Kriittistä holokaustitutkimusta: Babi Jar

Teksti ilmestyi alkujaan Vesa-Ilkka Laurion kirjoittamassa ”Antero Holmilan holokaustikirjan arvostelu” –artikkelissa. Magneettimedia ottaa vastuun artikkelin uudelleenjulkaisusta.

Babi Jarista Holmila kirjoittaa kirjansa ”Holokausti” sivulla 115: ”Kiovan ulkopuolella 29.-30.9.1941 Babi Jarin rotkossa suoritetussa laajamittaisimmassa yksittäisessä juutalaisten massateloituksessa ammuttiin kahdessa päivässä lähes 34 000 juutalaista.”

Mitään todisteita Holmila ei esitä. Hän kuitenkin antaa viitteen Wendy Lowerin artikkeliin ”From Berlin to Babi Jar”. [1] Myöskään siinä ei esitetä todisteita. Artikkelinsa sivulla 1 Lower ainoastaan siteeraa, mitä juutalainen Vasili Grossman kirjoitti syksyllä 1943 neuvostoliittolaisessa sanomalehdessä ”Red Star” (”Punainen tähti”), ja sivulla 2 hän siteeraa juutalaisen David Budnikin todistajanlausuntoa.

Grossman kirjoittaa, että syyskuun lopussa 1941 saksalaiset olivat Babi Jarissa murhanneet 50 000 juutalaista ja haudanneet heidät rotkoon ja että he nyt (syksyllä 1943) kaivoivat ruumiita ylös ja polttivat niitä.

Budnik puolestaan kertoo todistajanlausunnossaan (Stuttgart 1969), että 29.-30.9.1941 Kiovan juutalainen väestö teloitettiin Babi Jarin rotkossa. Teloitettujen määräksi hän ilmoittaa 33 711, puolet naisia. Hän kertoo myös, että vankilan ja hautausmaan takana – poissa todistajien silmistä – sijainneessa rotkossa saksalaiset ampuivat partisaaneja, vastarintaliikkeen jäseniä, kommunisteja, Komsomolin jäseniä, puna-armeijan sotilaita, rautatietyöläisiä, armeijan jäseniä, Dnjeprin laivaston miehistöä, ukrainalaisia, venäläisiä, juutalaisia ja puolalaisia – kenet tahansa, jonka he katsoivat tarpeelliseksi tappaa. Kuitenkin juuri väitetyn teloituspaikan vierestä, aivan rotkon pään kohdalta, kulki Melnikova-katu, yksi kaupungin pääkaduista, joten Budnik ei tuntenut paikkaa ja tuskin on itse koskaan käynyt siellä (vaikka väittää olleensa mukana polttamassa ruumiita). Rotkon (joka on itse asiassa eroosiouoma) väitettyyn teloituspaikkaan (juutalaisen hautausmaan viereen) oli kaikilla aivan avoin näkymä. [2]

Kuinka luotettava on sodanaikainen neuvostojuutalainen propagandakirjoitus? Mikseivät neuvostoliittolaiset tiedustelukoneet sitten ottaneet yhtäkään ilmakuvaa väitetyistä Babi Jarin valtavista polttorovioista, vaikka puna-armeija oli juuri väitettyjen ruumiidenpolttamisten aikaan (elo-syyskuussa 1943) voimakkaasti etenemässä Kiovan ympäristössä ja vaikka neuvostokoneita oli Kiovan taivaalla suuri määrä ja alueelle pudotettiin neuvostoliittolaisia laskuvarjojoukkoja? [3]

Ja kuinka juutalainen Budnik olisi voinut tietää teloitettujen määrän täsmällisesti? Tai keitä teloitettiin? Eihän hän edes tuntenut paikkaa.

Ehkä Budnik kuitenkin tietää, että Kiovan ympäristössä oli (ja yhä on) Neuvostoliiton sisäministeriön (NKVD) ja siinä – ja ajoittain sen ulkopuolella – toimineen salaisen poliisin GPU:n (myöh. OGPU, GUGB, NKGB; salainen poliisi oli vahvasti juutalaiskontrollissa) murhaamien yli 200 000 ihmisen joukkohaudat; ehkä niitä oli juuri Babi Jarin rotkossakin, koska koskaan rotkoa ei ole haluttu kaivaa auki mahdollisten joukkohautojen ja niiden uhrien tutkimiseksi – Neuvostoliiton ja sen juutalaisten suorittamat joukkomurhat olisivat tulleet julki. Ehkä siksi Budnik luettelee juutalaisten lisäksi noita muitakin ja esittää heidät saksalaisten tappamiksi, olihan olemassa vaara, että joku joskus alkaa noita joukkohautoja avata, ja siltä varalta on hyvä jo ennalta sälyttää syy saksalaisten päälle.

Ehkä koko Babi Jarin tarina on peitetarina neuvostoliittolaisten (ja NL:n juutalaisten) omien joukkomurhien peittämiseksi.

Neuvostoliiton uutistoimisto TASS ilmoitti 17.3.1989, että Kiovan vieressä sijaitsevista Bikivniasta (= Bykovnia) ja Darnytsian (= Darnica) metsästä oli valtion komission mukaan löytynyt joukkohautoja, joissa oli 200 000 – 300 000 Stalin ajalla murhatun ns. kansanvihollisen ruumiit. [4]

Saksalainen sanomalehti Frankfurter Allgemeine Zeitung kertoi sen jälkeen 27.4.1989, että Kiovan lähistöltä on jälleen löydetty Stalinin puhdistusten uhrien ruumiita (lähteenä lehdellä moskovalainen lehti Literaturnaja Gazeta). Ruumiita oli kaivettu esiin siihen mennessä 200 seitsemästätoista haudasta, ja kaivuutyö jatkui edelleen. Uhrit oli teloitettu niskalaukauksella (NKVD:n käyttämä teloitustapa). Esiin kaivamiseen oli ryhdytty ”Muistoyhdistyksen” vaatimuksesta (yhdistys selvitti Stalinin ajan murhattujen kohtaloa). Muistoyhdistyksen mukaan Kiovan ympäristön joukkohaudoissa on jopa 240 000 NKVD:n 1930-luvun loppupuolella teloittaman ihmisen ruumiit. [5]

Tuo ”Kiovan ympäristö” tarkoitti myös Babi Jaria (4 km Kiovan keskustasta). Jörg Friedrich toteaa kirjoituksessaan ”Judenmord in Babiy Yar”, että NKVD käytti Babi Jarin rotkoja teloituspaikkoina. [6] Jos siellä siis on joukkohautoja, niissä on NKVD:n niskalaukauksella teloittamien ihmisten ruumiita – ehkä kymmeniä tuhansia tai enemmänkin. Tosin teloituspaikalta uhreja on voitu viedä muualle haudattavaksi.

Puolan radio kertoi lähetyksessään 12.8.2006, että Ukrainan hallituksen komission mukaan Kiovan vieressä sijaitsevassa Bikivnian kylässä olevissa joukkohaudoissa olevat tuhannet uhrit ovat kuolleet Stalinin ajan puhdistuksissa eivätkä saksalaisten suorittamissa teloituksissa. Kyläläiset kertoivat nähneensä 1930-luvulla, että paikalle ajoi kuorma-autoja, joista tippui matkan varrelle verta. Uhreja haudoissa on epävirallisten arvioiden mukaan 200 000 – 300 000, ja uhrit olivat puolalaisia. [7]

Mahdollisesti nämä uhrit on teloitettu Babi Jarin rotkossa ja sitten kuljetettu muualle haudattaviksi. Joukkohautoja on löytynyt muutaman kilometrin säteellä Kiovan keskustasta Bikivnian ja sen vieressä sijaitsevan Darnytsian metsän lisäksi myös Bilohorodkan (= Bialogrodka) kaupunginosasta.

Joachim Hoffmannin kirjan ”Stalin’s war of Extermination” mukaan läntisessä Ukrainassa likvidoitiin vuosien 1939 (tällöin Puola jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken) ja 1941 (tällöin alkoi Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota) välillä ehkä jopa miljoona ihmistä. [8] Artikkelissaan ”The Killing Fields of Kiev” (Commentary-lehti lokakuu 1990) ukrainalainen tutkija Marco Carynnyk kuvasi NKVD:n vuosien 1937 ja 1941 välillä suorittamia hirvittäviä joukkomurhia.

Näiden hirvittävien rikosten peittämiseksi maailman juutalaiset ja heitä mm. kommunismin muodossa palvelevat ei-juutalaiset ovat sepittäneet saksalaisten syyllistämiseksi tarinan nimeltä ”saksalaisten Babi Jarissa suorittama juutalaisten joukkomurha.” Tämä tarina on samanlainen valhe kuin Katynin tarina, jossa neuvostoliittolaiset väittivät saksalaisten murhanneen Katynissä useita tuhansia puolalaisia, vaikka syyllisiä olivat he itse (kuten sittemmin osoitettiin).

Holmilan Wendy Lowerin välityksellä todistajikseen nostamat kaksi juutalaista, Vasili Grossman ja David Budnik, eivät väitteillään ja lausunnoillaan – ilman ensimmäistäkään todistetta – todistakaan yhtään mitään. Saadakseen todistusarvon väitteet ja lausunnot vaativat tuekseen dokumentaarisen tai rikosteknisen (joukkohautoja, ruumiita, ruumiinavauskertomuksia, rikoksen aseita ja luoteja, polttorovioiden jälkiä jne.) todistusaineiston, mutta sellaista Holmilan todistajat eivät esitä.

Babi Jarin tarina lepää muutenkin väkisin vain keksittyjen ”silminnäkijälausuntojen” ja sodanjälkeisissä näytösoikeudenkäynneissä annettujen epäluotettavien ”tunnustusten” varassa, sillä dokumentaarisina lisätodisteina esitetyt saksalaisten Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitukset (ja eräs niiden pohjalta laadittu toiminta- ja tilanneraportti) ovat osoittautuneet väärennetyiksi ja sen vuoksi todisteiksi kelpaamattomiksi (tästä tuonnempana). Koska todellisia todisteita ei ole, on ollut pakko turvautua sepitettyihin ”silminnäkijätodistuksiin” ja kiristettyihin ”tunnustuksiin”.

Mutta mitä Kiovassa tuolloin todella tapahtui? Olisiko saksalaisilla teoreettisestikaan ollut syytä ryhtyä teloittamaan laitonta sotaa käyviä partisaaneja ja näiden avustajia, sabotöörejä, sala-ampujia, attentaattoreita, ryöstäjiä, propagandan levittäjiä tms. tai vaihtoehtoisesti ottamaan vastapuolen jonkin (kansainvälisten lakien vastaisen) rikoksen vuoksi repressaalivankeja ja teloittaa heitä varoitukseksi, ettei vastapuoli enää ryhtyisi vastaaviin tekoihin? Holokaustitahothan väittävät, että saksalaiset teloittivat Babi Jarissa 29.9. – 30.9.1941 suuren määrän juutalaisia (tätä he kutsuvat ”juutalaisten joukkomurhaksi”) ja pari vuotta myöhemmin, 18.8. – 19.9.1943 (tai eräiden lausuntojen mukaan aina syyskuun lopulle asti), laittoivat 327-miehisen ”erikoiskommandon” kaivamaan rotkoon haudatut ruumiit ylös ja hävittämään ne polttamalla. [9]

Kiovan tapahtumat syyskuussa 1941. Saksalaiset joukot valtasivat Kiovan 19.9.1941. Samana päivänä kaupungin Lenin-museosta löytyi n. 500 kiloa dynamiittiräjähteitä, joihin oli asennettu kaukosytytys. Seuraavana päivänä kaupungissa alkoi tapahtua räjähdyksiä, ja mm. sitadelli ja tykistön esikunta lensivät ilmaan. Blobelin Sonderkommando 4a:n Vorkommando (esikommando, jota johti August Häfner) joutui majoittumaan hätämajoitukseen erään stadionin tiloihin kaupungin reunalle. 24.9. lensi ilmaan 6. armeijan tukijoukkojen (29. armeijakunnan) päämaja hotelli Continental. Myös upseerien majoitusrakennus tuhoutui räjähdyksessä. Syyskuun loppuun mennessä purettiin 670 miinaa, lukemattomia Molotovin cocktaileja ja tuhansia kiloja valmiiksi asennettuja dynamiittipommeja. Suuri tulipalo, joka riehui viisi päivää (24.9.-28.9.1941), tuhosi Kiovan keskustan laajalta alueelta. Sammutustyöt eivät onnistuneet, koska Neuvostoliiton joukot olivat poistuessaan tuhonneet kaupungin vesilaitoksen. Räjähdyksissä ja tulipaloissa kuoli n. sata saksalaista upseeria ja useita satoja saksalaisia sotilaita. Kaupungin asukkaita kuoli vielä suurempi määrä, ja 50 000 ihmistä jäi kodittomaksi. Sonderkommando 4a:n pääjoukko saapui kaupunkiin 24.9., ja heti samana iltana kommandon päällikkö Blobel haavoittui räjähdyssirpaleesta päähän. [10]

Kuka oli syyllinen? Jos räjäytykset ja tulipalot olisivat olleet puna-armeijan aiheuttamia, ne olisivat olleet laillisia sotatoimenpiteitä eikä saksalaisilla olisi ollut mitään syytä kosto- tai repressaalitoimiin. Puna-armeijan syyllisyyteen viittasi se, että saksalaiset löysivät neuvostoliittolaisen räjäytyskartan, johon oli merkitty 50-60 räjäytettävää kohdetta Kiovan kaupungin alueelta, ja saksalaisten pioneerien suorittamat tutkimukset todella osoittivat kartan tiedot oikeiksi. Noin 40 kohdetta oli tuolloin vielä räjähtämättä, ja Nürnbergin oikeudenkäynnissä todistaneen Jodlin mukaan räjähteisiin oli asennettu radioaalloilla toimiva kaukosytytys. [11]

Jos kuitenkin sabotaasitekojen takana olivat laittomasti sotivat partisaanit, [12] silloin saksalaisilla oli oikeus ja käsky teloittaa syylliset ja syyllisiksi epäillyt. Partisaaneja ei katsottu sotilaiksi, ja heidät voitiin teloittaa rikollisina. Kaupungissa todella oli partisaaneja ja sabotöörejä, ja monet heistä olivat juutalaisia. [13]

Näitä partisaaneja ja juutalaisia saatiin myös kiinni itse teosta. Edellä mainittu SK 4a:n Vorkommandon komentaja August Häfner todisti Nürnbergin Einsatzjoukko-oikeudenkäynnissä v. 1947, että kun hän liikkui kaupungissa, hän huomasi tulipalojen vierestä rakennuksia räjäytettävän, ja kun hän tiedusteli kahdelta tapaamaltaan upseerilta syytä tähän, hän sai vastaukseksi, että rakennuksia räjäytetään tulipalon edestä, jotta niistä saadaan koottua puuosat pois ja niin saadaan palon eteneminen estettyä (vettähän ei ollut saatavilla). Tässä yhteydessä hän kuuli kyseisiltä upseereilta, että kun he olivat saaneet jonkin kohdan räjäytettyä, alkoivat viereisen korttelin talot oudosti palaa, ja kun iskujoukot iskivät kyseisen korttelin taloihin, he löysivät jokaisesta rakennuksesta useita juutalaisia bensiinikanisterit käsissä levittämässä bensiiniä ja sytyttämässä tulipaloja. Kyseisestä korttelista iskujoukot olivat pidättäneet 60 juutalaista. Samassa Einsatzjoukko-oikeudenkäynnissä syyttäjän edustaja Benjamin B. Ferencz totesi: ”Überdies kam noch die Tatsache hinzu, dass die Juden an den Brandlegungen teilgenommen hatten.”

