänen puolellaan ei ole olemassa minkäänlaista uskonnollista ennakkoluuloa juutalaisia kohtaan.  

Taloudellista kateutta voi olla, ainakin sikäli kuin juutalaisten kaikinpuolinen menestys kiinnittää huomiota puoleensa. Muutamat juutalaiset koettavat kääntää tätä huomiota pois väittämällä, että finanssimaailmassa ei juutalaisilla ole ylivaltaa; mutta tämä heidän lojaalisuutensa kansaansa kohtaan menee liian pitkälle. Maailman finanssit ovat juutalaisten valtiuden alaisia; heidän päätöksensä ja suunnitelmansa ovat meidän lakimme. Mutta jonkun kansan finanssiylivalta ei ole vielä riittävä syy haastaa kansaa kansojentuomioistuimen eteen. Jos se on meitä viisaampi ja kykenevämpi, kestävämpi ja ahkerampi, jos sillä on kykyjä, jotka meiltä alempana ja kömpelömpänä rotuna puuttuvat, niin ei sen nojalla ole oikeutta vaatia sitä tekemään meille tiliä toimistaan.  

Taloudellinen kateus voi selittää jotakin juutalaisvastaisesta mielialasta, mutta ei riitä selittämään varsinaista juutalaiskysymystä, paitsi ehkä sikäli mikäli juutalaisten rahavaltiuden salaiset syyt muodostavat kysymykseen kuuluvan alaosaston. Mitä vihdoin seuralliseen hylkimiseen tulee – niin maailmassa on paljon enemmän epämieluisia ei-juutalaisia kuin epämieluisia juutalaisia siitä yksinkertaisesta syystä, että ei-juutalaisia on enemmän.  

Ei kukaan juutalaisten edustajista mainitse kysymyksen poliittista syytä; tai, jos he sitä hipaisevat, niin he rajaavat ja paikallistuttavat sen. Emme puhu juutalaisten isänmaallisuudesta, vaikka sekin kaikissa maissa on hyvinkin kyseenalaista. Siitä kuulee Englannissa, Ranskassa, Saksassa, Puolassa, Venäjällä, Romaniassa ja kuuleepa siitä kauhulla puhuttavan – Yhdysvalloissakin. Kirjoja on kirjoitettu, kertomuksia julkaistu ja levitetty, taidokkaita tilastoja laadittu sen osoittamiseksi, että juutalaiset ovat täyttäneet velvollisuutensa sitä maata kohtaan, missä asuvat. Kuitenkin on tosiasia, että näistä innokkaista ja taatuista yrityksistä huolimatta vastakkainen käsitys on voimakkaampi ja sitkeämpi. Juutalaiset, jotka vapausarmeijoissa tekivät velvollisuutensa todellisella alttiudella ja antaumuksella, eivät ole voineet poistaa upseereista, miehistöstä ja siviiliväestä niiden tekemää vaikutusta, jotka jättivät velvollisuutensa täyttämättä.  

Mutta siihen emme kajoa tässä puhuessamme juutalaiskysymyksen poliittisesta aineksesta. Helppo on ymmärtää, että juutalaisilla on maailman kansallisuuksista halvempi ajatus kuin niillä, jotka ne muodostavat. Juutalaisten historia on vaellusta enemmän kuin minkään muun kansan. Jos katsomme vain nykyisiä juutalaisia, niin ei maapallolla ole mitään muuta rotua, joka elää niin monilla paikoilla niin monien kansojen keskuudessa, kuin juutalaiset. Heillä on selkeämpi maailmanvaisto kuin millään muulla kansalla, kun maailma on ollut heidän elämäntiensä. Ja he ajattelevat koko maailmaa koskevissa käsitteillä enemmän kuin mikään kansallisesti rajoitettu kansa voisi ajatella. Juutalaista ei voi langettaa syylliseksi, jos kansallinen uskollisuus ja itsetunto eivät hänelle ole yhtä ominaisia kuin kansan omille jäsenille; hän on vuosisatoja ollut maailmankansalainen. Hän saattaa olla nuhteeton jonkun lipun alla sen käytöksen suhteen, jota häneltä vaaditaan kansalaisena ja maassa-asujana: ehdottomasti täytyy hänellä kuitenkin lipuista olla käsitys, johon se ei voi yhtyä, joka tuntee vain yhden lipun.  

