Oheinen artikkeli käsittelee Venäjän ja Ukrainan kriisin todellisia juurisyitä. Artikkeli perustuu professori Jeffrey Sachsin puheeseen EU:n [1] parlamentissa, liittyen Ukrainan sodan taustoihin. Artikkelissa on hyödynnetty jo aikaisempaa, Piers Morganin tekemää Sachsin haastattelua [2] samasta aiheesta. Hän esittää järisyttävää informaatiota konfliktin todellisista syistä, joita emme takuulla kuule läntisistä valtamedioista. Oikeaan tietoon perustuva julistus on ratkaisevan tärkeää myös tulevaisuuden Suomen rakentamisessa. Viittaamme kirjoituksessa esimerkiksi puolustusministeri Richard Cheneynin (1992) ja Zbigniew Brzezinskin (1997) käsityksiin Venäjän geopoliittisesta asemasta suhteessa länsivaltoihin, ja erittäinkin Yhdysvaltoihin. Sachsin mukaan Venäjällä ei ole ollut mitään intressejä tai alueellisia suunnitelmia Ukrainan suhteen. Brzezinskin mainitsemaa geopoliittista peliä Yhdysvaltojen maailman johtajuudesta on jatkunut nyt jo kolmen vuoden ajan Ukrainassa. Yhdysvaltojen reilut kolmekymmentä vuotta sitten alkanut NATOn itälaajentumisen projektin pääavaimet ovat Ukraina ja Georgia. Tässä ovat nykyisen Ukrainan sodan syttymisen sytykkeet, Venäjä ei ole sodan aloittaja. Yhdysvallat ovat toistaiseksi näyttäneet vihreää valoa Venäjän ja Ukrainan rauhanprosessille, mutta Eurooppa haluaa varustautua sotaan Venäjää vastaan.
Omat kommenttini ovat [hakasuluissa].
Taustaa – Itälaajentuminen
Yhdysvallat oli vuosina 1990-91 täysin varma maailmanjärjestyksen hegemoniansa pysyvyydestä. Venäjän vaatimuksille naurettiin.
Sachs on moneen kertaan kohotettu maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten listalle, joten hänen tietonsa ovat tietyssä suhteessa ainutlaatuisia. Sachs on kansantaloustieteen tunnetuimpia neuvonantajia. Hän on toiminut Latinalaisessa Amerikassa, Itä-Euroopassa, entisessä Jugoslaviassa, Aasiassa ja Afrikassa. Sachs on toiminut neuvonantajana entisissä itäblokin maissa alkaen vuodesta 1980.
Maidanin jälkeen Ukrainan uusi hallitus oli pyytänyt Sachsia matkustamaan Kiovaan. Siellä hänelle siunautui tilaisuus tehdä havaintoja vuoden 2014 myrskyisistä vallankaappauksen tapahtumista aitiopaikalta. Hän on ollut yhteydessä Venäjän johtajiin yli kolmenkymmen vuoden ajan, ja tuntee Yhdysvaltojen poliittiset ylimmän tason luonteen läpikotaisin. Selostuksessaan hän painottaa kokemuksiensa kertomista siksi, että hänen esityksensä ei ole toisen käden tietoa eikä ideologiaa, vaan omakohtaista kokemusta.
Yhdysvaltojen ulko- ja geopolitiikan ymmärtäminen auttaa oivaltamaan myös niitä tapahtumia, jotka ovat kohdanneet toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaa. Ukrainan kriisin lisäksi Yhdysvallat ovat aiheuttaneet esimerkiksi Serbian (1999), Irakin ja Syyrian sodat ja sodat Afrikassa, kuten Sudaniansa, Somaliassa sekä Libyassa. [Yhdysvallat ja sen tietyt liittolaiset ovat aloittaneet sotia ympäri maailmaa, toim. huom.] Tällainen on ollut vallitseva tilanne jo yli 40 vuoden ajan, toteaa Sachs.
Yhdysvallat oli vuosina 1990-91 täysin varma maailmanjärjestyksen hegemoniansa pysyvyydestä. Tuolloin Yhdysvaltojen poliittinen johtajisto noudatti ulkopolitiikkaa, jossa ei tarvinnut huomioida kenenkään muiden valtioiden vaatimuksia, näkemyksistä puhumattakaan ja viitattiin kintaalla kansainvälisille velvoitteille sekä YK:n säädöksille.
Sachs oli lukenut hiljattain arkistoidun muistion kansallisesta turvallisuudesta ja siinä olevasta hänen ehdotuksestaan keskustelun avaamiseksi liittyen silloisen Neuvostoliiton romahtamiseen. Muistion mukaan hänen sen aikaiset kollegansa nauroivat muistiolle. Sachs oli huomauttanut, että Yhdysvaltojen olisi pitänyt auttaa Neuvostoliittoa [Gorbatšovin perestroikassa [3] ja glasnostissa [4] toim. huom.] sen talouden vakauttamisessa ja uudistuspolitiikassa.
Muistikirjoissa, mukaan lukien entiset virkaveljeni Harvardissa sanoivat erityisesti, että teemme sen vähimmäismäärän estääksemme katastrofin. Meidän tehtävämme ei ole auttaa, vaan toimintamme periaatteet ovat päinvastaiset. Kun NL hajosi vuonna 1991, edellä esitetty näkemys korostui entisestään.