Suomeksi: Tämän lisäksi tuli vielä se tosiasia, että juutalaiset olivat osallistuneet tulipalojen sytyttämiseen. [14]

Näiden tulipalojen vuoksi suuri määrä ihmisiä sai surmansa. Saksalaisilla oli siis täysi syy ja velvollisuus suorittaa juutalaisten ja partisaanien ja näiden avustajien teloituksia. Näitä teloituksia varmasti suoritettiin, mutta missä ja kuinka laajoina, siitä ei ole olemassa varmaa tietoa. Udo Walendy kirjoittaa lehdessään Historische Tatsachen (nro 51, s. 5):

”Und in Kiew waren auf Grund umfangreicher Brandlegungen, an denen massgeblich Juden beteiligt waren, und Heckenschützeneinsätzen deutsche Vergeltungsmassnahmen durchgeführt worden, zu denen sogar 15-18 Mann des Sonderkommandos (Sk) 4a abkommandiert worden waren. Diese Massnahmen, über deren Ort und Umfang nichts Definitives bekanntgeworden ist, wurden nach den Grundsätzen des Kriegsrechts durchgeführt und erfassten keineswegs die jüdische Bevölkerung, sondern nur Täter und wohl auch Tatverdächtige. Diese Massnahme der Wehrmacht hatten die Sowjets nicht zum Anlass genommen, anzuprangern.”

Suomeksi:

Ja Kiovassa oli suoritettu laajojen tuhopolttojen – joihin juutalaisia oli osallistunut huomattavassa määrin – ja sala-ampujien toiminnan vuoksi saksalaisten kostotoimenpiteitä, joihin oli komennettu myös erikoiskommando 4a:n 15-18 miestä. Nämä toimenpiteet, joiden paikasta ja laajuudesta ei ole tullut tietoon mitään lopullista, suoritettiin sotaoikeuden periaatteiden mukaan, eivätkä ne koskeneet suinkaan juutalaista väestöä vaan syyllisiä ja varmasti myös syyllisiksi epäiltyjä. Näitä Wehrmachtin toimenpiteitä neuvostoliittolaiset eivät olleet katsoneet aiheelliseksi ryhtyä julkisesti tuomitsemaan.

Nämä lailliset toimenpiteet ovat siis eri asia kuin Babi Jarin väitetyt joukkomurhat. Valitettavasti ne ovat peittyneet holokaustitahojen massamurhaväitteiden alle.

Holokaustitahot, tai ainakin suuri osa heistä, muuten sanovat väittämiensä joukkomurhien olleen kosto tulipalojen sytyttämisestä, ja silloin kyseessä ei ensinkään olisi ollut ”holokausti” vaan rangaistus sabotaasiteoista. Babi Jar ei siinä tapauksessa edes kuuluisi Holmilan kirjaan, jonka otsikko on ”Holokausti”.

Keskellä näitä valtavia sabotaasitekoja saksalaiset luonnollisesti alkoivat pohtia tilannetta. Päättävässä asemassa olivat kaupungin komentajaksi asetettu kenraalimajuri Eberhard, 6. armeijan komentaja, sotamarsalkka von Reichenau, ja 29. armeijakunnan komentaja, jalkaväenkenraali von Obstfelder. Kaupungissa olivat myös vanhempi SS- ja poliisijohtaja Jeckeln ja Einsatz-joukko C:n komentaja Rasch, ja luonnollisesti myös he osallistuivat pohdintoihin.

Repressaaleista ja rangaistuksista päättäminen kuului Saksan armeijalle, ei Einsatz-joukoille tai niiden kommandoille, sillä nämä saattoivat toimia vain yhteistyössä armeijan kanssa. Udo Walendy kertoo lehdessään Historische Tatsachen nro 51 (s. 29), että jopa Einsatzjoukko C:n määräykset alaisuudessaan toimivalle erikoiskommando 4a:lle kulkivat 6. armeijan päämajan kautta. Armeijan ja sen eri osastojen tiedustelu-upseerien (Ic) tehtäviin kuului mm. erikoiskommandojen toiminnan saattaminen samaan linjaan sotatiedustelun, salaisen sotapoliisin ja välttämättömien operaatioiden kanssa. Erikoiskommando 4a:n komentaja Blobel ei siis voinut itse päättää mistään ”Babi Jarin joukkomurhasta”, vaikka holokaustitahot ovat tällaisen joukkomurhan asettaneet hänen syykseen. Eikä Blobel edes ollut väitetyn joukkomurhan aikana paikalla (hän oli haavoittunut päähän). Sotamarsalkka von Reichenau oli ottanut Blobelin erikoiskommando 4a:n suoraan alaisuuteensa ja jakanut sen kolmeen osaan ja sijoittanut osat 6. armeijan eri divisioonien yhteyteen. [15]

Kirjoituksessaan ”Judenmord in Babiy Yar” Jörg Friedrich toteaa, että aluksi 25.9.1941 tilanteesta neuvottelivat Reichenau ja Obstfelder ja sen jälkeen 27.9.1941 käytiin neuvotteluita toisaalta Obstfelderin, Eberhardin, 113. jalkaväkidivisioonan komentaja Zickwolfin ja kahden yleisesikuntaupseerin kesken ja toisaalta 29. armeijakunnan tiedustelu-upseeri majuri Schirmerin, pioneeriupseereiden ja SD:n (tietojenhankinnasta vastaava Turvallisuuspalvelu) ja puolueen virkailijoiden kesken. Neuvotteluiden pääaiheina olivat luonnollisesti tulipalojen saaminen kontrolliin ja vastarintaliikkeen sabotaasitekojen jatkumisen vaara. Jälkimmäinen asiakohta oli Paul Blobelin erikoiskommando 4a:n toimialuetta. Voimassa oli Obstfelderin 23.9.1941 tälle erikoiskommandolle antama määräys, että vain sabotaasitekoihin syyllistyneitä tai sabotaasiteoista epäiltyjä juutalaisia tuli teloittaa. [16] Holokaustitahojen väitteet ”Babi Jarin joukkomurhasta” ovat siis vääriä, koska tuollainen joukkomurha olisi ollut vastoin määräyksiä.

Tästä eteenpäin onkin saatu kuulla sitten vain holokaustitahojen omaa tarinaa.

Seinäplakaatit. Holokaustitahojen mukaan saksalaiset päättivät neuvotteluissaan kostaa Kiovan juutalaisväestölle niin, että heidät murhataan. Jotta heidät saataisiin kokoon, saksalaiset kuulemma kiinnittivät 28.9.1941 kaikkialle Kiovaan seinäplakaatteja (yht. n. 2 000 kappaletta), joissa juutalaiset velvoitettiin saapumaan tiettyyn paikkaan (kahden kadun kulmaukseen aivan Babi Jarin rotkon viereen) seuraavana (29.9.1941) aamuna klo 8.00.

Udo Walendy toteaa lehtensä Historische Tatsachen numerossa 51, sivulla 29, että holokaustikirjallisuudessa esitetty väitetty plakaattiteksti on pelkkää keksintöä. Sellaisia plakaatteja ei ollut olemassakaan, eikä yhtäkään niistä ole säilynyt. Kukaan ei ole valokuvannut niitä tai antanut niistä lähempää kuvausta. Holokaustikirjallisuudessa esitetyssä väitetyssä plakaatissa ei edes mainita käskyn antajaa. [17] Juttu plakaateista on siis Walendyn mukaan satua, ja esitetty plakaattimalli on luotu jälkikäteen.

Jörg Friedrich toteaa yllä mainitussa kirjoituksessaan, ettei tiedetä, oliko tuo väitetty plakaatti-ilmoitus peräisin armeijalta vai Einsatz-kommandolta. Kuitenkin hän ilmoittaa, että plakaatit olisi painanut 637. propagandakomppania painokoneillaan. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska kaupungissa ei ollut tuolloin sähköä (sähkölaitos oli räjäytetty). Plakaatteja ei voitu painaa (ja jos olisi voitukin, kieli- ja kielioppivirheet osoittavat, ettei plakaatti ollut saksalaisten laatima). Saksan puolustusvoimien pääesikunnan sotapäiväkirjassa on päivämäärän 20.9.1941 kohdalla maininta, että (neuvostoliittolaisten räjäytysten jäljiltä) Kiovan vesi- ja sähkölaitokset eivät olleet toimintakunnossa ja että siltoja oli tuhottu. Taistelualue todettiin raskaasti miinoitetuksi. [18]

Tässä kumoutuu koko Babi Jar -tarina. Koska sähkön puuttuessa plakaatteja ei voitu painaa eikä plakaatteja niin ollen ollut olemassakaan, Kiovan juutalaiset eivät myöskään ole voineet kokoontua mihinkään tiettyyn paikkaan aamulla 29.9.1941. Silloin heitä ei myöskään ole voitu murhata Babi Jarissa 29.9.-30.9.1941.

Kuinka 28.9. kaupungin seiniin levitetyt plakaatit olisivat tavoittaneet Kiovan kaikki juutalaiset niin että kaikki olisivat saapuneet tiettyyn paikkaan varhain seuraavana aamuna? Eiväthän kaikki kulje sala-ampujia vilisevässä kaupungissa katselemassa talojen seiniä. Plakaatissa oli uhkaus, että jos joku ei saavu käskettyyn paikkaan, hänet ammutaan. Tämähän olisi ollut mieletöntä, sillä suurin osa juutalaisista olisi ollut kotona autuaan tietämättömänä mistään plakaateista, ja saksalaiset olisivat joutuneet kulkemaan kaupungissa kaikki asunnot läpi ja ampumaan juutalaiset koteihinsa. Eivätkä saksalaiset tuossa vaiheessa voineet mitenkään tietää, kuka on juutalainen ja kuka ei (he olivat vallanneet kaupungin vasta 9 päivää aiemmin, ja siihen mennessä heidän aikansa oli mennyt tulipaloja ja räjäytyksiä vastaan taistelemisessa). Käskyn noudattamista ei olisi voitu valvoa mitenkään. Siksi plakaatin ampumisuhkaus olisi ollut mielettömyys.

Koska kaupunki oli suurten räjähdysten ja tulipalojen jäljiltä suureksi osaksi kulkukelvottomassa kunnossa ja 50 000 oli ihmistä kodittomana ja koska suuri osa kaduista oli suljettu liikenteeltä ja siltoja oli tuhottu, oli täysin mahdotonta koota seinäilmoituksilla juutalaiset tiettyyn paikkaan lyhyessä ajassa. Kaupungin alue oli kaiken lisäksi miinoitettu. Kaupungissa liikkuminen olisi ollut osaksi mahdotonta ja joillakin alueilla hengenvaarallista.

Väärennöksinä pidettävissä Einsatz-joukkojen tapahtumailmoituksissa on maininta (lokakuun 7. päivän tapahtumailmoitus 106), että ukrainalaiset miliisit olisivat levittäneet näitä plakaatteja pitkin kaupunkia, mutta kysyä sopii, olisivatko he todella lähteneet liikkeelle kaupungissa, jossa saattoi joutua sala-ampujien uhriksi ja jossa partisaanit plakaattitekstin luettuaan olisivat suorastaan alkaneet metsästää heitä.

Jo pelkkä ajatus, että nimettömällä seinäilmoituksella olisi saatu koko kaupungin juutalaisväestö tavaroineen kaupungin reunamalle (4 km keskustasta) tietämättömänä siitä, mitä heille tapahtuu, on mieletön. Saksalaiset olisivat hukuttaneet itsensä ylipääsemättömiin vaikeuksiin, sillä Kiovassa oli juutalaisia monta kymmentä tuhatta, pikkukaupungin väestön verran, ja ainoa, mitä saksalaiset olisivat saaneet aikaan, olisi ollut kaaos – uusi vaiva räjähdysten, tulipalojen, partisaanien ja sähkön- ja vedenpuutteen päälle.

Väitetty plakaattiteksti kuuluu:

”Saemtliche Juden der Stadt Kiew und Umgebung haben sich am Montag, dem 29. September bis 8 Uhr; Ecke der Melnik- und Dokteriwski-Strasse (an den Friedhoefen) einzufinden.