Asian poliittinen puoli on siinä tosiasiassa, että juutalaiset muodostavat oman kansakuntansa toisten kansojen keskuudessa. Muutamat heidän äänenkannattajansa varsinkin Amerikassa kieltävät tämän; mutta juutalainen henki itse on aina kyseistä oman kansakuntansa muodostumisen tärkeyttä korostanut. Minkä takia tätä kansallisen erikoisuuden tosiasiaa niin kivenkovaan kielletään? Tämä kieltämisen syy ei aina ole selvää. Jos Israel päätyisi siihen havaintoon, että sen tehtävä maailmassa ei ole suoritettavissa kultaisen vasikan keinoilla, niin osoittautuisi kenties sen maailmankansalaisuus; ihmiskunnan suhteen ja sen järkkymättömän kansallisen koossapysymisen suhteen hyvin voimakkaaksi ja ansiokkaaksi tekijäksi. Se osoittautuisi niin ansiokkaaksi tekijäksi, että se aikaansaisi ihmiskunnan yhteyttä, jota yhteyttä juutalaisten koko menettely nykyään suuressa määrässä yrittää estää. Ei maailma moiti sitä, että juutalaiset pysyvät kansana kansojen keskuudessa, mutta sitä tapaa, millä kieltämätöntä tilaa käytetään. Kansat ovat koettaneet sulattaa juutalaisia yhdeksi yhteisöksi kanssaan; juutalaisten itsensäkin taholta on samanlaisia yrityksiä tehty; mutta kohtalo, näyttää määränneen heidän kansallisen erikoisuutensa ikuiseksi. Tähän kansalliseen erikoisuuteen näyttää olevan sekä juutalaisten että muunkin ihmiskunnan mukauduttava. Se, että olisi juutalainen kansa, olisi ilmeisen lupaava ennustus, jonka täyttymisen keinoja olisi etsittävä.  

Theodor Herzl, juutalaisten suurimpia, oli ehkä nykyajan laajanäköisin julkinen edustaja juutalaisen olemuksen filosofisessa perustelussa. Hänellä ei koskaan ole ollut epäilystäkään siitä, etteikö olisi olemassa juutalaista kansaa. Päinvastoin julistaa hän sen olemassaoloa joka tilaisuudessa: ”Me olemme kansa – yksi kansakunta”, sanoi hän. Hän tunnusti myöskin selvään, että juutalaiskysymys oli poliittisluontoinen. Johdannossaan teokseensa ”A Jewish State” (juutalainen valtio) sanoo hän: ”Minä luulen käsittäväni antisemitismin, vaikka se on sangen monimutkainen yhteiskunnallinen ilmiö. Minä katselen sitä juutalaiselta kannalta, mutta ilman pelkoa tai vihaa. Luulen tuntevani minkä verran siinä on joukkourheilua, tavallista kauppakateutta, perinnäisiä ennakkoluuloja, uskonnollista suvaitsemattomuutta ja myöskin mukana hätävarjelua. En luule juutalaiskysymyksen olevan enempää yhteiskunnallisen kuin uskonnollisenkaan kysymyksen, vaikka se asianhaarain mukaan esiintyy näissä tai muissa muodoissa. Se on kansallisuuskysymys, joka on ratkaistavissa vain siten, että siitä tehdään poliittinen maailmankysymys, jota maapallon sivistyneiden kansojen on yhteisesti harkittava ja tarkastettava.”  

