AIDS – Totta vai tarua?

 

 

 

 

 

 

 

HI-viruksen sijaan AIDS-taudin aiheuttaja voikin olla immuunireaktiota heikentävä käytös.

 

Centers for Control (CDC) -terveysinstituutin kesäkuun 5. päivä 1981 julkaisema raportti järisytti Yhdysvaltojen lääketieteellistä yhteisöä. Se esitteli viisi hyvin omalaatuista lääketieteellistä tapausta, joita oltiin seurattu lokakuun 1980 ja toukokuun 1981 välillä. Kaikissa viidessä tapauksessa potilas oli sairastunut pneumocystis carinii -keuhkokuumeeseen. Pneumocystis carinii on mikrobi, jota esintyy useimpien terveiden ihmisten keuhkoissa, mutta se saattaa aiheuttaa taudin, jos ihmisen immuunijärjestelmä heikentyy huomattavasti. CDC:n raportin käsittelemissä viidessä tapauksessa immuunireaktion heikentyminen voitiin todeta useista patogeenien aiheuttamista tartunnoista. Eniten hämmennystä tapauksessa aiheuttivat kuitenkin itse potilaat: Kaikki vakavista immuunijärjestelmän häiriöistä kärsineet olivat 20-40 -vuotiaita miehiä, joiden olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla perusterveitä. Selvisi, että kaikki sairastuneet olivat homoseksuaaleja.

 

Elokuussa 28. päivä CDC julkaisi seuraavan raportin. Siinä esiteltiin 21 uutta tapausta, joissa kaikissa potilaat kärsivät hyvin samanlaisista immuunijärjestelmän häiriöistä. Pneumocystis carinii -keuhkokuumeen, ruokatorven kandidemian (hiivatartunta) ja muiden tyypillisten immuunisairauksien lisäksi osalla potilaista todettiin harvinainen kaposin sarkooma. Kaposin sarkooma on kasvain verisuonen sisäpinnassa, joka aiheuttaa punaisia vaurioita potilaan ihoon. CDC:n mukaan kummallisesta tautiyhdistelmästä kärsineet olivat kaikki ”aiemmin muuten terveitä homomiehiä”. CDC:n mukaan oli hyvin epätodennäköistä, että kasvava joukko perusterveitä miehiä sattumalta sairastuu yllättäen vakavasti. Siksi tultiin johtopäätökseen, että taustalla oli todennäköisesti yksi ja sama syndrooma; aluksi sitä kutsuttiin nimellä Gay-related Immune Deficiency (Homouteen liittyvä immuunivaje, GRID), mutta myöhemmin syndrooman nimeksi vakiintui Acquired Immune Deficiency Syndrome eli AIDS.

 

Syndrooman löytämisen ja vuoden 1990 välillä yli 130 000 amerikkalaista on sairastunut AIDS-tautiin ja yli 80 000 heistä on kuollut. Edelleen suurin riskiryhmä ovat miespuoliset homoseksuaalit, mutta suonensisäisten huumeiden käyttäjät, verensiirtopotilaat ja verenvuototautia sairastavat ovat myös mahdollisia AIDS-taudin kantajia. Vuoden 1981 jälkeen CDC on ilmoittanut, että AIDS-tautiin läheisesti liittyviä sairauksia ovat kaposin sarkooman ja pneumocystis carinii -keuhkokuumeen lisäksi muun muassa imusolmukesyöpä, tuberkuloosi, dementia, ripuli ja hiivasieni. Yhteensä AIDS-liitännäisiä tauteja oli vuonna 1990 listattu 25. Sairauksista yleisin oli tuolloin pneumocystis carinii -keuhkokuume, joka todettiin 53 prosentilla vuoden 1989 AIDS-potilaista. Seuraavaksi yleisimpiä olivat lihaskato, josta kärsi 19 prosenttia, hiivasienitulehdus (13 prosenttia), kaposin sarkooma (11 prosenttia) ja dementia, joka oli kuudella prosentilla.

 

Valtion taloudellinen panostus AIDS-työhön kasvoi Yhdysvalloissa sitä mukaa, kun tauti yleistyi. Alkuvuosina tutkimukseen suunnattiin muutamia miljoonia dollareita vuosittain. Vuonna 1984 Yhdysvaltain terveysministeriö ilmoitti, että AIDS-virus on löydetty ja että taudilla voi olla vakavia vaikutuksia kansan terveyteen. Tämän jälkeen valtion rahoitus AIDS-aiheisiin tutkimus-, koulutus- ja hoito-ohjelmiin kasvoi valtavasti, ja 1990 menot kasvoivat 2,9 miljardiin dollariin vuodessa.

 

Immuunikato

 

AIDS-taudin uskottiin johtuvan potilaan immuunijärjestelmän heikkoudesta, sillä syndroomaan liittyi läheisesti useita tavanomaisia tauteja. Monilla varhaisimmista AIDS-potilaista toistui sama erikoisuus: heidän immuunijärjestelmänsä kannalta tärkeä solujen alaryhmä ehtyi taudin myötä. Nämä olivat auttaja-T-solut. Auttaja-T-solujen tehtävä on vastustaa hyökkääviä haitallisia mikrobeja ja stimuloida muita soluja tuottamaan vasta-aineita uusia bakteereita vastaan. Ongelma oli, että koska auttaja-T-soluja oli tutkittu aiemmin vain vähän, ei oltu varmoja, paljonko terveellä ihmisellä niitä tuli keskimäärin olla. Koska AIDS-potilailla auttaja-T-soluja oli keskimäärin vähemmän kuin muilla, todettiin, että syndrooman aiheuttaja oli jokin, joka tuhosi auttaja-T-soluja.

 

Eräs varhaisimmista ehdotuksista AIDS-taudin syyksi oli alkyylinitriittihuumeet, jotka olivat hyvin suosittuja juuri homojen keskuudessa. Muutamissa vanhoissa tutkimuksissa alkyylinitriittien käyttö liitettiin kaposin sarkoomaan. Tämä ei kuitenkaan riittänyt selitykseksi kaikille AIDS-liitännäisille taudeille eikä sille, miksi myös jotkin heteroseksuaalit olivat sairastuneet tautiin. Hypoteesi siis hylättiin.

 

Seuraavaksi tutkijoiden mielenkiinto kohdistui mahdollisiin taudinaiheuttajiin. Jo ensimmäisessä AIDS-raportissaan CDC oli todennut, että kaikilla varhaisilla AIDS-potilailla oli todettu jossain vaiheessa sytomegaloviruksen aiheuttama tartunta. Sytomegalovirus kuuluu herpesviruksiin ja sen tiedettiin voivan heikentää immuunijärjestelmää, joten sen mahdollista yhteyttä AIDS-tapauksiin ryhdyttiin tutkimaan. Koska sytomegalovirusta esiintyi kuitenkin hyvin yleisesti tavallisten ihmisten keskuudessa ja koska kaikilla AIDS-potilailla ei ollut tartuntaa, myös sytomegalovirusteoriasta luovuttiin.

 

AIDS:n aiheuttaja todettiin virallisesti huhtikuun 23. päivä 1984, kun Yhdysvaltojen terveysministeriö ilmoitti, että AIDS-virus oli löydetty. Ranskalainen löytäjä kutsui sitä LAV:ksi, imusolmuketautiin liittyväksi virukseksi. Amerikkalaiset taas kutsuivat sitä auttaja-T-soluleukemiavirus III:ksi (HTLV-III), mutta vuodesta 1986 lähtien sitä on kutsuttu virallisesti ihmisen immuunikatovirukseksi, HIV:ksi. Viimeistään kuuluisaksi tullut julkaisu ”Confronting AIDS” istutti kaikkiin uskomuksen, että juuri HIV aiheuttaa AIDS:n immuunikadon. Tekstin julkaisijat olivat Yhdysvaltain kansallinen tiedeakatemia sekä terveysakatemia Institute of Medicine. Nykyisin yleisin käsitys on, että HIV aiheuttaa immuunikadon tuhoamalla auttaja-T-soluja, minkä myötä huomattava osa sairastuneista saa lopulta AIDS:n ja kuolee.