Vakaana näkemyksenä oli, että Yhdysvallat pyörittävät näytelmää. Cheney, Wolowitz ja monet muut hyvin tunnetut toimijat uskoivat tuolloin kirjaimellisesti, että vallitseva maailmanvalta kuului Yhdysvalloille, ja että heidän pyrkimyksilleen ei ollut esteitä. Heidän tavoitteenaan oli “siivota” entinen NL sekä sen liittolaiset, kuten Irak, Syyria, Serbia jne.
Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on pääsääntöisesti ollut kuvatun kaltaista jo 33 vuotta, ja ilman mitään ulkopolitiikkaa oleva Eurooppa on maksanut tästä todella kovan hinnan. Euroopalla ei ole ollut laisinkaan yhtenäisyyttä, vaan uskollisuus pelkästään Yhdysvaltoja kohtaan.
Irakin sotaan vuonna 2003, liittyi kumminkin joitakin loistavia riitakysymyksiä. Nimittäin Ranska ja Saksa eivät yllättäen hyväksyneetkään Yhdysvaltojen ja Britannian liittouman hyökkäyspäätöstä Irakiin, sillä liittouma ohitti YK:n turvallisuusneuvoston kysymättä myönnytystä interventioille.
Sachs täsmentää, että Irakin sota oli välittömästi Benjamin Netanyahu suunnitelma, joka sai tukea hänen virkaveljiltään Yhdysvaltojen Pentagonissa. Irakin sota toteutettiin Israelin puolesta, ja sen koordinaattorit olivat Paul Wolfowitz, Douglas Feith ja Netanyahu.
Eurooppa oli luisunut täysin Yhdysvaltojen alaisuuteen, erityisesti vuonna 2008, jota edeltävänä kautena Yhdysvallat spesifioi unipolariteettinsa sisältämään myös NATOn laajentumista aina Brysselistä, Vladivostokiin. Tällaisella asteittaisella itälaajentumisella ei ollut selvää rajaa. Kuvatulla USA:n yksinapaisella maailmanjärjestyksellä määriteltiin liittovaltion vihollisalueet, joita olivat ilman Yhdysvaltojen asetukikohtia olevat alueet. Bill Clinton, joka oli USA:n presidentti vuosina 1993-2001, allekirjoitti itälaajentumisen.
Sachsin mukaan Venäjällä ei ole ollut mitään intressejä tai alueellisia suunnitelmia Ukrainan suhteen. Hän vakuuttaa tämän olevan totuus, sillä hän oli ollut siellä vuosia, ja tiesi mistä puhui.
Venäjä neuvotteli ainoastaan 25-vuotisesta vuokrasopimuksesta, joka kestäisi vuoteen 2042, koskien ainoastaan Sevastopolin laivastotukikohtaa. Venäjä ei siis ole ollut toteuttamassa entistä suurvalta asemaansa, toteaa Sachs.
Ukrainan ja Venäjän kriisin alkusyyt
Zbigniew Brzezinskin (1997, xii–xiv) mukaan Euraasia on todellisuudessa aina ollut maailman vallan keskus. Toisen maailmansodan jälkeen, Yhdysvallat, Euraasian ulkopuolisena valtiona oli onnistunut [muiden muassa sotateollisuuden avulla, toim. huom.] kohoamaan globaaliksi johtajaksi, mikä korostui entisestään Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Euraasian geopoliittinen merkittävyys ei ole muuttunut ja täten Yhdysvaltain maailmanjärjestyksen hegemoniana säilyminen riippuu siitä, kuinka hyvin se selviää Euraasian muuttuvien valtasuhteiden kanssa. Euraasia oli Brzezinskin mukaan se geopoliittinen ”shakkilauta”, jolla taistelu maailman johtajuudesta käytäisiin (Brzezinski 1997).
Tätä Brzezinskin mainitsemaa geopoliittista peliä on nyt kolmen vuoden ajan pelattu Ukrainassa. Yhdysvaltojen aggressiivisuudet [2] Venäjää vastaan saivat korostuneen muotonsa jo vuodesta 1991 alkaen, kuten yllä esitettiin.
Zbigniew Brzezinski arvioi vuonna 1997, että Venäjä olisi jaettava kolmeen löyhästi yhteen liittyneeseen kokonaisuuteen Venäjän Euroopassa, Siperiassa ja Kaukoidässä. Vuonna 1999 Yhdysvaltain johtama NATO-liittouma pommitti Venäjän liittolaista Serbiaa 78 päivän ajan luhistaakseen Serbian sekä asettaakseen suunnattoman NATOn sotilastukikohdan irtautuneeseen Kosovoon. Yhdysvaltain sotateollisuuskompleksin johtajat tukivat voimakkaan näkyvästi Tšetšenian sotaa Venäjää vastaan 2000-luvun alussa.
