Juutalaiset ja rahanlainaus, osa 1

”Korko velalle kasvaa ilman sadetta.” – Juutalainen jiddišinkielinen sananlasku.

Juutalaiset on kautta historian yhdistetty koronkiskontaan. Keskustelin hiljattain ystäväni kanssa hänen taloudellisista vaikeuksistaan – hän on joutunut tekemisiin pikavippifirman kanssa. Nämä firmat tarjoavat melko pieniä, takaamattomia, lyhytaikaisia lainoja ihmisille, jotka yrittävät pitää kiinni asemastaan ja elintasostaan. Korko on tähtitieteellinen. Ystäväni kertoi, että korko syö niin suuren osan hänen tuloistaan, että palkkapäivänä hänen on otettava heti uusi samanlainen laina.

Hän oli siis ansassa. Katsoin ystävääni, jonka perheeseen oli juuri syntymässä vauva. Tarjouduin maksamaan hänen nykyisen lainansa kaikki korot sillä ehdolla, että hän ei enää missään tapauksessa ota uutta vastaavaa lainaa. Kiitollisena hän hyväksyi tarjoukseni, mutta en voinut olla epäilemättä, että hän pian taas lankeaa näiden houkuttelevien pikalainojen seireenilaulun kuullessaan.

Cicero on lausunut, että säästäminen on tuloista suurimpia. Säästäväisyydessä on mielestäni enemmän kysymys henkilökohtaisesta luonteesta kuin taloudellisesta järjestelmästä. Niin tai näin, ystäväni on joutunut maailmanlaajuisen lainahämähäkin verkkoon, jonka uhreiksi valikoituvat usein ahkerat rehellistä työtä tekevät, mutta heikosti taloutta ymmärtävät kansalaiset. Hämähäkki pysyy hengissä syömällä muiden tuloja. Paikalliset pienet pikaluottofirmat ovat vain kansainvälisen verkoston ääripää, uloin lonkero. Pöydässä, jossa mässäillään köyhien ja ahkerien ihmisten viimeisillä euroilla, istuu liikemiehiä, joita yhdistää usein etninen side. He jatkavat koronkiskonnan ikivanhaa perinnettä. Eikä tämä ole pelkkä ”stereotypia”. Koronkiskonnan historia on hyvin dokumentoitu, ja uskon, että artikkelini vie lopunkin pohjan stereotypiasyytöksiltä. Toisin kuin meille kerrotaan, rahanlainaajien heimo on valinnut roolinsa omasta tahdostaan. Siinä missä muut alat vaativat työtä, hikeä ja sitkeyttä, rahanlainaajien sato – eli korko – kasvaa itsestään.

Niille, jotka syyttävät artikkeliani ”ennakkoluuloisuudesta”, tahdon korostaa, että olen tutkinut asiaa perusteellisesti. Käsittelemäni firmat ja henkilöt ovat todellisia ja pyydänkin, että tosiasioiden annetaan puhua puolestaan. Tarkoitukseni on todistaa, että juutalaisilla on selkeä yhteys koronkiskontaan. Tämä väite ei ole myytti eikä stereotypia. Historiallisella katsauksella sekä yksityiskohtaisella todistusaineistolla nykymaailmasta, yrityksineen ja yksilöineen, tarkoitukseni on osoittaa, että maailmassa on menossa valtava ja haitallinen rahallisten ja muiden resurssien siirto ei-juutalaisilta juutalaisille. Vaikka mittakaava on ennennäkemätön, keinot ovat ikivanhat. Tulen osoittamaan tämän yksityiskohtaisesti ja kuvaamaan menetelmiä, joista merkittävin on taloudellinen petos. Artikkelisarjan kolmannessa osassa kerron myös käsityksistäni siitä, mitä asialle voidaan tehdä sekä pohdin ei-juutalaisten ja juutalaisten taloudellisia kytköksiä kautta aikojen.

Historiallinen tausta

Kevin McDonald kirjassaan Separation and Its Discontents kuvaa, kuinka ”juutalaisten taipumus lainata rahaa ei-juutalaisille (goyim)” oli syynä syytöksiin taloudellisesta juutalaisesta ylivallasta. McDonald toteaakin, että rahanlainaaminen oli ”merkittävä syy kantaväestön antisemitismille”. Rahanlainaamista pidettiin hyväksikäyttönä. Se aiheutti entistäkin negatiivisemman reaktion, kun huomattiin, että koronkiskontaa harrasti ”etninen ryhmä, joka erosi siitä yhteiskuntaluokasta, jolle se rahaa lainasi”. Monille juutalaisille koronkiskonta oli elanto. Syntyikin käsitys, että rahanlainaaminen oli eräänlaista heimojen ja etnisten ryhmien välistä sodankäyntiä, koska juutalaisyhteisö toimi koko ajan erittäin etnosentrisesti. Juutalaisia pidettiin myös hallitsevan eliitin käsikassarana tavallista kansaa vastaan. Juutalainen historioitsija Robert Chazan onkin kirjoittanut, että keskiajalla Euroopassa uskottiin yleisesti, että ”rahanlainaaminen oli väline, jonka avulla juutalaiset kävivät loppumatonta taistelua kristinuskoa ja kristittyjä vastaan”.