Mitzunehmen sind Dokumente, Geld und Wertsachen, sowie warme Bekleidung, Waesche usw.

Wer dieser Aufforderung nicht nachkommt und anderweitig angetroffen wird, wird erschossen.

Wer in verlassene Wohnungen von Juden eindringt oder sich Gegenstaende daraus angeignet, wird erschossen.”

Suomeksi:

”Kaikkien Kiovan kaupungin ja ympäristön juutalaisten on saavuttava maanantaina 29. syyskuuta kello 8 mennessä Melnik- ja Dokteriwski-katujen (hautausmaiden luona) kulmaukseen.

Mukaan on otettava henkilöllisyyspaperit, rahat ja arvoesineet, kuten myös lämmintä vaatetusta, liinavaatteita jne.

Joka ei noudata tätä vaatimusta ja tavataan muualta, ammutaan.

Joka tunkeutuu juutalaisten jättämiin asuntoihin tai anastaa niistä esineitä, ammutaan. ”

Tämä teksti ei ole saksalaisten laatima. Kuten Jörg Friedrich yllä ilmoittaa, saksalaisten sanotaan painaneen plakaatit omilla painokoneillaan, ja siksi kirjaimen ä korvaaminen kirjaimilla ae (Saemtliche, Waesche ja Gegenstaende) ja kirjaimen ö korvaaminen kirjaimilla oe (Friedhoefen) sekä saksalaisen ß-kirjaimen korvaaminen ss:llä osoittaa, ettei plakaatti ole peräisin saksalaisilta. Myös sana angeignet on kirjoitettu väärin (po. aneignet). Kadunnimetkään eivät ole oikein (tulisi olla ”Melnikova” ja ”Djegtjarivskoi”). Kuulemma venäjänkielisessä tekstissä käytetään sanaa ”Schidy” (tarkoittanee ”jutsku”) ja katu- ja hautausmaa-sanoissa on virheellinen taivutusmuoto. Luultavasti nimittelyllä ja ampumisuhkauksilla höystetty seinäilmoitus ei ole kovin houkutteleva.

Plakaattitekstistä näkyy vielä, että määräys koski myös Kiovan ympäristön juutalaisia. Plakaatteja olisi niin ollen täytynyt käydä levittämässä myös Kiovan ulkopuolelle, ja se – kun otetaan huomioon lyhyt aika ja siltojen tuhoutuminen – vain vahvistaa plakaatin mielettömyyttä.

Plakaatin määräystä noudatetaan. Plakaatin määräystä noudatettiin tässä tarinassa ihmeteltävän tunnollisesti, vaikka juutalaiset tiesivät, ettei saksalaisilla voinut tuossa vaiheessa olla tietoa siitä, kuka on juutalainen ja kuka ei, ja että plakaatin ampumisuhkaus oli sen vuoksi vailla merkitystä. Walter Sanning toteaa kirjassaan ”The Dissolution of Eastern European Jewry”, että Kiovassa oli vuonna 1939 juutalaisia 175 000 ja että saksalaisten lähestyessä heistä evakuoitiin 75-80%. [19] Saksalaisten saapuessa kaupungissa oli siis juutalaisia 35 000-44 000. Näistä kuulemma noin 34 000 noudatti plakaatin määräystä.

Jos on ihmeellistä se, että juutalaiset noudattivat anonyymiä määräystä, jossa kaiken lisäksi heitä nimiteltiin ja uhkailtiin ampumisella ja joka antoi heille aikaa vain seuraavaan aamuun, niin ihmeellistä on myös se, että he lähtivät niin suurin joukoin liikkeelle vesi- ja räntäsateessa. Saksan puolustusvoimien pääesikunnan sotapäiväkirjan mukaan sää oli Kiovassa 29.9.1941 ja 30.9.1941 seuraava:

”29.9.1941: Pitkin päivää sadetta, tiet voimakkaasti pehmentyneet. Iltaa kohti selkenevää, koleaa.

30.9.1941: Lumi- ja sadekuuroja. Teiden kunto heikkenemässä.”[20]

Plakaatin mukaan juutalaisten tuli ottaa mukaan tärkein irtain omaisuutensa: henkilöllisyyspaperit, rahat, arvoesineet, lämmintä vaatetusta, liinavaatteita jne. Plakaatin tekstistä oli mahdollista tulla siihen käsitykseen, että tässä on kysymys muuttamista uuteen asuinpaikkaan, ja ilmaus ”jne.” saattoi tarkoittaa mitä tahansa irtainta omaisuutta. Siksi monet juutalaiset kuulemma ottivat mukaansa lastenvaununsa, kärrynsä, ajopelinsä ja jopa kuorma-autonsa, varmasti myös pistoolinsa, kiväärinsä, puukkonsa, tikarinsa, veitsensä, dynamiittinsa, Molotovin cocktailinsa, kranaattinsa ja miinansa, sillä eihän niitä sopinut jättää jälkeensä. Sairaat juutalaiset kannettiin mukana. [21] Asunnoista ja muusta kiinteästä omaisuudesta oltiin valmiita luopumaan.

Kiovassa on tuolloin – jos tarina olisi tosi – täytynyt olla melkoinen kansanvaellus ja kaaos. Kuraisilla ja pehmeillä teillä sateessa kymmeniä tuhansia ihmisiä ja lukuisia ajoneuvoja, hevosia, kärryjä ja kuorma-autoja. Koko juutalaisväestö ponnisteli vaikeissa olosuhteissa kohti Babi Jarin rotkon vieressä olevaa määränpäätään. Holokaustitahoja edustava Helmut Krausnick kirjoittaa, että seinäplakaatteja, joissa juutalaisia kehotettiin saapumaan tiettyyn paikkaan uuteen asuinpaikkaan siirtymistä varten, noudatti juutalaisväestöstä niin suuri määrä, että saksalaiset saattoivat ampua Babi Jarin rotkossa 33 771 juutalaista. [22] Mitä innokkaammin siis juutalaiset plakaatteja noudattivat, sitä enemmän heitä saatiin ammuttua! Tämä on tyypillinen holokaustitarina. Saksalaiset kuvataan kieroiksi murhaajiksi.

Perillä Babi Jarissa. Holokaustitahojen mukaan saksalaiset siis ampuivat Babi Jarissa 33 771 juutalaista. Kuinka he onnistuivat tässä työssä? Olihan heillä teloituspaikan vieressä kymmeniä tuhansia juutalaisia, jotka kaikki kuulivat jatkuvien laukausten äänet, karjumiset, komentelut, kirkaisut, pahoinpitelyäänet, luidenmurtumisäänet, koirien raivoamiset, kauhunhuudot ja kuolinkorinat ja joilla oli mukanaan pyssynsä, puukkonsa, kranaattinsa, pomminsa ja muut aseensa, varmasti joillakin myös leikkurit, joilla saattoi leikata aukon mahdolliseen piikkilanka-aitaan, ja useilla autonsa, joilla pääsi kaasuttamaan mahdollisten aitojen läpi.

Juutalaisia tuli tässä tarinassa joka ilmansuunnasta, ja he tulivat omatoimisesti, kenenkään vartioimatta. Plakaatissa heidän vain käskettiin saapua henkilökohtaisesti (sich einzufinden) Melnikova- ja Djegtjarivskoi-katujen kulmaukseen (kadut erkanivat toisistaan V-kirjaimen muotoisesti, ja kyseessä oleva paikka oli katujen väliin jäävä maasto), ja tämä paikka sijaitsi aivan Babi Jarin rotkon vieressä.

Esimerkiksi eräs Raissa kertoo Historische Tatsachen -lehden numerossa 51 (s. 20) siteeratussa tarinassaan:

”Oli laitettu ilmoituksia, että kaikkien täytyy tulla, että kaikkien täytyy tulla tavaroineen tiettyyn paikkaan. Uskottiin, että meidät tahdotaan kuljettaa muualle, eikä kukaan tiennyt, mitä tulee tapahtumaan. Sitten tuli elävä virta, ihmisvirta tuli kaikista suunnista tähän paikkaan, johon heidän täytyi kokoontua. Tämä paikka oli suljettu, ihmiset siis tulivat sisään mutta kukaan ei voinut tulla ulos.”

Ja eräs poliisikommandon poliisimies (Zugwachtmeister) kertoi omassa tarinassaan:

”Meidät (so. ko. poliisikommandon miehet) kuljetettiin sitten kuorma-autoilla Kiovan kaupungin läpi suurelle poppelikujalle. Matkalla jo näimme, että pitkiä kolonneja kaikenikäisiä ja molempaa sukupuolta olevia juutalaisia oli liikkeellä kohti tätä kujaa.”

Koska heitä ei heidän saapuessaan vartioitu eikä voitu vartioida, he saattoivat vapaasti tuoda aseensa mukanaan. Vasta siinä vaiheessa kun heitä pieni joukko kerrallaan siirrettiin kokoontumispaikasta rotkolle, heiltä riisuttiin tavarat ja vaatteet. Tämä, että juutalaisilla sai vapaasti olla aseet mukanaan, romuttaa koko Babi Jarin tarinan. Heti kun juutalaiset olisivat alkaneet kuulla viereiseltä rotkolta laukauksia, huutoja, kirkumisia, hakkaamista, koirien haukkumista, tuskanhuutoja ja kuolinkorinaa, he olisivat ottaneet aseensa ja kranaattinsa kätköpaikoistaan (esim. kulkuneuvoistaan) esiin ja vapauttaneet itsensä saksalaisista ja tappaneet heidät.

Saksalaisiakin oli vain 150-200: erikoiskommando 4a:n 15-18 käytettävissä ollutta miestä ja kahden poliisirykmentti ”Etelän” kommandon miehet (näistä kahdesta mysteerisestä poliisikommandosta ei kuitenkaan ole minkäänlaista vahvistusta missään Walendyn mukaan). [23] Nämä 150-200 miestä kuulemma yksin [24] suorittivat murhatyöt, muodostivat ns. pahoinpitelykäytävän, keräsivät juutalaisten vaatteet ja tavarat ja vartioivat juutalaisia ja rotkoa. Jos arvioidaan, että itse kokoontumispaikalla (kooltaan liki 10 hehtaaria, enemmänkin, jos kulkuneuvoja oli paljon mukana) juutalaisia oli valvomassa 50 miestä, niin he eivät olisi voineet mitään, jos 34 000 juutalaista olisi pyssyineen, veitsineen ja kranaatteineen käynyt heidän kimppuunsa. Ylivoimalla sataviisikymmentä yhtä vastaan (jos huomioidaan vain juutalaismiehet) juutalaiset olisivat helposti myös ryöstäneet saksalaisilta aseet.

On huomattava, että aamulla kello 8 mennessä, ennen väitettyjen murhien alkamista, kokoontumisalueella olivat jo kaikki 34 000 juutalaista, koska siihen mennessä heidän oli käsketty saapua. Jos juutalaisia olisi alettu portilla tarkastaa mahdollisten aseiden löytämiseksi ja jos yhden juutalaisen ja hänen tavaroidensa tutkimiseen olisi mennyt keskimäärin 2 minuuttia (kulkuneuvojen tutkiminen vei kauan, samoin aikaa vei pakettien ja laukkujen aukominen ja penkominen), tarkastukseen olisi mennyt 47 päivää. On myös huomattava, ettei juutalaisia voitu pitää vastaanottoalueen ulkopuolella kello 8:n jälkeen, koska laukausten alettua portin ulkopuolella vielä olevat olisivat lähteneet karkuun. Jos siis kaikki nuo 34 000 juutalaista saapuivat paikalle esim. aamulla kello 6:n ja 8:n välillä, heidät oli kaikki heti päästettävä sisään eikä mitään tarkastusta luonnollisestikaan voitu näin lyhyessä ajassa suorittaa (yhtä juutalaista kohti olisi jäänyt aikaa 0,2 sekuntia). Aseet olisivat joutuneet vastaanottoalueen sisään.

Matka joukkomurhapaikalle. Kokoontumispaikalta juutalaisia sitten tarinan mukaan lähdettiin kuljettamaan eteenpäin kohti rotkoa. Matkalla he joutuivat luovuttamaan vaatteensa ja tavaransa (heillä oli siis tähän asti tavaransa – ja niissä mahdollisesti olevat aseet – mukanaan). Juutalainen näyttelijä Dina M. Pronitseva, joka ilmoittaa olleensa mukana mutta pelastuneensa, todisti vuonna 1967 Darmstadtin oikeudenkäynnissä Saksassa, että Babi Jarin vieressä olevan hautausmaan maastossa juutalaisilta otettiin ensin pois matkatavarat ja arvoesineet ja sitten he joutuivat kulkemaan 40-50 henkilön ryhmissä ”käytävään”, joka oli n. kolme metriä leveä ja jonka muodostivat kummallakin reunalla tiheässä seisovat saksalaiset, joilla oli keppejä, kumipatukoita ja koiria. Kaikki juutalaiset pahoinpideltiin brutaalilla tavalla tässä ”käytävässä”, ja monet kuolivat. Niiltä, jotka pääsivät läpi, poliisit riisuivat vaatteet ”käytävän” toisessa päässä, ja tällöinkin juutalaisia pahoinpideltiin. Sitten juutalaiset vietiin ryhmittäin rotkon reunalle ammuttaviksi. [25]

Tarkennusta tähän on saatu muiden henkilöiden lausunnoista. Kuorma-autonkuljettaja Höfer, joka kertomansa mukaan seurasi tapahtumia tultuaan autolla hakemaan vaatekasoja, on kertonut lausunnossaan, että juutalaiset joutuivat riisumaan vaatteensa useaan kasaan, kukin vaate omaan kasaansa, ja arvoesineet laitettiin omaan kasaansa. Kasat olivat kuulemma rotkosta n. 150 metrin päässä. Riisuutumisten yhteydessä tapahtui vastustelua ja huutoa, ja tässä yhteydessä tapahtui potkimisia ja tönimisiä. Höfer ihmetteli, että kasat nähtyään kukaan juutalaisista ei kääntynyt takaisin, vaikka heillä kuulemma oli mahdollisuus siihen. [26]

Dimitri Orlov on todistanut, että maastossa oli pöytiä ”rekisteröintiä” varten. Kokoontumispaikastaan juutalaiset kuulemma eivät nähneet näitä pöytiä, ja sieltä heitä vietiin 30-40 hengen ryhmissä ”rekisteröitäviksi”. Paperit ja arvoesineet otettiin heiltä pois. Paperit heitettiin maahan, ja alueella kuulemma oli paljon revittyjä passeja, ammattiyhdistyskortteja ja muita papereita. Sitten juutalaisten oli riisuuduttava. Vaatteet koottiin kasoihin ja taiteltiin huolellisesti. Sormukset otettiin sormista. Juutalaisnainen Jelena Borodanski-Knysh on todistanut lisäksi, että myös korvakorut ja joskus myös kultahampaat otettiin pois. Hänen mukaansa riisumispaikan ja arvoesineiden luovutuspaikan välinen etäisyys oli 50 metriä. [27]

Riva Kogut (myöh. Raissa Dashkevich) on todistanut, että ensin otettiin paperit pois ja seuraavassa paikassa otettiin matkatavarat pois; juutalaisen hautausmaan maastossa juutalaiset sitten patukoin pakotettiin riisuutumaan, ja sitten heidät ajettiin rotkolle.