 

Vuodesta 1987 kasvava joukko lääketieteen tutkijoita ja lääkäreitä on kuitenkin kyseenalaistanut teorian HIV:n ja AIDS:n suhteesta. Osa toisinajattelijatieteilijöistä yksinkertaisesti kiistää, että olisi todisteita siitä, että HIV aiheuttaisi AIDS:n. Toiset taas uskovat, että tutkimukset itse asiassa todistavat, ettei HIV voi olla AIDS:n aiheuttaja. Paljon useammat puolestaan toteavat, ettei HIV yksin voi aiheuttaa AIDS-tautia, vaan taudin taustalla on myös muita tekijöitä. Tällä hetkellä useimmat toisinajattelijat tahtovat tuoda ajatuksiaan julki nimettöminä, koska he pelkäävät menettävänsä rahoituksensa ja työtovereidensa kunnioituksen. He ovat nimittäin toistaiseksi pieni vähemmistö, sillä suuret tiedotusvälineet ovat vaikuttaneet vahvasti kansalaisten mielipiteisiin aiheesta uutisoimalla siitä puutteellisesti ja jopa puolueellisesti. Vaikka valtanäkemystä vastustavaan oppositioon on jo liittynyt julkisesti myös hyvin arvostettuja tieteilijöitä, vain hyvin harva tavallisista kansalaisista on päässyt tutustumaan heidän näkemyksiinsä.

 

HIV:n puolustuspuheenvuorot

 

Arvostettujen HIV-tutkijoiden, ranskalaisen Luc Montagnier’n ja amerikkalaisen Robert Gallon vuonna 1988 Scientific American -lehdessä julkaistussa artikkelissa kysytään, onko edes järkevää etsiä AIDS-taudin aiheuttavaa virusta. Koska taudin myötä monet epätavalliset sairaudet yleistyivät nopeasti rajatun ihmisryhmän joukossa, uskoivat tutkijat, että vain hiljattain löydetty uusi mikrobi voisi selittää ilmiön.

 

Ei edelleenkään tiedetä, miten HIV tarkalleen ottaen tuhoaa auttaja-T-soluja. Gallo ja hänen työkumppaninsa ovat toistaneet usein väitettään, että vaikka HIV:n toimintatavat ovat edelleen epäselviä, on se silti varmasti AIDS-taudin aiheuttaja. Yleensä he lainaavat todisteensa epidemiologian tutkimuksista. Epidemiologia on erikoistunut selvittämään tautien leviämistapoja.

 

He muistuttavat, että AIDS-potilaat ovat kehittäneet vasta-ainetta HI-virusta vastaan. Tutkimukset, joissa seurataan HI-viruksen saaneita AIDS-riskiryhmiin kuuluvia ihmisiä, tarkkailevat kuinka potilaille alkaa kehittyä AIDS-taudille tyypillisiä oireita.

 

AIDS:n virusperäistä selitystä kannattavat alleviivaavat myös sitä, että AIDS- ja HIV-tapaukset sijoittuvat samoille maantieteellisille alueille. AIDS on yleisintä Afrikassa sekä New Yorkin ja San Franciscon kaltaisissa kaupungeissa – juuri niillä alueilla, joissa myös HIV on levinnyt nopeimmin. Kumpaakaan sen sijaan ei vuonna 1990 ollut juurikaan Aasiassa, Neuvostoliitossa eikä itä-Euroopassa.

 

Virusperäisen selityksen kannattajat muistuttavat meitä usein myös siitä, että Yhdysvalloissa yli 1 600 imeväisikäistä, 1 100 verenvuototaudin sairastajaa ja noin 3000 verenluovutuksen saanutta on sairastunut AIDS-tautiin muutamia vuosia saatuaan HIV-tartunnan. Lokakuussa 1988 Scientific American -lehti nosti esimerkkitapaukseksi verenvuototautia sairastavan perheen, jossa sekä isä että poika saivat HIV-tartunnan ja sairastuivat lopulta AIDS-tautiin. Paljon julkisuutta sai myös nuori verenvuototautia sairastanut Ryan White, johon tarttui HIV, joka sairastui AIDS-tautiin ja kuoli lopulta 18-vuotiaana. Tunnettu on myös kalifornialainen lainsäätäjä ja verojenvastustaja Paul Gann, johon HIV tarttui verensiirron yhteydessä ja joka kuoli AIDS-keuhkokuumeeseen. Koska vauvat tai valtaosa verenvuototaudin sairastajista ja verenluovutuksen saajista tuskin ovat suonensisäisten huumeiden käyttäjiä tai aktiivisia homoseksuaaleja, heidän suurin AIDS-riskitekijänsä on HIV-tartunta.

 

Vaikka suurin osa viruksista aiheuttaa taudin muutamissa viikoissa, HIV synnyttää virusperäisen selityksen kannattajien mukaan AIDS:n keskimäärin 10-11 vuoden hiljaiselon jälkeen. Tukeakseen virusperäistä AIDS-selitystä teorian kannattajat muistuttavat viruksista, jotka aktivoituvat vasta jopa 40 vuoden hiljaiselon jälkeen ja aiheuttavat taudin. Niin kutsutut ”hitaat virukset” ovat viime vuosina aiheuttaneet muun muassa leukemiaa sekä eri tyyppisiä syöpiä. Naisten kaulasyövän uskotaan yleisesti johtuvan erityyppisistä syyläviruksista. Brukitt’n imusolmukesyöpänä tunnetun taudin aiheuttajaksi on puolestaan ehdotettu virusta, joka synnyttää myös ”pusutautina” tunnettua mononukleoosia.

 

Lisäksi sekä kissojen että apinoiden immuunikatoa aiheuttava HIV-tyyppiset virukset ovat usein tappavia ja niiden aiheuttamat oireet vastaavat paljolti AIDS:n vastaavia.

 

Koch’n postulaatit eivät toteudu

 

Virusperäistä AIDS-selitystä vastustavat toisinajattelijatieteilijät korostavat usein painokkaasti sitä, ettei HIV:n ja AIDS:n suhdetta ole kyetty aukottomasti todistamaan. Robert Koch’n viime vuosisadalla asettamat ”Koch’n postulaatit” ovat perustava kriteeristö sille, onko sairaus tarttuva ja onko sen aiheuttaja jokin tietty mikrobi. Kuten Harvardin yliopiston molekyylibiologi ja Nobel-voittaja Walter Gilbert on todennut, HIV ei täytä Koch’n postulaatteja.

 

Postulaatti 1: Bakteerin on oltava läsnä kaikissa sairaissa eläimissä tai ihmisissä. HI-virusta ei kuitenkaan ole löydetty noin 10-20 prosentilta AIDS-potilaista. Ennen huipputeknisten tutkimusmenetelmien käyttöönottoa valtaosasta AIDS-potilaita ei löydetty merkkejä HI-viruksesta. HI-virusta ei ole myöskään kaposin sarkooman vanhingoittamassa kudoksessa eikä myöskään AIDS-dementiapotilaiden hermosoluissa.

 

Postulaatti 2: Bakteeri on voitava eristää sairaasta eläimestä tai ihmisestä sekä muista bakteereista. HI-virusta on yleensä AIDS-potilaissa niin vähän, että se on eristettävä keinotekoisesti niin, että aluksi eristetään suuri määrä soluja, minkä jälkeen virus aktivoidaan uudelleen. Klassisissa taudeissa virusta esiintyy niin runsaasti, että se on suoraan eristettävissä verestä tai vahingoittuneesta kudoksesta. Yleensä yhdessä millilitrassa ruumiineritettä on miljoonasta noin miljardiin yksikköön virusta, ja HI-virusta vastaavissa viruksissa suhde on noin 100 000-10 000 000 virusyksikköä millilitraa kohden. HI-virusta on sen sijaan yleensä alle viisi yksikköä eikä koskaan muutamaa tuhatta yksikköä enempää millilitrassa veriplasmaa.

 

Postulaatti 3: Bakteerin on aiheutettava aina sama sairaus, kun se injektoidaan terveeseen ihmiseen tai eläimeen. HIV ei ole toistaiseksi aiheuttanut sairautta, kun sitä on koetilanteissa injektoitu simpansseihin eikä edes silloin, kun sitä on vahingossa pistetty terveysalan työntekijöihin. AIDS-tautia ei ole tällöin kehittynyt, vaikka HI-virus onkin tarttunut ihmiseen. Tiettyjen bakteerien ollessa kyseessä ei ole eettistä testata kolmatta postulaattia koehenkilöihin tai -eläimiin. Tällöin postulaatti on todennettava vaihtoehtoisin menetelmin, kuten neutralisoimalla mikrobi esimerkiksi antibiooteilla tai rokotteilla, jottei se aiheuta tautia. Mikään antibiootti tai rokote ei ole kuitenkaan pystynyt estämään AIDS-sairastumisia, vaikka uusia lääkkeitä ja rokotteita kehitellään koko ajan.

