Erämaan ketun jäljillä: totuus Erwin Rommelista, osa 3

Erwin Rommel on yksi toisen maailmansodan myyttisimmistä hahmoista. Sodan jälkeen häntä on yritetty käyttää myös saksalaisvastaisen propagandan välikappaleena. Magneettimedia julkaisee David Irvingin kuuluisan Rommel-esitelmän kolmessa osassa. Lue myös osat 1 ja 2!

4.9.1944 Gestapo saapui pidättämään tarinan konnan, Hans Speidelin. Hän alkoi laulaa välittömästi. Jos kansallisarkistolta käy nykyään pyytämässä Hitlerin salamurhayritykseen liittyviä Gestapo-asiakirjoja, saa luettavakseen vain vähäpätöisten ihmisten kuulusteluita. Sen sijaan yleisö ei pääse perehtymään Speidelin, Heusingerin ja myöhemmin Nato-kenraaleiksi siirtyneiden nimekkäiden miesten kuulusteluihin. Pöytäkirjat on piilotettu.

Tiedän kuitenkin mitä Speidel sanoi. Saksan kunniatuomioistuimessa toimineen kenraali Heinrich Kirchheimin leski nimittäin antoi minulle Speidelin tapausta käsitelleen istunnon pöytäkirjoja. Hitlerin salamurhayritys oli vakava isku Saksan armeijan kunnialle, joten sotaväen tuomioistuin tahtoi käsitellä tapauksen itse ennen kuin rikolliset luovutettaisiin kansantuomioistuimelle ja hirtettäisiin.

Kunniatuomioistuin kokoontui käsittelemään Speidelin tapausta 4.10.1944. Paikalla oli muun muassa kenraali Kirchheim. Hän oli pääesikuntaupseeri, joka oli onnistunut ärsyttämään Rommelia jo Pohjois-Afrikan kampanjan aikana 1941. Kirchheim ei pitänyt Rommelista, mutta hän kirjoitti kunniatuomioistuimen tapahtumista henkilökohtaisiin arkistoihinsa.

Kirchheimin mukaan Gestapo-päällikkö Ernst Kaltenbrunnerin johtama syyttäjälaitos kertoi Speidelin myöntäneen tienneensä etukäteen Hitlerin salamurhasuunnitelmasta. Speidel oli myös väittänyt, että salamurhasuunnitelmasta kertonut everstiluutnantti Hofacker oli kiittänyt häntä (Speideliä) siitä, että hän oli raportoinut suunnitelmasta esimiehelleen Rommelille. Kirchheimin mukaan tämä tieto sai tuomioistuimen ”vaikenemaan häpeissään”.

”Häpeissään” siksi, että tuomioistuin ymmärsi, että heidän oli nyt vapautettava joko Rommel tai Speidel syytteistä. Jos Speidel puhui totta, hän oli tehnyt oikein ja raportoinut murhahankkeesta Rommelille, joka oli toiminut rikollisesti pimittäessään tiedon esimiehiltään. Mikäli Speidel sen sijaan valehteli, Rommel oli syytön. Päätettiin, että Speidelin tapausta oli tutkittava vielä tarkemmin. Tämä säästi lopulta Speidelin hengen, mutta ajoi Rommelin vakaviin ongelmiin.

Rommel oli tosin joutunut vaikeuksiin jo aiemmin. Pääkallon murtumien vuoksi hänet oli evakuoitu Saksaan, jossa hän oli alkanut hiljalleen kuulla huhuja itsestään. Huhujen mukaan hän oli sotkeutunut Hitlerin salamurhahankkeeseen. Gestapo seurasi hänen liikkeitään.

Mennessään kävelylle poikansa Manfredin kanssa Rommel otti aina ladatun aseen mukaansa. Povitaskussaan hän kantoi sähkepinkkaa, joka todisti, että hän oli pyytänyt Wehrmachtin pääesikunnalta vahvistuksia Ranskan taistelun ja Normandian maihinnousun aikana.

Rommel luuli, ettei häntä oltu todella liitetty salamurhahankkeeseen

Rommel epäili, että hän ei ollut alunperin joutunut huonoon valoon salamurhaskandaalin vuoksi, vaan siksi, että hänestä tahdottiin tehdä Ranskan epäonnistumisien syntipukki. Mikäli hänet siis pidätettäisiin, olisi hänellä mukanaan asiakirjat, jotka osoittivat hänen tehneen parhaansa.

1.10. Rommel kuuli Speidelin pidätyksestä. Rommel kirjoitti seuraavaksi Adolf Hitlerille kirjeen, jonka löysin Halmut Langin henkilökohtaisista arkistoista. Kirje todistaa, ettei Rommelilla ollut pienintäkään vainua salamurhahankkeesta.

