Kolumni: Värillä on väliä

– Isä, minkä värisiä ovat viikonpäivät? kysyi Tuukka, 5 vuotta.

Isä Timppa hitusen kakisteli:

-Ei kai ne nyt erityisesti minkään värisiä ole.

– Onpas! sanoi Tuukka varmana.

-Maanantai on vihreä. Maanantaissa on maa niin kuin maassa ja maa on vihreä.

Hyvin päätelty 5-vuotiaalta. Pistämätöntä logiikkaa.

Mietiskelin tuota Tuukan havaintoa istuessani tapani mukaan aamusella takarappusilla odottamassa auringon nousua ja kuunnellen heräävän luonnon ääniä. Kahvimuki huurusi vierelläni puuportaalla. Kulkevatko viikonpäivien värit väriympyrän mukaan: vihreä, keltainen, oranssi, punainen, violetti, sininen? Väriympyrästä jäisi silloin puuttumaan sunnuntai. Hmm. Jospa lepopäivä sunnuntai on kaikki värit? Onko yö väliväri?

Tästä johduin tuumailemaan värien merkitystä yleensä. Sisustuksessa kulkevat muotivärit: huonekalut, tapetit, kaakelit, sisustuskankaat ja pikkukrääsä noudattavat kaikki trendejä. Taidemaalarin silmään se on kurja asia. Trendi ei huomioi, sopiiko muodissa oleva väri suomalaiseen valoon. Ei se huomioi myöskään sitä, millainen on kokonaisvaikutus suomalaisessa valossa. Beige voi olla käytännöllinen ja se voi olla hyvä tausta, mutta yhdessä vähäisen talvisen valon kanssa ja suurina pintoina sillä on taipumus lisätä masennusalttiutta.

Beigeä piristäisivät tietyt turkoosin ja sinisen tai vihreän sävyt. Sisustuksessa yleisempi on kuitenkin roosa-beige yhdistelmä. Ja siitä tulee mieleen lähinnä sateessa kastunut Mustialan ruusun nuppu, jonka terälehdet ovat alkaneet rusehtaa.

Monasti ihmisillä on värikausia: he tuntevat tarvitsevansa jotain tiettyä väriä ja jokin väri taas alkaa äkkiä inhottaa. Miksipä ei noudattaisi näitä mielihaluja? Antaisi tyylipoliiseille piutpaut ja asuisi vaikka karamellipurkissa, jos se sillä hetkellä hyvälle tuntuu?

Vihreän, luonnollisen kasvuston tiedetään rauhoittavan ja virkistävän ihmistä. Kaupunkien viherkeitaat ovat suosittuja oleskelupaikkoja. Mutta vihreydellä on kaupungissa käytännöllinenkin merkitys. Puutalojen aikakaudella kaupungeissa oli komeat koivukujat, koska lehtipuut hidastavat tulipalojen etenemistä. Samalla koivujen juuristo piti kulkuväylät kuivempina: koivukuja oli luontainen imeytyslenttä sade- ja tulvavesille. Koivukuja viilensi ilmaa ja sitoi pölyä ja melua.

Hyöty, kauneus ja tuoksu samassa paketissa! Vai voiko olla suomalaista, joka ei tiedä miltä koivu tuoksuu sateen jälkeen?

Suomalaisista filmeistä päätellen koivulla on myös tärkeä osuus suomalaisten lisääntymisessä. Ei sitä elokuvaa, jossa ei koivua kiertävä tyttö olisi muutamaa filmiruutua myöhemmin siunatussa tilassa. Hmm…jospa avohakkuiden yleistymisellä on yhteys syntyvyyden alenemiseen Suomessa? Ei ole enää riittämiin koivuja kierrettäväksi – eikä maaseudulla tyttöjä niitä kiertämään.

Tiedättekö Jean Gionon kirjan Mies joka istutti puita? Kirjassa lammaspaimen Elzéard Bouffier istuttaa puita – tuhansittain puita ja elvyttää autioituneen luonnon Vanhan Provencen alppiseudulla. Puiden istuttaminen tuo mukanaan veden kuivalle seudulle, ja veden mukana tulevat taas ihmiset ja eläimet.

Jäljellä oleva kahvitilkka mukissani on jo jäähtynyt ja aurinko noussut. Sen säteet valaisevat kaikkea vihreyttä edessäni ja maalaavat sävyt uusiksi. Tummasta tulee kirkkaampaa. Verkkainen aamu vaihtuu virkeään päivään.