Turvatakseen nämä siirrot Venäjää vastaan Washington ajoi aggressiivisesti NATOn laajentumista, huolimatta Yhdysvaltojen sekä Saksan Mihail Gorbatshoville ja Boris Jeltsinille annetuista lupauksista, joiden mukaan NATO ei tuumaakaan Saksasta itään. Kaikkein kiihkeimmin Yhdysvallat edisti NATOn laajentumista Ukrainaan ja Georgiaan ajatuksena, että Krimin Sevastopolissa sijaitseva Venäjän laivasto ympäröidään NATO-valtioilla. Tähän viitaten voidaan esittää, että Venäjän laivastoa ympäröiviä NATO-maita ovat: Romania (NATOn jäsen 2004), Bulgaria (NATOn jäsen 2004) ja Turkki (NATOn jäsen 1952). Edellä mainitut ovat ajatuksena suoraan Britannian imperiumin pelikirjasta Krimin sodassa (1853-6).
[5]Sachs [1] painottaa EU:n parlamentissa pitämässään esityksessään Yhdysvaltojen kuvitelleen 1990-luvulla ja myös 2000-luvun alkupuolella, että Venäjä ei piittaisi laisinkaan NATOn itälaajentumisesta ja NATO-maiden geopoliittisista hankkeista Euroopassa. Tuudittauduttiin myös siihen uskoon, että Venäjä ei konsaan liittoudu Kiinan ja Iranin kanssa, ja että Venäjällä ei muka olisi muita intressejä kuin Eurooppalainen intressi. [Yhdysvalloilta oli siis valtava maailmanpoliittinen virhe aliarvioida Venäjän eristäytyvän, kun sitä vastoin federaatio aloitti ennennäkemättömän sotilaallisen, taloudellisen ja poliittisen yhteistyön ja liittoutumisen kaakkois-Aasian maiden, Aasian liiton (CSO) ja BRICS-maiden kanssa, toim. huom.]
Sachsin mukaan Yhdysvaltojen otaksuma Venäjän hampaattomuudesta Euroopan itälaajentumiselle oli syynä siihen, että USA on ollut jatkuvasti sodissa. [Yhdysvaltojen tarkoituksena oli Venäjän saartaminen Mustalla merellä sekä estää Venäjältä pääsyn itäiselle Välimerelle, toim. huom. ]
Tähän yhteyteen sopii maininta Halford Mackinderin klassisesta sydänmaateoriasta, mikä soveltuu mainiosti myös Yhdysvaltojen tavoitteisiin Ukrainassa. Maailmanlaajuisessa mittakaavassa Euraasia oli Mackinderin mukaan globaalin vallan luonnollinen tyyssija, koska se sijaitsee keskellä, maailman keskipisteessä (Moisio [6] –). Mikäli Venäjän federaatio olisi luhistunut Washingtonin johtoisen transatlanttisen hegemonian marionetiksi Euraasian “sydänmaa” olisi ollut avoinna Aasiaan ja siellä muiden muassa Kiinaan.
Juuri tätä Sachs [1] tarkoitti esitelmässään, kun hän sanoi Yhdysvaltojen ulkopoliittisen johdon ajatelleen, että Ukrainan, Romanian, Bulgarian, Turkin ja Georgian valtaaminen olisi sulkenut kaiken puolustautumisen mahdollisuuden sekä kansainvälisen aseman.
Venäjälle oli ehdottomana punaisena rajalinjana Ukraina ja Georgia, joihin Venäjä ei millään muotoa sallinut NATOn laajentua. Päivän selvää on, että mikäli Venäjä olisi antanut periksi Ukrainan ja Venäjän kriisissä, NATO olisi laajentunut myös Ukrainaan ja Georgiaan. NATOn aloittaessa laajentumisensa itään, Venäjä varoitti Yhdysvaltoja, että pysäyttäkää laajentuminen välittömästi.
Ukrainan alistaminen proxy-taistelijaksi Venäjää vastaan on ollut kiteyttäen Yhdysvaltain 30-vuotinen sotilaallinen ja poliittinen hanke, jonka alkujaan suunnittelivat Cheney ja uuskonservatiivit, ja se on johdonmukaisena jatkumona tarkoitettu Venäjän heikentämiseen tai jopa hajottamiseen ja Venäjän mahdolliseen saartamiseen tietyillä NATO-maiden joukoilla sekä Venäjän provosoimiseen esittämään sotaa käyvää valtiota.
Ajatuksena oli siivota entisen itäblokin maat, ja alistaa ne USA:n kontrolliin ja osittaisena tavoitteena oli eliminoida Hamasin sekä Hizbollahin kannattajat. Netanyahun tavoitteena oli vahvistaa Israelin asemaa. Tämä on ollut Israelin ulkopolitiikkaa jo vuosikymmeniä, mikä on esitetty Yhdysvaltojen ulkopolitiikkana.
Yhdysvallat sytyttivät Ukrainan sisällissodan
Sachsin mukaan kesäkuussa 2008, kun Yhdysvallat valmistautui levittämään NATOa Ukrainaan ja Georgiaan, Venäjän presidentti Dmitri Medvedev ehdotti Euroopan turvallisuussopimusta, jossa vaadittiin kollektiivista turvallisuutta sekä NATOn yksipuolisuuden lopettamista. Riittää, kun sanon, että Yhdysvallat ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta Venäjän ehdotuksia kohtaan, vaan jatkoi sen sijaan NATOn laajentumista koskevia pitkäaikaisia suunnitelmiaan, toteaa Sachs.