Matkalla kokoontumisalueelta Babi Jarin rotkon reunalle tapahtui siis suurin piirtein seuraavaa (kertomuksissa on eroavaisuuksia, mutta tapahtumien yleinen kulku voitaneen hahmotella): Yhdessä kohdassa kerättiin matkatavarat, paperit, sormukset, kaulakorut ja muut arvoesineet, toisessa kohdassa tapahtui pahoinpitely ja kolmannessa kohdassa riisuttiin vaatteet ja aseteltiin ne omiin pinoihinsa. Ehkä matkan pituudeksi voidaan arvioida 200 metriä tai jonkin verran enemmän. Siirtyminen tapahtui 30-50 hengen ryhmissä. Asian luonteesta johtuen kerrallaan ei varmastikaan ollut liikkeellä kuin kaksi ryhmää.

Kauanko matka kesti? 200 metrin matkaan menee lasten ja tavaroiden kanssa kulkiessa ehkä 4 minuuttia. Matkatavaroiden ja arvoesineiden keräämisessä 40 henkilöltä mennee noin 5 minuuttia. Brutaaliin pahoinpitelyyn koirien, patukoiden ja keppien avulla voidaan arvioida menevän 10 minuuttia, varsinkin kun pahoinpitelyt johtivat jopa kuolemiin (ehkä ”käytävä” olisi ollut n. 20 metriä pitkä, 25 saksalaista kummallakin reunalla). Koska hakkaaminen ja raatelu varmasti aiheuttivat monille (varsinkin vanhuksille) luunmurtumia, revähdyksiä ja jänteiden repeämisiä, ”käytävän” päässä tapahtunut riisuminen sujui varmasti hitaasti ja tuskallisesti, varsinkin kun vaatteet täytyi saada ehjinä siististi pinoihin. Jos arvioidaan, että kolmannes sai luunmurtumia alaraajoihin, kolmannes muualle kehoonsa ja kolmannes selvisi raateluhaavoilla ja mustelmilla, niin varmasti 40 hengen riisumiseen ja sen yhteydessä tapahtuneeseen pahoinpitelyyn kului aikaa 12 minuuttia. Vaatekasoilta oli matkaa rotkon reunalle vielä 150 metriä, joten saksalaiset joutuivat kantamaan liikuntakyvyttömät ja tajuttomat juutalaiset sinne, ja se olisi hidastanut matkantekoa vielä ehkä noin 5 minuuttia. Yhteensä 40 hengen matkaan olisi mennyt 36 minuuttia. Koska kerrallaan oli liikkeellä kaksi ryhmää, keskimäärin 40 ihmistä kulki matkan 18 minuutissa. Juutalaisia oli n. 34 000, joten 40 hengen ryhmiä heistä olisi muodostunut 850. Yhteensä aikaa olisi mennyt pelkkiin rotkon luokse siirtymisiin 15 300 (850 x 18) minuuttia eli 10,5 päivää (olettaen, että yölläkin kuljettiin; valoisana aikana kuljettaessa siirtymisiin olisi mennyt kolme viikkoa).

Erikoiskommando 4a:n jäsenen Kurt Wernerin mukaan murhaaminen lopetettiin n. klo 18.00, [28] joten murhaamisaikaa olisi ollut yhteensä n. 22 tuntia (ensimmäisenä päivänä 08-18 ja toisena päivänä 06-18). Jotkut todistajat ovat ilmoittaneet, että yölläkin murhattiin, ja silloin murhaamisaikaa olisi ollut 40 tuntia (ensimmäisenä päivänä 08-24 ja toisena päivänä 00-24). Koska matkanteko rotkon reunalle sääteli sen, kuinka nopeasti murhia voitiin suorittaa, niin teoreettinen maksimi, joka Babi Jarissa on voitu murhata, on 22 tunnin mukaan 2 933 juutalaista ja 40 tunnin mukaan 5 333 juutalaista (yhtä juutalaista kohtihan aikaa meni 27 sekuntia, joka saadaan siitä, että 40 juutalaista kohti meni 18 minuuttia). Luvut ovat todellisuudessa pienempiä, koska vesi- ja räntäsateessa kylmällä ilmalla saksalaiset (ehkä 50 vartioimassa saapumispaikalla, 50 ”käytävässä” pahoinpitelemässä ja loput 50-100 itse murhaamistyössä, keräämässä eri pisteissä vaatteita ja arvoesineitä, kantamassa liikuntakyvyttömiä rotkon reunalle ja vartioimassa rotkoa ja sen ympäristöä) varmasti tarvitsivat lämmittely-, lepo- ja ruokailutaukoja, ehkä yöuntakin (hehän suorittivat työn yksin, ilman ulkopuolista apua).

Tässäkin kohdassa kumoutuu koko Babi Jar -tarina, jossa 33 771 juutalaisen joukkomurhan väitetään tapahtuneen kahdessa päivässä. Annetut todistajanlausunnot ovat vääriä lausuntoja.

Joukkomurha. Babi Jarin eroosiouoma tuottaa holokaustitahojen tarinankertojille ylivoimaisia vaikeuksia. Kyseessä ei ole rotko, vaikka se sillä nimellä kulkee. On olemassa kuvia, joiden kerrotaan esittävän ko. uomaa (nykyisin ”Babi Jarin rotkoa” ei ole enää olemassa, koska se on täytetty jätemaalla). Joitakin kuvia ja ilmakuvia löytyy täältä: http://www.nexusboard.net/sitemap/6365/sonderkommandos-in-und-um-babij-jar-t296579/ ja täältä: http://www.deathcamps.org/occupation/babi%20yar_de.html

Täältä löytyy ilmakuva väitetystä ampumispaikasta ja havainnollinen piirros: http://www.air-photo.com/english/

Viitteessä 2 puhuttiin jo jonkin verran alueen kartoista. Niistä voi tarkistaa, mikä kohta eroosiouomista eli ”rotkoista” on kyseessä. Teloituskohta on juutalaisen hautausmaan vieressä oleva osa, joka päättyy Melnikova-katuun. Yllä olevista kolmesta linkistä ensimmäisessä on ensin kolme kuvaa väitetystä ”Babi Jarin rotkosta” ja alempana kolme vuonna 1943 alueesta otettua ilmakuvaa (yksi niistä myös alimmassa linkissä). Ensimmäisessä ilmakuvassa valkeana näkyvä Melnikova-katu kulkee alhaalla sivusuunnassa, kahdessa muussa oikeassa reunassa pystysuunnassa. Kyseessä on se ”rotkon” osa, joka päättyy Melnikova-katuun. Sen osan oikealla puolella (kahdessa alemmassa ilmakuvassa yläpuolella) näkyy juutalainen hautausmaa, jonka tunnistaa neliömäisistä poluista. Ampumisten väitetään tapahtuneen siinä hautausmaan puoleisella reunalla. Juutalaisten vastaanottoalue on Melnikova-kadun toisella puolella oleva alue.

Jos verrataan linkeissä olevia kuvia ilmakuviin, havaitaan, etteivät kuvat ole samasta paikasta. Kuvista puuttuu ilmakuvissa näkyvä ”rotkon” vasen ”jalka”, jonka tulisi erkaantua oikeasta ”jalasta” jonkin matkan (n. 150 metrin) päässä kadusta. Kuvista myös puuttuu ”rotkon” Melnikova-katuun päättyvän osan loppuosan kääntyminen liki kadun suuntaiseksi ”lisukkeeksi”. Kuvista myös puuttuu se melko runsas puu- ja pensaskasvusto, joka ”rotkon” hautausmaan puoleisella reunalla ilmakuvissa näkyy. Kuvissa näkyy ”rotkon” suunnassa taustalla metsikköä, mutta ilmakuvissa metsää on aivan eri suunnassa, reilusti enemmän oikealla. Kun kuvia ja ilmakuvia tarkasti vertailee, käy selväksi, etteivät kuvat ole Babi Jarista vaan jostakin muualta. Luultavasti kuvissa on aivan tavallisia hiekkakuoppia, joissa sotavangit ovat pakkotyössä. Paikka on tuntematon.

Sekä kuvissa (vaikkeivät ne alueelta olekaan) että ilmakuvissa ”rotkojen” seinämät eivät ole jyrkkiä, kuten oikeassa rotkossa kuuluisi olla. On selvää, että tuollainen ”rotko” aiheuttaa joukkomurhalle ylivoimaisia vaikeuksia ja tekee siitä naurettavan. Mihin rotkoa tarvittiin? Neuvostoliittolaisten ja juutalaisten NKVD käytti Babi Jarin eroosiouomia teloituksiin, koska uoman seinämät nähtävästi vaimensivat laukausten ääniä (ampumiset siis suoritettiin uoman pohjalla), mutta teloitusten jälkeen ruumiit luultavasti kuljetettiin muualle joukkohautoihin. Onhan tuollaisen vesivirtojen aikojen saatossa kaivertaman uoman pohja kivistä ja kovaa, niin että siihen on hyvin vaikeaa kaivaa hautoja, ainakaan lapioilla.

Ilmakuvissa uomien seinämät ovat hyvin loivia (katso auringon valaisemia reunoja!). Tämä tosiseikka osoittaa suurimman osan holokaustitahojen Babi Jar -kertomuksista keksityiksi valheiksi, koska ruumiit eivät voi pudota kyseisissä uomissa reunalta alas pohjalle. Useissa kuvauksissa näet uhrit asetetaan rotkon reunalle seisomaan, ammutaan siihen, ja sitten muka ruumiit putoavat rotkon pohjalle. Kuvausten sepittäjät eivät siis ole edes nähneet kyseistä ”rotkoa”. ”Rotko” on keksitty kotona kirjoituspöydän ääressä. Koko sana ”rotkokin” on keksitty sen virheellisen mielikuvan luomiseksi, että seinämät olisivat lähes pystysuorat.

Naurettavuus tulee siitä, että kun juutalaisia ammutaan ylhäällä rotkon reunalla 27 sekunnin välein (ks. yllä) ja saksalaiset toivovat ruumiiden putoavan rinnettä pitkin rotkon pohjalle, ne jäävätkin lojumaan maahan metrin parin päähän ampumispaikasta. Ruumiista hervottomasti ulos sojottavat kädet ja jalat lisäksi estävät pyörimistä. Saksalaisten täytyy toimia joko niin, että ampujat juoksevat laukausten jälkeen rinteeseen ja työntävät ja tönivät tai kantavat ruumiita alas, tai niin, että rinteeseen asetetaan erityisiä tönijöitä, raahaajia ja kantajia, joiden tehtävänä on toimittaa ruumiit jotenkin rinnettä alas. Tällöin on suuri vaara, että saksalaiset itse loukkaantuvat, kun he kaatuvat tai venähdyttävät nilkkojaan rinteessä rehkiessään. Ovathan alastomat ruumiitkin vesisateessa kuraisia ja liukkaita, ja liukas oli varmasti itse rinnekin. Lisäksi tuollainen ruumiiden alas töniminen on fyysisesti uuvuttavaa, ja saksalaisten 150-200 miehen joukko olisi osoittautunut riittämättömäksi, kun miehiä olisi jouduttu vaihtamaan ja vaihdettujen olisi ollut pakko asettua lepäämään. Rinteessä työskentely raskaiden ruumiiden kanssa ei ole helppoa. Vesi- ja räntäsateen kuravelliksi tekemillä rinteillä on vaikeaa varsinkin kiivetä takaisin ylös.

Tässä rinnetyössä olisi ollut sekin vaara, että joku ammuttu mutta eloon jäänyt juutalainen yhtäkkiä tarttuu rinteessä saksalaista kaulasta ja kuristaa hänet siihen. Aseitahan liukkaassa rinteessä on hankala käyttää. Olisi syntynyt ainakin useita painiotteluita, ja molemmat olisivat loukkaantuneet. Jo muutaman kymmenen saksalaisen joutuminen tällä tavalla pois pelistä olisi vaarantanut koko Babi Jar -projektin.

Voidaan arvioida, että yhden ruumiin tönimisessä alas menee aikaa kolme minuuttia (on otettava huomioon aika, joka kuluu takaisin ylös kiipeämiseen), ja jos ruumiintönijöitä on kymmenen, yhtä juutalaista kohti menisi aikaa 18 sekuntia. 34 000 juutalaista kohti aikaa menisi yksi viikko. Tässäkin kumoutuu holokaustitahojen Babi Jar -tarina. Pelkkä ruumiiden saaminen rinnettä alas rotkon pohjalle olisi vaatinut viikon.