 

Postulaatti 4: Sama bakteeri täytyy olla jälleen eristettävissä sairastuneesta isäntäeliöstä. Ennen kuin virusperäisen AIDS-teorian kannattajat kykenevät todistamaan postulaatin 3, ei neljänteen kohtaan tule edes siirtyä.

 

Koska Koch’n postulaatit eivät täyty, herää kysymys, onko AIDS tarttuva tauti. Koch’n postulaatit ovat luotettava tapa tunnistaa taudinaiheuttajat. Kun postulaatit eivät täyty, olisi tarjottava hyvin vahvat vaihtoehtoiset todisteet siitä, että kyseessä todellakin on tarttuva taudinaiheuttaja.

 

Kuten Lontoon Royal Postgraduate Medical Schoolin virologian yksikön johtaja Beverly Griffin on sanonut, todistustaakka on niillä, jotka väittävät HIV:n aiheuttavan AIDS:n. Erityisen raskas todistustaakka on niillä, jotka ovat liittäneet HI-virukseen muutamia erityisiä piirteitä todistaakseen sen suhteen AIDS:iin. Yksi heidän nimeämistään erityispiirteistä on usean vuoden hiljaiselo HIV-tartunnan ja AIDS-sairauden välillä. Kun sairauksien väitetään puhkeavan vasta vuosia tartunnan jälkeen, on vaikea todistaa, ettei jokin muu riskitekijä ole aiheuttanut sairautta.

 

Määrittelyongelmia

 

HIV-teoriaa voidaan myös kritisoida tutkimalla AIDS-taudin lääketieteellistä määritelmää. Määritelmään kuuluu CDC:n 1987 laatima lista noin 25 yleisestä taudista; jos potilas sairastuu yhteenkään niistä samalla, kun hänen kehostaan löydetään HIV-vasta-aineita, tehdään AIDS-diagnoosi. Kaposin sarkooman ja pneumocystis carinii -keuhkokuumeen lisäksi listalla ovat muun muassa tuberkuloosi, herpes, ripuli, imusolmukesyöpä, dementia, hiivasienitulehdus ja sytomegalovirus. Kun jokin sairauksista todetaan yksinään, se diagnosoidaan omana itsenään. Mutta jos se todetaan yhdessä HIV-vasta-aineiden kanssa, sitä kutsutaan AIDS:ksi. Syy-seuraussuhde AIDS:n ja HIV:n välillä onkin vain AIDS-määritelmän luomus.

 

Toinen hankala kysymys on, kuinka yksi virus voi aiheuttaa niin suuren määrän erilaisia sairauksia. Virustutkimuksen Lasker-palkinnon voittaja Harry Rubin Kalifornian yliopistosta kuuluu toisinajattelijoihin, joiden mukaan AIDS-liitännäisiä tauteja ei olisi koskaan pitänyt yhdistää toisiinsa. Hänen mielestään mitään uutta mikrobia ei tarvita selittämään sitä, että monet perinteiset taudit ovat yleistyneet niiden joukossa, jotka elämäntavoiltaan kuuluvat AIDS-riskiryhmään.

 

Virusteorian kannattajien mukaan on järkevää yhdistää suuri määrä erilaisia tauteja ja kutsua niitä AIDS-syndroomaksi, sillä ne ovat HI-viruksen aiheuttaman immuunikadon synnyttämiä. Kaikkia ”AIDS-listan” tauteja ei kuitenkaan voida selittää HIV:llä ja immuunikadolla; näitä ovat muun muassa syövät ja dementia. Vaikka monet tieteilijät yrittävät yhä voittaa syövän immuunijärjestelmän asein, tutkimukset osoittavat, ettei immuunikato välttämättä merkitse kasvanutta syöpäriskiä. Immuunijärjestelmä kykenee näet vastustamaan vain keholle vieraita aineksia, kun syöpäsolut taas ovat osa potilaan omaa kehoa. Immuunijärjestelmä ei myöskään kykene suoraan suojelemaan dementialta, sillä vasta-aineet eivät yleensä yllä aivokudokseen. Edes täysin terveen ihmisen vasta-aineet eivät pure keskushermostoon päässeisiin mikrobeihin. Täten HIV:n täytyisi vaikuttaa ihmiseen paljon laajemmin kuin vain immuunijärjestelmää heikentäen: sen täytyisi tuhota hermosoluja, luoda syöpäsoluja ja samalla tuhota immuunisoluja. Sama pätee tietysti kaikkiin väitettyihin AIDS-mikrobeihin.

 

Vaikeasti havaittava virus

 

Kolmas ongelma HIV-teoriassa on, että viruksen löytäminen AIDS-potilaasta on äärimmäisen hankalaa. Potilaan kehossa vain alle yhdellä auttaja-T-solulla 10 000:stä on HIV-tartunta edes siinä vaiheessa, kun potilas on sairastunut AIDS-tautiin. Lisäksi solujen tuottamat häviävän pienet virusmäärät kumoutuvat, sillä niitä vastaan syntyy AIDS-testeissäkin havaittavia vasta-aineita. Alle yhdessä potilaan 500:stä auttaja-T-solusta on HI-virus edes uinuvana. Uinuvat solut havaitaan ainoastaan eristämällä ne kehosta ja stimuloimalla niitä keinotekoisesti aineyhdisteillä, jotka kykenevät aktivoimaan piilossa olleen viruksen. Koska HI-viruksen eristäminen AIDS-potilaista on vaikeaa ja usein mahdotonta, ovat vasta-aineet ainut konkreettinen todiste AIDS-diagnoosin puolesta.

 

On vaikea selittää kuinka HIV kykenee tuhoamaan koko immuunijärjestelmän, mutta tartuttamaan silti vain hyvin pienen osan soluista. Vaikka kaikki viruksen tartuttamat solut kuolisivat, auttaja-T-soluja häviäisi suurin piirtein saman verran kuin parranajohaavan aiheuttamassa verenvuodossa. Hävinneiden solujen määrä olisi niin pieni, ettei tämä vaikuttaisi mitenkään ihmisen immuunijärjestelmään, tuottaahan keho runsaasti uusia auttaja-T-soluja koko ajan. Koska HIV ei aktivoidu uinuvissa soluissa juuri lainkaan edes silloin, kun potilas sairastuu AIDS-tautiin, on vaikea selittää uskottavasti kuinka virus kykenisi aiheuttamaan immuunikadon. Puhumattakaan siitä, että immuunikato aiheutuu vasta vuosien uinuvan vaiheen jälkeen. Kun ihmiskeho tuottaa vasta-aineita HI-virusta vastaan, virus pysyy matalissa lukemissa koko potilaan loppuelämän ajan. Tämä pätee kaikkiin HIV:n kaltaisiin viruksiin. Tämä selittää sen, miksi HIV tarttuu usein niin heikosti: terveillä ja vasta-aineita tuottavilla ihmisillä ei juuri ole kehossaan virusta, jota levittää.

 

Muutamissa tutkimuksissa on todettu, että HIV voi aiheuttaa lyhytaikaisen flunssan kaltaisen taudin. Potilaat ovat kuitenkin parantuneet pian, kun heidän kehonsa ovat alkaneet tuottaa vasta-ainetta HI-virusta vastaan. Tämä vain korostaa HIV-ongelmaa: kuinka uinuva virus voi aiheuttaa tappavan sairauden 10 vuoden päästä, kun se heti tartuttuaan ja aktiivisena aiheuttaa vain flunssan?

 

Harhaanjohtavat esimerkit eläinmaailmasta

 

Neljäs ongelma HIV-teoriassa on askarruttanut useita virustutkijoita. HIV kuuluu retrovirusten ryhmään. Retrovirukset ovat rakenteeltaan yksinkertaisia ja niissä on monia muita viruksia huomattavasti vähemmän geneettistä tietoa. Suurin osa viruksista toimii siten, että ne tappavat solut, joihin ne tarttuvat ja aiheuttavat näin sairauden. Retrovirukset sen sijaan eivät yleensä tapa soluja. Kun ne tarttuvat soluun, ne kopioivat oman geneettisen tietonsa sen DNA:han. Retrovirukset ovat siis riippuvaisia siitä, että niiden isäntäsolut säilyvät elossa. Solusta käsin ne tuottavat uusia viruspartikkeleita muille soluille. Retrovirukset ovatkin hyvin epätodennäköisiä syyllisiä vakaviin AIDS:n kaltaisiin sairauksiin, jotka tappavat suuren määrän soluja. On huomattu, että jopa terveiden ihmisten kehoissa vaikuttaa noin 50-100 erilaista uinuvaa retrovirusta ja ne siirtyvät aina sukupolvelta toiselle.