Herzl ei selittänyt ainoastaan että juutalaiset muodostavat kansakunnan, vaan vastasi majuri Evans Gordonin kysymykseen brittiläisessä maahanmuuttokomiteassa elokuussa 1902: ”Minä lausun teille käsitemääritelmäni kansakunnasta, ja te voitte lisätä siihen laatusanan ’juutalainen’. Minun käsitykseni mukaan on kansakunta historiallinen, huomattavasti koossapysyvä, yhteisen vihollisensa koossapitämä ihmisryhmä. Se on nähdäkseni kansa jos liitätte siihen sanan ’juutalainen’, niin siinä on kysymys ’juutalaisesta kansasta’.” Eräässä kuvauksessa tämän juutalaisen kansan vaikutuksesta muuhun ihmiskuntaan kirjoitti tri Herzl: ”Jos me vaivumme muotoutuu meistä vallankumouksellinen köyhälistö, vallankumouksellisten puolueiden aliupseereja. Jos me nousemme, niin nousee myöskin meidän rahamme hirvittävä mahti.”  

Tätä käsitystä, joka näyttää olevan tosi, se kun on kauimmin säilynyt juutalaisessa ajatustavassa, edustaa myöskin loordi Eustace Perry, ja sen julkaisee nähtävästi hyväksyen myöskin kanadalainen ”Jewish Chroniele”. Kannattaa lukea se tarkkaavasti:  

”Liberalismi ja nationalismi (kansallismielisyy) avasivat rumpujen päristessä ghettojen portit ja tarjosivat juutalaisille tasa-arvoista kansalaisuutta. Juutalainen astui ulos Läntiseen maailmaan, näki sen voiman ja loiston, käytti sitä hyväkseen ja nautti siitä, laski kätensä juuri sen sivistyksen hermokeskustaan, johti sitä, antoi sille suunnan, teki sen itselleen kelvolliseksi, ja – hylkäsi sitten tarjouksen . . . Sitä paitsi – ja tämä on huomattavaa – on kansallismielisyyden ja liberalismin, tieteellisen hallitustavan ja demokraattisen tasa-arvoisuuden Eurooppa häntä kohtaan suvaitsevampi kuin despotismin muinaiset sorrot ja vainot … Lännen kansojen yhdynnän lisääntyessä ei enää ole mahdollista odottaa rajatonta suvaitsevaisuutta … Täysin järjestyneiden, alueellisten valtioiden maailmassa on juutalaisella vain kaksi turvapaikkaa: joko täytyy hänen murtaa koko kansallisen valtiojärjestelmän pylväät, tai hankkia itselleen alueellinen valtio. Tämä vaihtoehto selittää sekä juutalaisen bolševismin että sionismin; sillä toistaiseksi näyttää itäjuutalaisuus epävarmana häilyvän molempien välillä.”  

”Itä-Euroopassa näyttävät bolševismi ja sionismi kasvavan rinnakkain, juuri niin kuin juutalainen vaikutus läpi koko 19. vuosisadan on sulattanut tasavaltalaisia ja sosialistisia ajatuksia – aina nuorturkkilaiseen vallankumoukseen saakka vain viisi vuotta sitten: ei sen vuoksi, että juutalainen välittäisi radikaalisen maailmankatsomuksen positiivisesta puolesta, ei siksi että hänellä olisi halua olla osallisena ei-juutalaisessa kansallismielisyydessä tai demokratiassa, vaan siksi että jokainen ei-juutalainen hallitusjärjestelmä on hänestä vihattava.”  

Se kaikki on totta, ja rohkealuontoisemmat juutalaiset kirjoittajat tunnustavat sen aina todeksi. Juutalainen on jokaisen ei-juutalaisen olojen muodostamisen vastustaja. Hän on, jos antaa taipumuksilleen vapaan vallan, monarkian suhteen tasavaltalainen, tasavallassa sosialisti, sosialismin suhteen bolševisti.  

