Ukrainan ja Venäjän kriisin syyt maailmankuulujen asiantuntijoiden mukaan – Maailmanjärjestyksen hegemonia

Oheinen artikkeli käsittelee Venäjän ja Ukrainan kriisin todellisia juurisyitä. Artikkeli perustuu haastatteluun ja kansainvälisen politiikan kirjallisuuteen. Piers Morgan  haastattelee maailmankuulua yhdysvaltalaista taloustieteen professoria Jeffrey Sachsia, joka paljastaa syyt sodan taustalla. Sachs on moneen kertaan kohotettu maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten listalle, joten hänen tietonsa ovat tietyssä suhteessa ainutlaatuisia. Hän luennoi järisyttävää informaatiota konfliktin todellisista syistä, joita emme takuulla kuule läntisistä valtamedioista. Oikeaan tietoon perustuva julistus on ratkaisevan tärkeää Suomen turvallisuuden sekä tulevaisuuden kannalta. Viittaamme kirjoituksessa esimerkiksi puolustusministeri Richard Cheneynin (1992) ja Zbigniew Brzezinskin (1997) käsityksiin Venäjän geopoliittisesta asemasta suhteessa länsivaltoihin, ja erittäinkin Yhdysvaltoihin. 

Oheisessa kirjoituksessa on hyödynnetty Petri Paavolan kirjoittamaa ja kokoamaa aineistoa mainitusta  J. Sachsin haastattelusta. 

Vaikka juutalaistaustainen Jeffrey Sachs on edistänyt negatiivisen globalisaation tiettyjä hankkeita tai suhtautunut suopeasti niihin, kuten covid –19 “pandemiaan” liittyvien  biorajoituksien edistämiseen, on hän Ukrainan ja Venäjän kriisin juurisyistä esittäessään oikeassa. Lisäksi hän arvioi totuuden mukaisesti Yhdysvaltojen epärehellisyyttä ja aggressiivisuutta globaalina yksinapaisena toimijana. 

Ukrainan ja Venäjän kriisin alkusyyt 

Zbigniew Brzezinskin (1997, xii–xiv) mukaan Euraasia on todellisuudessa aina ollut maailman vallan keskus. Toisen maailmansodan jälkeen, Yhdysvallat, Euraasian ulkopuolisena valtiona oli onnistunut (muiden muassa sotateollisuuden avulla, toim. huom.) kohoamaan globaaliksi johtajaksi, mikä korostui entisestään Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Euraasian geopoliittinen merkittävyys ei ole muuttunut ja täten Yhdysvaltain maailmanjärjestyksen hegemoniana säilyminen riippuu siitä, kuinka hyvin se selviää Euraasian muuttuvien valtasuhteiden kanssa. Euraasia on oleva Brzezinskin mukaan se geopoliittinen ”shakkilauta”, jolla taistelu maailman johtajuudesta käydään (Brzezinski 1997). 

Tätä Brzezinskin mainitsemaa geopoliittista peliä pelataan nyt Ukrainassa. Yhdysvaltojen  aggressiivisuudet Venäjää vastaan saivat korostuneen muotonsa jo vuodesta 1991 alkaen.  

Zbigniew Brzezinski arvioi vuonna 1997, että Venäjä olisi jaettava kolmeen löyhästi yhteen liittyneeseen kokonaisuuteen Venäjän Euroopassa, Siperiassa ja Kaukoidässä. Vuonna 1999 Yhdysvaltain johtama NATO-liittouma pommitti Venäjän liittolaista Serbiaa 78 päivän ajan luhistaakseen Serbian sekä asettaakseen suunnattoman NATOn sotilastukikohdan irtautuneeseen Kosovoon. Yhdysvaltain sotateollisuuskompleksin johtajat tukivat voimakkaan näkyvästi Tšetšenian sotaa Venäjää vastaan 2000-luvun alussa. 
 