Parissa kertomuksessa tähän mahdottomuuteen on reagoitukin niin, että ylhäällä ”rotkon” reunalla olisi ollut jonkinlainen lava, joka ulottui reunan yli ja johon ammuttavat asettuivat, mutta tämä olisi auttanut vähän: ruumiit olisivat tössähtäneet vain pari kolme metriä kauemmaksi. Lisäksi lava olisi estänyt ruumiintönijöitä hakemasta niitä ruumiita, jotka kaatuivatkin rotkosta poispäin lavalle tai lavan taakse. Ampujat tai muut olisivat joutuneet tulemaan avuksi heittämään ruumiita lavan yli rinteeseen. Käytännössä lava ei olisi auttanut lainkaan. Joissakin kertomuksissa koko ampuminen on siirrettykin itse rotkoon.

Babi Jari -kertomusten tekijöiltä on jäänyt huomaamatta sekin vaara, että ”rotkon” toisella puolella oli saksalaisia vartijoita ja Syretskin sotavankileiri. Jos juutalaisia ammuttaessa tapahtui ohilaukauksia, luodit olisivat lentäneet kohti näitä toisella puolella olevia. Olisi syntynyt hengenvaarallinen tilanne saksalaisten itsensä kannalta.

Osoitukseksi siitä, ettei ole olemassa mitään varmaa tietoa mistään ”Babi Jarin joukkomurhasta”, esitän seuraavassa joitakin kuvauksia väitetyistä joukkomurhista. Ne ovat kaikki erilaisia ja kumoavat toinen toisensa.

Edellä mainittu Dina M. Pronitseva jatkaa kertomustaan niin, että ”käytävän” jälkeen juutalaiset vietiin ryhmissä rotkon reunalle. Hän näki, että lapsia heitettiin elävinä ”rotkoon” (välttämätön kauhupropagandaosa) ja että ihmisiä ammuttiin konekivääreillä ja konepistooleilla. Pronitsevan aiemmasta kuvauksesta voidaan päätellä, että monet eivät jalkamurtumien tai tajuttomuuden vuoksi kyenneet seisomaan, ja sen vuoksi saksalaisten on täytynyt ampumisten ajan tukea heitä pystyssä tai suorastaan pitää heitä pystyssä. Tästä on varmasti muodostunut jatkuva vaaramomentti, joka hidasti ampumisia. Pystyssä pitäjien ja ampujien täytyi olla tarkkoina, etteivät luodit osu pystyssä pitäjiin, varsinkin kun juutalaiset saattoivat kivun vuoksi tai muutenkin rimpuilla ja riuhtoa tai jopa tehdä ampumishetkellä äkkiliikkeen.

Pronitseva jatkaa, että kun tuli hänen ryhmänsä vuoro (välillä hän oli – väitettyään olevansa venäläinen – katsellut sivusta eräiden muiden kanssa, mutta lopulta heidätkin vietiin ammuttaviksi), heidät vietiin rotkon reunan ”kielekkeelle” (ilmakuvissa ei sellaisia näy, kaikki on yhtä loivaa uomaa). Siinä heitä ammuttiin konepistooleilla, ja kun tuli hänen vuoronsa, hän hyppäsi elävänä rotkoon. Hänestä tuntui, että hän lensi ikuisuuden, ja lopulta hän putosi ruumiskasaan. Alhaalla oli saksalaisia ampumassa tai pistämässä kuoliaiksi elossa vielä olevat, mutta hän onnistui välttämään tämänkin vaiheen ja pääsi lopulta karkuun. [30]

Pronitsevan kertomus on valhekertomus, koska uoman seinämät eivät olleet jyrkät, niin että olisi ollut mahdollista pudota reunalta suoraan pohjalle. Pronitsevan lento olisi päättynyt parin metrin päähän rinteeseen, ja siitä hän ei olisi kyennyt pakenemaan. Siinä, parin metrin päässä, olisivat kaikki muutkin. Pronitseva olisi hypännyt turhaan.

Juutalaisen hautausmaan vartija puolestaan on esittänyt, että juutalaiset ajettiin rotkon reunalle ja ammuttiin rotkon vastakkaiselta puolelta konekivääreillä. Ammutut putosivat rotkoon. Lapsia otettiin jaloista ja heitettiin elävinä rotkoon. [31] Tässä versiossa luoteja siis satoi sinne, missä vaatteiden ja arvoesineiden kerääjät, ”käytävän” saksalaiset, mahdolliset ruumiiden alasviejät ja paikalle tuotujen juutalaisten vartijat olivat.

Dimitri Orlov kertoo, että juutalaiset asetettiin rotkon reunalle ja ammuttiin. Ruumiit putosivat jyrkännettä alas ja lapset heitettiin alas elävinä. Orlov on kertonut nähneensä tapahtumat kaapelitehtaan alueelta, mutta ilmakuvissa ei näy sellaisia rakennuksia. [32] Gerald Reitlinger kirjoittaa, että erään todistajan mukaan uhrit saivat laukauksen niskaan kulkiessaan lankulta rotkoon. [33] Saksalainen lehti Süddeutsche Zeitung kertoi 28.9.1991, että alastomat ihmiset ammuttiin ja sitten he syöksyivät jyrkkää rinnettä alas. [34] Kuitenkaan, kuten sanottu, ei ollut rotkoa tai jyrkkää rinnettä; oli vain tavallinen eroosiouoma, jonka rinteet olivat loivat. Kukaan ei voinut pudota tai syöksyä mihinkään.

Poliisikomppanian jäsen Anton Rudolf Lauer on todistanut, että juutalaisten täytyi asettua rotkon reunalle makuulle (tässä versiossa säästyttiin tajuttomien ja liikuntakyvyttömien pystyssä pitämiseltä). Siihen heidät ammuttiin konepistooleille. Ampumista tapahtui koko rotkon pituudelta. Kaikki juutalaiset kuulemma menivät tyyninä kuolemaan, eikä kukaan huutanut tai valittanut. Tosin saksalaisten havaintokyky on saattanut olla alentunut, sillä Lauerin mukaan he saivat nautittavakseen paljon alkoholia (Schnaps in grossen Mengen) siivittämään työtään. [35] Epäselväksi jää, mitä eroosiouoman reunalle jääneille ruumiille tapahtui.

Kiovalainen N. T. Gorbatseva antaa tapahtumille päivämäärän 22.9.1941, mutta ehkä hän tarkoittaa juuri väitettyä Babi Jarin joukkomurhaa. Hän kertoo asuneensa lähellä Babi Jaria ja hiipineensä naapurin naisten kanssa ohi saksalaisten vartijoiden seuraamaan tapahtumia. Hänen kuvauksensa mukaan noin 15 metrin päässä Babi Jarin rotkon alusta juutalaisten käskettiin riisua ja sitten heidät pakotettiin juoksemaan pitkin rotkoa. Kun he juoksivat, heidät ammuttiin konekivääreillä ja konepistooleilla. Pikkulapset heitettiin rotkoon. Kun kaikki oli tapettu, rotko peitettiin maalla. [36]

Gorbatsevan kuvaus sopii huonosti yhteen tosiseikkojen kanssa. Kirjassaan ”The Final Solution” Gerald Reitlinger kertoo, että ennen saksalaisten saapumista Kiovasta evakuoitiin 75-80% juutalaisista. [37] Institute of Jewish Affairs kertoo kirjassaan ”Hitler’s Ten Year War” (s. 186), että Kiovasta lähti käytännössä koko juutalainen nuoriso neuvostoarmeijan mukana. Jäljelle Kiovaan jäi vain vanhoja ihmisiä. [38] Yllä todettiin jäljelle jääneiden juutalaisten määräksi 35 000 – 44 000, ja nämä olivat siis suurimmaksi osaksi vanhuksia. On selvää, etteivät vanhukset kykene juoksemaan ja ettei heitä voi panna juoksemaan. Juutalaisia pikkulapsia Kiovassa ei juuri ollut. Gorbatsevan tarina ei voi olla totta.

Voidaan myös kysyä yleisemmin, mitä järkeä saksalaisilla olisi ollut ryhtyä teloittamaan Kiovaan jäljelle jääneitä juutalaisia vanhuksia (kaupungin juutalaiset partisaanit tuskin noudattivat saksalaisten määräyksiä). Vanhusten teloittamisessa ei ole mitään mieltä, ja tämäkin seikka pudottaa pohjan kokonaan pois Babi Jarin joukkomurhaväitteiltä. Vanhuksiako kävelytettäisiin tavaroineen Kiovasta ja Kiovan ympäristöstä vesi- ja räntäsateessa huonokuntoisia teitä pitkin kilometrejä ja kymmeniä kilometrejä Babi Jariin? Vanhuksiako pahoinpideltäisiin keppien, patukoiden ja koirien avulla ”käytävässä”? Vanhuksiako teloitettaisiin? Eikö saksalaisilla ollut muuta tekemistä?

Eräs Peter Longerichin mainitsema Trill on todistanut, että juutalaisten täytyi riisuutua hiekkakuopassa. Sitten heidän täytyi laskeutua jyrkkää rinnettä alas rotkoon. Rotkossa oli jo ruumiita, ja juutalaisten täytyi asettua niiden päälle ja siihen heidät ammuttiin. [39] Tämäkään kertomus ei voi olla totta, sillä vanhukset eivät kykene kulkemaan jyrkkää rinnettä alas.

Uuden version esittää Riva Kogut, jonka mukaan juutalaiset ajettiin alas rotkon rinnettä, johon oli valmistettu kapeita tasanteita. Kun juutalaiset sitten olivat rinteen tasanteilla, rotkon toiselta puolelta heidät ammuttiin konekivääreillä. [40] Todennäköistä kuitenkin on, että vanhukset olisivat kaatuilleet ja kompuroineet, ja tasanteet olisivat olleet turhia.

Lehti Historische Tatsachen (nro 51, s. 18) kertoo eräästä vuonna 1943 Volkstimme-lehdessä siteeratusta Exchange Telegraphin uutisesta, jonka mukaan juutalaiset ajettiin rotkoon ja sitten heidät tapettiin tulittamalla heitä konekivääreillä rotkon molemmilta puolilta. Kummankin puolen ampujat varmasti saivat olla varuillaan vastakkaiselta puolelta tulevan tulituksen vuoksi.

Guido Knoppin ja Neuvostoliiton valtion omistaman Gostelradion tuottaman ja Saksan television (ZDF) vuonna 1991 esittämän filmisarjan mukaan tapahtumat tosin tapahtuivat rotkossa mutta siellä hautakuopan reunalla. [41]

Edellä mainittu Kurt Werner kertoo omassa versiossaan, että hän oli kommandonsa muiden jäsenten kanssa notkelmassa (Mulde; hän nähtävästi oli nähnyt Babi Jarin, koska tietää, ettei se ollut mikään rotko), jonne juutalaisia lähetettiin ylhäältä rinnettä pitkin juosten. Werner nimenomaan kertoo, että juutalaiset tuotiin notkelman reunalle, josta he sitten juoksivat rinnettä pitkin itse alas. Alhaalla he asettuivat makuulle edellisten ruumiiden päälle, ja sitten heidät surmattiin ampumalla konepistooleilla niskaan. Alhaalla notkossa oli kuulemma kolme ampujaryhmää, ja ampujia oli yhteensä noin 12. [42]

Kurt Wernerin tarina kaatuu siihen, etteivät Kiovan juutalaiset voineet juosta rinnettä alas, koska he olivat lähes kaikki vanhuksia.

Kuorma-autonkuljettaja Höfer, joka myös on mainittu edellä, kertoo, että juutalaiset johdettiin rotkoon (hän puhuu ”rotkosta”) 2-3 rotkon reunalla olleen kulkuväylän kautta. Alhaalla heidät asetettiin edellisten ruumiiden päälle ja ammuttiin niskalaukauksella. Ampujia rotkossa oli vain kaksi, ja lisäksi siellä oli ”pakkaaja”, joka asetteli juutalaiset valmiiksi ampumista varten. [43]

Juutalainen Leni Yahil on Israelissa v. 1987 ilmestyneessä kirjassaan esittänyt, että Kiovassa kootut 30 000 juutalaista vietiin metsään ja murhattiin kahden päivän kuluessa. [44] Tässä ”rotkoa” ei ole enää lainkaan.

Saksalaisten on väitetty tappaneen juutalaisia myös ajamalla heitä miinoitetulle hautausmaalle, tappamalla heitä tiilitehtaassa (ruumiit kuulemma kipattiin Dnjepr-jokeen) ja antamalla heille morfiini-injektioita, mutta nämä väitteet eivät varsinaisesti kuulu Babi Jar -aiheeseen. Se kuitenkin voidaan todeta, ettei ole olemassa yksiselitteistä todistusta juutalaismurhista. Jos sellainen todistus olisi, ei olisi olemassa noin suurta määrää keskenään ristiriitaisia väitteitä.

Kirjailijatar Dokia Humenna, joka vietti koko miehitysajan paikan päällä Kiovassa, kutsuu vuonna 1956 ilmestyneessä kirjassaan ”Kreshchaty Yar” Babi Jarin joukkomurhaa huhuksi, jonka mukaan juutalaisia tapettiin konekivääreillä, sähköshokeilla, käsikranaateilla ja hautaamalla elävältä. [45] Jos Babi Jarin joukkomurha todella olisi tapahtunut, kaikki kiovalaiset olisivat 1950-luvulle tultaessa tienneet siitä varmasti eikä kukaan olisi voinut kutsua sitä ”huhuksi”.

Ruumiiden hautaaminen. Andrew Charlesworth kertoo kirjoituksessaan ”The Topography of Genocide”, että Babi Jarin rotkon (ravine) reunat räjäytettiin 100 000 ruumiin päälle (mukana kuulemma injektioilla kaupungissa murhattujen ruumiita). [46] ”Rotkon” reunat eivät kuitenkaan olleet niin jyrkkiä, että räjäyttämällä olisi saatu rinne kaatumaan ruumiiden päälle. Räjäytys olisi synnyttänyt vain kuopan, ja maa olisi täytynyt lapioida ruumiiden päälle. Myöskään kaupunkilaiset eivät ole raportoineet mistään räjäytyksistä tai rotkon pinnanmuodostuksen muutoksista.