Mikä on syynä tähän hajottavaan toimintaan? Ensinnäkin täydellinen demokraattisen mielialan puute. Juutalainen on luonnostaan itsevaltainen. Demokratia on hyvä muulle ihmiskunnalle; mutta juutalainen muodostaa, missä onkin, jonkin laatuisen aristokratian. Demokratia on vain sanaväline jota juutalaiset agitaattorit, käyttävät noustakseen yleiselle tasolle siellä, missä heidät oli painettu sen alapuolelle. Mutta niin pian kuin tämä taso on saavutettu, alkavat myöskin heti heidän pyrkimyksensä erikoisiin etuoikeuksiin, ikään kuin olisivat he niihin oikeutetut – menettely, josta viimeinen rauhankonferenssi tulee olemaan kouriintuntuvana todistuksena. Juutalaiset ovat nykyään ainoa kansa, jolle maailmanrauhassa varattiin erikoisia ja erinomaisia etuja. Mutta siitä enemmän toiste.  

Paitsi muutamia kirjoittajia, jotka eivät määrää juutalaisten ajatustapaa, vaan lähetetään esiin yksinomaan vaikuttamaan ei-juutalaiseen ajatustapaan, ei kukaan enää uskalla kieltää, että yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti hajottavia aineksia kaikkialla maailmassa ei ainoastaan johdeta juutalaiselta taholta, vaan myöskin maksetaan. Tätä tosiasiaa saattoi sangen kauan pitää epätietoisena, kun juutalaiset sitkeästi kielsivät sen eikä saatu täyttä selkoa niiden sanomalehtilaitosten puolelta, joilta yleisö odotti selitystä. Mutta nyt tulevat salat ilmi. HerzIin sanat osoittautuvat tosiksi: ”Jos me vaivumme, tulee meistä vallankumouksellista köyhälistöä, vallankumouspuolueiden aliupseereja.» ”Nämä sanat julkaistiin ensi kertaa englanniksi vuonna 1896, siis 28 vuotta sitten.  

Nyt työskentelevät nämä pyrinnöt kahteen suuntaan: yhtäältä kaikkien ei-juutalaisten valtioiden kukistamiseksi koko maailmassa, toisaalta juutalaisen valtion perustamiseksi Palestiinaan. Jälkimmäistä suunnitelmaa suosii koko maailma, mutta eivät suinkaan kaikki tai edes useimmat juutalaiset. Sionistipuolue pitää itsestään suurta melua, mutta on todellisuudessa mitättömänä vähemmistönä. Sitä voi tuskin pitää muuna kuin tavattoman innokkaana asutuspyrintönä. Mutta se on julkisuudessa sangen hyödyllinen kulissi, jonka takana voi toimeenpanna salaisia suunnitelmia. Kansainväliset juutalaiset, maailman hallitus- ja rahamahtien vallitsijat, voivat kokoontua jossakin, milloin tahansa, sodan tai rauhan aikana; kun he sanovat kokoontuvansa neuvottelemaan keinoista Palestiinan hankkimiseksi juutalaisille, välttävät he helposti epäilyn, että he itse asiassa ovat koossa muita puuhia varten. Sotaa käyvien ei-juutalaisten kansojen liittolaiset ja viholliset tapasivat näin toisensa esteettömästi. Eräässä sionistikokouksessa – kuudennessa, vuonna 1903 – ennustettiin tarkasti viime sota, ilmoitettiin sen kulku ja tulos ja määrättiin juutalaisten suhde rauhansopimukseen.  

Tämä merkitsee, että vaikka juutalaista kansallismielisyyttä on olemassa, ei sen rajoittaminen Palestiinaan perustettavaan valtioon ole se suunnitelma, joka nykyään askarruttaa koko juutalaista kansaa. Juuri nykyään eivät juutalaiset millään muotoa halua Palestiinaan edes sionistisen liikkeen vuoksi. Jos aika siirtymiseen pois ei-juutalaisten kansojen keskuudesta toteutuu, niin johtuu se aivan toisista vaikuttimista. Donald A. Cameron, viimeksi brittiläinen pääkonsuli Aleksandriassa, sionismia suuresti suosiva ja juutalaisessa sanomalehdistössä usein mainittu mies, sanoo: ”Juutalaiset siirtolaiset (Palestiinaan) kyllästyvät pian ottamaan toisiltaan 3 %; heidän poikansa tulevat rautateitse tai höyrylaivoilla rientämään Egyptiin ansaitakseen siellä 10 % … Palestiinaan omiin hoteisiinsa asetettu juutalainen söisi hiukset päästään, löisi valtionsa kappaleiksi.” Epäilemättä ei siirtymisen aika – ainakaan syy siihen – ole vielä koittanut.  