Turvatakseen nämä Yhdysvaltojen siirrot Venäjää vastaan Washington ajoi aggressiivisesti NATOn laajentumista, huolimatta Yhdysvaltojen sekä Saksan Mihail Gorbatshoville ja Boris Jeltsinille annetuista lupauksista, joiden mukaan NATO ei siirtyisi senttiäkään Saksasta itään. Kaikkein kiihkeimmin Yhdysvallat edisti NATOn laajentumista Ukrainaan ja Georgiaan ajatuksena, että Krimin Sevastopolissa sijaitseva Venäjän laivasto ympäröidään NATO-valtioilla. Tähän viitaten voidaan esittää, että Venäjän laivastoa ympäröiviä NATO-maita ovat: Romania (NATOn jäsen 2004), Bulgaria (NATOn jäsen 2004) ja Turkki (NATOn jäsen 1952). Edellä mainitut ovat ajatuksena suoraan Britannian imperiumin pelikirjasta Krimin sodassa (1853-6). 

Venäjälle oli ehdottomana punaisena rajalinjana Ukraina ja Georgia, joihin Venäjä ei millään muotoa salli NATOn laajentua. Päivän selvää on, että mikäli Venäjä antaisi periksi Ukrainan ja Venäjän kriisissä, NATO laajentuisi myös Ukrainaan ja Georgiaan. NATOn aloittaessa laajentumisensa itään, Venäjä varoitti Yhdysvaltoja, että pysäyttäkää laajentuminen välittömästi. 

Tiivistäen Yhdysvaltain 30-vuotinen hanke, jonka alkujaan suunnittelivat Cheney ja uuskonservatiivit, on johdonmukaisena jatkumona tarkoitettu Venäjän heikentämiseen tai jopa hajottamiseen ja Venäjän saartaminen tietyillä NATO-maiden joukoilla sekä Venäjän provosoiminen esittämään sotaa käyvää valtiota. 

Yhdysvallat sytyttivät Ukrainan sisällissodan 

Sachsin mukaan kesäkuussa 2008, kun Yhdysvallat valmistautui levittämään NATOa Ukrainaan ja Georgiaan, Venäjän presidentti Dmitri Medvedev ehdotti Euroopan turvallisuussopimusta, jossa vaadittiin kollektiivista turvallisuutta sekä NATOn yksipuolisuuden lopettamista. Riittää, kun sanon, että Yhdysvallat ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta Venäjän ehdotuksia kohtaan, vaan jatkoi sen sijaan NATOn laajentumista koskevia pitkäaikaisia suunnitelmiaan, toteaa Sachs. 

Vladimir Putin antoi Venäjää koskevan toisen neuvotteluesityksen sen jälkeen, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh oli helmikuussa 2014 väkivaltaisesti syrjäytetty Yhdysvaltain hallituksen aktiivisella myötävaikutuksella tai jopa suoranaisella johdolla. Sachsin selityksen mukaan hän sattui näkemään Yhdysvaltojen osallisuuden läheltä, kun vallankaappauksen jälkeinen hallitus kutsui hänet kiireellisiin talouskeskusteluihin. Sachsin saapuessa Kiovaan, hänet vietiin Maidanille, jossa hänelle paljastettiin suoraan Yhdysvalloista saatava rahoitus Maidanin mielenosoitukselle. 

 
Todisteet Yhdysvaltojen osallisuudesta vallankaappaukseen ovat aukottomat. Apulaisulkoministeri Victoria Nuland oli jäänyt tammikuussa 2014 kiinni, kun hän oli puhelinlinjalla juonitellut Ukrainan hallituksen vaihtamista. Samaan aikaan Yhdysvaltain senaattorit matkustivat henkilökohtaisesti Kiovaan lietsomaan mielenosoituksia. 21. helmikuuta 2014 eurooppalaiset, Yhdysvallat ja Venäjä solmivat Janukovitshin kanssa sopimuksen, jossa Janukovitsh suostui varhaistettuihin vaaleihin. Joskin vallankaappausjohtajat peruivat sopimuksen jo samana päivänä, valloittaen hallituksen rakennukset, uhaten uusilla väkivaltaisuuksilla ja syrjäyttäen Janukovitshin seuraavana päivänä. Yhdysvalloilta saatiin tuki vallankaappaukselle sekä välitön tunnustaminen uudelle hallitukselle. 