Hän oli lojaali ja suoraselkäinen sotilas, joka tahtoi suojella Speideliä siitäkin huolimatta, että tämä oli kääntänyt selkänsä Rommelille. Rommel aloitti kirjeensä sanoilla ”Mein Führer” ja jatkoi:

”En ikävä kyllä ole erityisen hyvässä kunnossa. Pääkallossani on neljä murtumaa, ja vammautumiseni jälkeen länsirintamalla tapahtunut kehitys ei ole ollut positiivista. Lisäksi esikuntani entinen päällikkö kenraali Speidel on irtisanottu tehtävistään ja pidätetty. Tämä kaikki on hermojaraastavaa. Minusta tuntuu, etten jaksa enää kantaa uusia taakkoja.

Kenraali Speidel aloitti yhteistyön kanssani huhtikuussa 1944. Hän oli kenraali Gausen seuraaja. Hän oli saanut erinomaiset suositukset entiseltä komentajaltaan […]

Hieman ennen saapumistaan armeijaryhmä B:hen hän sai teiltä henkilökohtaisesti ritariristin ja ylennyksen. Lännessä Speidel osoittautui pian erittäin kyvykkääksi ja energiseksi kenraaliksi. Hän oli kurinalainen ja ymmärtäväinen. Hän auttoi minua uskollisesti valmistelemaan Atlantin vallin invaasiota ja taistelua varten.

Ajoin eturintamalle lähes päivittäin, ja saatoin luottaa aina siihen, että Speidel toimitti käskyni sotilaille haluamallani tavalla. Hän kohteli myös esimiehiään ja vertaisiaan juuri niin kuin minäkin olisin kohdellut näitä.

Ikävä kyllä Normandian puolustaminen osoittautui mahdottomaksi. Vihollinen olisi pitänyt tuhota joko silloin, kun he olivat vielä merellä tai viimeistään juuri maihinnousun hetkellä. Kerroin tästä 3.7. kirjoittamassa kirjeessäni, jonka kenraali Schmundt epäilemättä välitti teille. […]

Aina haavoittumiseeni 17.7. asti Speidel seisoi rinnallani. Myös sotamarsalkka Kluge oli aina tyytyväinen häneen. En voi yksinkertaisesti ymmärtää, miksi Speidel voitaisiin irtisanoa ja pidättää. […]

Führer, te tiedätte, että olen aina (lännessä 1940, Afrikassa 1941/1943, Italiassa 1943 ja jälleen lännessä 1944) antanut kaikkeni. Yksi ajatus on johtanut minua: tahdon taistella ja voittaa teidän rakentamanne uuden Saksan puolesta.”

Viimeinen tiedossa oleva kirje Rommelilta Hitlerille on siis erittäin mielenkiintoinen. Kirjassani kirje on julkaistu kokonaisuudessaan.

Muutamia päiviä kirjeen laatimisen jälkeen Rommel kutsuttiin Berliiniin kuultavaksi. Hän ei ymmärtänyt mistä oli kysymys. Hän oli vakavasti sairas. Murtumien vuoksi hän ei ollut kyennyt nukkumaan kunnolla kuukausiin. Hän ilmoitti, ettei kyennyt terveydentilansa vuoksi saapumaan kuulusteluihin.

Hitler sanelee kirjeen Rommelille

12.10. Hitler otti yhteyttä pääesikunnan johtajaan, sotamarsalkka Keiteliin. Hitler saneli Keitelin kirjeen Rommelille:

”Sotamarsalkka Rommel, liitteenä olevista asiakirjoista voitte lukea, miksi teitä syytetään kenraali Speidelin, kenraali Stülpnagelin ja everstiluutnantti Hofackerin lausuntojen perusteella osallisuudesta Führerin salamurhahankkeeseen. Vain te tiedätte, puhuvatko he totta.

Jos pidätte itseänne syyttömänä, täytyy teidän tulla Berliiniin ja vastata viime kädessä kansantuomioistuimelle. Mikäli ette kykene osoittamaan syyttömyyttänne, tiedätte saksalaisena upseerina, mitä teidän täytyy tehdä.”

Kirje sisälsi siis erittäin selkeän vihjauksen.

Keitel määräsi kenraali Burgdorfia ja kenraali Maisleria toimittamaan kirjeen Rommelille ja kertomaan tälle, mitä tämän täytyi tehdä.

Upseerit saapuivat Rommelin luo lounasaikaan 14.10. Rommel osasi odottaa heitä, sillä he olivat soittaneet hänelle päivää aiemmin. Optimistisina hetkinään Rommel ajatteli, että he halusivat ehkä keskustella strategiasta ja sodan kehityksestä.

Pessimisti hänen sisällään kuitenkin aavisti, että vierailla oli tuliaisinaan huonoja uutisia. Rommel pelkäsi, että hän joutuisi viimein tilille Ranskan epäonnistumisen takia. Rommel pyysi avustajaansa ottamaan Normandia-asiakirjat esille.

Vieraat saapuivat pienellä autolla. Rommelilla ei ollut aavistustakaan, että hänen hautajaisseppeleensä kuljetettiin kaupunkiin tuona aamuna. Eikä hän voinut suinkaan tietää, että kaikkia autoteitä 30 kilometrin säteellä vartioitiin tarkkaavaisesti siltä varalta, että hän yrittäisi paeta.