Juutalaiskysymyksen valtiollisella puolella, joka nyt askarruttaa ainakin kolmea suurta kansakuntaa – Ranskaa, Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja – on edessään juutalaiskansan nykyistä järjestöä koskevat kysymykset. Pannaanko se toimeen vasta, kun kansa on siirtynyt Palestiinaan muodostaakseen oman valtionsa, vai onko se jo nyt järjestetty valtio? Tietävätkö juutalaiset, mitä tämä järjestö tekee? Onko sillä ei-juutalaisiin nähden oma ”ulkopolitiikkansa”? Onko sillä oma hallintonsa, joka on tätä ulkopolitikkaa toimeenpanemassa? Onko tällä juutalaisella valtiolla, joko näkyväisellä tai näkymättömällä, olemassa päämiestä? Onko sillä valtioneuvosto? Ja jos tästä tämmöisestä jotakin on olemassa, kuka siitä tietää?  

Ei-juutalaisen ensiminäinen, tunneperäinen vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin olisi kieltävä – ei-juutalaisten tapana on vastata tunneperäisesti. Kun ei-juutalaista ei koskaan ole kasvatettu salaisuuksissa tai näkymättömistä yhdyskunnista, päättelee hän ilman muuta, että semmoista ei lainkaan voi olla olemassa – ellei mistään muusta syystä, niin siitä, että sellaista ei ole koskaan hänen tielleen sattunut, minkä hän olisi saattanut hyvinkin havaita.  

Mutta tämän vastauksen saaneet kysymykset vaativat kuitenkin lisäselvitystä jokaiselle käsitettävistä syistä. Ellei maailmassa ole juutalaisten itsetietoista yhteistoimintaa, niin ei heidän saavuttamansa valtius ja noudattamansa politiikka olisi yksinkertaista harkittujen päätösten tulosta, vaan johtuisi samanlaisista taipumuksista, jotka vaikuttavat heihin kaikkiin samalla tavalla. Esimerkiksi niin kuin sanoisimme: sen takia, että seikkailuhalu ajoi brittiläisen merille, päätyi hän suurelta määrin maailman asuttajaksi.  

Hän ei tehnyt sitä harkinnalla eikä varta vasten päättänyt ruveta asuttajaksi, vaan hänen synnynnäisen henkensä luontainen laatu johti hänet tälle tielle. Mutta onko tämä riittävä selitys brittiläisen maailmanvaltakunnan syntymiseen?  

Epäilemättä ajaa Juutalaisiakin heidän sisäisin taipumuksensa, mihin tulevatkin, tekemään sitä, joka heissä meidän nähdäksemme on erikoista. Mutta selittääkö tämä sen läheisen yhteyden, joka vallitsee kaikkien maiden juutalaisten välillä, heidän yhteiset neuvottelukokouksensa, heidän hämmästyttävän ennakkotietonsa tavattomista tapahtumista, jotka musertavalla voimalla iskevät muuhun yhteiskuntaan, ja sen huolellisesti Valmistetun tavan, jolla he määrätyllä hetkellä Pariisissa esittävät yhteisohjelmansa, jota he kaikki kannattavat?  