Haastateltavan mukaan kyseessä oli tyypillinen CIA:n (taatusti oli myös Mossad mukana, toim. huom.) johtama salainen hallinnonvaihdosoperaatio, joita on ollut useita kymmeniä eri puolilla maailmaa, mukaan lukien 64 tapausta vuosien 1947 ja 1989 välillä, jotka professori Lindsey O’Rourke on dokumentoinut huolellisesti. Peiteltyjä hallinnonvaihto-operaatioita ei tietenkään oikeastaan piiloteta, mutta Yhdysvaltain hallitus kiistää äänekkäästi roolinsa, pitää kaikki asiakirjat erittäin luottamuksellisina sekä systemaattisesti manipuloi maailmaa: ”Älkää uskoko sitä, mitä näette selvästi omin silmin!”. Yhdysvalloilla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.” Yksityiskohdat operaatioista ilmestyvät kuitenkin lopulta julki silminnäkijöiden, ilmiantajien, asiakirjojen pakkojulkaisujen kautta tiedonvälityksen vapautta koskevan lain nojalla, vuosien tai vuosikymmenten jälkeen paljastuneiden asiakirjojen ja muistelmien kautta, mutta kaikki aivan liian myöhään todellisen vastuuvelvollisuuden kannalta. 

Minsk I ja II rauhansopimukset Donbassin kansanmurha 

Väkivaltaisella vallankaappauksella saatiin Itä-Ukrainassa sijaitsevan etnisesti venäläisen Donbassin alue irtautumaan vallankaappausjohtajista, sillä useat vallankaappausjohtajat olivat äärimmäisiä venäläisvihamielisiä “nationalisteja” (jotka olivat suurelta osin sionisteja, toim. huom.). Lähes välittömästi vallankaappausjohtajat aloittivat venäjän kielen käytön tukahduttamisen, jopa venäjänkielisessä Donbassissa. Seuraavien kuukausien ja vuosien kuluessa Kiovan hallitus käynnisti sotilaallisen kampanjan irtautuneiden alueiden takaisin valtaamiseksi ja käyttäen uuskansallissosialistisia (olivat etupäässä sionistisen ideologian omaksuneita vale-kansallissosialisteja, toim. huom.) puolisotilaallisia yksiköitä sekä yhdysvaltalaisia aseita. 
 
Vuoden 2014 aikana Putin vaati toistuvasti neuvottelurauhaa, jonka saattelemana päästiin helmikuussa 2015 Minsk II -sopimukseen, joka perustui Donbassin autonomiaan sekä molempien osapuolten väkivallan lopettamiseen. Venäjä ei vaatinut Donbassia Venäjän alueeksi, vaan vaati sen sijaan autonomiaa ja etnisten venäläisten suojelua Ukrainan sisällä. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Minsk II –sopimuksen. Tästä piittaamatta Yhdysvaltain uuskonservatiivit horjuttivat sitä yksityisesti. Vuosia myöhemmin Saksan liittokansleri Angela Merkel pamautti totuuden julki. Länsimaat eivät pitäneet sopimusta juhlallisena sopimuksena vaan viivytystaktiikkana, jonka tarkoituksena oli antaa Ukrainalle ”aikaa” rakentaa sotilaallista vahvuuttaan. Sillä välin noin 14 000 ihmistä kuoli taisteluissa Donbassissa vuosina 2014-2021. 

(Täsmällisemmin eversti MacGregorin mukaan Yhdysvallat ovat liittolaisineen luoneet, kouluttaneet ja varustaneet Ukrainan suuren armeijan, jolle annettiin päämääräksi vain hyökätä Venäjää vastaan, joten luonnollisesti Venäjän puolustusvoimat lopulta aloittivat puolustukselliseen erikoissotaoperaation Ukrainassa. Tämä tapahtui paljon sen jälkeen, kun Ukrainan lännen masinoimat sotajoukot olivat Itä-Ukrainassa surmanneet 14 000 venäläistä vuosien 2014 ja 2022 välillä. Toim. huom.) 

Neuvotteluista 

Minsk II -sopimuksen lopullisen kaatumisen jälkeen Putin ehdotti jälleen neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa joulukuussa 2021. Tuolloin kysymykset menivät jo NATOn laajentumista pidemmälle ja liittyivät myös ydinaseistusta koskeviin peruskysymyksiin. Yhdysvaltain uuskonservatiivit olivat asteittain luopuneet ydinaseiden valvonnasta Venäjän kanssa: Yhdysvallat luopui yksipuolisesti ballististen ohjusten torjuntaa koskevasta sopimuksesta (ABM-sopimus) vuonna 2002, sijoittaen Aegis-ohjuksia Puolaan ja Romaniaan vuodesta 2010 alkaen ja käveli ulos välivaiheen ydinasevoimien sopimuksesta (INF-sopimus) vuonna 2019. 
 