 

Harry Rubinin tutkimukset ovat osoittaneet, etteivät retrovirukset voi tarttua soluihin, jotka eivät jakaannu. Ihmisaivojen hermosolut eivät jakaannu ensimmäisen ikävuoden jälkeen, joten HIV ei mitenkään voi tarttua niihin. Tämä selittää sen, miksi HI-virusta ei ole kyetty eristämään aivojen hermosoluista sekä vahvistaa käsitystämme siitä, ettei HIV voi aiheuttaa dementiaa. Bio/Technology -lehden tutkiva toimittaja Harvey Bialy toteaa, että HIV:n yksinkertainen geenirakenne ei juuri eroa toiminnaltaan muista retroviruksista. HIV:n geneettinen tieto on hyvin samanlaista kuin muidenkin retrovirusten. Yksikään sen geeneistä ei eroa niin merkittävästi muiden retrovirusten geeneistä, että sitä voisi epäillä ”AIDS-geeniksi”. Lisäksi HIV käyttää kaikkea geneettistä tietoaan jo silloin, kun se tarttuu, eikä se jätä jotain osaa tiedostaan talteen myöhempää käyttöä varten. Toisin sanoen ei ole olemassa mitään syytä sille, että HIV aiheuttaisi AIDS-sairauden 10 vuotta tarttumisensa jälkeen. Jos se olisikin AIDS:n aiheuttaja, tulisi sairauden ilmetä pian tartunnan jälkeen, ennen kuin immuunijärjestelmä ehtisi tuottaa sille vasta-aineita.

 

Bialy on myös huomauttanut, että eläinmaailman esimerkkejä tulkitaan usein väärin. Apinoiden AIDS ei esimerkiksi juuri vastaa ihmisen AIDS:ia. AIDS-eläimet eivät sairastu suureen määrään erilaisia tauteja, eivätkä ne kärsi mistään kaposin sarkoomaa tai dementiaa vastaavasta. Apinoilla virus aiheuttaa varsinaisen immuunikatotaudin puhkeamisen paljon ihmisten HI-virusta nopeammin. Eläimet sairastuvat muutamissa päivissä tai viikoissa tartunnan jälkeen – osa ei sairastu ollenkaan. Toisinaan viruksen aiheuttama sairaus eläimillä muistutti flunssan kaltaista tautia, mihin monet ihmiset ovat sairastuneet HIV-tartunnan myötä. Sellainen virus voi tappaa eläimen vain silloin, kun sitä on todella suuria määriä tai kun sairastuneet ovat hyvin herkkiä sisäsiittoisia yksilöitä, jotka on kasvatettu laboratorio-olosuhteissa.

 

Monet uskovat yhä, että tietyt retrovirukset voivat aiheuttaa tappavia sairauksia pitkänkin uinumisvaiheen jälkeen lampaille, vuohille ja hevosille. He eivät tällöin ota huomioon, että samoja viruksia voidaan eristää suurimmasta osasta terveitäkin eläimiä. Vain hyvin pieni joukko niistä sairastuu kuolettaviin tauteihin, mikä synnyttääkin epäilyksen virusten roolista taudin synnyssä.

 

HIV ilman AIDS-tautia

 

Yleensä HIV-teorian kannattajat tukevat väitteitään epidemiologian tutkimuksilla, eli tautienleviämisopilla.

 

Yleisin epidemiologinen tutkimusmenetelmä sairauden syyn selvittämiseksi on nykyään löytää yhteyksiä ilmiöiden ja niiden mahdollisten syiden välillä. Ainut tieteellisesti pätevä menetelmä on valvottu tutkimus. Kaksi tutkittavaa tapausta ovat muutoin täysin samanlaisessa tilassa, mutta mahdollinen taudinaiheuttaja on eri. Kahta tapausta verrataan toisiinsa ja selvitetään, onko toisella suurempi riski sairastua tautiin. Tällaiset tutkimukset eivät ole koskaan tukeneet teoriaa HI-viruksesta AIDS:n aiheuttajana. HIV-teorian vastustajat ovatkin kritisoineet kuuluvasti tutkimuksia, joissa HIV:n ja AIDS:n syy-seuraussuhde on todettu varsin heppoisin perustein.

 

Yhä kasvava joukko todisteita osoittaa, että huomattava osa (ehkä jopa valtaosa) HIV-tartunnan saajista ei sairastu AIDS-tautiin. 1986 CDC arvioi, että Yhdysvalloissa noin 1-1,5 miljoonalla kansalaisella on HIV-tartunta. Vuonna 1990 arvio muuttui siten, että 1986 HIV-tartunta on ollut noin 750 000 kansalaisella ja vuonna 1990 noin miljoonalla. Arviota muutettiin hyvin yksinkertaisesta syystä: koska oletettua harvempi oli sairastunut AIDS-tautiin vuoteen 1990 tultaessa, CDC päätteli, että HIV-tartuntoja on täytynyt olla oletettua vähemmän. Noin 130 000 amerikkalaisella on diagnosoitu AIDS viimeisen vuosikymmenen aikana, mikä tarkoittaa alle 15:ttä prosenttia arvioitujen HIV-positiivisten kansalaisten määrästä.

 

AIDS-tilastojen uskotaan nyt tasoittuvan. ”The Myth of Heterosexual AIDS” -kirjan kirjoittaja Michael Fumento, joka ei kiistä HIV-teoriaa, on huomauttanut, että vuoden 1987 jälkeen uusia AIDS-diagnooseja on tehty yhä vähemmän. Journal of the American Medical Association -julkaisun maaliskuisessa numerossa 1990 päädyttiin johtopäätökseen, että tilastot alkoivat tasoittua 1988.

 

Tilastot kertovat siitä, että suuri joukko ihmisiä saa HIV-tartunnan, mutta hyvin harva sairastuu AIDS-tautiin. Selittääkseen tilastollista eroa CDC on julkaisuissaan pidentänyt arviota siitä, kuinka kauan HIV uinuu ennen AIDS-taudin puhkeamista. Aluksi sen piti uinua 3-4 vuotta, mutta nyt puhutaan jo kymmenestä vuodesta. CDC on lisännyt arvioonsa siis vuosittain suurin piirtein yhden vuoden.

 

Afrikassa ei epidemiaa

 

Afrikassa tilanne on jopa mutkikkaampi ja myös siellä on aihetta epäillä HIV-teoriaa. Kun tiedotusvälineet kertovat Afrikan AIDS-tilanteesta, puhutaan yleensä itse asiassa korkeista HIV-tartuntamääristä, ei AIDS-sairaudesta. Vaikka HIV-tartunnat ovat hyvin yleisiä Afrikassa ja joissain populaatioissa se on jopa 10-15 prosentilla, AIDS-tautiin afrikkalaisia on vuoteen 1990 tultaessa sairastunut vaivaiset 41 000. HIV-teorian kannattajat pyrkivät selittämään tätä väittämällä, että AIDS-tapauksista raportoidaan vain satunnaisesti. Kuitenkin jopa Ugandassa, joka on tunnettu tarkasta tilastoinnistaan, 800 000 kansalaista on HIV-positiivisia, mutta vain 10 000 on kuollut AIDS-tautiin. Brittiläisen The Lancet -terveysjulkaisun kesäkuisessa numerossa 1987 todetaan, ettei Afrikassa ole mitään todellista AIDS-epidemiaa. Julkaisusta vastasi tohtori Felix Konotey-Ahulu lontoolaisesta Cromwell-sairaalasta. Konotey-Ahulu oli tekstiä kirjoittaessaan juuri palannut laajalta tutkimusmatkaltaan Afrikan pahimmilta AIDS-alueilta.

 

Haitin tilanne on samankaltainen. Vaikka HIV-tapauksia on lukemattomia, viimeisen vuosikymmenen aikana on raportoitu vain 23 000:sta AIDS-tapauksesta. Vaikka kaikkia AIDS-potilaita ei olisikaan raportoitu, on tautiin sairastuneita huomattavasti vähemmän kuin HIV-teoria antaa olettaa.