Rahanlainaamisesta tulikin ei-juutalaisen protestin äänekkäin argumentti juutalaisia vastaan, kun oli kyse taistelusta resursseista. Haim Hillel Ben-Sassoon mainitseekin kirjassaan ”Economic History of Jews”, kuinka ”koronkiskonta oli päätoimeentulo” 1100-luvulta 1400-luvulle juutalaisille ympäri Euroopan ja kuinka tämän seurauksena ”juutalaisvastaiset vainot saivat uskonnollisten piirteiden lisäksi taloudellisen ulottuvuuden”. Monien juutalaisvastaisten tapahtumien motiivit olivat pintapuolisesti uskonnollisia, kuten syytökset siitä, että juutalaiset uhrasivat kristittyjä lapsia. Ne olivat kuitenkin yhtä lailla seurausta äärimmilleen viedystä koronkiskonnasta, sillä talonpoikaisväestö halusi päästä veloistaan ja samalla saada eräänlaisen synninpäästön. Aikakausi synnyttikin uuden kirjallisen ja taiteellisen linkin juutalaisten, veren ja rahan välille. Taiteilijat, kirjailijat ja julkisuuden henkilöt totesivat, että raha on yhteiskunnan verta ja että juutalaisten vuoksi kansakunta oli vuotamassa kuiviin. Suurenmoinen esimerkki tästä taiteesta on esimerkiksi Paolo Ucellon kuusiosainen Praedella (katso kuva alapuolella).

Kuvassa näkyy juutalaisen panttilainaajan koti. Verta näkyy taka-alalla ja sitä valuu myös oven alta. Oven takana rahanlainaaja on ilmeisesti yrittänyt keittää Jeesuksen ruumista. Kiukkuiset kansalaiset yrittävät rikkoa oven, oletettavasti suojellakseen Jeesusta ja kostaakseen rahanlainaajalle.

Taulu oli paikallisen katolisen veljeskunnan tilaustyö, mutta sen sanoma ei ollut suinkaan vain teologinen, vaan se kosketti tavallisten ihmisten arkea. Kuten Jay Berkovitz on todennut, suuri osa juutalaisten ja kantaväestön maallisista ristiriidoista sai tuohon aikaan uskonnollisen sävytyksen. On varmasti totta, että myös juutalaisten suhtautuminen kristinuskoon synnytti paljon vihaa.

Vielä vuonna 1908 itävaltalainen juutalaisprofessori Feilbogen ja hänen vaimonsa sekä kälynsä joutuivat kansainvälisen kohun keskiöön. Vieraillessaan Roomassa he saivat ehtoollisen itseltään paavilta, mutta sylkivätkin öylätin välittömästi lattialle. (Washington Heraldin uutisen voi lukea täältä.) Juutalaiset joutuivat kansainvälisesti tekemään valtavasti työtä korjatakseen tapauksen vahingoittaman julkisuuskuvansa. Feilbogenin yliopisto ilmoitti voivansa erottaa hänet virastaan, minkä vuoksi juutalaisprofessori lupasi (epäuskottavasti) voivansa kääntyä vaikka katolilaiseksi hyvittääkseen aiheuttamansa ongelmat.

Useimmat juutalaisiin kohdistuneet hyökkäykset perustuivat kuitenkin taloudellisiin tekijöihin ja kilpailuun resursseista. Koronkiskonta osoittautui niin tuottoisaksi hankkeeksi juutalaisille ja juutalaisuudelle, että hyödyt ajoivat haittojen edelle, vaikka kantaväestön hyökkäykset juutalaisia ja paikallista rahaeliittiä vastaan olivatkin tavallisia. Koronkiskonta auttoi juutalaisia hankkimaan resursseja ja resursseilla pyrittiin varmistamaan juutalainen väestönkasvu. Korkea syntyvyys oli tärkeä osa juutalaisten yhteiskunnallista ryhmästrategiaa. Kuten Chazan toteaa:

”Erikoistuminen rahanlainaamiseen toi mukanaan monenlaisia seuraamuksia […] Toisaalta se toi mukanaan myös juutalaisen kansan määrän kasvun keskiaikaisessa läntisessä kristityssä maailmassa. Tämä oli merkittävä edistysaskel juutalaisten keskiaikaisessa historiassa.”