Näiden vakavien huolenaiheiden vuoksi Putin pani 15. joulukuuta 2021 pöydälle luonnoksen ”Amerikan Yhdysvaltojen ja Venäjän federaation väliseksi sopimukseksi turvallisuustakuista”. Välittömin pöydällä ollut asia (sopimusluonnoksen 4 artikla) oli Yhdysvaltojen pyrkimyksen lopettaa NATOn laajentaminen Ukrainaan. Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden neuvonantajalle Jake Sullivanille vuoden 2021 lopussa yrittäessäni vakuuttaa Bidenin Valkoisen talon osallistumaan neuvotteluihin, kertoo Sachs. Hän jatkaa, että tärkein neuvoni oli välttää sota Ukrainassa hyväksymällä Ukrainan puolueettomuus eikä NATO-jäsenyys, joka oli Venäjälle kirkas punainen rajaviiva, mikä saattaa johtaa jopa ydinase Harmageddoniin. 
 
Valkoinen talo torjui neuvoni jyrkän typerästi ja kummallisesti väittäen, että NATOn laajentuminen Ukrainaan ei kuulu Venäjälle! Mutta mitä Yhdysvallat sanoisi, jos jokin maa läntisellä pallonpuoliskolla päättäisi sijoittaa sinne kiinalaisia tai venäläisiä tukikohtia? Sanoisiko Valkoinen talo, ulkoministeriö tai kongressi: ”Se on ihan hyvä, se on vain Venäjän tai Kiinan ja isäntämaan asia”? Ei. Maailma oli vähällä joutua ydinsota Harmageddoniin vuonna 1962, kun Neuvostoliitto sijoitti ydinohjuksia Kuubaan, ja Yhdysvallat asetti merikaranteenin ja uhkasi sodalla, elleivät venäläiset poista ohjuksia. Yhdysvaltain sotilasliitto ei kuulu Ukrainaan sen enempää kuin Venäjän tai Kiinan armeija kuuluu Yhdysvaltain rajan läheisyyteen. 
 
Putinin neljäs neuvottelutarjous tuli maaliskuussa 2022, jolloin Venäjä ja Ukraina lähes solmivat rauhansopimuksen vain viikkoja Venäjän 24. helmikuuta 2022 alkaneen sotilaallisen erikoisoperaation alkamisen jälkeen. Venäjä tavoitteli jälleen kerran yhtä suurta asiaa: Ukrainan puolueettomuutta eli ei NATO-jäsenyyttä eikä Yhdysvaltain ohjusten isännöintiä Venäjän rajalla. 
 
Ukrainan presidentti Vladimir Zelenski hyväksyi nopeasti Ukrainan puolueettomuuden, ja Ukraina ja Venäjä vaihtoivat papereita Turkin ulkoministeriön taitavalla välityksellä. Sitten yhtäkkiä, maaliskuun lopussa, Ukraina luopui neuvotteluista. 
 
Britannian pääministeri Boris Johnson, joka seurasi Krimin sodasta (1853-6) asti jatkunutta brittiläisen Venäjän-vastaisen sodanlietsonnan perinnettä, matkusti välittömästi Kiovaan varoittamaan Zelenskyitä puolueettomuudesta ja siitä, että Ukrainan on tärkeää voittaa Venäjä taistelukentällä. Sen jälkeen Ukraina on menettänyt kriisissä 500 000 ihmistä ja on taistelukentällä ajautunut nurkkaan. 
 
Nyt meillä on Venäjän viides neuvottelutarjous, jonka Putin itse selitti selkeästi ja vakuuttavasti puheessaan diplomaateille Venäjän ulkoministeriössä 14. kesäkuuta. Putin esitteli Venäjän ehdottamat ehdot Ukrainan sodan lopettamiseksi. 
 
”Ukrainan pitäisi omaksua puolueeton, liittoutumaton asema, olla ydinaseeton ja käydä läpi demilitarisointi ja “natsitunnuksia” kantavista sotilasjoukoista vapautuminen, Putin sanoi. ”Näistä parametreista sovittiin laajasti Istanbulin neuvotteluissa vuonna 2022, mukaan lukien demilitarisointia koskevat erityiset yksityiskohdat, kuten sovitut panssarivaunujen ja muun sotilaskaluston määrät. Saavutimme yhteisymmärryksen kaikista kohdista. 
 
