Isorokko ilmoitettiin hävitetyksi, mutta silti tartuttaa ihmisiä tänäkin päivänä

Vuonna 1967 Maailman Terveysjärjestö (WHO) aloitti maailmanlaajuisen kampanjan isorokon hävittämiseksi. Samana vuonna WHO raportoi noin 131 000 isorokkotapausta 42 maassa. Ymmärrettiin, että tämä luku saattaisi olla vain 5 % kaikista tapauksista. Mikä on saattanut olla mahdollinen kannustin niin kunnianhimoisessa ohjelmassa?

Isorokkorokotusten sivuvaikutukset ja tehottomuus ovat olleet pääkeskusteluaiheita lääketieteen julkaisuissa jo pitkään. Vuonna 1928 British Medical Journal julkaisi Garrown artikkelin, joka todisti kuolleisuuden olleen korkeampi vuosina 1923 ja 1926 Englannissa ja Walesissa yli 15-vuotiaissa isorokkoa vastaan rokotetuissa kuin rokottamattomissa. Tämä herätti virkeää keskustelua, jota julkaistiin tammikuun 1928 lehdessä. Kommenttien joukossa on Percy Stocksin väite, että kohonnut kuolleisuus yli 15-vuotiaissa johtuu iän mukana hiipuvasta vastustuskyvystä. Hän yritti väitteellään esittää, että potilaat olisivat voineet kuolla johonkin muuhun, vaikka saivat isorokon alle 2 kuukautta ennen kuolemaansa.

Muutkin, kuten Wynne, yrittivät myös selittää viisinkertaisen kuolleisuuden em. epidemioissa hiipuvasta immuniteetista johtuvaksi. Hän kuitenkin moitti Garrowta väitteensä julkaisusta, ”jonka tiesi varmasti tulevan siteeratuksi rokotteiden vastustajien toimesta kaikella hänen auktoriteetillaan ja asiayhteydestä irrallaan. Tällaiset toimet aiheuttavat pelkkää haittaa kollegoille, jotka taistelevat jatkuvia isorokkoepidemioita vastaan, jotka verottavat raskaasti julkisia varoja, aiheuttavat palkkojen menetyksiä ja tappioita teollisuudelle sekä rampauttavat kansanterveyttä, mikä on mielestäni käymässä entistä vakavammaksi ongelmaksi taudin levitessä väestössä.”

Jo niihin aikoihin rehotti laajalti asenne, jonka mukaan yritettiin suojella lääketiedettä nöyryytykseltä lääkärien osoittaessa täydellistä välinpitämättömyyttä sokeudessaan totuutta ja ilmiselvää (unohtunut sana lääketieteessä) kohtaan.

Millard päätteli, että vaikka kuolleisuus oli viisinkertainen rokotetuissa verrattuna rokottamattomiin, kuolleiden määrä oli niin mitätön molemmissa ryhmissä, että koko juttu herätti epäilyksiä jostain tietystä riippuvuussuhteesta. Millardin mukaan riippuvuus ”tulee siitä, että isorokon luokitteluun on sisällytetty kaksi taudin ilmenemismuotoa, jotka ovat hyvin erilaisia kuolleisuuden suhteen, joten tilastoinnin vuoksi tulisi puhua kahdesta eri taudista, ja siten on hyvin harhaanjohtavaa tilastoida ne yhden ja saman otsikon alle. En usko olevan vaikeaa pitää tilastoinnit erillään näiden kahden taudin kuolemantapausten suhteen, sillä olen vakuuttunut, ettei esimerkiksi viimeisen 10 vuoden aikana ole ollut yhtäkään isorokkoepidemiaa, jossa ei olisi tiedetty, kumman taudin variaation kanssa ollaan tekemisissä.”