Suurinta vaaraa rahanlainaamiselle eivät edustaneet paikalliset, hajanaiset väkivallanteot, vaan koko ryhmän karkottaminen maasta, jos yhteistyö paikallisen eliitin kanssa ei onnistunut. Eliitin antama turva oli keskeistä juutalaisille, jotta nämä pystyivät jatkamaan moraalittomana pidettyä koronkiskontaansa. Niinpä valtion myöntämän turvan loppuminen yleensä johti nopeasti koronkiskonnan loppumiseen ja juutalaisten poismuuttoon – usein täydelliseen häätöön koko maasta. Esimerkiksi Englannissa vuonna 1275 Edvard III oli pakotettu säätämään ankarat koronkiskonnan vastaiset lait, kun tilanne kärjistyi juutalaisten ja talonpoikaisväestön (ja myöhemmin myös aateliston) välillä. Kun englantilaiset kutsuivat italialaiset hoitamaan pankkitoimintaa, juutalaiset keskittyivät kolikoiden leikkaamiseen. Tämä oli talousrikollisuuden muoto, jossa kolikoista hiottiin osa ulkoreunasta pois, minkä jälkeen ne palautettiin takaisin kiertoon. Kierrossa olleet kolikot eivät sisältäneet enää ilmoitettua määrää arvometalleja ja rikolliset tekivät voittoa irti hiomallaan metallilla. Niinpä vuonna 1290, kun rikollishanke oli paljastunut ja juutalaistaustaisten rikollisten taloudelle tuoma haitta huomattiin, kaikki juutalaiset karkotettiin maasta.

Regensburgissa, tyypillisessä eteläisen Saksan kaupungissa, juutalaiset olivat asteittain laajentaneet rahanlainaamistoimintaansa vuosien 1250 ja 1400 välillä. Rahaa lainattiin pääasiassa paikalliselle kaupungille, ylhäisölle ja papistolle. Vuoden 1400 jälkeen rahaa lainattiin myös alemmille säädyille. Näin oli tapahtunut Englannissa jo aiemmin. Ben-Sassoon huomauttaakin, että ”ritarit, porvarit ja käsityöläiset panttasivat arvoesineitä lyhytaikaisten velkojen saamiseksi korkealla korolla.” Kuten Englannissa, jännitys etnisten ryhmien välillä kasvoi ja johti lopulta juutalaisten karkotukseen vuonna 1519. Saksalaisten kaupunkien säilyneet asiakirjat 1200–1400 –luvuilta osoittavat, että juutalaisten asettuessa alueelle oli välittömästi säädettävä lakeja ja asetuksia heidän toimintansa kontrolloimiseksi. Huoli juutalaisten vallasta oli universaali. Italiassa juutalaisten rahanlainausta säädeltiin toimilupakäytännöllä. Koronkiskontaa rajoitettiin esimerkiksi lailla, jonka mukaan korko ei voi ylittää koskaan pantin arvoa. Vuonna 1264 Puolassa säädettiin vastaava laki koskien juutalaisten rahanlainaamistoimintaa.

Kun 1700- ja 1800-luvulla varsinainen pankkitoiminta kehittyi, juutalaiset, perinteiset rahanlainaajat, siirtyivät pankkeihin ja perinteinen rahanlainaaminen menetti merkitystään. Rahanlainaaminen sai myös uusia muotoja, kun tavaran ostamiseen myönnettiin ensimmäistä kertaa ”luottoa”. Rahanlainaaminen kätkeytyi siis osaksi tavarakauppaa, eikä juutalaisten tarvinnut toimia enää yhtä näkyvästi. Itäisessä Euroopassa pankkitoiminta oli vähemmän kehittynyttä ja monesti rahaa lainasi paikallisen tavernan juutalainen omistaja, joka myös myi ravintolansa tuotteita ”luotolla”. Jo 1400-luvun lopusta alkaen monet eliitit ympäri Euroopan olivat antaneet juutalaisille yksinoikeuden alkoholin tuotantoon ja myymiseen.