Vladimir Putin antoi Venäjää koskevan toisen neuvotteluesityksen sen jälkeen, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh oli helmikuussa 2014 väkivaltaisesti syrjäytetty Yhdysvaltain hallituksen aktiivisella myötävaikutuksella tai jopa suoranaisella johdolla. Sachsin selityksen mukaan hän sattui näkemään Yhdysvaltojen osallisuuden läheltä, kun vallankaappauksen jälkeinen hallitus kutsui hänet kiireellisiin talouskeskusteluihin. Sachsin saapuessa Kiovaan, hänet vietiin Maidanille, jossa hänelle paljastettiin suoraan Yhdysvalloista saatava rahoitus Maidanin mielenosoitukselle.
Todisteet Yhdysvaltojen osallisuudesta vallankaappaukseen ovat aukottomat. Apulaisulkoministeri Victoria Nuland oli jäänyt tammikuussa 2014 kiinni, kun hän oli puhelinlinjalla juonitellut Ukrainan hallituksen vaihtamista. Samaan aikaan Yhdysvaltain senaattorit matkustivat henkilökohtaisesti Kiovaan lietsomaan mielenosoituksia. 21. helmikuuta 2014 eurooppalaiset, Yhdysvallat ja Venäjä solmivat Janukovitshin kanssa sopimuksen, jossa Janukovitsh suostui aikaistettuihin vaaleihin. Joskin vallankaappausjohtajat peruivat sopimuksen jo samana päivänä, valloittaen hallituksen rakennukset, uhaten uusilla väkivaltaisuuksilla ja syrjäyttäen Janukovitshin seuraavana päivänä. Yhdysvalloilta saatiin tuki vallankaappaukselle sekä välitön tunnustaminen uudelle hallitukselle.
Haastateltavan mukaan kyseessä oli tyypillinen CIA:n [taatusti oli myös Mossad mukana, toim. Huom.] johtama salainen hallinnonvaihdosoperaatio, joita on ollut useita kymmeniä eri puolilla maailmaa, mukaan lukien 64 tapausta vuosien 1947 ja 1989 välillä, jotka professori Lindsey O’Rourke on dokumentoinut huolellisesti. Peiteltyjä hallinnonvaihto-operaatioita ei tietenkään oikeastaan piiloteta, mutta Yhdysvaltain hallitus kiistää äänekkäästi roolinsa, pitää kaikki asiakirjat erittäin luottamuksellisina sekä systemaattisesti manipuloi maailmaa: ”Älkää uskoko sitä, mitä näette selvästi omin silmin!”. Yhdysvalloilla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.”
Yksityiskohdat operaatioista ilmestyvät kuitenkin lopulta julki silminnäkijöiden, ilmiantajien, asiakirjojen pakkojulkaisujen kautta tiedonvälityksen vapautta koskevan lain nojalla, vuosien tai vuosikymmenten jälkeen paljastuneiden asiakirjojen ja muistelmien kautta, mutta kaikki aivan liian myöhään todellisen vastuuvelvollisuuden kannalta.
Minsk I ja II rauhansopimukset Donbassin kansanmurha
Väkivaltaisella vallankaappauksella saatiin Itä-Ukrainassa sijaitsevan etnisesti venäläisen Donbassin alue irtautumaan vallankaappausjohtajista, sillä useat vallankaappausjohtajat olivat äärimmäisiä venäläisvihamielisiä “nationalisteja” [jotka olivat suurelta osin sionisteja, toim. huom.]. Lähes välittömästi vallankaappausjohtajat aloittivat venäjän kielen käytön tukahduttamisen, jopa venäjänkielisessä Donbassissa. Seuraavien kuukausien ja vuosien kuluessa Kiovan hallitus käynnisti sotilaallisen kampanjan irtautuneiden alueiden takaisin valtaamiseksi ja käyttäen uuskansallissosialistisia [olivat etupäässä sionistisen ideologian omaksuneita vale-kansallissosialisteja, toim. Huom.] puolisotilaallisia yksiköitä sekä yhdysvaltalaisia aseita.
Vuoden 2014 aikana Putin vaati toistuvasti neuvottelurauhaa, jonka saattelemana päästiin helmikuussa 2015 Minsk II -sopimukseen, joka perustui Donbassin autonomiaan sekä molempien osapuolten väkivallan lopettamiseen. Venäjä ei vaatinut Donbassia Venäjän alueeksi, vaan vaati sen sijaan autonomiaa ja etnisten venäläisten suojelua Ukrainan sisällä. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Minsk II –sopimuksen. Tästä piittaamatta Yhdysvaltain uuskonservatiivit horjuttivat sitä yksityisesti. Vuosia myöhemmin Saksan liittokansleri Angela Merkel pamautti totuuden julki. Länsimaat eivät pitäneet sopimusta juhlallisena sopimuksena vaan viivytystaktiikkana, jonka tarkoituksena oli antaa Ukrainalle ”aikaa” rakentaa sotilaallista vahvuuttaan. Sillä välin noin 14 000 ihmistä kuoli taisteluissa Donbassissa vuosina 2014-2021.