Räjäytysajatuksen kannalla on myös Helmut Krausnick, joka kirjassaan Die Truppe des Weltanschauungskrieges kirjoittaa, erikoiskommando 4a:n jäsentä Kuno Callsenia vastaan 1960-luvulla esitettyyn syytekirjelmään viitaten, että eräs erikoiskommando 4a:n yhteydessä toiminut pioneeriyksikkö räjäytti Babi Jarin rotkon seinämät ruumiiden päälle, jolloin ”teon jäljet peittyivät”. [47] Teon jälkien peittyminen päinvastoin herättää kysymysmerkkejä, koska kaupunkilaiset kymmenien tuhansien juutalaisten massavaelluksen ja kaupunkikuvasta poistumisen, Babi Jarin alueen eristämisen, kaksipäiväisten ampumisten, kirkumisten, huutamisten, koirien haukkumisten, räjäytysten ja Babi Jarin eroosiouoman pinnanmuodostuksen muuttumisen jälkeen toki osasivat ajatella.

The New York Timesin toimittaja Philip Shabecoff osasi järkevästi muokata tarinaa uskottavammaksi, kun hän Darmstadtin oikeudenkäyntiä selostaessaan kirjoitti 14.2.1968, että kun ampumiset olivat loppuneet, rotkon seinämät räjäytettiin ja irtomaa lapioitiin ruumiiden päälle. [48] Shabecoff oli siis selvillä siitä, ettei Babi Jar ollut jyrkkäseinäinen rotko ja ettei pelkkä räjäyttäminen peitä ruumiita.

Saman version esittää erikoiskommando 4a:n jäsen Anton Heidborn, joka on saatu tunnustamaan seuraavaa: ”An diesem Tage wurde nun damit begonnen, die Leichenhaufen zuzudecken. Hierzu waren Zivilisten eingesetzt. Teilweise sind die Wände auch abgesprengt worden.”[49]

Suomeksi: Sinä päivänä (Heidborn puhuu ”kolmannesta päivästä teloituksen jälkeen”; tarkoittanee kaksipäiväisiä teloituksia seurannutta päivää) alettiin sitten peittää ruumiskasoja. Tämä annettiin siviilihenkilöiden tehtäväksi. Osaksi räjäytettiin myös seinämiä.

Jos siviilit oli määrätty peittämään 33 771 ihmisen ruumiskasoja, niin turha Krausnickin silloin on puhua ”teon jälkien peittymisestä”. Tieto olisi levinnyt kaikkialle, myös kaikkialle maailmaan, ja sodan loppupuolella tai viimeistään sodan jälkeen joukkohaudat olisi kaivettu auki ja tuhannet kaupunkilaiset olisivat tulleet esittämään autenttiset kertomuksensa siitä, mitä tapahtui. Babi Jarin rotkoa ei kuitenkaan koskaan kaivettu auki, eikä ole olemassa kaupunkilaisten autenttisia kertomuksia (jotka siis voitaisiin vahvistaa). Sitä paitsi repressaaliteloituksia ei olisi tarkoituskaan salata vaan pitää ne mahdollisimman julkisina, jotta ennaltaehkäisevä vaikutus olisi laajaa.

Poikkeava kertomus on todistaja Aloshinilla, jonka mukaan lapioimassa olivat venäläiset sotavangit, eivät siviilihenkilöt. [50]

Encyclopedia of the Holocaust ilmoittaa, että päivän päättyessä ruumiit peitettiin ohuella maakerroksella. Räjäyttämisiä ei mainita. [51] Todistaja Dina Pronitseva ei myöskään mainitse räjäyttämisiä. Ruumiskasaa, jossa hänkin oli (ja josta hän kertoo pelastuneensa), alettiin illalla lapioiden peittää hiekalla. [52]

On olemassa myös juutalaisen hautausmaan vartijan kertomus, jonka mukaan saksalaiset kaivoivat maata (undermined) rotkon seinämästä ja peittivät ruumiit ja elossa vielä olleet paksun maakerroksen alle. Maa kuulemma liikkui kauan jälkeenpäin, koska elossa olleet vielä liikkuivat maan alla. [53] Tässä kaivajina eivät olekaan siviilit eivätkä venäläiset sotavangit vaan saksalaiset itse. Tarina maan alle haudattujen ihmisten liikkumisesta on valheellinen legenda, koska maan alla ihminen tukehtuu varsin nopeasti ja lakkaa liikkumasta. Samanlaisen tarinan on esittänyt todistaja N. T. Gorbatseva eräässä Neuvostoliitossa 1963 ilmestyneessä kirjassa, kuitenkin tämän todistajan mukaan maakerros ruumiiden päällä oli ohut ja liikkui näkyvästi. [54]

Kuitenkin tarinat ohuista maakerroksista ja maan liikkumisesta joutuvat kokonaan uuteen valoon, kun eräs neuvostoliittolainen sotavankikapteeni kertoo, että vuonna 1943, kun ruumiita alettiin taas kaivaa ylös, hän ja muut kaivamassa olleet joutuivat kaivamaan 20 m x 15 m suuruisella alueella kolmen metrin syvyyteen, ennen kuin he löysivät ensimmäisen ruumiin. [55]

Juutalaisruumiiden väitettyyn hautaamiseen liittyy muitakin merkillisyyksiä, jotka ovat tuntemattomia suomalaisilla hautausmailla. Juutalainen kirjailijanainen Gitta Sereny kuvaa kirjassaan ”Am Abgrund: Gespräche mit dem Henker”, mitä Gestapon kirkkoasioiden ekspertti ja myöhemmin Einsatz-joukko C:n jäsen Albert Hartl oli kertonut hänelle nähneensä Babi Jarin ”rotkossa”. Hartl oli kulkenut Sonderkommando 4a:n päällikkö Paul Blobelin kanssa maaliskuussa 1942 autolla Babi Jarin rotkon ohi, ja autosta hän oli nähnyt outoja asioita. Sereny kirjoittaa:

”Hän kertoi minulle, että hänet oli kutsuttu erääksi päiväksi eräälle datshalle, eräälle Kiovan ulkopuolella sijaitsevalle viikonloppuhuvilalle. Siellä asui vanhempi SS- ja poliisijohtaja (Ukrainan turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikkö) Brigadeführer (läh. kenraalimajuri) Max Thomas, joka oli hänen nimellinen esimiehensä. ”Ajoin Standartenführer Blobelin kanssa näille illallisille”, sanoi Hartl. ”Tuskin tunsin häntä, mutta koska hänetkin oli kutsuttu, ajoimme yhdessä. Oli jo myöhä, ja alkoi olla hämärää. Yhtäkkiä – ajaessamme juuri erään rotkon ohi – huomasin maan liikkuvan oudolla tavalla: maakokkareita lensi kuin itsestään ilmaan, ja koko rotkon yllä oli huurua (Dampf). Se oli kuin tulivuori, ikään kuin laava olisi kiehunut aivan maanpinnan alapuolella. Blobel nauroi ja teki kädellään laajan liikkeen. Hän viittasi takanamme olevaan katuun ja edessämme olevaan rotkoon – Babi Jarin rotkoon. ’Täällä makaavat 30 000 juutalaistani’, hän sanoi.””[56]

Gerald Reitlinger kirjoittaa myös kyseisen automatkan tapahtuneen maaliskuussa 1942. Hänen mukaansa Hartlin kuvaamat pikkuräjähdykset olivat seurausta sään lauhtumisesta, joka sai tuhansista ruumiista vapautuneet kaasut purkautumaan. [57]

Hartlin tarina on kuitenkin mielikuvitusta. Vaikka maa talvisaikaan jäätyisi, se ei koskaan muutu kaasutiiviiksi, varsinkaan Babi Jarin hiekkamaa. Ei Suomessakaan keväisin hautausmailla räjähtele.

Hartlin tarinan osoittaa valheeksi sekin, ettei Blobel tuolloin edes ollut Kiovassa. Carlo Mattogno ja Jürgen Graf esittävät kirjassaan ”Treblinka” [58] seuraavat otteet Blobelin Nürnbergin oikeudenkäynnissä antamista valaehtoisista lausunnoista:

”Kesäkuussa 1941 minusta tuli erikoiskommando 4 A:n johtaja. Tämä erikoiskommando kuului Einsatz-joukkoon C, joka oli tri Raschin komennossa. Minulle määrätty alue sijaitsi 6. armeijan alueella, jota komensi sotamarsalkka Reichenau. Tammikuussa 1942 minut vapautettiin erikoiskommando 4 A:n johtajan tehtävästä ja siirrettiin Berliiniin kurinpidollisista syistä. Jonkin aikaa olin siellä ilman työtä. Olin osasto IV:n valvonnassa entisen Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Müllerin alaisuudessa. Syksyllä 1942 minulle annettiin tehtäväksi Müllerin edustajana ajaa vallatuille itäisille alueille ja hävittää jäljet niistä joukkohaudoista, jotka olivat syntyneet Einsatz-joukkojen teloituksissa. Tämä oli tehtäväni kesään 1944 asti.”[59]

Amerikkalaiset olivat kuitenkin tyytymättömiä tähän lausuntoon ja painostivat Blobelin antamaan uuden valaehtoisen lausunnon, joka kuului seuraavasti:

”Kun minut oli vapautettu tehtävästäni, minun täytyi työskennellä SS-Obergruppenführer (kenraali) Heydrichin ja Gruppenführer (kenraaliluutnantti) Müllerin alaisuudessa, ja kesäkuussa 1942 Gruppenführer Müller antoi minulle tehtäväksi hävittää Einsatz-joukkojen idässä suorittamien teloitusten jäljet. Saamani käskyn mukaan minun tuli ilmoittautua henkilökohtaisesti turvallisuuspoliisin ja SD:n komentajille ja suullisesti kertoa heille Müllerin määräys ja valvoa sen toteuttamista. Tämä määräys oli salainen valtionasia, ja Müller määräsi, että koska tämä tehtävä oli äärimmäisen salainen, minkäänlaista kirjallista tietojenvaihtoa ei saanut tapahtua.”[60]

Blobel siirtyi siis jo tammikuussa 1942 Berliiniin, jossa hän oli uuteen väitettyyn tehtäväänsä asti. Tämä uusi tehtävä olisi ollut ruumiiden hävitystyö kaivamalla ne esiin ja polttamalla ne sitten jäljettömiin. Tämän työn väitetään kuitenkin alkaneen vasta kesäkuussa 1942, ja silloinkin vain Puolan alueella sijainneissa ”tuhoamisleireissä”. Vasta kesäkuun 1943 ja heinäkuun 1944 välillä tämä työ olisi ulottunut Ukrainaan ja muualle Neuvostoliitolta vallatuille alueille. Encyclopedia of the Holocaust toteaa sivulla 11, että kesän 1942 ja kesän 1943 välillä ruumiiden polttaminen tapahtui ”Aktion Reinhard -tuhoamisleireillä” (Belzec, Treblinka, Sobibor), Chelmnossa ja Auschwitzissa ja kesäkuussa 1943 polttamiset siirtyivät Neuvostoliitolta vallatuille alueille. [61] Sama Encyclopedia toteaa toisessa kohdassa, että Paul Blobel palasi Kiovaan heinäkuussa 1943. [62]

Blobel ei siis ollut Kiovassa tammikuun 1942 ja heinäkuun 1943 välillä, eikä hän ole voinut kulkea Hartlin kanssa Babi Jarin ohi maaliskuussa 1942. Hartlin väitteet ovat perättömiä.

Udo Walendy kuitenkin kirjoittaa lehdessään Historische Tatsachen nro 51 (s. 19), että Hartl olisi kertonut yhteisen automatkan Blobelin kanssa tapahtuneen kesällä 1943. Yllä oleva kuvaus on peräisin Gitta Serenyn kertomuksesta ja monesta muusta hänen kertomustaan myötäilevästä lähteestä, mutta Hartlhan on antanut lausuntonsa myös Nürnbergin Einsatzjoukko-oikeudenkäynnissä. Itse en löytänyt Hartlin valaehtoisen lausunnon tekstiä, mutta onkohan Walendy nähnyt sen (hän viittaa siihen)? Kertoiko Hartl oikeudessa automatkan ajankohdaksi kesän 1943? Jos kertoi, miksi ajankohdaksi on Serenyn kirjassa muutettu maaliskuu 1942?

Richard Rhodes kertoo kirjassaan ”Masters of Death”, että Hartlin ja Blobelin ajaessa Babi Jarin ohi ”maalis- tai huhtikuussa 1942” maa oli sulamassa mutta maassa oli vielä lunta. [63 ] Rhodesin viitteistä käy ilmi, että hän tuntee Hartlin valaehtoisen lausunnon (hän viittaa sen sivuihin monessa kohdassa). Jos maassa oli lunta, ei voinut olla kesä. Tämä viittaa siihen, ettei Hartl ole maininnut ajankohdaksi ”kesää 1943” (toinen vaihtoehto tietenkin on, ettei Rhodes puhu totta). Samaan viittaa se, että illallisille ajettaessa alkoi tulla jo hämärä, ja kesällä hämärä tulee myöhään illalla, jolloin illallisaika on jo ohi.

Rhodes mainitsee kirjassaan samassa yhteydessä, että Hartl sai hermoromahduksen muutama kuukausi tuon ajankohdan ”maalis- tai huhtikuu 1942” jälkeen, joutui sairaalahoitoon ja sen jälkeen puolen vuoden toipilaskauden jälkeen vapautettiin SS:n palveluksesta sairauden vuoksi. Saman kertoo Sereny kirjassaan. Tämäkin merkitsee sitä, ettei Hartl ole voinut olla mukana Einsatz-joukko C:n toiminnassa kesällä 1943.