Koronkiskonta, alkoholimonopoli ja alkoholikauppa luotolla muodostivat vaarallisen vyyhdin, johon talonpoikaisväestö sotkeutui perin juurin. Raportti Minskistä Tsaarille vuonna 1797 kertookin, että ”maanomistajat pitävät juutalaisia tavernanomistajina… ja myymällä viinaa luotolla… juutalaiset ajavat paikalliset ihmiset perikatoon.” Alkoholikauppiaat syyllistyivät erittäin usein petoksiin. Esimerkiksi Unkarissa yleinen sterotypia oli juutalainen, joka houkuttelee ihmiset juomaan velaksi. Juovuksissa oleva maalainen menettää käsityksensä juomastaan määrästä ja joutuu aamulla krapulassa hyväksymään juutalaisen esittämän laskun. Alkoholin myynnistä ja muista taloudellisista väärinkäytöksistä syntynyt jännite purkautuikin sitten 1780-luvulla siten, että Joosef II, Pyhä Rooman keisari, ehdotti kaikkien juutalaisten tavernaoikeuksien peruuttamista valtakunnassaan.

Monet juutalaiset muuttivat Venäjältä länteen 1800-luvulla ja toivat mukanaan laajan kokemuksensa luotoista ja lainoista. Heillä ei ollut enää mahdollisuutta alkoholimonopoliin, mutta he käyttivät kykyjään vähittäiskaupassa myöntämällä maksuaikaa sekä toisaalta panttaamalla arvoesineitä ja myöntämällä rahalainoja. Panttilainaamot olivat suorastaan ”koko juutalaisen yhteisön elinehto”. Näin sanoo muun muassa Raymond Scheindlin kirjoittaessaan tilanteesta Italiassa. Juutalaiset tavoittelivat etnistä monopolia panttilainaamo- ja rahanlainaustoiminnassa. Monopolin saavuttamiseksi rahanlainaajat alkoivat painostaa paikallista eliittiä. Leon Poliakov kertoo tällaisesta ”lobbaamisesta” 1400-luvun Italiasta: ”Aluksi kristittyjen panttilainaamojen lisenssejä ei enää uusittu. Sitten vuonna 1437 lainaamisen monopoli myönnettiin juutalaisyhteisölle.”

1850-luvulla juutalaisia alkoi muuttaa suurina joukkoina Yhdysvaltoihin ja panttilainaamisesta tuli nopeasti heidän ikioma bisnes. Juutalaiset perheet lainasivat toinen toisilleen rahaa ilman korkoa. Etnisellä yhteistyöllä he valtasivat koko alan. Vuoden 1866 New York Times –lehdessä kirjoitettiin varastettujen tavaroiden kaupasta ja todettiin, että ”juutalaisilla on monopoli kaupungin panttilainaamotoiminnassa”. Wendy Woloson kirjoittaa panttilainauksen historiaa käsittelevässä teoksessaan USA:n panttilainauksesta vuonna 1860, että ”panttilainaamoiden ja käytettyjen tavaroiden jälleenmyyjät olivat voittopuolisesti juutalaisia, jotka olivat rakentaneet koko alalla toimivan perheverkoston”.

Eräs tällainen yritys oli 1900-luvun alun Sam’s Loans, joka sijaitsi Detroitin Michigan Avenuella. Tänään Samin pojanpoika Les Gold tekee bisnestä tositelevisio-ohjelmassa Hardcore Pawn. Ohjelmassa Les nyhtää perheineen korkeita korkoja pääosin köyhiltä mustilta. Pintapuolinenkin ohjelman tutkiminen paljastaa toiminnan rasistisen luonteen. Koska sarja on kuitenkin ”tositelevisiota”, niin on kai uskottava, että Goldin perhe todellakin saa elantonsa puijaamalla synnynnäisesti tutkimusten mukaan vähemmän älykästä väestöryhmää. Muutamia jaksoja katsottuani voin sanoa, että ohjelma on erikoinen seos roskatelevisiota ja valaisevaa roduista kertovaa antropologiaa.

Raha-alalle suuntautuneet juutalaiset ovat kautta historian keksineet uusia keinoja kehittää liiketoimintaa, joissa rahaa luodaan tyhjästä. Alalla on kuitenkin vaikea tehdä mullistavia innovaatioita, minkä kolikoiden leikkaaminen ja ikivanha panttilainaamotoiminta todistavat. Verkkolainat ja pikavipit ovat alan viimeisimpiä keksintöjä ja niihin tulemme paneutumaan artikkelisarjan seuraavissa osissa.

Alkuperäinen artikkeli julkaistu englanniksi lähteineen The Occidental Observerin verkkosivuilla.

Lue myös: Englannin keskuspankin vaiettu historia