Ensin muutamat harvat, sitten hallitusten salaosastot, sen jälkeen kansojen älykkäimmät – nyttemmin yhä enemmän niiden laajat kerrokset ovat aavistaneet, että juutalaiset eivät ainoastaan muodosta kaikista muista jyrkästi eroavaa kansaa, joka kummallisesti säilyttää kansallisuutensa kaikista heidän itsensä tai muun ihmiskunnan yrittämistä sulautumiskeinoista huolimatta, – vaan että he muodostavat myöskin valtion, että heillä ei ole ainoastaan kansallishenkeä, vaan että he tietoisesti ovat liittyneet yhteen yhteissuojelustaan ja yhteisiä pyrkimyksiään varten.  

Muistakaamme Theodor Herzlin käsitemääritelmää juutalaisuudesta yhteisen vihollisen koossa pitämänä kansana, ja kysykäämme sitten itseltämme, eikö ei-juutalainen ihmiskunta ole tämä yhteinen vihollinen. Onkohan tämä kansa, joka tuntee itsensä kansaksi, jäänyt tämän tosiasian suhteen järjestymättä? Se ei tosiaan olisi juutalaisten tavallisen varovaisuuden kaltaista. 

Kun näkee, kuinka juutalaiset Yhdysvalloissa ovat keskenään muodostaneet mitä moninaisimpia järjestöjä ja tehneet tämän niin taitavasti, että niiden toiminta nauttii yleistä luottamusta, niin voi ainakin ajatella, että kaikki se, mikä yhdessä maassa voidaan tehdä, voidaan tehdä tai on tehty myöskin kaikkien niiden maiden kesken, missä juutalaisia asuu. 

Joka tapauksessa kirjoittaa aikakauskirjassa ”American Hebrew” 25. kesäkuuta 1920 Herman Bernstein seuraavaa: ”Noin vuosi sitten antoi eräs oikeusministeriön virkamies minulle jäljennöksen ‘juutalaisvaaraa’ koskevasta käsikirjoituksesta, jonka oli laatinut professori Nilus ja pyysi minun lausuntoani siitä. Hän sanoi että käsikirjoitus oli käännös v. 1905 venäjäksi julkaistusta kirjasta, joka sittemmin hävitettiin. Se sisälsi ‘Siionin viisasten pöytäkirjoja, ja arvellaan tri Herzlin esittäneen nämä eräässä salaisessa sionistikongressissa Baselissa.” Hän lausui omana mielipiteenään, että ne luultavasti todella olivat tri Theodor Herzlin kirjoittamat…Hän sanoi, että “lukuisat amerikkalaiset senaattorit, jotka olivat käsikirjoituksen lukeneet, olivat olleet hämmästyneitä nähdessään juutalaisten niin monta vuotta ennen laatineen suunnitelman, joka parhaillaan toteutuu, ja että juutalaiset jo vuosia sitten olivat suunnitelleet bolševismin maailman hävittämiseksi.” 

Tällä ilmoituksella tahdotaan vain huomauttaa, että tämän asiakirjan esitti hra Bernsteinille Yhdysvaltain oikeusministeriön virkamies ja lausui siitä määrätyn mielipiteen, nimittäin että se luultavasti oli tri Theodor Herzlin kirjoittama. Niinikään, että useat amerikkalaiset senaattorit olivat hämmästyneitä todetessaan, kuinka yhtäpitävää se, mitä eräässä julkaisussa vuodelta 1905 oli ennustettu, oli sen kanssa, mitä vuonna 1920 ymmärrettiin tapahtuneeksi. 

Tapaus on sitä huomattavampi, kun siihen oli osallisena sellaisen hallituksen virkamies, joka oli joutunut suureksi osaksi juutalaispyrintöjen käsiin tai vaikutuksen alaiseksi. Arvatenkin on tuon virkamiehen toiminta, niin pian kuin tämä tuli tunnetuksi, lopetettu. Mutta yhtä luultavaa on, että tutkimusta, mitä käskyjä lienee annettukin, ei ole jätetty sikseen. 

