Antti Autio: Raivaajien kohtalo kalvaa mieliä

Viime viikolla tuli kuluneeksi 25 vuotta tuhoisasta Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Kuulin radiosta ohjelmaa massiivisen tuhoalueen raivaajien kohtalosta. Tietämättömiä tavallisia ihmisiä Baltiasta vietiin töihin alueelle, jonka vaaroista ei kerrottu mitään. Asiaa on tutkittu ja tilastoitu paljon, mutta alueen valtioiden itsenäistyttyä yhtenäistä tilastointia ja raivaajien terveyden seurantaa ei ole. Ohjelmaa kuunnellessa mieleeni palasi tapaus, joka jäi lähtemättömästi mieleeni.

•••

Olin ryhmämatkalla Virossa sen itsenäistyttyä. Oppaamme, tallinnalainen nuori opettajatar, esitteli meille kotikaupunkiaan. Jossain vaiheessa joku ryhmästämme kysyi, millä tavalla silloin vielä tuoreessa muistissa olevasta onnettomuudesta tiedotettiin Virossa. Opas purskahti itkuun. Koottuaan itsensä hän pyyteli anteeksi ja kertoi syyn reaktioonsa.

Opas itse oli jo muuttanut pois kotoa, siellä asuivat hänen äitinsä, 18-vuotias veljensä ja pienempiä sisaruksia. Isä oli kuollut. Äiti oli työssä yövuorossa, kun oveen aamuyöllä koputettiin. Nuorimies meni avaamaan. Pihassa oli armeijan linja-auto ja ovella kaksi miliisiä. Poikaa pyydettiin pukeutumaan nopeasti työvaatteisiin ja lähtemään mukaan, ”komennukselle”. Määränpäätä tai syytä ei kerrottu.

Poika alkoi estellä, eihän hän voisi jättää sisaruksiaan yksin. Toinen miehistä työntyi sisään tarkastamaan pojan puheiden todenperäisyyttä. Hetken aikaa posmitettuaan he myöntyivät ja päälliköltään luvan saatuaan jatkoivat matkaansa. Kiire oli kova. Auton poistuessa poika näki, että se oli täynnä hänen ikäisiään nuoria asevelvollisia, palvelukseen astumista odottavia poikia. Suuri osa tuttuja naapurin poikia, hänen koulutovereitaan.
Myöhemmin selvisi, että heidät vietiin raivaamaan ydinvoimalaonnettomuuden jälkiä, ilman mitään varusteita ja paljain käsin.
– Yksikään heistä ei palannut koskaan, mutta veljeni pelastui, opas sanoi ja hartiat alkoivat taas vavahdella.

•••

Oppaan mukaan raivaajia oli samalla metodilla haettu Virosta ja muista Baltian maista paljon. Määrää hän ei tiennyt, tietäneekö kukaan. En tiedä, päätyivätkö nämäkään pojat koskaan mihinkään tilastoon. Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan kukaan ei heidän peräänsä uskaltanut haikailla. Inhimillinen tuska heidän perheissään oli valtava ja heidän kohtalonsa kalvaa mieliä monessa kodissa yhä.
Samanlaisia perhetragedioita syntyy tänään Japanissa. Siellä tosin uhrautuminen perustuu vapaaehtoisuuteen ja raivaajilla on asianmukaiset varusteet. Heitä ei aja tehtäviinsä armeija vaan japanilainen velvollisuudentunto. He tuntevat riskit. Mutta yhtä kaikki, suuri osa heistä kantaa säteilyn vaikutuksia kehossaan loppuelämänsä, joka ei kaikilla tule olemaan pitkä. Ihmisen pohjattoman ahneuden ja jatkuvan hyvinvoinnin kasvun ihannoimisen hinta on kova.

Kirjoittaja on ylivieskalainen palomies-sairaankuljettaja ja vapaa kirjoittaja.