[Täsmällisemmin eversti MacGregorin mukaan [7] Yhdysvallat ovat liittolaisineen luoneet, kouluttaneet ja varustaneet Ukrainan suuren armeijan, jolle annettiin päämääräksi vain hyökätä Venäjää vastaan, joten luonnollisesti Venäjän puolustusvoimat lopulta aloittivat puolustukselliseen erikoissotaoperaation Ukrainassa. Tämä tapahtui paljon sen jälkeen, kun Ukrainan lännen masinoimat sotajoukot olivat Itä-Ukrainassa surmanneet 14 000 venäläistä vuosien 2014 ja 2022 välillä. Toim. huom.]
Neuvotteluista
Minsk II -sopimuksen lopullisen kaatumisen jälkeen Putin ehdotti jälleen neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa joulukuussa 2021. Tuolloin kysymykset menivät jo NATOn laajentumista pidemmälle ja liittyivät myös ydinaseistusta koskeviin peruskysymyksiin. Yhdysvaltain uuskonservatiivit olivat asteittain luopuneet ydinaseiden valvonnasta Venäjän kanssa: Yhdysvallat luopui yksipuolisesti ballististen ohjusten torjuntaa koskevasta sopimuksesta (ABM-sopimus) vuonna 2002, sijoittaen Aegis-ohjuksia Puolaan ja Romaniaan vuodesta 2010 alkaen ja käveli ulos välivaiheen ydinasevoimien sopimuksesta (INF-sopimus) vuonna 2019.
Näiden vakavien huolenaiheiden vuoksi Putin pani 15. joulukuuta 2021 pöydälle luonnoksen ”Amerikan Yhdysvaltojen ja Venäjän federaation väliseksi sopimukseksi turvallisuustakuista”. Välittömin pöydällä ollut asia (sopimusluonnoksen 4 artikla) oli Yhdysvaltojen pyrkimyksen lopettaa NATOn laajentaminen Ukrainaan. Yritin vakuuttaa Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden neuvonantajalle Jake Sullivanille vuoden 2021 lopussa, että Bidenin Valkoisen talon pitäisi osallistua neuvotteluihin, kertoo Sachs. Hän jatkaa, että tärkein neuvoni oli välttää sota Ukrainassa hyväksymällä Ukrainan puolueettomuus eikä NATO-jäsenyys, joka oli Venäjälle kirkas punainen rajaviiva, mikä saattaa johtaa jopa ydinase Harmageddoniin.
Valkoinen talo torjui neuvoni jyrkän typerästi ja kummallisesti väittäen, että NATOn laajentuminen Ukrainaan ei kuulu Venäjälle! Mutta mitä Yhdysvallat sanoisi, jos jokin maa läntisellä pallonpuoliskolla päättäisi sijoittaa sinne kiinalaisia tai venäläisiä tukikohtia? Sanoisiko Valkoinen talo, ulkoministeriö tai kongressi: ”Se on ihan hyvä, se on vain Venäjän tai Kiinan ja isäntämaan asia”? Ei. Maailma oli vähällä joutua ydinsota Harmageddoniin vuonna 1962, kun Neuvostoliitto sijoitti ydinohjuksia Kuubaan, ja Yhdysvallat asetti merikaranteenin ja uhkasi sodalla, elleivät venäläiset poista ohjuksia. Yhdysvaltain sotilasliitto ei kuulu Ukrainaan sen enempää kuin Venäjän tai Kiinan armeija kuuluu Yhdysvaltain rajan läheisyyteen.
Putinin neljäs neuvottelutarjous annettiin maaliskuussa 2022, jolloin Venäjä ja Ukraina lähes solmivat rauhansopimuksen vain viikkoja Venäjän 24. helmikuuta 2022 alkaneen sotilaallisen erikoisoperaation alkamisen jälkeen. Venäjä tavoitteli jälleen kerran yhtä suurta asiaa: Ukrainan puolueettomuutta eli ei NATO-jäsenyyttä eikä Yhdysvaltain ohjusten isännöintiä Venäjän rajalla.
Ukrainan presidentti Vladimir Zelenskyj hyväksyi nopeasti Ukrainan puolueettomuuden, ja Ukraina ja Venäjä vaihtoivat papereita Turkin ulkoministeriön taitavalla välityksellä. Sitten yhtäkkiä, maaliskuun lopussa, Ukraina luopui neuvotteluista. Miksi? Koska USA käski heitä tekemään niin, ja myös siksi, että Iso-Britannia oli lähettänyt Boris Jonsonin manipuloimaan Ukrainan hallintoa, vetoamalla mm. siihen, että kysymyksessä olisi ollut länsimainen hegemonia.
Britannian pääministeri Boris Johnson, joka seurasi Krimin sodasta (1853-6) asti jatkunutta brittiläisen Venäjän-vastaisen sodanlietsonnan perinnettä, matkusti välittömästi Kiovaan varoittamaan Zelenskyjtä puolueettomuudesta ja siitä, että Ukrainan on tärkeää voittaa Venäjä taistelukentällä. Nykyisen tilanteen mukaan Ukraina on hävinnyt sodan ja sen kriittinen infrastruktuuri on raunioina sekä ukrainalaisten menehtyneiden määrä on noussut yli puolen miljoonan.