Millard jatkoi taudin jakamisella (1) Variola majoriin ja (2) Variola minoriin, jolloin ”huomataan variola majorin olevan mitätön vähemmistö sadalla tautitapauksella ja suurimmalla osalla 13 kuolemantapauksesta, kun taas variola minorin olevan merkittävä enemmistö lähes 10 000 tautitapauksella ja käytännössä lähes olemattomilla kuolemantapauksilla. Muutamat variola minoriin liitetyt kuolemantapaukset ovat yleensä liittyneet samanaikaisiin komplikaatioihin, jolloin jättämällä nämä huomiotta huomataan variola minorin olevan käytännössä ei-tappava tauti niin rokotetuille kuin rokottamattomillekin.”

Millard jatkaa perusteluaan seuraavalla (jota ovat rokotteiden puolustajat käyttäneet nykyaikoihin asti): ”Mitä tulee pieneen variola majorin ryhmään ja harvoihin kuolemantapauksiin, ne ovat sattuneet muutamissa pienissä puhjenneissa tautiepidemioissa aikuisten keskuudessa. Aikuiset ovat kuitenkin edelleen valtaosassa maata suurimmaksi osaksi rokotettuja ja siksi on ymmärrettävää, että suurin osa tapauksista ilmenee rokotetuilla.” Pitäisikö kysyä, miksi rokotus ei sitten suojannut heitä?

Parry listasi tri Garrown herättämät kysymykset:

1. Miksi isorokko on viisi kertaa tappavampi rokotetuissa kuin rokottamattomissa?
2. Mistä johtuu, että rokotettujen määrän laskiessa tasaisesti 85 prosentista vuonna 1870 40 prosenttiin vuonna 1925 myös tartuntojen määrä on vähentynyt samaan tahtiin ja kuolleisuuskin on vähentynyt? Vuosina, jolloin on rokotettu vähiten, on myös ollut vähiten tartuntoja ja kuolemia.
3. Miksi eniten rokotetuissa kaupungeissa, kuten Bombay ja Kalkutta, isorokko riehuu valtoimenaan, mutta vähiten rokotetuissa kaupungeissa, kuten Leicester, se on lähes tuntematon tauti?
4. Miten on mahdollista, että isorokkosairaaloihin otetuista tautitapauksista 80 % on rokotettuja ja vain 20 % rokottamattomia?
5. Miksi Saksassa, maailman parhaiten rokotetussa maassa, on enemmän isorokosta johtuvia kuolemia väestöön suhteutettuna kuin Englannissa, esimerkiksi vuonna 1919 Englannissa 28 kuollutta ja Saksassa 708 kuollutta; vuonna 1920 Englannissa 30 kuollutta ja Saksassa 354 kuollutta?
6. Voisiko isorokon ja siitä johtuvien kuolemien vähentymistä selittää samalla syyllä kuin muidenkin tarttuvien tautien, nimittäin paremmasta hygieniasta ja hallinnosta johtuvaksi?

Parry päätti kirjeensä päätoimittajalle sanoihin: ”Nämä muutamat kohdat liittyvät asiaan, joka hämmentää minua ja haluaisin niihin vastauksen. Olen epävarma ja haluaisin tietää totuuden. Voisivatko asiantuntijat auttaa minua?”

”Asiantuntijat” vastasivat: ”Mielestämme tri Parryn olisi tiedonjanossaan ollut parempi olla esittämättä oletuksia tosiasioiden pohjalta kysymystensä viitekehyksessä.” Toimituksen kommentti syytti tri Parrya olettamuksista faktojen pohjalta, kun juuri hän itse viittasi yleisesti tunnettuihin tosiasioihin. Hänen kirjeensä oli itse asiassa tosiasioihin perustuva, looginen ja asiallinen, eikä häpeäisi kriittistä tarkastelua tänäkään päivänä. Kuitenkin muiden kirjoittajien suhtautuminen kuvastaa samaa kyseenalaista logiikkaa, jota käyttävät jotkut rokotteiden puolustajat nykyäänkin. Tähän päivään asti rokotteiden puolustajat ovat syyttäneet rokotteiden vastustajia mielipiteiden ilmaisemisesta, kun selvä totuus on täysin päinvastainen: Nimenomaan rokotteiden vastustajat ovat perehtyneet lääketieteeseen ja perustelevat kantansa julkaistuilla faktatiedoilla.