 

Ei ole tehty pätevää tutkimusta, jonka mukaan HIV aiheuttaisi AIDS:n. Hiljattaisessa vertailevassa tutkimuksessa verrattiin 19:ää verenvuototautia sairastavaa toisiinsa. Tulokset julkaistiin Journal of Allergy and Clinical Immunology’ssä tammikuussa 1989. Tutkimuksessa verrattiin niitä, joiden kehot olivat alkaneet tuottaa HIV-vasta-aineita niihin, joilla tartuntaa ei ollut. Tutkijat eivät havainneet merkittäviä eroja kahden ryhmän edustajien immuunijärjestelmissä. Tosin tutkimuksessa oli liian vähän esimerkkitapauksia, jotta siitä olisi voinut vetää lopullisia johtopäätöksiä.

 

Erityisen mielenkiintoisia ovat tapaukset, joissa HIV on tarttunut ihmisiin vahingossa, siis ilman, että potilas olisi kuulunut riskiryhmiin. 19 terveysalan työntekijää Yhdysvalloissa on 1990-vuoteen tultaessa saanut HIV-tartunnan vahingossa neulanpistoksesta tai muun työtapaturman yhteydessä. 19 työntekijän tapauksissa ei löydetty tartunnalle mitään muuta syytä kuin työtapaturma. Vain yhdessä tapauksista tartunnan saaneella diagnosoitiin myöhemmin AIDS, mutta diagnoosia jouduttiin pian muuttamaan, kun potilas parantui äkkiä. Nyt CDC väittää, että myös kahdella muulla työntekijällä olisi puhjennut AIDS, mutta se ei ole julkaissut mitään todisteita väittämälle.

 

Näin ollen ei ole yhtään varmistettua tapausta, jossa terveysalan työntekijä olisi saanut työtapaturman yhteydessä HIV:n ja myöhemmin AIDS:n. HIV-teorian mukaan suurimmalla osalla tartunnan saaneista pitäisi olla jo AIDS.

 

AIDS-tapaukset ilman HIV:tä

 

HIV:n todellisen luonteen selvittämiseksi meidän täytyy verrata sitä AIDS-liitännäisiin sairauksiin. On yleinen luulo, että monet AIDS-liitännäiset taudit olivat jo varsin harvinaisia ennen 1980-lukua, mutta HIV:n myötä ne palasivat. Todellisuudessa kaikki 25 ”AIDS-tautia” ovat olleet länsä populaatiossamme jo vuosikymmeniä. Lisäksi niitä diagnosoidaan edelleen, eikä HIV ei liity moniin tapauksiin mitenkään. HI-virukseen liittymättömät ”AIDS-tautitapaukset” ovat yleistymään päin siinä missä virukseen liittyvätkin. CDC:n tutkijoiden The Lancet -lehdelle 20. tammikuuta lähettämässä kirjeessä esimerkiksi kerrotaan tapauksista, joissa homoseksuaalit miehet ovat sairastuneet kaposin sarkoomaan, mutta eivät ole saaneet HIV-tartuntaa. MacArthur-kunniamaininnan saanut psykologian professori Michiganin valtionyliopistolta Robert Root-Bernstein julkaisi The Lancetissa 25. huhtikuuta artikkelin, jossa käytiin läpi kirjoja, jotka kuvasivat kaposin sarkoomaa ennen AIDS:n tuloa. Kaposin sarkooma löydettiin 1872, minkä jälkeen siihen on sairastunut lukuisia ihmisiä vuosittain sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Vaikka tautia pidettiin aluksi vanhojen miesten vaivana, siihen on sairastunut paljon alle 50-vuotiaitakin ja jopa lapsia. Monet potilaista kuolivat tautiin. Jotkin kaposin sarkoomatapauksista yhdistettiin keuhkokuumeeseen tai verensiirtoon, mutta monia ei liitetty mihinkään tauteihin. Root-Bernstein totesi, että 1970-luvun aikana vuosittain noin 100 yhdysvaltalaista kaposin sarkoomaan sairastunutta oltaisiin voitu diagnosoida AIDS-tapauksiksi. Ennen AIDS:ia kaposin sarkoomatapauksista ei kuitenkaan raportoitu terveysviranomaisille, joten diagnoosia ei tehty. Kaposin sarkooman rooli ymmärrettiin vasta, kun sitä löydettiin nuorista homoseksuaalimiehistä 1980-81.

 

Samoin kävi pneumocystis carinii -keuhkokuumeelle. Se löydettiin alun perin vuonna 1911 ja siihen on voinut sairastua yllättävänkin paljon ihmisiä aikojen saatossa. 1973 tehdyn tutkimuksen mukaan 1-10 prosentilla eurooppalaisista oli löydetty kuoleman jälkeen merkkejä pneumocystis carinii -keuhkokuumeesta. Tauti liitetään usein verenvuototautiin, tuberkuloosiin, sytomegalovirustartuntaan, sukupuolitauteihin ja aliravitsemukseen. Potilaat, jotka saavat elimensiirron, kovia antibioottikuureja tai kemoterapiaa syöpää vastaan, ovat erityisen alttiita taudille. Ennen 1980-lukua tauti diagnosoitiin lähinnä ruumiinavausten yhteydessä, minkä lisäksi vielä 1970-luvulla oli vain vähän lääkkeitä taudin hoitamiseen. Siksi harvinaisesta keuhkokuumeesta raportoitiin aiemmin vain harvoin. Ennen on myös tehty virheellisiä diagnooseja, joissa tauti on sekoitettu muihin keuhkokuumeisiin. Diagnoosin helpottuminen sekä taudin yleistyminen homojen keskuudessa kuitenkin sai tutkijat ja lääkärit kiinnostumaan sairaudesta aivan uudella tavalla AIDS:n löydyttyä.

 

Ennen AIDS-epidemiaa Root-Bernstein on tehnyt samanlaista tutkimusta myös kryptokokkoosista, sytomegaloviruksesta sekä progressiivisesta multifokaalisesta leukoenkefalopatiasta.

 

AIDS:n kummallinen leviäminen

 

Glasgow’n yliopiston kansanterveyden emeritusprofessori Gordon Stewartin mukaan HIV-teorian suurin heikkous on se, että vielä kymmenen vuotta AIDS:n löytämisen jälkeen sairauden riskiryhmä on pysynyt hyvin rajattuna. Tämä sotii epidemiologian periaatteita vastaan. AIDS-sairaus ja HI-virus ovat lisäksi levinneet eri tavoin. Kun Afrikassa AIDS on jakautunut tasaisesti miesten ja naisten kesken, Yhydsvalloissa yli 90 prosenttia tautiin sairastuneista on miehiä. Tilastot ovat pysyneet samana aina taudin löytämisestä lähtien. Journal of the American Medical Associationin lehden 18. huhtikuuta julkaisemassa artikkelissa pureuduttiin ristiriitaan. Toistaiseksi laajimmassa aihetta koskevassa selvityksessä tutkittiin yli miljoonaa puolustusvoimiin hakenutta teini-ikäistä vuodesta 1986 vuoteen 1989. Tuloksien mukaan HI-virus oli jakautunut tasaisesti miesten ja naisten kesken, mutta miehet saivat AIDS:n neljä kertaa todennäköisemmin kuin naiset. Toisin sanoen HI-viruksen tartuttamilla miehillä on paljon suurempi riski sairastua AIDS-tautiin kuin naisilla, vaikka virus on sama.

 

Vuosittaiset tilastot HIV-positiivisten AIDS-tapauksista vaihtelevat rajusti eri riskiryhmien välillä. Verenvuototautia sairastavien tai riskialttiisti käyttäytyvien HIV-positiivisten amerikkalaisten todennäköisyys sairastua AIDS-tautiin vaihtelee 2-25 prosentin välillä. Vaikka kolme neljäsosaa yhdysvaltalaisista verenvuototaudin sairastajista on HIV-positiivisia, vain kuudella prosentilla on viimeisen vuosikymmenen aikana todettu AIDS.

 

Yhä useampi verenluovutusta saava amerikkalaisvauva sairastuu AIDS-tautiin: esimerkiksi vuonna 1989 heitä oli 40, vaikka HIV-tartuntojen määrä on laskenut huomattavasti viimeisten neljän vuoden aikana. HIV-teorian kuvaama lasten AIDS:n kahden vuoden uinumisaika ei selitä ristiriitaisia tilastoja.

