Feministit ulos yliopistosta, osa 4: uhrimentaliteetti

Kolmannen aallon feministit eivät kannata tasa-arvoa, vaan ajavat naisten etuoikeuksia, miesvihaa ja uhrikompleksiyhteiskuntaa, jossa tietyt identiteettiryhmät luokitellaan synnynnäisten ominaisuuksien — kuten sukupuoli, ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen — perusteella joko “uhreiksi” tai “etuoikeutetuiksi”.

Tällaisessa ideologiassa ihminen nähdään vain identiteettiryhmänsä edustajana, ei yksilönä.

Identiteettiryhmät asetetaan eriarvoiseen asemaan sen perusteella, miten uhreina heidät nähdään. Tälla tavalla ryhmät ansaitsevat itselleen erityisoikeuksia ja silkkihansikaskohtelua ja kiintiöitä. Lietsomalla kollektiivista uhriasenneta tiettyjen identiteettiryhmien keskuudessa, feministit lietsovat näiden ryhmien oikeutetuksi tulemisen tunnetta: he siis kokevat, että näille kuuluu enemmän oikeuksia kuin ns. etuoikeutetuille.

Tästä yhtenä esimerkkinä kristittyjen oikeus vaalia omaa perinteistä ja itselleen tärkeänä pitämäänsä avioliiittoaan tai lapsen oikeus isään ja äitiin on vähemmän tärkeää, kuin homojen oikeus päästä naimisiin. Kun homot on leimattu ryhmänä uhreiksi (siitä huolimatta, että homot kuuluvat todellisuudessa länsimaissa naisten ohella yksiin ihmiskunnan historian etuoikeutetuimpiin ryhmiin), heidän oikeutensa, vaatimuksensa ja halunsa asetetaan muiden ryhmien oikeksien ja vaatimuksien ja halujen edelle ja heidän päähänsä asetetaan se kirkkain martyyrikruunu.

Tällaisesta virheellisestä ja tunteita manipuloivasta luokittelusta esimerkkinä tunnettujen suomalaisten kulttuurimarxistista ideologiaa levittävien kirjoittajien artikkelit, joiden pelkistä otsikoistakin jo huomaa, että he ovat nielleet pureskelematta ajatuksen homoista uhreina: “Syyrialainen on uusi homo” (Tuomas Enbuske) ja “Homoseksuaalit syntyivät hyväntekijöiksi” (Jani Kaaro), jonka perusteella homoseksuaaleja ryhmänä tulee palvoa, ylistää, antaa erityisoikeuksia, suojella, paapoa, asettaa jalustalle, pitää parempina ihmisinä.

Useita homoja henkilökohtaisesta tuntevana voin kuitenkin kertoa, etteivät he ole ihmisinä sen kummempia kuin muutkaan. Useimmat elävät hyvää elämää ja käyttävät siekailematta hyväkseen yhteiskuntamme homomyönteisyyttä. Eräs homoystäväni on tunnustanut, että hän uuden tuttavan kohdatessaan pyrkii aina mahdollisimman pian paljastamaan homoutensa, koska kohtelu muuttuu heti huomattavasti myönteisemmäksi ja hänen mahdollisia vikoja katsotaan enemmän sormien läpi.

Koska feministit leimaavat naiset uhreiksi, tulevat naiset samalla merkityiksi paremmiksi kuin miehet. Siksi feministit puhuvat myrkyllisestä maskuliinisuudesta, josta miesten tulisi päästä eroon päästäkseen väkivaltaisuudestaan. Heidän mukaansa miesten tulisi olla naismaisempia, tulla pehmeämmäksi, puhua enemmän tunteistaan — koska femiinisyys on vain parempaa kuin maskuliinisuus ja miesten feministyminen tekisi heistä oletetusti parempia ja tasa-arvoisempia ihmisiä.

Feministien puheista huomaa usein taustalla olevan ajatuksen: jos naiset hallitsisivat maailmaan miesten sijasta, maailma olisi parempi paikka. HeForShe-kampanjaan huijatut, älyllisesti kastroidut miehet myötäilevät sanomaa maireina siinä toivossa, että heruu enemmän.

Naisellisuus hyvä, miehekkyys paha. Ja tämän lisäksi naisissa ja miehissä ei ole mitään eroa ja sukupuoli on sosiaalinen konstruktio. Missä on logiikka?

Uhriudella manipulointi ja uhriudessa vellominen on yksi kolmannen aallon feminismin ja heidän harjoittamansa identiteettipolitiikan keskeisimpiä piirteitä. Eli toiset identiteettiryhmät ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, riippuen kuinka uhreiksi feministit ovat uhrihierarkiassaan heidät asettaneet. Kyse on suorastaan sorto-olympialaisista: kuka pääsee teeskentelemään suurinta uhria, pääsee olemaan myös pahin kiusaaja.