”Varmasti Ukrainan venäjänkielisten kansalaisten oikeudet, vapaudet ja edut on suojattava täysimääräisesti”, hän jatkoi. ”Uudet alueelliset realiteetit, mukaan lukien Krimin, Sevastopolin, Donetskin ja Luganskin kansantasavaltojen, Hersonin ja Zaporižžjan alueiden asema Venäjän federaation osina, olisi tunnustettava. Nämä perusperiaatteet on tulevaisuudessa virallistettava perustavanlaatuisilla kansainvälisillä sopimuksilla. Tämä edellyttää luonnollisesti myös kaikkien länsimaiden Venäjään kohdistuvien pakotteiden poistamista.” 
 

Venäjän ehdotuksiin pitäisi nyt vastata neuvottelupöydässä Yhdysvaltojen ja Ukrainan ehdotuksilla. Valkoinen talo on täysin väärässä väistellessään neuvotteluja vain siksi, että se on eri mieltä Venäjän ehdotuksista. Sen pitäisi esittää omat ehdotuksensa sekä aloitettava neuvottelut sodan lopettamisesta. 
 
Venäjälle on kolme keskeistä kysymystä: Ukrainan puolueettomuus eli ehdoton kielto NATOn laajentumiselle, Krimin pysyminen Venäjän hallussa ja rajamuutokset Itä- ja Etelä-Ukrainassa. Kaksi ensimmäistä ovat lähes varmasti neuvottelukelvottomia. NATOn laajentumisen lopettaminen on perustavanlaatuinen casus belli (oikeutus sodalle). Krim on Venäjälle myös keskeinen asia, sillä Krimillä on ollut Venäjän Mustanmeren laivasto vuodesta 1783 lähtien ja se on olennainen osa Venäjän kansallista turvallisuutta. 
 
Kolmas ydinkysymys, Itä- ja Etelä-Ukrainan rajat, ovat keskeisiä neuvottelukohta. Yhdysvallat ei voi teeskennellä, että rajat ovat loukkaamattomia sen jälkeen, kun NATO pommitti Serbiaa vuonna 1999 luopumaan Kosovosta ja kun Yhdysvallat painosti Sudania luopumaan Etelä-Sudanista. Kyllä, Ukrainan rajat piirretään uudelleen 10 vuotta kestäneen sodan, taistelukentän tilanteen, paikallisten asukkaiden valintojen ja neuvottelupöydässä tehtyjen kompromissien tuloksena. 

Sachs painottaa, että Zelensky, Biden ja muut NATO-maiden johtajat ovat valehdelleet Ukrainan kansalle toistuvasti, että Ukraina voittaisi taistelukentällä ja että neuvotteluvaihtoehtoja ei ole. Ukraina on nyt sotatilalain alainen. Kansalaisille ei anneta mitään sananvaltaa koskien sen teurastusta. 
 
Ukrainan selviytymisen ja ydinsodan välttämisen vuoksi Yhdysvaltojen presidentillä on tänään yksi ensisijainen vastuu: neuvottelut. 

Toimittajan päätelmiä 

Haluan korostaa ainakin kahta syvällisesti oleellista teoreemaa, jotka mielestäni eivät ilmenneet edellä sanotusta kirjoituksesta selvästi 

Ensinnäkin Yhdysvallat ovat pelkästään instrumentaalinen tekijä. Toteamus, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan murskaavasti vaikuttaneet uuskonservatiivit ovat myös Ukrainan sisällissodan ja Ukrainan sekä Venäjän välisen kriisin taustalla, kaipaa selvennystä.  Uuskonservatiivien toiminta on sama kuin Washingtonin sisä- ja ulkopolitiikkaan vaikuttavien juutalaisjärjestöjen toiminta. Juutalaismafia on käytännössä valloittanut Yhdysvaltojen talouden, lehdistön ja mediamaailman kokonaisuudessaan sekä strategiset asemat presidentin neuvonantajina, kuin myös tiedusteluelimissä. Tällaisessa asetelmassa Israelin johtajilla on vaarallisen voimakas vaikutus Washingtonin sisä- ja ulkopolitiikkaan.^{1; 2; 3} 