Seuraavassa julkaistuja faktatietoja isorokkorokotuksen sivuvaikutuksista:

Spillanen ja Wellsin laajassa tutkimuksessa vuodelta 1964 isorokkorokotusten jälkeisestä enkefalomyeliitistä todettiin, että tämä vakavien jälkiseurausten oireiden ryhmä tunnistettiin vasta 70 vuotta pakollisten rokotusten alkamisen jälkeen Englannissa. Toisin sanoen lääketieteellä kesti 70 vuotta tunnustaa havaitut reaktiot. 1960-luvulla eniten isorokko-enkefalomyeliittiä tavattiin Hollannissa, Englannissa ja Saksassa.

Iso-Britanniassa raportoitiin vuosien 1951 ja 1958 välillä 60 enkefaliittitapausta, joista 51 rokotuksen seurauksena (näistä 36 vauvoja). 25 kuolemantapauksesta 21 oli vauvoja. Johtuen huonosta tilastoinnista (krooninen – endeeminen), todellisia lukemia ei varmaan koskaan saada tietää. Raportoiduissa rokotustapauksissa dokumentoitiin herkistys, sillä perättäiset rokotukset johtivat äkillisiin ja voimakkaisiin reaktioihin. Neurologiset reaktiot vaihtelivat enkefaliitista epilepsiaan, monihermotulehdukseen (polyneuriitti) ja multippeliskleroosiin. Enkefaliittisten oireiden alkamiseen meni 24 tunnista useisiin päiviin samaan tapaan kuin muissakin rokotuksissa. Herkistysilmiö on noussut esiin uudestaan ja uudestaan lääketieteellisissä julkaisuissa.

De Vries (1960), Dick (1962) ja Dixon (1982) ovat esittäneet, että rokotteesta aiheutunut kuolleisuus oli suurempi niissä, jotka rokotettiin vauvana ja uudestaan myöhemmin. Enkefaliitin puhkeaminen oli usein äkillinen ja nopea ja sille ominaista oli kouristelut tai status epilepticus (pitkittynyt epileptia kohtaus). Toispuolihalvaus ja puhevaikeudet olivat myös yleisiä, mutta selkäytimen vaurioita ei näyttänyt olevan. Aivo-selkäydinneste vaikutti yleensä normaalilta, mutta vaikutti olevan suuren paineen alaisena. EEG:ssä näkyi epäsymmetrisiä aaltoja. Kaikki eivät parantuneet täydellisesti, vaan usein ilmeni aivoödeemaa ja verisuonien leesioita. Tutkijat panivat merkille yksityiskohtaisten tietojen vähyyden rokotteiden aiheuttamista neurologisista reaktioista. Niihin aikoihin ei ollut selviä ohjeita rokotteiden seurauksena ilmenneen enkefaliitin tai keskushermoston komplikaatioiden raportointiin. Viranomaisten mielestä parempi ja tehokkaampi raportointi saattaisi valaista ”spontaanien” MS-taudin ja enkefalomyeliitin syitä.

Miller ryhmineen kuvaili vuonna 1967 9 potilaan MS-taudin puhkeamista (5 tapausta) tai pahentumista (4 tapausta) isorokkorokotusten jälkeen Englannissa ja Puolassa. Oireet alkoivat parin tunnin, 7, 12 tai 48 tunnin tai parista päivästä 7 – 14 päivään rokotusten jälkeen. Heidän ryhmänsä lainasi myös muiden tutkijoiden tutkimuksia vastaavista tapauksista isorokko-, lavantauti-, pikkulavantauti-, jäykkäkouristus-, polio- ja tuberkuloosirokotteiden jälkeen sekä kurkkumätäseerumin ja gammaglobuliiniruiskeiden jälkeen. Muut tutkijat olivat kirjanneet MS-taudin oireiden alkaneen tuntien tai päivien, jopa 3 – 12 viikon jälkeen. Kuitenkin BCG- ja vesikauhurokotteen jälkeen ilmenevät MS-taudin oireiden alkaminen mitataan jopa vuosissa. On myös huomionarvoista, että paikalliset reaktiot rokotuskohdassa olivat usein huomaamattomia henkilöillä, jotka myöhemmin saivat multippeliskleroosin.