 

Toinen kummallisuus löytyy terveysalan työntekijöiden joukosta. Alan työläisten uskoisi kuuluvan työtapaturmien uhan vuoksi riskiryhmään, mutta vaikka 75 prosenttia alan työntekijöistä on naisia, yli 90 prosenttia AIDS-tautiin sairastuneista on miehiä. On myös outoa, 95 prosenttia sairastuneista kuuluu samaan riskiryhmään kuin 95 prosenttia kaikista AIDS-potilaista.

 

Ristiriitaisten tilastojen lisäksi on muistutettava, että eri AIDS-sairaudet puhkeavat yleensä tarkasti rajatun riskiryhmän sisällä. Näin siitäkin huolimatta, että kaikkien sairauksien väitetään olevan saman viruksen aiheuttamia.

 

Esimerkiksi kaposin sarkooma Yhdysvalloissa vaivaa lähes pelkästään homomiehiä. Kaposin sarkooman erityispiirteisiin kuuluu myös se, että se on ainut AIDS-tauti, johon sairastuneiden määrä on laskenut viime vuosina. Samalla muut AIDS-taudit ovat vain yleistyneet. Pneumocystis carinii -keuhkokuumetta tavataan yhä useammalla AIDS-potilaalla. Vauvoilla todetut AIDS-taudit ovat yleensä tavallisia lastentauteja, kuten tuberkuloosi, keuhkokuumeet ja useat eri bakteeritartunnat. Afrikassa yleisin AIDS-tauti on kehon kuihtuminen. Yhdysvalloissakin sitä tavataan, muttei läheskään yhtä usein kuin Afrikassa.

 

Montagnier’n järisyttävä tunnustus

 

Viimeaikaisen kehityksen myötä monet HIV-teorian kuuluisat puolustajat ovat alkaneet perääntyä. Maaliskuussa 1990 ilmestyneessä Research in Virology -lehdessä julkaistussa artikkelissa HI-viruksen löytäjä Luc Montagnier teki järisyttävän tunnustuksen. Montagnier totesi, ettei HIV kykene tappamaan auttaja-T-soluja laboratorio-olosuhteissa, toisin kuin HIV-teorian kannattajat väittävät.

 

Tunnustusta ennen Montagnier on samassa lehdessä todennut, ettei HIV voi yksin aiheuttaa AIDS-tautia. Mahdollisesti jotkin toistaiseksi tuntemattomat bakteerit saattoivat kuulua yhtälöön. Sen jälkeen hän on siirtynyt kannattamaan Yhdysvaltain armeijan patologisessa instituutissa työskentelevän Shyh-Ching Lo’n teoriaa. Lo’n Science-lehdessä toukokuussa 1990 julkaistussa artikkelissa esitetään, että hänen tuoreeltaan löytämällä mycoplasma incognitus -bakteerilla voisi olla osuutta AIDS:n syntymässä. HIV-teorian ongelmat pätevät kuitenkin myös mykoplasmaan. Se ei voi aiheuttaa kaikkia 25:ttä AIDS-tautia ja sen olisi pitänyt levitä jo paljon laajemmalle ihmispopulaatioon. Vielä oleellisempaa on, ettei mycoplasma incognitus eroa muista mykoplasmoista tarpeeksi, että se voisi aiheuttaa niin erityislaatuisen taudin kuin AIDS. Mykoplasmat ovat suhteellisen yleisiä basilleja koko väestön keskuudessa ja ne aiheuttavat noin kolmasosan ihmisten vähäisistä keuhkokuumeista. Voi olla, että piakkoin virallista selitystä uudistetaan niin, että sen mukaan AIDS:n aiheuttavat HIV ja mycoplasma incognitus yhteistyössä. Tämä olisi kuitenkin vain puolivillainen yritys täyttää virusperäisen AIDS-teorian aukkoja.

 

Ehkäpä kaikista merkittävin tuore AIDS-tutkimus julkaistiin The Lancet -lehdessä tammikuun 20. 1990. CDC:n tutkijat totesivat, ettei HIV sittenkään aiheuta kaposin sarkoomaa. Syy johtopäätökseen oli, ettei kaposin sarkoomaa esiinny tasaisesti kaikkien AIDS-riskiryhmien kesken. Lisäksi yhdysvaltalaisten homoseksuaalien joukosta on löydetty myös HIV-negatiivisia kaposin sarkoomapotilaita. Vaikka tutkimuksen johtopäätökset eivät olekaan uutta tietoa, oli tapaus merkittävä, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun CDC:n epidemiologit kyseenalaistavat HIV:n roolin AIDS:n synnyssä. Tosin CDC ei ainakaan vielä ole poistanut kaposin sarkoomaa AIDS-tautien listalta. Yhtä kaikki, ehkä tämä artikkeli avaa uusia ovia HIV:n ja AIDS:n välisen suhteen tutkimiselle ja auttaa kyseenalaistamaan väitteen, jonka mukaan kaikki 25 ”AIDS-tautia” muodostavat yhden syndrooman.

 

Teoria riskikäyttäytymisestä ja AIDS:sta

 

Kasvava joukko tiedemiehiä ja lääkäreitä ei siis enää usko, että HIV aiheuttaa AIDS-taudin. Mikä AIDS:n todellinen syy voisi sitten olla? Kattavan vaihtoehtoisen selityksen tarjoaa teoria riskikäyttäytymisestä AIDS-taudin aiheuttajana. Teorian mukaan niin kutsutut ”AIDS-taudit” ovat joukko toisistaan riippumattomia sairauksia, jotka voivat puhjeta monista syistä. Suurin yhdistävä tekijä on riskikäytös. Teorian mukaan AIDS ei siis ole tarttuva tauti.

 

Ollakseen uskottava riskiteorian täytyy kyetä selittämään useiden AIDS-liitännäisten tautien yleistyminen viime vuosina. Sen tulisi myös kertoa, miksi taudit ovat keskittyneet tiettyihin ihmisryhmiin. Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana 25 tautia on yleistynyt silmiinpistävästi sellaisten ihmisryhmien joukoissa, jotka aiemmin potivat niitä hyvin harvoin.

 

Kaposin sarkooma voi hyvinkin olla AIDS-taudeista helpoiten selitettävä. Kuten todettua, sitä on havaittu löytämisensä jälkeen aina vähälukuisen ihmisjoukon keskuudessa. Sairauden syntyyn vaikuttaa varmasti joukko vielä tuntemattomiakin tekijöitä. Viime aikoina on kuitenkin saatu näyttöä siitä, että kaposin sarkoomaa voi aiheuttaa homojen suosima alkyylinitriittihuume. Sukupuoliviettiä stimuloiva huume yleistyi homoyhteisössä 1970-luvulla. Sen suosio kuitenkin laski, kun arveltiin, että se voi aiheuttaa AIDS:ia. Samalla laskivat myös kaposin sarkoomaa sairastavien määrät. Myös eläinkokeet tukevat teoriaa. Huume on koettu niin vaaralliseksi, että kongressi päätti kieltää sen myymisen apteekeissa ilman reseptiä vuonna 1988. Vaikka huumeen yhteys AIDS-tapauksiin on virallisesti kiistetty, koska se ei voi aiheuttaa läheskään kaikkia AIDS-tauteja, on todennäköistä, että se aiheuttaa silti kaposin sarkoomaa.

 

Monilla muillakin AIDS-sairauslistan taudeilla on paljon todennäköisempiä aiheuttajia kuin HI-virus. Dementian syitä ovat todennäköisesti psykoaktiiviset huumeet ja hoitamaton syfilis. Holtiton seksuaalielämä altistaa entistä laajemmalle joukolle sukupuolitauteja, jotka jäävät usein hoitamatta. Afrikkalaisten AIDS-potilaiden tunnusomaisen kuihtumisen voivat puolestaan aiheuttaa aliravitsemus ja huono hygienia. Mantereen sodat ja hirmuhallinnot ovat vain pahentaneet tilannetta. Afrikkalaisten pahoinvointi otettiin osaksi ”AIDS-epidemiaa” yksinkertaisesti siksi, että maanosassa riehunut HIV oli jo länsimaissa yhdistetty AIDS-tautiin.