Juutalaisten pankit omistavat Yhdysvaltojen keskuspankin (Federal Reserve), joka huolehtii dollarien “painatuksesta” (pääsääntöisesti nykyisin  käytössä on virtuaaliraha) ja lainaa kyseiset rahat Yhdysvaltain valtiolle. Tämän ansiosta juutalaispankit nauttivat valtavista tuloista riistäen Yhdysvaltoja ja mahdollistaen jättiläismäisen lahjonnan.⁴  

Yhdysvaltojen Pro-Israel lobby, jota kutsutaan myös sionisti- ja Israel-lobbyksi, muodostavat uskomattoman voimakkaan poliittisesti organisoituneen verkoston, jonka tavoitteena on vaikuttaa Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Ulkopoliittisesti mainitun eturyhmän pyrkimyksenä on toimia Israelin hyväksi, mikä on linjassa Israelin hallituksen kanssa. Merkittävimpinä toimijoina Israel-lobbyn liikehdinnässä ovat Amerikan järjestäytyneet ”juutalaiset”. Muita Israel-lobbyyn kuuluvia vaikuttajia, niin kristityistä kuin myös ”juutalaisista” muodostuneet, ovat esimerkiksi American Israel Public Affairs Committee (AIPAC), uuskonservatiivit, Christians United for Israel (CUI) ja kristillinen sionismi, jonka kaltaisia ryhmiä löytyy myös Euroopasta.⁵ 

Juutalaismafian tarkoituksena on Ukrainan sodalla köyhdyttää Euroopan valtioita ja lietsoa vihamielisyyksiä Euroopan ja Venäjän välille sekä eurooppalaisten ja venäläisten välille ja luoda Ukrainasta Itä-Eurooppaan toinen Israel. Lisäksi mafialla on päämääränään kolmannen maailmansodan pesäkkeiden sytyttäminen Ukrainaan ja myös Lähi-itään, juutalaismafian maailman vallan saavuttamiseksi. Näiden pesäkkeiden sytyttämistä Lähi-idässä palvelee Israelin ylläpitämä kansanmurha teollisuus nykyisin Gazassa, mikä tapahtuu Yhdysvaltojen mittavalla taloudellisella ja aseellisella tuella.  

Instrumentaalisesti yllä sanottu asettuu Yhdysvaltojen ja sen tiettyjen liittolaisten, NATO-maiden tilille, mutta todellisuudessa tekijöitä ja vastuullisia ovat etenkin juutalaismafia sekä mafian lakeijat. 

Yhdysvallat ylläpitää ja pyrkii vahvistamaan maailmanjärjestyksen hegemoniaansa erilaisilla “rauhaan” pakottamisen operaatioilla. Näiden “ystävällisten” toimenpiteiden tarkoituksena on poikkeuksetta kaataa taloudellisesti riippumattomien ja itsenäisten valtioiden hallituksia sekä korvata ne Yhdysvaltojen asettamalla “demokraattisella” ja uusliberalistisella hallituksella. Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten operaatioiden jäljiltä jää ympäri maailmaa savuavia raunioita, kuolleiden ihmisten ja eläinten raatoja sekä tuhottuja viljelysmaita rakennuksineen. Tällaista tapahtuu poikkeuksetta siellä missä Yhdysvallat on liittolaisineen touhunneet. 

Jeffrey Sachsin haastattelusta kylläkin selviää Yhdysvaltojen välineellinen, ja jossakin määrin geopoliittinen osallisuus Ukrainan sotaan, mutta emme ole oikeastaan saaneet suoraa vastausta siihen miksi Yhdysvallat on lietsonut sodan Ukrainan ja Venäjän välille? 

Siten toisena asiantilana alleviivaisin sitä, että kysymyksessä on Yhdysvaltojen johtaman maailmanjärjestyksen hegemonian ylläpitäminen ja vahvistaminen, mikä tapahtuu aggressiivisuutena ja geopoliittisena painostuksena Ukrainan välityksellä Venäjää vastaan. 

Washingtonin tarkoituksena on asettaa Moskovaan oligarkkien (Venäjällä vaikuttava juutalaismafia) myötävaikutuksella Yhdysvaltojen nukkehallitsija sekä sitä myötäilevä hallinto. 