On selvää, että haitalliset reaktiot ja isorokkorokotteen tehottomuus olivat isorokon hävittämiskampanjan päämotivaationa. Lisäksi aina rokotusten loppuessa loppuivat myös isorokkotapaukset.

Vuonna 1971 kokouksessa Kampalassa Henderson lausui Afrikassa olevan enää kaksi keskittymää jäljellä, Sudan ja Etiopia, ja että ne kaiken todennäköisyyden mukaan puhdistettaisiin pian. Niihin aikoihin tapahtui kummia. Hävittämiskoneiston ollessa täydessä vauhdissa vuonna 1970 sairastui useita potilaita, joiden tauti ei nähtävästi eronnut isorokosta, metsäisillä Länsi- ja Keski-Afrikan alueilla, joita väitettiin vapaiksi isorokosta. Vuoden 1970 lokakuun ja 1971 toukokuun välillä eristettiin länsiafrikkalaisista virus, joka tunnistettiin myöhemmin apinarokoksi (monkeypox). Virus ei kuitenkaan ollut uusi, sillä se oli eristetty jo vuonna 1958 von Magnusin toimesta Kööpenhaminassa vankeudessa elävien apinoiden keskuudessa levinneestä isorokon tyyppisestä rokosta.

Foster kuvasi vuonna 1959 kuusi ensimmäistä apinarokon ihmistartuntaa Länsi-Afrikassa, joista viisi oli lapsia (neljä Liberiassa, yksi Sierra Leonessa ja yksi Nigeriassa). Yksikään potilaista ei ollut rokotettu isorokkoa vastaan. Kolme oli vakavasti sairaita, mutta kaikki toipuivat. Kolme tapauksista ilmeni alueella, joka oli ollut isorokosta vapaa jo yli vuoden, vaikka 38 prosentilla paikallisista ei ollut arpea todisteena isorokkorokotuksesta (kenties siis 62 % oli konkreettinen todiste rokotuksesta). Kaksi potilaista oli toisinaan syönyt tapettuja apinoita tuoreeltaan ja muiden oli nähty leikkivän apinoiden sisälmyksillä. Serologiset tutkimukset apinoiden seerumilla eivät tuottaneet todisteita rokkoinfektioista. Muut raportit kertoivat Itä-Afrikassa löydetyn apinarokon vasta-aineita ihmisistä ja apinoista. Kuitenkin laboratoriotutkimuksissa ei kyetty erottamaan sitä variola-viruksesta.

Isorokon hävittämistä on luonnehdittu Maailman Terveysjärjestön erikoiskomiteassa ”variola-viruksen aiheuttaman kliinisen taudin hävittämiseksi. Luonnollisesti esiintyvän isorokon häviämisestä kertoo se, että ihmiset eivät merkittävästi jää kantamaan virusta epidemiologisella tavalla, sitä ei esiinny eläimissä laajassa mittakaavassa eikä ihmisissä ole viimeaikoina puhjennut tautitapauksia.”

