Antti Autio: Petollista keskustelua

Suurpetokeskustelu käy taas vilkkaana ja saa välillä humoristisiakin piirteitä. Kuuntelin äskettäin eduskunnan kyselytuntia, jossa väiteltiin aiheesta. Eräs kansanedustaja oli huolissaan runsaasti lisääntyneen ilveskannan aiheuttamasta muun riistan hävikistä. Ilveshän tarvitsee elääkseen pari kiloa lihaa päivässä. Suomen 1900 ilvestä pistelee siis 1,4 miljoonaa kiloa lihaa vuodessa. Jäniksiksi muutettuna noin 500 000 jänistä kohtaa loppunsa ilveksen kynsissä, sillä ilves ei voi jäistä lihaa hyödyntää. Kauriit, peurat ja muu riista päälle. Tähän toinen edustaja kysäisi nokkelasti: ”Mitä se haittaa, mihin niitä jäniksiä sitten tarvitaan?” Sama mies, joka aiemmin puhui lämpimästi luonnon monimuotoisuuden puolustamisen puolesta.

Nyt hän oli sitä mieltä, että luonto kyllä hoitaa homman. Kun jänikset loppuvat, ilveksetkin loppuvat. Voi pyhä yksinkertaisuus! Kuvitteleeko joku tosissaan, että ilveksen kaltainen suurpeto jäisi pötköttelemään ja odottelemaan nälkäkuolemaa jänisten loppuessa? Enpä usko. Ovathan nämä veikeät tupsukorvat siirtyneet nälissään jo nyt pihapiireihin kotieläimiä vaanimaan. Mutta ei kai sekään haittaa, mitä niillä kissoilla ja koirilla tekee… Tuleekohan raja vastaan, kun sen ruokalistalle siirtyvät vaunuissaan nukkuvat vauvat ja kouluun hämärissä tarpovat lapset?

•••

Petokeskustelu sai uutta pontta kansanedustaja Anne Kalmarin ehdotettua, että suurpetoja voitaisiin siirtää pääkaupunkiseudun puistoihin. Siellä olisi niille runsaasti ravintoa ja petomyönteisempi ilmapiiri. Siellä hukat ja nallet saisivat olla rauhassa ilkeiltä petovihamielisiltä ihmisiltä, jollaisia syrjäseudun ihmiset ovat. Tämä kuitenkin tyrmättiin tylysti. Ministerin mukaan sudet eivät siellä viihtyisi, vaan vaeltaisivat takaisin kotikonnuilleen. Kokemukseni mukaan pääkaupunkiseudulla nähty karhu muuttuu heti ”häirikkökarhuksi” ja sen taival päättyy lyhyeen. Syrjäseutujen ihmiset sen sijaan syyllistetään petovihaajiksi heti, kun he vaativat pihoillaan kulkevien petojen karkottamista.

•••

Itse olen sitä mieltä, että suurpedot kuuluvat Suomen luontoon. Ihminen on kuitenkin vastuussa siitä, mitä luonnossa tapahtuu. Jos joku laji runsastuu liikaa, on siihen puututtava. Niin myös näiden lutusten nallejen, ihanien tupsukorvien kuin uhanalaisten susienkin kohdalla.

Liikun paljon luonnossa ja olen nähnyt maastossa kaikkien suurpetojemme jälkiä. Joskus niin tuoreita, että peto on ollut lähellä. Koskaan en ole kuitenkaan luonnossa suurpetoa nähnyt. Sen sijaan olen varma, että moni peto on nähnyt tai ainakin haistanut minut ja poistunut paikalta vähin äänin. Sopivaksi mitoitettu ja hyvin valvottu metsästys pitää petokannan kurissa. Metsästyksen ansiosta pedot myös pelkäävät ihmistä ja pysyvät meistä erossa.

Kiihkoilu puoleen tai toiseen ei tilannetta paranna.

Kirjoittaja on ylivieskalainen palomies-sairaankuljettaja ja vapaa kirjoittaja.