Yhdysvaltain hallitus sai asiasta tiedon tosin jokseenkin myöhään. Ainakin neljä muuta suurvaltaa ehtivät sitä ennen, yksi jo monia vuosia. Eräs pöytäkirjain jäljennös annettiin 

British Museumiin ja siinä on tämän laitoksen vastaanottoleima 10. elokuuta 1906. 

Itse muistiinpanot ovat nähtävästi laaditut vuonna 1896 eli samana vuonna, jolta yllämainitut tri Herzlin lausunnot ovat. Ensimmäinen sionistikongressi pidettiin vuonna 1897. 

Asiakirja julkaistiin äskettäin Englannissa oloissa, jotka kiinnittivät siihen huomiota huolimatta sen epäonnistuneesta tittelistä. Kirjasen julkaisivat Eyre & Spottiswoode, Englannin hallituksen viralliset kirjanpainajat. Tämähän oli melkein kuin hallituksen-kirjapaino olisi ne julkaissut. Juutalaisen sanomalehdistön nostaman tavanmukaisen hälyn johdosta selitti Lontoon Times kaikki juutalaisten vastahyökkäykset riittämättömiksi. 

 Times totesi, niin kuin täällä arvattavasti tulee käymään, että juutalaiset puolustajat jättivät pöytäkirjain tekstin syrjään, mutta korostivat sitä enemmän sen nimettömyyttä. Mikäli he ylimalkaan koskettavat asiakirjan sisällystä tapahtuu se yhä toistuvassa muodossa: ”Ne ovat rikollisen tai mielenvikaisen tekoa”. 

Nämä pöytäkirjat, joissa ei ole kirjoittajan nimeä, jotka enimmäkseen esiintyvät siellä täällä vaivalloisesti kopioituina käsikirjoituksina ilman minkään auktoriteetin tukea, joita huolellisesti tutkitaan hallitusten salaosastoissa ja korkeimpien viranomaisten keskuudessa, elävät yhä ja vaikuttavat sisällyksensä selvän, vakuuttavan voiman nojalla yhä voimakkaammin ja yhä laajempiin piireihin. Merkillinen tulos rikollisen tai mielenvikaisen saavuttamaksi. 

Ainoana todistuksena asiakirjan oikeasta alkuperästä on sen sisällys ja tämän sisäiseen todistusvoimaan tulisi, kuten myöskin Times lausuu, kaikkien kiinnittää huomiota. Mutta juuri siitä koettavat juutalaiset kaikin mokomin kääntää huomiota pois. 

Nämä pöytäkirjat suorastaan pakottavat kysymään: Onko juutalaisilla koko maailmaa käsittävää yhteisjärjestöä? Mikä on sen politiikka? Miten sitä hoidetaan? Näihin kysymyksiin annetaan pöytäkirjoissa täydellinen vastaus. Kuka tekijä lieneekin: hänellä on ollut ihmisluonnosta, historiasta ja valtiotaidosta tuntemus, jonka loistava kaikinpuolisuus herättää hämmästystä, mutta on samalla pelottava sille, jota vastaan se kohdistaa voimansa. Tekijä, jos ylimalkaan yhdestä tekijästä voi olla puhetta, ei saata olla mikään mielenvikainen tai joku kansainvälinen rikoksentekijä, vaan on paljon luultavammin etevä, kansan- ja uskonrakkauden vallitsema henki. Tämä kirjanen on liian kaameaa todellisuutta, ollakseen vain keksittyä, liian lujaperusteista vain mielikuvituksen työksi, liian syvälti elämän salalähteitä tunteva, voidakseen perustua petokseen. 

Juutalaisten hyökkäykset sitä vastaan korostavat nimenomaan sitä, että kirjanen tulee Venäjältä. Se ei pidä paikkaansa. Se saapui Venäjän kautta. Se sisältyi erääseen venäläiseen kirjaan, jonka vuonna 1905 julkaisi eräs professori Nilus, joka koetti näiden pöytäkirjain avulla selittää Venäjän silloisia tapahtumia. Tämä julkaisu ja selitys antoi kirjalle venäläisen sävyn, ja se on ollut juutalaisten asianajajille täällä ja Englannissa hyödyksi, kun juutalaisen propagandan on onnistunut syövyttää anglosaksilaiseen tunne- ja ajatustapaan määrättyjä mielteitä Venäjästä ja venäläisistä. Selityksellä, että pöytäkirjat muka ovat venäläisiä, on siis vain tarkoituksena järkyttää niiden luotettavuutta. 