Isorokko julistettiin virallisesti hävitetyksi 8. toukokuuta 1980. Aritan ja Gromykon mukaan (vuonna 1982) isorokon hävittämisestä oli se hyöty, että isorokkorokotukset voitaisiin lopettaa kaikissa maissa. Saman vuoden maaliskuuhun mennessä Maailman Terveysjärjestön 158 jäsenmaasta 150 oli poistanut isorokkorokotukset virallisesta rokotusohjelmastaan ja virallisen rokotustodistuksen vaatiminen on lopetettu kaikissa maissa, paitsi Tsadissa. Isorokkorokotusta suositeltiin vain pienelle ryhmälle tutkijoita, jotka joutuivat erityiseen riskiin käsitellessään variola-viruksia ja joidenkin maiden puolustusvoimille. Kuitenkin nämä edustivat edelleen tartuntariskiä rokotuksen aiheuttaman hetkellisen infektion vuoksi. Varusmiesten rokottaminen lopetettiin Suomessa ja englannissa vuonna 1981. Yksittäisiä apinarokkotapauksia raportoitiin edelleen Afrikan maista ja Intiasta. Orthopox-viruksia on onnistuttu eristämään muitakin lehmänrokon ja apinarokon lisäksi, kuten kamelirokko, gerbiilirokko (taterapox-virus) ja tanapox-virus (joka on tosin orthopoxin sijaan yatapox-virus). Näistä on ajoittain aiheutunut epidemioita, jotka muistuttavat paljolti isorokkoa tai vesirokkoa. Aritan ja Gromykon mukaan isorokon häviäminen on pysyvää ja mikäli tulevaisuudessa ilmaantuisi yllättäviä tilanteita, WHO olisi valmis hoitamaan ne.

Viimeinen isorokon epidemia koettiin lokakuussa 1977 Somaliassa. Sen jälkeen koko maailmassa on tutkittu yhteensä 151 tapausta. Englannissa tavattiin vuonna 1978 kaksi laboratoriosta alkanutta isorokkotapausta, kaikki muut tapaukset osoittautuivat vesirokoksi, tuhkarokoksi, apinarokoksi tai muuksi ihotaudiksi tai virheeksi kirjoitusasussa, tilastoinnissa tms.

Rokotusviranomaisten halutessa päästä eroon rokotteesta he voivat onnistua siinä hyvin. He myös selvästi tietävät, että taudin jättäminen omilleen toimii rajoituksien kautta ja taudin dynamiikan tuntien. Tauti tukahduttaa itse itsensä. On myös tärkeää huomata, että isorokkorokotusten alkaessa uudestaan jokin aika sitten Yhdysvalloissa, ne piti lopettaa vakavien seurausten vuoksi.

Vuoden 2003 alkupuolella päätettiin Yhdysvalloissa aloittaa isorokkorokotukset uudestaan valikoiduille osille populaatiota perustuen huoleen, että isorokkoa saatettaisiin käyttää bioaseena Yhdysvaltoja vastaan. Pian huomattiin kuitenkin, että isorokkorokotukset voisivat aiheuttaa 2000-luvun amerikkalaisissa aiempaa paljon enemmän ja vakavampia sivuoireita johtuen uusista immuunijärjestelmää heikentävistä lääkkeistä ja retroviruksista (kuten HIV). Useat rokotuksen saaneet kärsivät sydämen toimintahäiriöistä ja pysähdyksestä, sydäntulehduksista, follikuliitista (ihokarvojen tupen juuritulehdus) sekä lukuisista apinarokon puhkeamisista.

Tässä kohtaa kannattaa pysähtyä miettimään, miksi suurin osa amerikkalaisista kärsii heikommasta immuunivasteesta huolimatta kaikesta arvokkaasta ja kehittyneestä lääketieteestä. On paljastavaa, miten tutkijat nimesivät vain retrovirukset ja immuunivasteeseen vaikuttavat lääkkeet, mutta jättivät mainitsematta kaikkein eniten käytetyn immuunijärjestelmän heikentäjän: kaikenlaiset rokotukset. Pahimmin vaikuttavat tietysti aikaisin lapsuudessa annetut rokotukset, joiden yksi pahimmista vaikutuksista on nimenomaan sydän- ja verisuonijärjestelmään. Myös muut ongelmat ovat nousseet moninkertaisiksi, kuten diabetes, ylipaino, käytöshäiriöt, kuten ADHD, autismi, oppimisongelmat ja omituinen rikollisuus (kouluampumiset ja murhat).