Upseerit astuvat taloon. Rommel pyytää heitä liittymään seuraansa ja syömään, mutta he kieltäytyvät.

Hämmästynyt Rommel kutsuu heidät tupakointihuoneeseen ja kysyy, kuinka hän voisi auttaa heitä. Burgdorf vastaa ojentamalla kirjeen, jossa kerrotaan murhasyytteestä sekä Speidelin, Hofackerin ja Stülpnagelin lausunnoista. Rommelille selviää, että hänen täytyy vastata syytöksiin joko kansantuomioistuimessa tai – mikäli hän ei kykene osoittamaan syytteitä valheellisiksi – täyttämään velvollisuutensa upseerina.

Mitä Rommelin päässä onkaan juuri tuolla hetkellä liikkunut? Unenpuute, stressi ja murtumat ovat kiduttaneet häntä jo pitkään. Hän on hajoamispisteessä. Hän uskoo, että hänen loppunsa on tullut. Hän ei enää kykene matkustamaan Berliiniin, jossa hän voisi puhdistaa nimensä ja osoittaa, ettei hän tiennyt mitään murhasuunnitelmasta. Hän on jo luovuttanut; hänen elämänsä on ohi.

Mutta mikäli hän valehtelee olevansa syyllinen, voi hän vielä pelastaa hyvän ystävänsä Speidelin hengen.

Ironista, eikö vain?

Rommel uhrautuu ystävänsä puolesta

Niinpä Rommel uhrautuu ystävänsä puolesta ja väittää olleensa osallinen murhasuunnitelmassa.

Burgdorf kertoo Rommelille: ”Mikäli toimit nyt, kuten upseerin täytyy toimia tässä tilanteessa, Führer takaa kolme asiaa. Saat sankarin hautajaiset. Julkisuuteen kerrotaan, että kuolit sotavammoihin. Edes vaimosi ei tarvitse tietää totuutta. Führer on luvannut tämän.”

Ja Hitler toden totta piti sanansa, kuten myöhemmin selvisi.

Rommel kuitenkin sanoo, ettei hän voi ampua itseään. Burgdorf toteaa, ettei hän saakaan ampua itseään, sillä siitä tulisi liian pahaa jälkeä. Upseerit ovat tuoneet mukanaan myrkkyä, joka vaikuttaa 20 sekunnissa.

Rommel kysyy, saako hän hyvästellä vaimonsa ja poikansa. Upseerit myöntyvät. Rommel kapuaa yläkertaan sängyssä makaavan Lucie-vaimonsa luo. Lucie kirjoitti myöhemmin valaehtoiseen todistukseensa miehensä sanat:

”Kummallista. Speidel, Stülpnagel ja Hofacker väittävät, että olin mukana Hitlerin salamurhajuonessa. Heidän mukaansa olisin jopa johtanut hanketta, mikäli en olisi saanut päävammaa. En voi mitenkään selvitä tästä, joten tulen kuolemaan pian.”

15-vuotias Manfred-poika astuu huoneeseen ja aistii oudon ilmapiirin. Isä kertoo pojalleen kohtalostaan. He kävelevät yhdessä alakertaan, jossa Rommel pukee takin ylleen. Sitten Rommel ja upseerit suuntaavat puutarhaan. Manfred ei voi vieläkään käsittää, mistä on kyse. Rommel ottaa takkinsa taskusta lompakkonsa ja avaimensa ja antaa ne Manfredille kertoen, ettei hän tarvitse niitä enää.

Rommel kapuaa pienen auton takapenkille, ja kenraalit istuvat hänen molemmille puolilleen. Ovet sulkeutuvat, ja Manfred jää ulos tuijottamaan. Rommel veivaa auton ikkunan alas ja huutaa: ”Manfred, huolehtikaa rouva Speidelistä! En usko, että kykenin pelastamaan hänen miestään!”

Auto lipuu pois näkyvistä. Se ajaa muutaman sadan metrin päähän ja pysähtyy. Auton kuski poistuu paikalta muutamaksi minuutiksi. Kun hän palaa, lyyhistynyt Rommel nyyhkyttää auton takapenkillä. Kuski yrittää asetella Rommelin istumaan selkä suorana, mutta pian selviää, että hän on kuollut. (Tiedämme tämän kaiken, koska autoa kuljettanut SS-korpraali Heinrich Doose kirjoitti tapahtumista silminnäkijälausunnon.)

Rommel eli ja kuoli sankarin tavoin. Hän taisteli aina sääntöjä noudattaen eikä hän halunnut sodassa tappaa lainkaan enempää vihollisia kuin oli pakko. Hän ei halunnut sotilaiden kuolevan. Hän suosi viekkaita taktiikoita, joilla hän pakotti viholliset antautumaan.

Kuolemallaan Rommel pelasti ystävänsä Speidelin hengen, vaikka tämä oli pettänyt hänet.

 

Artikkeli julkaistu alunperin englanniksi Institute for Historical Review’n sivuilla.