Tärkein tekijä tietenkin on se, että ”kesä 1943” oli jo niin myöhäinen ajankohta, etteivät syys-lokakuussa 1941 haudatut ruumiit muodostaneet silloin enää minkäänlaisia kaasuja, jotka olisivat räjähdyksinä purkautuneet maasta. Voidaan siis todeta, että olipa ajankohta mikä hyvänsä, Hartlin tarina ei pidä paikkaansa.

Walendy kertoo yllä mainitussa lehtensä kohdassa, että Hartlin epäluotettavuus kävi ilmi Einsatzjoukko-oikeudenkäynnissä suoritetussa ristikuulustelussa. Hartl todisti, että Babi Jarissa olisi ollut umpeen luotu panssarihauta, vaikkei siellä sellaista ollut. Yhdessä kohdassa Hartl kertoi ”maaperän räjähdyksistä” ja toisessa kohdassa ”jäätyneen lumipeitteisen maan pehmenemisestä” (sich lockern). Tämä siis kesäaikana (Walendyn tiedon mukaan)! Ja jos ruumiit ovat jäätyneet, ne eivät kehitä hajoamiskaasuja. Hartl myös todisti Blobelin olleen mukana itse ”suuroperaatiossa” (Babi Jarin joukkomurhassa), vaikka Blobel oli päävamman vuoksi tuolloin työkyvytön. Walendy viittaa tässä puolustusasianajaja Willi Heimin loppupuheenvuoroon Einsatzjoukko-oikeudenkäynnissä ja Blobelin autonkuljettaja Walter Ostermannin valaehtoiseen lausuntoon 23.12.1947. Blobel ei ollut työkykyinen väitetyn Babi Jarin joukkomurhan aikaan.

Walendy antaa myös esimerkin siitä, kuinka holokaustitahot ”holokaustiasioita” käsittelevät. Kuten yllä todettiin, Blobelin väitetty lausuma ”tuolla makaavat ruumiini” viittasi maan alla oleviin ruumiisiin, joista kehittyvät kaasut aiheuttivat räjähdyksiä. Kuitenkin Ernst Klee liittää kirjassaan ”Persilscheine und falsche Pässe – Wie die Kirchen den Nazis halfen” (1991, s. 105) nuo Blobelin suuhun laitetut sanat kuvaan, jossa maan päällä makaa ruumiita (kaiken lisäksi Walendy osoittaa kuvan maalatuksi kuvaksi).

Kaiken kaikkiaan tämä Albert Hartlin satu osoittaa koko Babi Jar -tarinan valheluonteen. Oikeastaan ainoa asia, joka tästä sadusta saadaan irti, on se, että kadulta oli täysin esteetön ja suora näkymä paikkaan, jossa Babi Jarin joukkomurhien on väitetty tapahtuneen.

Herbert Tiedemann mainitsee artikkelissaan ”Babi Yar: Critical Questions and Comments” myös erään Chaim Shapiron nimeltä mainitsemattoman vävyn kertomuksen. Vävy kertoo:

”Kymmenentenä päivänä (ampumisten jälkeen) meidät ajettiin Lukianovan (= Babi Jarin) rotkolle. Seisoimme siellä pakokauhun vallassa. Tuoreen levitetyn maan alta virtasi verivirtoja, 56 000 murhatun juutalaisen verta. Se huusi meille maan alta. Sinä aamuna hiukseni muuttuivat harmaiksi.”[64]

Tämä osoittaa, millä epätodellisen fantasian tasolla Babi Jar -tarina liikkuu. Ammutuista ihmisistä ei virtaa ulos paljon verta, sillä vuoto tapahtuu pääasiassa kehon sisään. Veri ei myöskään pysy juoksevana maassa kymmentä päivää, ei edes kymmentä minuuttia. Veri hyytyy. Haudoista ei voi virrata verivirtoja.

Ruumiiden ylöskaivaminen. Holokaustitahojen tarina ei lopu ruumiiden hautaamiseen. Sotaonnen käännyttyä saksalaiset kuulemma kaivattivat Babi Jariin haudatut ruumiit ylös polttaakseen ne sitten todisteiden hävittämiseksi.

Juutalaistahojen toimittama Encyclopedia of the Holocaust kertoo, että heinäkuussa 1943 Paul Blobel saapui takaisin Kiovaan, tehtävänään tuhota kaikki joukkomurhien jäljet Ukrainassa. Babi Jarissa Blobelin muodostamat joukot aloittivat työnsä elokuun puolivälissä 1943. Ruumiiden ylöskaivaminen ja polttaminen annettiin Encyclopedian mukaan läheisen Syretskin keskitysleirin vankien tehtäväksi. Työhön määrättyjä vankeja oli 327, joista juutalaisia 100.

Vangit majoitettiin rotkon seinämään kaiverrettuun bunkkeriin. Bunkkerissa oli rautaovi, joka oli lukittuna öiden aikana, ja ulkopuolella ovea vartioi konekiväärillä varustettu vartija.

Itse työ tapahtui niin, että haudat avattiin puskutraktoreilla ja vangit sitten kuljettivat ruumiit poltettaviksi. Vankien jalkoihin oli kiinnitetty ketjut. [65]

Tässä nyt saksalaiset saavat puskutraktoreita rotkoon, jonka seinämät holokaustitahojen mukaan olivat jyrkät! Merkillistä on myös kahlehtia liikkumista hankaloittavilla ketjuilla vangit, joiden tehtävänä oli nostaa ruumiit haudoista ja kuljettaa ne sitten polttorovioihin. Saksalaisillahan oli kiire, koska puna-armeija lähestyi ja taivaalla kulki jo neuvostoliittolaisia koneita. Majoitusbunkkerin kaivaminen todellisuudessa loivaan rinteeseen on myös liki mahdoton tehtävä, ja rautaoven asentaminen siihen oli vaivalloista ja aikaa vievää puuhaa.

Seuraavat tiedot neuvostoliittolaisen syyttäjä Smirnovin Nürnbergin oikeudenkäynnissä esittämistä syytöksistä ja lausunnoista ovat peräisin Udo Walendyn toimittaman lehden ”Historische Tatsachen” numerosta 51 (s. 3-5):

Nürnbergin pääoikeudenkäynnissä neuvostoliittolainen syyttäjä Smirnov esitti 18.2.1946, että Babi Jarissa ammuttiin yli 100 000 miestä, naista, lasta ja vanhusta. Hän luki sitten viiden todistajan (Ostrovski, Berlland, Davidov, Stejuk ja Brodsky) antaman lausunnon. Lausunnon mukaan todistajat olivat Syretskin sotavankeja. Näistä vangeista 100 vankia komennettiin 18.8.1943 Babi Jariin, ja heidän jalkoihinsa kiinnitettiin kahleet (Fesseln). Vangit saivat tehtäväkseen kaivaa maasta ylös (auszugraben) saksalaisten murhaamien Neuvostoliiton kansalaisten ruumiit ja sitten polttaa ne. Lausunnossa todetaan myös, että työn nopeuttamiseksi saksalaiset käyttivät kaivinkoneita.

Hieman ristiriitaista on, että kahleissa olevat vangit kaivoivat ruumiita esiin, vaikka käytössä oli kaivinkoneita (tässä siis puskutraktorit ovat muuttuneet kaivinkoneiksi). Vankeja on tässä versiossa sata, vaikka Encyclopedia of the Holocaust puhuu 327 vangista.

Smirnov luki sitten Gerhard Adametzin Neuvostoliiton valtiollisen erikoiskomission edessä antaman todistajanlausunnon. Adametz itse ei esiintynyt Nürnbergissä, eikä häntä niin ollen voitu ristikuulustella. Todistajanlausuntoa (USSR-80) ei myöskään painettu IMT-oikeudenkäyntien (IMT = International Military Tribunal) siniseen sarjaan, ja näin vaikeutettiin myöhempien historioitsijoiden tutkimustyötä. Smirnov kertoi Adametzin lausuneen seuraavaa:

Adametzin joukko ilmoittautui osasto 1005 a:n turvallisuuspoliisin joukkueenjohtajalle yliluutnantti Hanischille (tällainen ”osasto 1005 a” kuulemma oli yksi Blobelin hävitystyötä varten asettamista joukoista). Paikalla oli mädännen haju, joka sai heidät sairaiksi. He pitivät nenästään kiinni ja pidättivät hengitystään. Hanisch piti puheen, jossa hän sanoi ilmoittautuneelle joukolle muun muassa, että haju tulee ”tuolta takaa kirkosta”. Adametz kertoo heidän nähneen paikalla noin sata vankia, joiden kaikkien jaloissa oli 75 cm pitkät kahleet. Vangit olivat siviilivaatteissa. Vankien tehtävänä oli kaivaa esiin kahteen suureen hautaan haudatut ruumiit ja kuljettaa ne sitten poltettaviksi. Adametz arvioi, että ruumiita oli kaiken kaikkiaan 40 000 – 45 000. Yksi joukkohauta kuulemma oli panssarikaivannossa, joka oli 100 m pitkä, 10 m leveä ja 4-5 m syvä. Adametz kertoo myös, että heidän saapuessaan (noin 10.9.1943) paikalla oli noin 3-4 pientä ruumiskasaa, joissa kussakin oli noin 700 ruumista.

Walendy arvioi lehdessään sitten tätä lausuntoa. On mieletöntä, että yliluutnantti pitäisi pahoinvoiville, nenäänsä piteleville ja hengitystään pidätteleville turvallisuuspoliiseille puheen, jossa hän selittää lemun tulevan kirkosta, vaikka heidän vieressään on kasattuna 2000 – 3000 mätänevää ruumista. Ja kuinka jalkakahleissa olevat vangit ylipäätään voivat työskennellä kuvatulla tavalla? Puskutraktoreista tai kaivinkoneista Adametz ei puhu mitään. Walendy ihmettelee myös, missä mainittu panssarihauta on voinut olla. Eihän holokaustitahojen Babi Jar -tarinassa joukkomurhia tehty panssarihaudassa vaan rotkossa.

Tässäkin versiossa vankeja on sata, ei 327.

Lehtensä sivulla 10 Walendy mainitsee juutalaisen leirityöntekijä Vilkisin kertomuksen, joka on esitetty Maailman juutalaiskongressin vuonna 1946 julkaisemassa ”Mustassa kirjassa” (”Black Book”). Vilkis kertoo, että leiristä heitä koottiin sata ja heidät kytkettiin toisiinsa ketjuin. Heidän täytyi kaivaa ruumiit esiin ja raahata ne polttorovioihin. Aluksi he kuitenkin useiden päivien ajan kaivoivat väärästä paikasta, jossa ei ollut mitään ruumiita. Sitten tuli kuitenkin joku entisen murhakommandon jäsen neuvomaan, mistä piti lapioida (schaufeln).

Tässäkin vankeja on sata, ei 327. Kuinka kahleilla toisiinsa kiinnitetyt vangit voivat kaivaa joukkohaudoista ruumiita ja raahata niitä polttorovioihin? Tässä versiossa haudat avataan lapioilla, ei puskutraktoreilla tai kaivinkoneilla. Walendy ihmettelee myös, kuinka kymmenien tuhansien ruumiiden joukkohautojen paikka voi unohtua kahdessa vuodessa.

Lehtensä sivuilla 10-11 ja 18 Walendy mainitsee myös erään nimettömänä pysyvän neuvostoliittolaisen jalkaväkikomppanian kapteenin neuvostoliittolaiselle komissiolle antaman valaehtoisen todistuksen. Kapteeni kertoo, että heitä koottiin sata ja heidät vietiin rotkoon. Heidän täytyi riisua pois housunsa, sukkansa ja kenkänsä ja heille annettiin lapiot ja hakut. Heidät oli kytketty toisiinsa ketjuin. Heidän tehtävänään oli kaivaa ruumiit esiin, ja kaivettuaan 20 m x 15 m suuruisella alueella kolmen metrin syvyyteen he törmäsivät ensimmäiseen ruumiiseen. Ruumiit heidän oli kuljetettava poltettaviksi. Kapteeni arvioi, että ylös kaivettuja ruumiita oli 70 000 – 80 000. Kapteeni kertoo myös, että heitä pidettiin rotkon itäosassa parakeissa kahlehdittuina.

Tässäkään versiossa ei tunneta puskutraktoreita tai kaivinkoneita. Tässäkin törmätään siihen mielettömyyteen, että toisiinsa kahlehditut vangit olisivat voineet suorittaa tuollaista työtä. Yönsä he viettivät parakeissa, eivät rotkon seinämään kaiverretussa bunkkerissa.

Mainittakoon vielä, että kirjassaan ”The Final Solution” Gerald Reitlinger kertoo, että Blobel neuvoi ruumiita ylös kaivavalle joukolle, mistä kaivaa. [66] Kuitenkaan Blobel ei voinut tietää tätä, koska hän Kiovan räjähdyksissä haavoittui päähän eikä ollut mukana väitetyssä Babi Jarin joukkomurhassa ja todistamassa ruumiiden hautaamista.

Ruumiiden polttaminen. Encyclopedia of the Holocaust kertoo, että polttoroviot oli rakennettu niin, että alustana olivat ratapölkyt (railroad ties) ja niiden päälle oli asetettu bensiinillä valeltuja puupölkkyjä. Ruumiit asetettiin sitten niiden päälle. Osa luista ei palanut, ja ne murskattiin hautakivien päällä, joita tuotiin viereiseltä juutalaiselta hautausmaalta. Tuhka siivilöitiin, jotta mahdollisesti löytyvä kulta ja hopea saataisiin talteen. Polttaminen kesti kuusi viikkoa, 18.8.-19.9.1943. [67]

Tällainen kertomus on epäuskottava, koska saksalaiset tarvitsivat kaiken polttoaineen sotaponnisteluissaan. Ja mistä valtava määrä polttopuuta olisi tuotu? Sellaisista kuljetuksista ei ole olemassa mitään todisteita. Varmasti myös hautakivien, ratapölkkyjen ja puupölkkyjen (tai tukkien, logs) kuljettaminen rotkoon olisi tuottanut melkoisia vaikeuksia. Ruumiiden polttamisesta jää aina hampaita, ja jos lasketaan yhtä ruumista kohti 15 hammasta, niitä pitäisi löytyä tuhkan levityspaikoilta puoli miljoonaa kappaletta. Hampaita tuskin on lähdetty yksitellen murskaamaan.