Perinteisen lääketieteen immunologiset tutkimukset ovat paljastaneet viimeisen 120 vuoden aikana, että rokotteiden ainoa vaikutus on immuunijärjestelmän heikentäminen ja kehon altistaminen taudeille, joilta rokotusten piti suojata sekä muille infektioille. Riittää kun katsoo parhaimpia tietokirjoja, mieluiten ennen vuotta 1990 kirjoitettuja, joissa on annettu tilaa totuudelle. Ajankohtaisemmissa julkaisuissa Suuri Lääketeollisuus on ottanut valtaansa tiedon ja opetuksen ja muokannut omiin tarpeisiin soveltuvaksi. Jo 1900-luvun alussa Wright kirjoitti, että rokotteen ruiskuttaminen kehoon heikentää immuunivastetta ja voi aiheuttaa sairauden (kuten kävi armeijassa lavantaudin kanssa), mutta vastustuskyvyn palatessa se palaa yleensä vain samalle tasolle kuin ennen rokotusta. Parfentjev (1955), Kind (1959), Craighead (1975) ja monet muut todistivat rokotteiden herkistävän kaikenlaisille infektioille ja aiheuttavan allergioita. Vuonna 1989 Sood kumppaneineen todisti Hib-rokotteen altistavan haitallisille infektioille. Vuonna 1982 Mintz kuvaili uusiutuvan herpes simplex-infektion isorokkorokotteen rokotuskohdassa, kun lääkäri oli luvatta yrittänyt hoitaa sukuelinherpestä isorokkorokotuksella.

Vanhemmat rokottavat lapsiaan tuhkarokkoa, sikotautia, vihurirokkoa ja hinkuyskää vastaan unohtaen vanhan kansan viisauden, että nämä taudit ovat luonnollisia immuunijärjestelmän vahvistajia ja viimeistelijöitä, eivätkä rokotukset, jotka heikentävät vastustuskykyä. Oikein hoidettuna (ilman tulehduskipulääkkeitä ja antibiootteja) tuhkarokon sairastaminen mahdollistaa koko elämän kestävän immuniteetin sekä laajan vastustuskyvyn useille luustoa ja rustoja rappeuttaville sairauksille, immuunijärjestelmän sairauksille (kuten allergiat ja astma), ihotaudeille ja syövälle. Kuten Ronne todisti vuonna 1985, tuhkarokon sairastamatta jättäminen altistaa edellä mainituille sairauksille. Ronne tutki vain näitä sairauksia. Tuhkarokon sairastamisesta voi olla muitakin hyötyjä.

West julkaisi jo vuonna 1966 tutkimuksen, jonka mukaan sikotaudin sairastaminen suojaa kohtusyövältä. Hib-rokote muiden rokotteiden tapaan aiheuttaa diabetesta jo nuorissa lapsissa. Ylipainon ja diabeteksen räjähdysmäinen leviäminen on yhdistetty vauvojen rokotuksiin. Hannik ja Cohen huomasivat tutkimuksessa vuonna 1978, että vauvojen insuliinin tuotanto nousi merkittävästi jo tuntien jälkeen DTP-rokotuksesta. Ongelma voi jatkua aikuisikään asti ja johtaa aikuisilla aivojen glukoosin aineenvaihduntahäiriöihin ja lapsilla ylivilkkauteen, kuten Zametkin totesi tutkimuksessaan vuonna 1990. Tästä johtuen voi esiintyä kyltymätöntä ruoanhimoa, maksan rasvoittumista, umpieritysjärjestelmän häiriöitä, diabeteksen esiastetta ja käytöshäiriöitä, kuten AD/HD.

Lapsuusiän rokotusten aiheuttamien vahinkojen lista on loputon. Lisäksi rokotusten tehottomuus tautien estämisessä on hyvin dokumentoitu. Aikamme modernit sairaudet alkavat jo imeväisiän rokotuksilla ja niitä ruokkivat antibiootit ja tulehduskipulääkkeet.

Alkuperäinen artikkeli: http://www.whale.to/v/smallpox88.html