Presidentti Vladimir Putin itse selitti selkeästi viidennen neuvottelutarjouksen 14. kesäkuuta 2024, vakuuttaen puheessaan diplomaateille Venäjän ulkoministeriössä Ukrainan sodan lopettamisen ehdot:
”Ukrainan pitäisi omaksua puolueeton, liittoutumaton asema, olla ydinaseeton ja käydä läpi demilitarisointi ja “natsitunnuksia” kantavista sotilasjoukoista vapautuminen, Putin sanoi. ”Näistä parametreista sovittiin laajasti Istanbulin neuvotteluissa vuonna 2022, mukaan lukien demilitarisointia koskevat erityiset yksityiskohdat, kuten sovitut panssarivaunujen ja muun sotilaskaluston määrät. Saavutimme yhteisymmärryksen kaikista kohdista.
”Varmasti Ukrainan venäjänkielisten kansalaisten oikeudet, vapaudet ja edut on suojattava täysimääräisesti”, hän jatkoi. ”Uudet alueelliset realiteetit, mukaan lukien Krimin, Sevastopolin, Donetskin ja Luganskin kansantasavaltojen, Hersonin ja Zaporižžjan alueiden asema Venäjän federaation osina, olisi tunnustettava. Nämä perusperiaatteet on tulevaisuudessa virallistettava perustavanlaatuisilla kansainvälisillä sopimuksilla. Tämä edellyttää luonnollisesti myös kaikkien länsimaiden Venäjään kohdistuvien pakotteiden poistamista.”
Venäjälle on kolme keskeistä kysymystä: Ukrainan puolueettomuus eli ehdoton kielto NATOn laajentumiselle, Krimin pysyminen Venäjän hallussa ja rajamuutokset Itä- ja Etelä-Ukrainassa. Kaksi ensimmäistä ovat lähes varmasti neuvottelukelvottomia. NATOn laajentumisen lopettaminen on perustavanlaatuinen casus belli (oikeutus sodalle). Krim on Venäjälle myös keskeinen asia, sillä Krimillä on ollut Venäjän Mustanmeren laivasto vuodesta 1783 lähtien ja se on olennainen osa Venäjän kansallista turvallisuutta.
Kolmas ydinkysymys, Itä- ja Etelä-Ukrainan rajat, ovat keskeisiä neuvottelukohta. Yhdysvallat ei voi teeskennellä, että rajat ovat loukkaamattomia sen jälkeen, kun NATO pommitti Serbiaa vuonna 1999 luopumaan Kosovosta ja kun Yhdysvallat painosti Sudania luopumaan Etelä-Sudanista. Kyllä, Ukrainan rajat piirretään uudelleen 10 vuotta kestäneen sodan, taistelukentän tilanteen, paikallisten asukkaiden valintojen ja neuvottelupöydässä tehtyjen kompromissien tuloksena.
Sachs painottaa, että Zelensky, Biden ja muut NATO-maiden johtajat ovat valehdelleet Ukrainan kansalle toistuvasti, että Ukraina voittaisi taistelukentällä ja että neuvotteluvaihtoehtoja ei ole. Ukraina on nyt sotatilalain alainen. Kansalaisille ei anneta mitään sananvaltaa koskien sen teurastusta.
Ukrainan selviytymisen ja ydinsodan välttämisen vuoksi Yhdysvaltojen presidentillä on tänään yksi ensisijainen vastuu: neuvottelut, jota Trump nykyisin yrittänee toteuttaa.
Trump – Moderni kylmä sota – Israelin lobbyn valta
Donald Trump astui ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen presidentin virkaan vuonna 2017. Miltei ensitöikseen Trump aloitti Ukrainan tuntuvan asevarustelun, jolloin tuonelan viikatemies niitti tuhansittain satoaan.
Miksi Trump on tehnyt yhteistyötä Putinin kanssa mahdollisen rauhan saavuttamiseksi Ukrainan ja Venäjän välille? Sen tähden, että Trump ei halua kokea tappiota, sanoo Sachs. Trumpin valtava itserakkauden kiihko ei siedä häviäjän osaa, joten kysymyksenä eivät ole moraaliset seikat. Mikäli Venäjä ja Yhdysvallat haluavat lopettaa Ukrainan sodan, ei Euroopan meluava sotakiihko pysty sitä estämään.
Trumpin hallinnon pyrkimykset ovat kuitenkin imperialistiset. Yhdysvaltojen tavoitteena on edelleen olla maailmanjärjestyksen hegemoni, joka määrittää normit ja pelisäännöt.
[Vaikka Washington ei pystynyt lujittamaan ja laajentamaan Moskovan kautta suuntautuvaa geopolitiikkaansa Itä-Aasiaan on Yhdysvaltojen yli 30 vuotta kestänyt itälaajentumisen projekti alistanut Euroopan Yhdysvaltojen astinlaudaksi.
Presidentti Trumpin “hallintokauden” Yhdysvallat ei ole aloittanut siirtymistä moninapaiseen maailmanjärjestykseen, eikä se ole aloittamassa liennytyspolitiikkaa Yhdysvaltojen ja Aasian välillä.
