Vuonna 1996 joukko pääosin juutalaisia uuskonservatiiveja kokoontui laatimaan suuntaviivoja Israelin ulkopolitiikalle uuden pääministerin, Benjamin Netanjahun, valtakautta varten. Washington DC:ssä toimistoa pitävä tutkimuslaitos Institute for Advanced Strategic and Political Studies julkaisi keskustelujensa pohjalta raportin ”A Clean Break – A New Strategy for Securing the Realm” [1].
Keskusteluihin ja raportin laadintaan osallistuivat muun muassa Richard Perle, James Colbert, Charles Fairbanks Jr., Douglas Feith, Robert Loewenberg sekä David ja Meyrav Wurmser. Monet samoista henkilöistä olivat myöhemmin lobbaamassa Bushin hallintoa Irakin sotaan. Vaikkei Netanjahu ole julkisesti puoltanut raportin näkemyksiä, on sillä hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä Lähi-idän poliittisessa tilanteessa tapahtuneeseen kehitykseen 2000-luvulla.
Raportissa halutaan viedä Israelia aiempaa enemmän voimapoliittisen ajattelun tielle. Otsikko viittaakin siihen, että raportin mukaan aiempaan politiikkaan nähden tarvitaan selvä ero kohti aggressiivisempaa politiikkaa. Tämä lienee ymmärrettävissä sitä taustaa vasten, että juuri oli solmittu Oslon sopimukset, joissa Israelin joukot joutuivat jossain määrin perääntymään. Tämä puolestaan ei tyydyttänyt kovempaa linjaa kannattavia uuskonservatiiveja.
Linjan mukaan Israelin ei tulisi ainoastaan torjua vastustajiaan, vaan voittaa ne. Siinä kannatetaan suoraan Lähi-itään hajota ja hallitse -politiikkaa, jossa ei yritetäkään tehdä rauhaa yhtenäisen arabimaailman kanssa, vaan etsitään näiden välisiä ristiriitoja ja hyödynnetään niitä. Liittolaisina nähdään maita kuten Turkki ja Jordania, kun taas Saddam Husseinin Irak ja Bashar al-Assadin Syyria nähdään esteinä ja tahoina, jotka olisi Israelin kannalta paras syrjäyttää.
[2]Palestiinan osalta raportissa esitetään tavoitteiksi ”tukea oikeutta kuumaan takaa-ajoon Palestiinan alueilla” ja ”ylläpitää vaihtoehtoja Jasser Arafatin yksipuoliselle otteelle Palestiinasta”. Nämä tavoitteet eivät osoita kunnioitusta Palestiinan valtionrajoja tai poliittista itsenäisyyttä kohtaan, vaan ne julistavat suoraan pyrkimystä muokata toisen maan sisäistä hallintoa haluttuun suuntaan. Raportissa halutaan Israelin irtisanoutuvan Oslon sopimuksista, jos Palestiinan ei katsota sitä noudattavan.
Sopimuksista ja rauhanprosessista huolimatta siirtokuntien rakentelu palestiinalaisille sopimuksissa kuuluville alueille on edennyt. Netanjahu on kommentoinut Oslon sopimusprosessia Hebronin vuoden 1997 sopimuksen osalta siten, että allekirjoituksen ehtona oli tiettyjen sotilaallisten kohteiden poistaminen Israelin joukkojen vetäytymisvaatimusten listalta. ”Miksi tämä on tärkeää? Koska tuosta hetkestä lähtien olin pysäyttänyt Oslon sopimukset”, Netanjahu kehuu ja lisää: ”Tiedän, mikä Amerikka on. Amerikka on jotain, jota on helppo liikutella.” [1]
Husseinin syrjäyttäminen vallasta esitetään raportissa sekä itsessään tärkeänä strategisena tavoitteena että keinona torjua myös Syyrian tavoitteita tällä suunnalla. Sittemmin vuonna 2003 alkaneessa Irakin sodassa USA:n johtama liittouma toteutti tämän Israelin strategisen tavoitteen verukkeinaan joukkotuhoaseiden etsiminen ja Husseinin muodostama ”uhka” USA:lle.
[3]
Syyriaan suhtaudutaan raportissa erityisen vihamielisesti. Siinä esitetään, että Israelin tulisi osoittaa Syyrialle, ettei se ole turvassa Israelin proxy-joukoilta. Raportin mukaan Israelin tulisi myös iskeä syyrialaisia sotilaskohteita vastaan Libanonissa, ja mikäli se ei riitä, myös Syyriassa. Toteutunut kehitys näyttää tässäkin suhteessa Israelille valoisalta: Israelin strategiset viholliset Syyria ja al-Assadin hallinto saavat taistella Syyriasta raa’assa sisällissodassa. Vuonna 2015 Israelin silloinen puolustusministeri Moshe Ya’alon näkikin Israelin kannalta Islamilaisen valtion olevan parempi hallitsija Syyrialle kuin al-Assadin hallinto. [2]
John Mearsheimerin ja Stephen Waltin artikkelissa ”The Israel Lobby” [4] todetaan, että useat raportin kirjoittajat, kuten Perle ja Feith, vaikuttivat myöhemmin siihen, että USA saatiin Clean Breakin tavoitteiden taakse, esimerkiksi Husseinin kaatamiseen Irakin sodassa. Israel ei kuitenkaan tähän konfliktiin osallistunut suoranaisen avun kautta.
Tänä päivänä USA ja muut länsimaat ovat joutuneet sotkeutumaan Lähi-idässä konflikteihin, jotka eivät palvele näiden omia intressejä. Kyseiset konfliktit ovat yhtenä syynä Eurooppaan virtaavaan kansainvaellukseen. Eräs argumentti Israelin tukemiselle on, että se on lännen liittolainen Lähi-idän konfliktissa. Tämän argumentin esittäjiltä voisi kysyä, olisiko koko konfliktia edes ilman Israelia, ja vaikka olisikin, onko Israel hyvä ja luotettava liittolainen?
Israelia on perusteltu kylmän sodan aikana vastavoimana Neuvostoliitolle ja sen tukemille arabivaltioille, mutta toisaalta Israelin tukeminen suututtaa alueen muita kansoja ja ruokkii länsivastaisuutta vaikeuttaen liittolaisten hankkimista. Eurooppalaiset valtiot joutuvat kantamaan konfliktista sekä sotilaallista vastuuta että pakolaistaakkaa, kun taas Israel ei pakolaisia ota ja keskittyy tiukasti omiin konflikteihinsa juuri liittolaisiaan tukematta. Israelin mittava tukeminen ei varmasti ole ollut USA:n ja eurooppalaisten valtioiden rahojen järkevää käyttöä. Omalta osaltaan se myös kertoo, kenellä todellinen valta länsimaissa on.
Yksi raportti itsessään ei ole kokonaisvaltainen selitys Lähi-idän geopolitiikkaan, mutta se antaa tietoa vahvan Israel-lobbyn tavoitteista ja strategisista näkemyksistä alueen tilanteeseen. Tavoitteiden toteutuminen kertoo myös kyseisten henkilöiden vaikutusvallasta. Kokonaisvaltaisempaa selitystä voisi hakea juutalaisten merkittävästä asemasta mediassa, ajatushautomoissa, politiikassa ja rahamaailmassa erityisesti USA:ssa ja länsimaissa yleensä. Raha ja valta kulkevat käsi kädessä.
[1] http://www.haaretz.com/tricky-bibi-1.302053 [5]
[2] http://www.timesofisrael.com/yaalon-i-would-prefer-islamic-state-to-iran-in-syria/ [6]
Julkaistu alunperin Kansallisessa Vastarinnassa [7].