Juuri yllä sanottua tukee Yhdysvaltojen puolustussihteerin Dick Cheneyn alivaltiosihteerin, Paul Wolfowitzin, kynäilemä ”Wolfowitzin doktriini”, joka ohjelmassaan julisti, että Yhdysvaltojen ”tärkein tavoite” on ”estää uuden haastajan esiinnousu entisen Neuvostoliiton alueelta tai muualta”. 

Tämä uusi haastaja on Kiina ja tietyt muut Itä-Aasian valtiot, ja siinä sivussa BRICS-maiden yhteisö kokonaisuudessaan.  

Yhdysvallat operoi myös Kiinaa vastaan Taiwanin kautta. 

Nimittäin Tokioon perustettu yhteystoiminnan virasto nimenomaisesti suuntautuu Yhdysvaltojen kansainvälisen järjestelmän hegemonian puolesta taistelevien sijaisarmeijoiden (proxy war) perustamiseen Aasiaan. Tämä ei muodosta vastavoimaa vain Venäjälle, vaan erikoisesti se on suunnattu Kiinaa vastaan. Tokion viraston ja siten Yhdysvaltojen johtaman sotilasliiton tavoitteena on Taiwanin maakunnan sitoutumattomuus Kiinasta, jota halutaan provosoida aggressiivisuuteen. 

Yhdysvaltojen ensimmäisenä tavoitteena on siis säilyttää ja kasvattaa entistä maailmanvalta-asemaansa Euroopan unionin alueella, poliittisen Lähi-idän alueella ja poliittisen Tyynenmeren alueella, ts. olla ainoana globaalina suurvaltana maailmassa.  

Juuri tähän tarvitaan Ukrainan ja Venäjän välistä kriisiä tai suoranaista sotaa, ja tarvittaessa kolmatta maailmansotaa. 

Kiteyttäen Yhdysvallat (ts. juutalaismafia) ei hyväksy sitä ajatusta, että kaikilla globaaleilla hegemonioilla on alkunsa ja loppunsa. Koska nykyisin Kiina, moninapaiseen globaaliin järjestykseen pyrkivänä ja Itä-Aasian muiden BRICS-maiden saattelemana nousee noin 15 vuoden aikana maailmanjärjestyksen hegemonian johtoon, on se yksinapaista maailmanjärjestystä edustavalle Yhdysvalloille sietämätön geopoliittinen totuus. Tästä syystä on Ukrainassa sotatilanne. Yhdysvallat ei tavoittele vain Venäjän, vaan myös Iranin ja Taiwanin kautta heikentämään Kiinan mahtia. 

Markku Juutinen 

Lähteet  

Jeffrey Sachs (2024). Maailmankuulun asiantuntijan järisyttävä paljastus Ukrainan ja Venäjän kriisistä | Jeffrey Sachs – YouTube. (https://www.youtube.com/watch?v=cHVrSIpOjfc) 

Brzezinski, Zbigniew (1997). The Grand Chessboard – American Primacy and Its Geostrategic Imperatives. New York: Basic Books. 

 ) 

D. Macregor (11/2023). eversti Douglas Macgregor – Posi TV (https://positv.fi/videot/douglas_macgregor/) 

— 

1. Walt, Stephen ja Mearsheimer, John (2007). The Israel Lobby. Audio Renaissance, a division of Holtzbrinck Publishers LLC  

2. Dershowitz, Alan (2006). Debunking the Newest – and Oldest – Jewish Conspiracy: A Reply to the Mearsheimer-Walt “Working Paper”. Saatavina: https://sites.hks.harvard.edu/research/working_papers/dershowitzreply.pdf  

3. Dulles, John Fpster (1953-1959). USA:n ulkoministeri; D. Neff 1995/2002, Fallen Pillars: U.S. Policy Towards Palestine and Israel Since 1945, s. 99   

4. Steinhauser, Karl (1994).EU- huomispäivän super-Neuvostoliitto. Karprint; Muut kirjailijan vapaamuurari aiheiset teokset: Laillinen mafia; Paholaisen toimihenkilöt; Kuka kukin on ilman naamioita.  

5. John Mearsheimer and Stephen (2006). London Review of Books; Walt The Israel Lobby. Lunastettavissa: https://www.lrb.co.uk/v28/n06/john-mearsheimer/the-israel-lobby