Liennytyksen sijaan Washington on aloittanut kylmän sodan II. Ensimmäisen kylmän sodan vastakkainasettelun aikana, heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, kaksi suurvaltaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat keskenään ja Kiina oli taka-alalla. Nykyisin k-sota siis jatkuu kylmänä sotana II, jossa Venäjän federaatio on puolestaan taka-alalla ja Kiina on sitä vastoin etulinjassa. Tänään Yhdysvallat kohdistaa tarmonsa Kiinan nousevan maailmanjärjestyksen hegemonian tuhoamiseen. Tätä varten tarvitaan jonkin asteista “liennytystä” myös Venäjän kanssa.
Yllä esitettyä kylmän sodan linjaa (II) tukee Trumpin uhkailut ja suunnitelmat sotilaallisen voimankäytön hyödyntämisestä Panaman kanavan palauttamiseksi takaisin Yhdysvaltojen hallintaan.
Trump on taannoin syyttänyt Panaman hallintoa siitä, että se antoi kiinalaisten sotilaiden hallita elintärkeää laivojen oikoreittiä. Lisäksi Trumpin mukaan Panama veloittaa yhdysvaltalaisilta aluksilta kohtuuttomia hintoja kanavan käyttämisestä, uutisoi New York Times. [8]
Lähi-itään on avautumassa Yhdysvaltojen uusi sotapesäke
Jos yksi sotapesäke sulkeutuu, niin toinen avautuu. Trump pyrkii kaikin voimin vahvistamaan valtioterroristisen juutalaisvaltion Suur-Israel hankkeen toteutumiseksi Lähi-idässä.
Tähän sisältyy Yhdysvaltojen ja Israelin suunnitelmat Gazan kaistan liittämiseksi osaksi Israelia. Lisäksi palestiinalaisten karkottamisella on tarkoituksena valaa bensaa liekkeihin Lähi-idän tulen aralla alueella, mikä on katsottu soveltuvaksi myös Iranin provosointiin. Lähi-idän geopoliittinen tilannehan saattaa eskaloitua alueellista konfliktia laajemmaksi sodaksi.
Lähtökohtaisesti Israelin lokakuussa vuonna 2023 aloittaneen valtioterrorismin vakaana tarkoituksena oli ainoastaan laajemman elintilan valloittaminen. Gazan kaista haluttiin yhdistää Israeliin sekä suorittaa alueella perusteellinen sekä systemaattinen etninen puhdistus, mikä paljastuu joukkotuhona eli Gazan holokaustina. Toim. huom.]
Kursivoitua vahvistaa Sachsin esitys, jonka mukaan USA on luovuttanut Lähi-idässä ulkopolitiikan täysin Benjamin Netanyahulle jo 30 vuotta sitten. Israelin lobby (pro Israel-lobby) dominoi Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaa suvereenisti.
Toimittajan päätelmiä
Haluan korostaa ainakin kahta syvällisesti oleellista teoreemaa, jotka kylläkin esiintyvät Sachsin esityksissä, mutta joita on tarpeellista selventää.
Ensinnäkin Yhdysvallat ovat pelkästään instrumentaalinen tekijä. Toteamus, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan murskaavasti vaikuttaneet uuskonservatiivit ovat myös Ukrainan sisällissodan ja Ukrainan sekä Venäjän välisen kriisin taustalla, kaipaa selvennystä. Uuskonservatiivien toiminta on sama kuin Washingtonin sisä- ja ulkopolitiikkaan vaikuttavien juutalaisjärjestöjen toiminta. Juutalaismafia on käytännössä valloittanut Yhdysvaltojen talouden, lehdistön ja mediamaailman kokonaisuudessaan sekä strategiset asemat presidentin neuvonantajina, kuin myös tiedusteluelimissä. Tällaisessa asetelmassa Israelin johtajilla on vaarallisen voimakas vaikutus Washingtonin sisä- ja ulkopolitiikkaan.1; 2; 3 Tähän ilmeisesti viittasi myös Sachs sanoessaan, että Israelin ja Israel-lobbyn vaikutus Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaan on vaarallista. [Se ei ole vaarallista vain Yhdysvalloille, vaan koko maailmalle, toim. Huom.].
Juutalaisten pankit omistavat Yhdysvaltojen keskuspankin (Federal Reserve), joka huolehtii dollarien “painatuksesta” (pääsääntöisesti nykyisin käytössä on virtuaaliraha) ja lainaa kyseiset rahat Yhdysvaltain valtiolle. Tämän ansiosta juutalaispankit nauttivat valtavista tuloista riistäen Yhdysvaltoja ja mahdollistaen jättiläismäisen lahjonnan.4
Yhdysvaltojen Pro-Israel lobby, jota kutsutaan myös sionisti- ja Israelin lobbyksi, muodostavat uskomattoman voimakkaan poliittisesti organisoituneen verkoston, jonka tavoitteena on vaikuttaa Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Ulkopoliittisesti mainitun eturyhmän pyrkimyksenä on toimia Israelin hyväksi, mikä on linjassa Israelin hallituksen kanssa. Merkittävimpinä toimijoina Israel-lobbyn liikehdinnässä ovat Amerikan järjestäytyneet ”juutalaiset”. Muita Israel-lobbyyn kuuluvia vaikuttajia, niin kristityistä kuin myös ”juutalaisista” muodostuneet, ovat esimerkiksi American Israel Public Affairs Committee (AIPAC), uuskonservatiivit, Christians United for Israel (CUI) ja kristillinen sionismi, jonka kaltaisia ryhmiä löytyy myös Euroopasta.5
Juutalaismafian tarkoituksena on Ukrainan sodalla köyhdyttää Euroopan valtioita ja lietsoa vihamielisyyksiä Euroopan ja Venäjän välille sekä eurooppalaisten ja venäläisten välille ja luoda Ukrainasta Itä-Eurooppaan toinen Israel. Tämä viimeksi mainittu tarkoitus ei näyttäisi nykyisellään onnistuvan. Lisäksi mafialla on päämääränään kolmannen maailmansodan pesäkkeiden sytyttäminen, nykyisin lähinnä Lähi-itään, juutalaismafian maailman vallan saavuttamiseksi.