Uhri on moraalinen voittaja, jonka kyseenalaistamisen tulee olla poikkeuksellisen hienovaraista, jos uskaltaa kyseenalaistaa ollenkaan. Uhrilta ei odoteta samojen velvollisuuksien täyttämistä kuin ei-uhreilta. Heiltä vaaditaan vähemmän ja heille annetaan enemmän. Psykologiassa uhriudella manipulointi tunnetaan erityisesti narsisteille tyypillisenä toimintatapana.

Myös monet henkisiä traumoja ja kaltoinkohtelua kokeneet voivat sortua uhriasenteeseen. Uhriasennoituja näkee maailman vääristyneesti ikävänä paikkana. Hän ei osaa nähdä omaa osallisuuttaan ja vastuutaan asioissa ja hän tulkitsee ihmisten tekoja ja sanoja itselleen epäedullisesti. Hän kokee olevansa kiusaamisen ja syrjinnän kohde silloinkin, kun hän ei sitä ole. Hän helposti demonisoi muita ihmisiä ja näiden motiiveja, sortuen toistuvasti näkemään itsensä uhriasemassa silloinkin – kun päinvastatoin – hän onkin itse kiusaajan tai manipuloijan asemassa.

Haavakieli

Uhriuteen jumiutuminen ja sillä manipuloiminen on psykologinen ongelma, jota Caroline Myss kutsuu haavakieleksi (woundology). Se estää ihmisen näkemästä maailman totuudellisesti ja estää yksilöä toipumasta menneistä traumoista, nousemasta ylös ja menemästä elämässä eteenpäin. Uhri myös kokee helposti olevansa oikeutettu: hän ansaitsee enemmän, koska hän on kärsinyt enemmän tai häntä jollain tavalla sorretaan. Häntä ei normaalit säännöt ja vastuut koske. Hän ansaitsee ertyisvapauksia ja isoimman palan suklaalevystä.

Erilaisten ryhmien tuomitseminen uhreiksi ja etuoikeutetuiksi ei aja kenenkään etua ja vahingoittaa meitä kaikkia. Jos naisille opetetaan, että he ovat syntyneet patriarkan uhreiksi ja yhteiskuntamme syrjivät rakenteet jatkuvasti painavat meitä naisia alas, niin se ainoastaan lannistaa meitä, ei suinkaan motivoi. Odotuksemme elämästä ovat alentuneet. Odotuksemme omasta onnistumisestamme ovat alentuneet. Yhteiskunnan vaatimustaso suhteemme on alhaisempi.

Tämä sama ongelma pätee myös muihin identiteettiryhmien, kuten tummaihoisten, seksuaalivähemmistöjen ja muiden identiteettiryhmien kanssa. Kun puhutaan leimaamisteoriasta, puhutaan myös alisuoriutumisesta, opitusta avuttomuudesta, uhriasenteesta, alhaisista odotuksista eri ryhmiä kohtaan ja itseään toteuttavista ennusteista.

Entä sitten etuoikeutetut?

Ne joilla on eniten oikeuksia, joita saa kiusata ja parjata mielinmäärin ja joilta oikeuksia pitää poistaa, jotta “sorretuille” tulisi parempi mieli? Kuten jo tulikin ilmi, etuoikeutettuna oleminen ei olekaan ihan niin etuoikeutettua. Valkoinen heteromies on vapaata riistaa johon saa purkaa kaiken vihan, tuskan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen. Valkoisen heteromiehen tunteista ei tarvitse välittää. Hän on ali-ihminen, jota kohtaan ei tarvitse tuntea normaaleja empatian tai oikeudenmukaisuuden tunteita.

Juuri valkoisiin heteromiehiin kohdistetun vihan ja häpäisemisen kautta näkyy feministien avoimesti harjoittama käänteinen rasismi ja seksismi sekä vihapuhe.

Valkoihoinen heteromies on feministien mielestä kaikkein etuoikeutetuin. Voipi kysyä itseltään, että se pieni valkoinen heteropoika, joka jossain tuolla juuri tälläkin hetkellä kärsii kotonaan perheväkivallan, esimerkiksi seksuaalisen hyväksikäytön ja laiminlyönnin uhrina — kuinka etuoikeutettuna tämä poika pitää itseään aikuisena? Syvästi traumatisoitneena, läheisriippuvaisena ja alistuneena miehenä. Miehenä, jota feministit pitävät pohjasakkana, koska tämä on syntynyt A. valkoihoiseksi. B. heteroksi. C. mieheksi.

Unohtaen sen totuuden, että me kaikki olemme yksilöitä ja meillä kaikilla on oma tarinamme oma kamppailumme elämässämme.

Emme näe tuntemistamme ihmisistäkään kuin murto-osan siitä todellisuudesta, mikä on heidän elämänsä. Meillä jokaiselle on salaisuuksia ja kamppailuja, joista muut ihmiset eivät ole tietoisia.

Se, että joku sattuu syntymään valkoihoiseksi heteropojaksi, ei ole mitään automaattinen etuoikeus-lippu onnelliseen ja menestyksekkääseen elämään.

Artikkeli julkaistu MV-lehdessä.