 

Useisiin AIDS-tauteihin liittyy jonkin asteinen immuunikato, jonka voi aiheuttaa useampi tekijä. Huumeet ja etenkin heroiini on yksi tekijä. Huumeiden viihdekäyttö on erityisen yleistä aktiivisten homojen keskuudessa. Monet AIDS-potilaat ovat käyttäneet suuria määriä alkoholia, heroiinia, kokaiinia, marihuanaa, valiumia ja amfetamiineja. Huumeet yhdistettynä pitkäaikaiseen aliravitsemukseen (kuten monien homojen ja heroiiniriippuvaisten joukossa tapahtuu) voivat romahduttaa ihmisen immuunijärjestelmän täydellisesti. Myös antibioottien pitkäaikaiskäyttö voi johtaa immuunijärjestelmän heikentymiseen. Homot ovat myös antibioottien yleisimpiä väärinkäyttäjiä ja etenkin tetrasykliiniantibiootti on heidän suosiossaan.

 

AIDS Research -lehden perustajan, newyorkilaislääkäri Joseph Sonnabendin mukaan toistuvat tartunnat voivat kuormittaa immuunijärjestelmää ja lopulta tuhota sen. Vielä pahempia ovat useamman taudin samanaikaiset tartunnat. Aktiiviset homoseksuaalit saavat usein toistuvasti sukupuolitauti-, hepatiitti-, sytomegalovirus- ja Epstein-Barrin virustartuntoja. Monilla heistä on lukuisia samanaikaisia tartuntoja, usein toistuvasti. Myös monet homoseksuaalien joukoissa yleiset sukupuolisen kanssakäynnin väkivaltaiset muodot voivat helposti vahingoittaa ihmisen elimistöä, mikä voi puolestaan päästää lukemattomia taudinaiheuttajia verenkiertoon.

 

Monet leikkaukset voivat heikentää immuunijärjestelmää vamman itsensä, puudutuksen tai kemoterapian vuoksi. Immuunikato on itse asiassa verrannollinen siirtyneeseen vereen. Tämä voi selittää AIDS-taudin yleisyyttä verensiirtopotilaiden keskuudessa. Olipa heillä HIV-tartunta tai ei, puolet sellaisista potilaista kuolevat vuoden sisällä verensiirrosta.

 

Verenvuototauti ja lasten sairaudet

 

Herää kysymys, miksi myös riskiryhmien ulkopuoliset sairastuvat joihinkin AIDS-tauteihin. Esimerkiksi lapset ja verenvuototauteja sairastavat ovat vaarassa siksi, ettei kaikista riskitekijöistä ole tahdottu puhua julkisesti.

 

Verenvuototauti on aina ollut tappava sairaus. Viimeaikaiset lääketieteelliset keksinnöt ovat parantaneet tilannetta vain hieman. Sekä verensiirrot että veren hyytymiseen johtavat tekijät voivat heikentää immuunijärjestelmää. Aiemmin lainaamassamme mielenkiintoisessa tutkimuksessa on selvinnyt, että verenvuototauti saattaa itsessään heikentää immuunijärjestelmää. Indianalainen verenvuototaudin tutkimuslaitos esimerkiksi totesi, että yleisesti AIDS-taudin uhrina pidetty Ryan White kuoli tosiasiassa verenvuototaudin aiheuttamiin maksan vajaatoimintoon ja sisäisiin verenvuotoihin. White kärsi jo hyvin vakavasta verenvuototaudista ja tarvitsi päivittäin intensiivistä hoitoa. Hän sai myös päivittäistä atsidotymidiinihoitoa, jonka mahdollisista vaaroista keskustelemme myöhemmin tässä artikkelissa.

 

Suurin osa niin sanotuista AIDS-vauvoista kuuluu useisiin luettelemiimme riskiryhmiin. CDC:n tutkimukset osoittavat, että noin 95 prosenttia AIDS-vauvoista syntyy huumeita käyttäville ja/tai prostituuttiäideille. Osalla vauvoista taas on verenvuototauti tai he ovat saaneet verenluovutuksen. Vaikka lapset ovat vain vanhempiensa riskikäytöksen uhreja, kuitataan heidän sairautensa AIDS-tapauksena aina, kun HI-virusta havaitaan.

 

On myös muutamia harvinaisia AIDS-tapauksia, joissa potilas ei kuulu mihinkään riskiryhmään. Tällöinkin syy diagnoosille on kuitenkin AIDS:n virheellinen määritelmä. Kun ihmisellä on HIV, hänellä diagnosoidaan AIDS heti, kun hän sairastuu yhteenkään AIDS-listan 25 taudista. Useissa tällaisissa tapauksissa potilaille ei anneta tavallista sairaanhoitoa tavallisiin sairauksiin, vaan heitä ryhdytään hoitamaan vaarallisella atsidotymidiinilääkkeellä.

 

1970-luku ja uudet käytösmallit

 

AIDS-taudin yleistyessä myös riskikäyttäytyminen on lisääntynyt. Vaikka homoseksuaalisuutta on aina esiintynyt, vuoden 1969 homojen ”vapausliikkeet” synnyttivät aiempaa huomattavasti aktiivisemman homokulttuurin. Homojen tapaamispaikoissa yhdistyi holtiton seksuaalikäytös ja todella raju huumeidenkäyttö. Muutamassa vuodessa yhden ihmisen sukupuolisuhteiden määrä nousi satoihin ellei tuhansiin. Myös sukupuolitautien määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Kroonisten sairauksien epidemia yhdisti muun muassa New Yorkin ja San Franciscon homoja. 1970-luvulta lähtien vapaaehtoiset väkivaltaiset sukupuolikontaktit ja alkyylinitriittihuume vain kärjistivät tilannetta.

 

Myös muiden ihmisryhmien joukossa huumeiden käyttö yleistyi 1960-luvulta lähtien. Esimerkiksi heroiinin ja kokaiinin suosio on moninkertaistunut sittemmin. Huumeita seuraavan National Narcotics Intelligence Consumers Committeen mukaan kokaiinin käyttö viisinkertaistui vuodesta 1978 vuoteen 1988. Saman aikavälin sisällä myös verensiirrot ovat yleistyneet selvästi. Riskitekijöiden valossa tiettyjen sairauksien yleistyminen nuorten homojen keskuudessa 1980-81 ei ole lainkaan yllättävää. Ensimmäiset viisi AIDS-diagnoosin saanutta homoa 1981 olivat kaikki alkyylinitriittihuumeen vakiokäyttäjiä, mikä yhdistää kaikkia varhaisia AIDS-tapauksia.

 

Riskiteoria selittää monia HIV:n ja AIDS:n välisiä ristiriitoja. AIDS ei ole yksittäinen sairaus tai syndrooma, vaan pikemminkin joukko erilaisten riskitekijöiden synnyttämiä tauteja. Tämä ratkaisee monet HIV-teorian ongelmista:

 

– HIV ei täytä Koch’n postulaatteja

– Pitkä hiljaiselo HIV-tartunnan ja AIDS-sairauden välillä

– Kuinka HIV voi tuhota koko immuunijärjestelmän, vaikka se tarttuu vain hyvin pieneen joukkoon soluja?

– HIV ei eroa tarpeeksi muista retroviruksista aiheuttaakseen niin erityisen taudin kuin AIDS

– Yhdysvalloissa suurin osa niin huumeidenkäyttäjistä kuin AIDS-potilaista on miehiä

– AIDS-tauteja esiintyy usein ilman HIV-tartuntaakin

– AIDS-tapauksia on paljon vähemmän kuin HIV-tartuntoja

– AIDS-taudit ja riskiryhmät ovat häkellyttävän erilaisia toisiinsa nähden

– Vertailevat tutkimukset eivät ole todistaneet, että juuri HIV aiheuttaisi AIDS:n

 

HIV-teoriaa vastustavan riskiteorian mukaan AIDS:n taustalla on huumeiden yleistyminen sekä holtittomaan sukupuolielämään liittyvät tartunnat tiettyjen ihmisryhmien joukossa. Verenvuototauti on erillinen riskitekijä.

 

Riskiteoria ottaa myös huomioon HIV:n ja muutamien tautien välisen suhteen. Koska HIV tarttuu vaikeasti, on tartunta itsessään merkki potilaan todennäköisestä riskikäytöksestä. Tavallisten ihmisten keskuudessa harvinainen tauti leviää luonnollisesti helpommin riskiryhmien keskuudessa.