Pöytäkirjain sisäinen rakenne osoittaa selvästi, että ne eivät ole venäläisen kirjoittamia eivätkä alkuaan venäjän kielellä tai venäläisten olojen vaikutuksen alaisina. Ne vain joutuivat Venäjällekin ja julkaistiin siellä ensin. Diplomaattivirkailijat ovat tavanneet niitä käsikirjoituksina kaikissa maanosissa. Missä juutalaisten valta on siihen kyennyt, on se vaientanut ne, joskus mitä rikollisimmilla keinoilla. 

Niiden sitkeä elinvoima antaa ajattelemisen aihetta. Juutalaisten asianajajat selittävät sen siten, että pöytäkirjat edistävät antisemitismiä mielialaa ja että niitä sen vuoksi säilytetään. Yhdysvalloissa ei kuitenkaan ollut laajalle eikä syvälle levinnyttä antisemiittistä mielialaa, jota sillä olisi voinut edistää, tai joka olisi halunnut valheita hengissä pysyäkseen. Pöytäkirjain leveneminen Yhdysvalloissa on selitettävissä vain siten, että ne antavat lisävalaistusta ja suurempaa merkitystä jo ennen huomatuille ilmiöille; nämä ominaisuudet taas ovat niin silmiinpistävät, että ne antavat muutoin varmentamattomille pöytäkirjoille tärkeän arvoasteen. 

Pelkät valheet eivät elä kauan, niiden voima sammuu pian. Mutta nämä pöytäkirjat osoittavat yhä suurempaa elinvoimaa, ne ovat tunkeutuneet korkeammalle kuin milloinkaan ennen. Niiden suhteen täytyy entistä vakavammin määrätä kantansa. 

Pöytäkirjat eivät olisi mielenkiintoisempia ja arvokkaampia, jos niissä olisi esimerkiksi Theodor Herzlin nimi. Niiden nimettömyys vähentää niiden arvoa yhtä vähän kuin maalarin nimimerkin pois jättäminen voisi vähentää taulun taidearvoa. On parempikin, että pöytäkirjain lähde on tuntematon. Sillä vaikkapa tiedettäisiin tarkalleen, että ryhmä kansainvälisiä juutalaisia noin vuonna 1896 laati Ranskassa tai Sveitsissä pitämässään neuvottelukokouksessa maailmanvalloitusohjelman, niin olisi vielä näytettävä, että tämä ohjelma oli enemmän kuin oikku, että sitä todellakin kannatettiin yrittämällä sitä toteuttaa.  

Nämä ovat maailmanvalloitusohjelma, siitä ei ole pienintäkään epäilyä. Kenen ohjelma, se käy pöytäkirjoista selvästi esiin. Mutta mikä olisi sen asialliselle toteamiselle arvokkaampaa: yksi tai kuusi tai kaksikymmentä allekirjoitusta – vai 25-vuotinen yhtämittainen ponnistusten sarja tämän ohjelman toteuttamiseksi? 

Meille ja muille valtioille on yhdentekevää onko tämän ohjelman laatinut joku ”rikollinen tai mielenvikainen”, mutta ei suinkaan se että kun tämä ohjelma on laadittu, se on yksityiskohtia myöten toteutettu. Asiakirja sinänsä on toisarvoinen; mutta itse asia ja ne olot, joihin se kääntää huomion, ovat sitä vastoin suunnattoman tärkeät. 

Henry Ford 

Lähde: 

1. Ford, Henry (1924). Kansainvälinen juutalainen, maailman tärkein kysymys. WSOY.