Instrumentaalisesti yllä sanottu asettuu Yhdysvaltojen ja sen tiettyjen liittolaisten, NATO-maiden tilille, mutta todellisuudessa tekijöitä ja vastuullisia ovat etenkin juutalaismafia sekä mafian lakeijat.
Yhdysvallat ylläpitää ja pyrkii vahvistamaan maailmanjärjestyksen hegemoniaansa erilaisilla “rauhaan” pakottamisen operaatioilla. Näiden “ystävällisten” toimenpiteiden tarkoituksena on poikkeuksetta kaataa taloudellisesti riippumattomien ja itsenäisten valtioiden hallituksia sekä korvata ne Yhdysvaltojen asettamalla “demokraattisella” ja uusliberalistisella hallituksella. Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten operaatioiden jäljiltä jää ympäri maailmaa savuavia raunioita, kuolleiden ihmisten ja eläinten raatoja sekä tuhottuja viljelysmaita rakennuksineen. Tällaista tapahtuu poikkeuksetta siellä missä Yhdysvallat on liittolaisineen touhunneet.
Jeffrey Sachsin haastattelusta selviää Yhdysvaltojen geopoliittinen osallisuus Ukrainan sotaan, eli NATOn itälaajeneminen, jonka on ollut tarkoituksena palvella Yhdysvaltojen johtaman maailmanjärjestyksen hegemonian ylläpitämistä ja vahvistamista.
Kuten Sachs huomauttaa, Euroopan ei pidä lietsoa sotaa Venäjää vastaan, eikä rientää Kiovaan villitsemään tilannetta, vaan eurooppalaisten poliittisten johtajien olisi mentävä Moskovaan neuvottelemaan rauhasta ja niin muodoin keskustelemaan poliittisten ja taloudellisten suhteiden avaamisesta Euroopan sekä Venäjän välille. Tällaista diplomatiaahan Eurooppa nykyisin tarvitsee. Euroopan ei pitäisi puhua ydinasepelotteen kehittämisestä, vaan kukin Euroopan valtion täytyisi ottaa itse vastuu puolustuksestaan ja ulkopolitiikastaan.
Markku Juutinen
Lähteet
Suomentanut: Sami Antinniemi (27.3.2025). Professori Jeffrey Sachs avaa Ukrainan sodan taustat luennollaan EU parlamentissa. https://www.youtube.com/watch?v=aEHEw8JjD9M [1]
Jeffrey Sachs (2024). Maailmankuulun asiantuntijan järisyttävä paljastus Ukrainan ja Venäjän kriisistä. (https://www.youtube.com/watch?v=cHVrSIpOjfc) [9]
Moisio, Sanna (–): Synnystä häpeän kauttauudelleenpolitisoitumiseen– Viisi näkökulmaa geopolitiikkaan. https://journal.fi/tt/article/view/57994/19718 [6]
Brzezinski, Zbigniew (1997). The Grand Chessboard – American Primacy and Its Geostrategic Imperatives. New York: Basic Books.
Lisa Friedman (1/2025): The New York Times. Why Does Trump Want the Panama Canal? Here’s What to Know. (https://www.nytimes.com/2025/01/08/world/americas/trump-panama-canal.html [8]).
1. Walt, Stephen ja Mearsheimer, John (2007). The Israel Lobby. Audio Renaissance, a division of Holtzbrinck Publishers LLC.
2. Dershowitz, Alan (2006). Debunking the Newest – and Oldest – Jewish Conspiracy: A Reply to the Mearsheimer-Walt “Working Paper”. (https://sites.hks.harvard.edu/research/working_papers/dershowitzreply.pdf) [10]
3. Dulles, John Fpster (1953-1959). USA:n ulkoministeri; D. Neff 1995/2002, Fallen Pillars: U.S. Policy Towards Palestine and Israel Since 1945, s. 99.
4. Steinhauser, Karl (1994). EU- huomispäivän super-Neuvostoliitto. Karprint; Muut kirjailijan vapaamuurari aiheiset teokset: Laillinen mafia; Paholaisen toimihenkilöt; Kuka kukin on ilman naamioita.
5. John Mearsheimer and Stephen (2006). London Review of Books; Walt The Israel Lobby. (https://www.lrb.co.uk/v28/n06/john-mearsheimer/the-israel-lobby) [11]