 

Atsidotymidiinin myrkyllisyys

 

Jos HIV-teoria on väärässä ja riskiteoria oikeassa, päädytään merkittäviin johtopäätöksiin. Näistä kiireellisin liittyy nykyisin AIDS-hoidoissa käytettävään atsidotymidiinilääkkeeseen (AZT). Hoidon kannattajat uskovat, että DNA:n kopioitumisen estämällä AZT estää HI-viruksen leviämisen kehossa. Samalla lääke kuitenkin tappaa kaikki potilaan aktiivisesti kasvavat solut. Niihin kuuluvat myös immuunijärjestelmän solut. Riskiteorian valossa kaava on tappava: HIV:n hillitseminen ei auta, kun AZT itse aiheuttaa immuunikatoa, jota sen oli tarkoitus torjua. AZT:n tappava tehokkuus todettiin jo 1960-luvulla, kun se kehitettiin vastustamaan immuunijärjestelmän syöpiä tuhoamalla nopeasti lisääntyviä syöpäimmuunisoluja. AZT:stä luovuttiin, kun hiirien avulla leukemiaa tutkivissa laboratoriokokeissa huomattiin, että lääkettä saaneet hiiret kuolivat aivan yhtä nopeasti kuin sitä ilman eläneet. Jotkut AZT:n synnyttämät oireet, kuten lihassairaudet ja anemia, muistuttivat paljon AIDS-tapauksia.

 

On julkaistu vain kaksi lääketieteellistä tutkimusta, jotka puhuivat AZT:n käytön puolesta AIDS-tautia vastaan. Molemmat tutkimukset kuitenkin kumottiin, kun erot lääkettä saaneiden ja sitä saamattomien ryhmien välillä selvisivät. Muutamat lääketieteen tutkijat eivät ole menneet takuuseen tutkimusten pätevyydestä. Tutkimuksissa usein käytettävän kaksoissokkokokeen periaatteita ei voitu noudattaa, sillä AZT:n myrkyllisyyden vuoksi niin potilaat kuin lääkäritkin tiesivät jo kokeen aikana, ketkä saivat lumelääkettä ja ketkä AZT-lääkettä. Vaikka koeasetelma oli täysin epäonnistunut, tulokset julkaistiin, ja yhdysvaltalainen elintarvike- ja lääkevirasto FDA antoi virallisen tukensa AZT:n käytölle. Journal of American Medical Association -lehden maaliskuisessa numerossa 1990 julkaistiin Yhdysvaltojen veteraanivirasto VA:n tutkimus, jossa todettiin, että AZT-lääkettä saaneet potilaat kuolivat aivan yhtä pian kuin lumelääkettäkin saaneet. Samassa artikkelissa lainattiin myös lukuisia brittiläisiä ja ranskalaisia tieteilijöitä, jotka eivät luottaneet AZT:n tehoon.

 

Vaikka AZT on hyvin myrkyllistä, monet sitä käyttävistä lääkäreistä uskovat, että lääke toimii monien AIDS-tautien oireiden lieventäjänä. Tälle voi olla kaksi selitystä. Koska AZT tappaa valikoimatta kaikkia jakautuvia soluja, se voi immuunijärjestelmää rappeuttaessaan tuhota myös syöpäsoluja ja haitallisia bakteereja potilaan kehossa. Vaikka AZT lievittäisikin kivuliaita oireita, se tekee sen immuunijärjestelmälle hyvin tärkeiden solujen kustannuksella.  Sen käyttö syö potilaan kehon omia voimavaroja taistella sairauksia vastaan tulevaisuudessa. Toinen näennäinen positiivinen piirre AZT-lääkityksessä on se, että se nostaa lyhytaikaisesti potilaan immuunisolujen määrää. Hyöty on kuitenkin lyhytaikaista. Minkä tahansa verisoluja tuhoavan myrkyn päästessä ihmiskehoon syntyy vastareaktio, jossa syntyy suuria määriä uusia verisoluja (myös immuunisoluja) korvaamaan menetettyjä. Vaikka keho siis vastaa AZT-kuuriin tuottamalla muun muassa uusia immuunisoluja, lääkkeen säännöllinen käyttö nujertaa lopulta kehon.

 

Valtiolliset virastot suosittelevat lääkkeen käyttöä paitsi rajuille AIDS-tapauksille, myös potilaille, joilla ei vielä ole oireita – ja jopa odottaville äideille ja lapsille. Vuonna 1990 noin 50 000 potilasta sai AZT-lääkitystä. Valmisteilla on myös monia uusia samalla periaatteella toimivia AIDS-lääkityksiä, kuten didanosiini. Vaikka HIV-teoria olisikin oikeassa, nykyinen hoitoperiaate on väärä, sillä HIV ei ole aktiivinen, kun AZT-lääkitys annetaan potilaalle.

 

Uusi lähestymistapa

 

Riskikäyttäytymisteorian valossa nykyiset AIDS-koulutusohjelmat on arvioitava uudelleen. Ehkäisyvälineet ja steriilit neulat ehkäisevät hepatiitin ja muiden tarttuvien tautien leviämistä, mutta ne eivät suojele heroiinin, kokaiinin tai antibioottien väärikäytön aiheuttamalta immuunikadolta. Kouluttajat, jotka puhuvat kondomien ja puhtaiden neulojen puolesta muistuttamatta riskikäytöksen ja etenkin huumeiden vaaroista, voivat tahtomattaan edesauttaa tautien leviämistä.

 

Mitä AIDS-tautiin tulee, riskiteoria tulee varmasti rauhoittamaan yleistä HIV- ja tartuntapaniikkia. Ihmiset, jotka eivät elä riskialttiisti ja joilla ei ole vakavia tauteja, ovat turvassa AIDS-taudeilta. Sukupuolikumppaneiden HIV-taustaa ei tarvitse udella, eikä viruksen tartuttamia tarvitse häätää maasta. Poliisien, terveysalan työntekijöiden tai esimerkiksi opiskelijoiden ei tarvitse pelätä saavansa tautia kohtaamiltaan HIV-positiivisilta. On toki tiedostettava, että monet AIDS-liitännäiset taudit, kuten tuberkuloosi ja hepatiitit ovat tarttuvia. HIV-pelko itsessään ei kuitenkaan ole perusteltua.

 

Olipa HIV-tartuntaa tai ei, tulisi AIDS-tauteja sairastavien huomioida muutama ohje. Perinteiset hoidot perinteisiä tauteja vastaan ovat yleensä toimivia, kun taas AZT ja vastaavat lääkkeet eivät. Tautikohtainen lääkitys, kuten pentamidiini pneumocystis carinii -keuhkokuumetta vastaan sekä erilaiset antibiootit ja rokotteet, voivat olla avuksi, vaikkakaan eivät aina. Lääkärien tulisi käsitellä jokainen tapaus yksilöllisesti ja potilaiden tulisi vaatia tätä lääkäreiltä. Paras lääke on kuitenkin riskikäyttäytymisen lopettaminen. Vaikka aihetta on tutkittu vasta vähän, tunnetaan jo tapauksia, joissa AIDS-potilaat ovat lopettaneet huumeiden ja antibioottien väärinkäytön sekä holtittoman sukupuolielämän, minkä seurauksena heidän tilansa on kohentunut.

 

Kesäkuussa 1990 julkaistussa Parade-lehden numerossa esiteltiin 13 AIDS-taudista selvinnyttä potilasta, jotka olivat eläneet yli viisi vuotta diagnoosin jälkeen. Suurin osa heistä oli kieltäytynyt AZT-hoidoista. Mike Leonard, yksi selviytyjistä, totesi: ”On uskomatonta, että lääke, joka on kehitetty parantamaan, voi myös tappaa.”

 

Riskikäyttäytymisteoria nostaa esille myös kehittämisen kohteet valtion rahoituspolitiikassa. Valtion vuotuisista kolmen miljardin dollarin lahjoituksista huolimatta HIV-teorian kannattajat eivät ole kyenneet pelastamaan yhtään ihmishenkeä. Sen sijaan, että rahoitettaisiin tutkimusta, jossa lähtökohtana on HIV:n aiheuttama AIDS, tulisi tukea hankkeita, joissa pureuduttaisiin eri AIDS-liitännäisiin tauteihin sekä niiden hoitomenetelmiin. Jäljelle jäävät dollarit HIV-teoreetikkojen kolmesta miljardista voitaisiin säästää ja palauttaa veronmaksajille, jotteivät ne vahingoittaisi kansanterveyttä enää yhtään enempää.

Julkaistu alunperin Policy Review’ssä.