Yllä mainitut syyttäjä Smirnovin 5 todistajaa ja Gerhard Adametz kertovat lausunnoissaan myös näistä polttamisista, ja lähteenä seuraavassa on sama Walendyn lehti.

Mainitut viisi todistajaa kertovat lausunnossaan, että paikalle oli tuotu hautausmaalta graniittisia hautakiviä ja rautaisia ristikoita. Hautakiviä käytettiin alustoina, joiden päälle asetettiin ratakiskoja (Schienen) ja näiden päälle rautaiset ristikot arinaksi. Tällä tavalla pyrittiin rakentamaan polttouuni. Rautaristikoiden päälle asetettiin kerros polttopuuta, tämän päälle kerros ruumiita, sitten taas kerros polttopuuta jne. Lopuksi koko rakennelma kasteltiin petrolilla (Petroleum) ja sytytettiin palamaan. Yhdessä ”polttouunissa” oli 2500-3000 ruumista. Ennen polttamista ruumiista poistettiin sormukset, korvarenkaat ja kultahampaat (tätä työtä varten oli erillisiä ryhmiä). Luut jauhettiin myllyssä pikkupalasiksi. Tuhka levitettiin Babi Jarin rotkoon. Päivittäin työskenneltiin 12-15 tuntia. Aikavälillä 18.8.-29.9.1943 poltettiin noin 70 000 ruumista.

Tässä versiossa hautakivien rooli on muuttunut kokonaan toiseksi, luiden murskausalustoista polttouunien alustoiksi. Ratapölkyistä ei puhuta mitään. Bensiini on muuttunut petroliksi. Arvometallit poistettiin ruumiista ennen polttamista, ei polttamisen jälkeen siivilöimällä, kuten Encyclopedia of the Holocaust sanoo. Uusia asioita tässä versiossa ovat rautaiset ristikot, ratakiskot ja myllyt. Ruumiita on peräti 70 000, ja näissä on hampaita noin miljoona, ja yhdessä luupalasten kanssa Babi Jarista olisi pitkään pitänyt löytyä miljoonia luunpalasia. Kuitenkaan yhtäkään ei ole esitetty todisteeksi. Polttamisaika on tässä versiossa pidentynyt 10 päivällä. Se mitä Encyclopedian kohdalla on sanottu polttoaineesta ja polttopuusta, pätee tietenkin tässäkin.

Smirnovin olisi kuitenkin pitänyt tietää, ettei ruumiiden polttaminen hänen kuvaamallaan tavalla toimi. Puna-armeija näet yritti Stalingradin luona hävittää ruumiita polttamalla, myös polttoaineen avulla, mutta se ei onnistunut. Eräässä itäsaksalaisessa sotilaslääketieteen oppikirjassa todetaan:

”Puna-armeijan yritykset polttaa Stalingradin luona ruumiita, tietyissä tapauksissa myös sen jälkeen kun ne oli valeltu polttoaineella, eivät osoittautuneet hyväksi keinoksi. Sen vuoksi suoritettiin aina maahan hautaaminen.”[68]

Sama tieto on myös eräässä neuvostoliittolaisessa sotilaslääketieteen kirjassa. [69]

Smirnovin Nürnbergissä lukemassa Adametzin lausunnossa puolestaan todetaan, että ruumiit raahattiin rautaisten koukkujen avulla polttopaikalle ja asetettiin siellä puisen alusta päälle. Joka puolelle asetettiin sitten nojalleen lisää puita, ja sen jälkeen koko rakennelma valeltiin öljyllä ja bensiinillä ja sytytettiin. [70]

Tässäkin voidaan todeta, että puna-armeijan itsensä Stalingradissa suorittamat yritykset osoittivat, ettei tämä menetelmä toimi. Smirnovin olisi täytynyt tietää tämä.

Adametz ei puhu mitään hautakivistä, ratakiskoista, rautaristikoista, siivilöinnistä, myllystä tai arvometallien talteenotosta.

Edellä mainittu neuvostoliittolainen kapteeni jatkaa kertomustaan kuvaamalla polttamistapahtumaa. Juutalaiselta hautausmaalta tuoduista hautakivistä ja rautaosista rakennettiin polttouuneja. Aluksi ne eivät toimineet, ja vasta kun eräs saksalainen ammattimies tuli neuvomaan, ne saatiin toimimaan. Näissä uusien neuvojen mukaan rakennetuissa uuneissa yhdessä ruumiskerroksessa oli sata ruumista. Ne valeltiin öljyllä ja väliin laitettiin tervattua puuta. Seuraava ruumiskerros asetettiin edellisen päälle poikittain, ja taas väliin laitettiin tervattua puuta jne. Yhdessä polttouunissa poltettiin joitakin satoja ruumiita kerrallaan. Polton jälkeen tuhkan seassa olleet palamattomat luut iskettiin palasiksi puusurvimien avulla, ja sitten tuhkan ja luunpalasten seos siroteltiin metsään, rotkoon tai muualle ja peitettiin ohuella hiekkakerroksella. Ennen polttamista ruumiista poistettiin kultasormukset ja kultahampaat.

Tämäkään versio ei täsmää minkään muun version kanssa. Verrattuna Smirnovin viiteen todistajaan, tässä on petrolin tilalla öljy ja lisäksi tässä on uutuutena tervattu puu. Myllyn sijalla ovat puusurvimet. Tässä versiossa ympäristöön levitetyt tuhka ja luunkappaleet peitettiin hiekkakerroksella, mikä lienee ollut aikaa vievää työtä. Muista jo esiin tulleista versioista tämä versio poikkeaa radikaalisti.

Vilkis, joka myös on mainittu edellä, kertoo, että juutalaiselta hautausmaalta tuotiin marmorisia hautakiviä ja niistä rakennettiin polttouuneja. Yhdessä ruumiskerroksessa oli sata ruumista, ja kerrosten väliin laitettiin puukerroksia. Lopulta rovio sytytettiin bensiinillä palamaan. Tämä ei kuitenkaan toiminut, koska veto puuttui. Sitten hautausmaalta haettiin rautakiskoja, joita oli hautojen ympärillä, ja niistä rakennettiin perusta. Näin polttaminen saatiin onnistumaan. Kukin polttorovio paloi kaksi yötä ja yhden päivän. Polttaminen aloitettiin 19.8.1943 ja lopetettiin 28.9.1943.

Todennäköistä kuitenkin on, ettei tämä toiminut. Kuumuus olisi luhistanut rautakiskot, ja veto olisi loppunut heti alkuun.

Historische Tatsachen Nr. 51 mainitsee sivulla 11 Jakov Abramovits Kaperin, jonka kertomusta Ernst Klee ja Willi Dressen ovat siteeranneet kirjassaan ”’Gott mit uns’ – Der deutsche Vernichtungskrieg im Osten 1939-1945”. Klee & Dressen kertovat Kaperista, että tämä pelastui kaksi kertaa Babi Jarista. Kaper ei heidän mukaansa ole ainoastaan nähnyt ja kuullut vaan myös käsin koskenut. Walendyn siteeraamassa Kaperin kertomuksen kohdassa Kaper kertoo, että polttamisesta jäljelle jääneet luut murskattiin paksuseinäisissä huhmareissa. Sen jälkeen ne siivilöitiin ja sekoitettiin hiekkaan, ja lopuksi tämä luunpalojen ja hiekan sekoitus siroteltiin teille tasoitteeksi. Hän kertoo olleensa muiden vankien kanssa Babi Jarissa kaksi kuukautta. Tuona aikana kuulemma poltettiin 120 000 ruumista. [71]

Walendy toteaa, että tässä on samaa hiekkaa siirrelty paikasta toiseen moneen kertaan: kaivettu maasta, toimitettu luunmurskauspaikan viereen, kipattu siihen, sekoitettu, jälleen lastattu, kuljetettu pois ja lopulta levitetty teille. Kahleissa olleilla vangeilla on ollut vipinää! Tässä versiossa luut murskattiin huhmareissa, ei hautakivien päällä, kuten Encyclopedia of the Holocaust esittää, eikä myllyssä, kuten Smirnovin viisi todistajaa esittävät. Uutta tässä versiossa on hiekkaan sekoittaminen ja teille levittäminen. Kaperin ilmoittama ruumiiden lukumäärä on kasvanut huimaksi. Ei enää 33 771 vaan 120 000!

Lopuksi Walendy mainitsee Blobelin valaehtoisen todistuksen, joka vesittää kaikki yllä mainitut polttamistarinat. Nürnbergin oikeudenkäynnin tuomari Speightin mukaan (8.4.1948) Blobel oli 18.6.1947 antamassaan valaehtoisessa vakuutuksessa todistanut:

”Elokuussa suorittamani vierailun yhteydessä tarkastin itse ruumiiden polttamisia eräässä joukkohaudassa Kiovan luona. Tämä hauta oli suunnilleen 55 m pitkä, 3 m leveä ja 2,5 metriä syvä. Kun hautaa peittävä maakerros oli poistettu, ruumiit peitettiin polttoaineella ja sytytettiin. Kahdessa päivässä hauta oli palanut pohjaa myöten. Sen jälkeen hauta luotiin kiinni, ja niin kaikki jäljet oli hävitetty.”[72]

Jos Blobelin ”tunnustus” on totta, silloin ruumiiden ylös kaivamiset ja kuljettamiset, ratapölkyt, polttopuut, hautakivet, siivilöinnit, rautaristikot, rautakiskot, myllyt, tuhkan levittämiset, raahaamiskoukut ja puusurvimet olivat täysin tarpeettomia. Riitti kun ruumiiden päälle kaadettiin polttoainetta ja sytytettiin palamaan. Kaikki hienot silminnäkijätodistukset osoittautuvat keksityiksi tarinoiksi.

Tästä nähdään, että koko Babi Jar -tarina on pelkkää naurettavaa piirileikkiä. Blobelin tarina ei näet mitenkään voi olla totta. Kun haudassa olevien ihmisten päälle kaadetaan polttoainetta ja se sytytetään palamaan, silloin palavat vain ylimpänä olevien ruumiiden yläosat ja sivuosat, jolloin nämä osat vain hiiltyvät. Yksikään ruumis ei pala, koska syvemmällä ei ole palamisen tarvitsemaa happea. Polttoaine tosin kastelee syvemmällä olevia ruumiitakin, mutta ne eivät hapettomissa oloissa voi palaa. Se, että Nürnbergin oikeudenkäynnin tuomari tuo esiin tällaista, osoittaa koko Babi Jar -tarinan halpahintaiseksi vitsiksi. Kuinka muuten korkea tuomari tällaista esittäisi?

Vankien pako. Encyclopedia of the Holocaust kertoo, että 29.9.1943 Babi Jarissa työskennelleet vangit saivat selville, että seuraavana päivänä heidät surmattaisiin. Jotkut heistä olivat suunnitelleet pakoa, ja tämä ryhmä oli valmistanut sahoja heidän ketjujaan varten ja avaimen heidän rotkon seinämään kaiverretun bunkkerinsa kalteriovea varten. Seuraavana yönä he päättivät paeta. Vähän keskiyön jälkeen 25 vankia murtautui pimeyden ja sumun turvin ulos, ja 15 heistä onnistui pakenemaan. Muut kymmenen ammuttiin pakoyrityksen aikana tai seuravana aamuna. [73]

Kuinka ruumiita ylös kaivamassa ja polttamassa olleet tiukasti vartioidut vangit olisivat voineet valmistaa sahoja kahleittensa katkaisemiseksi ja avaimen oveen? Miksi he ylipäätään olivat etukäteen valmistaneet sahoja ja avaimen, jos he eivät ennen 29.9. tienneet, että heidät surmattaisiin? Hehän asettivat itsensä suureen riskiin, ja viisaampaa olisi ollut odottaa työtehtävän loppumista ja paluuta normaaleihin leirioloihin.

Yllä mainitut Smirnovin viisi todistajaa ilmoittivat myös lausunnossaan, että he pakenivat 29.9.1943. Gerhard Adametz kertoo omassa lausunnossaan, että päivämäärän 29.9.1943 paikkeilla (ungefähr) klo 04.15 aamulla noin 30 vankia murtautui ulos irrotettuaan jalkaketjunsa.

Udo Walehdy kertoo lehdessään Historische Tatsachen (nro 51, s. 5), että vuonna 1991 saatiin tietää, että (yksi pakenemaan päässyt) Vladimir Davidov oli löytänyt eräältä kuolleelta naiselta kahdet ruosteiset sakset, joiden avulla hän sai jalkaketjunsa irti, vaikka ne olivat taottuja. [74] Kyseessä olivat siis sakset, eivät sahat.

Yllä mainittu neuvostoliittolainen kapteeni kertoo valaehtoisessa lausunnossaan, että 21.9. he saivat tietää, että suuri polttouuni, jonka he olivat pystyttäneet, oli heitä itseään varten. Pakoon he lähtivät tämän kapteenin mukaan yöllä 28.9.1943. [75] Tässä päivämäärät ovat toiset kuin yllä mainituissa lausunnoissa.

Kirjassaan ”The Holocaust – The Jewish Tragedy” Martin Gilbert kertoo, että jo ennen mainittua joukkopakoa eräs ei-juutalainen, Fjodor Zavertanny, oli onnistunut irrottamaan kahleensa ja pakenemaan. Kostotoimenpiteenä saksalaiset kuulemma ampuivat 12 vankia ja Zavertannyn ryhmää valvovien vartijoiden päällikön. Tämä tapahtuma sitten sai muut joukkopaon kannalle, eikä yksityisiä pakoja enää suunniteltu. Joukkopakoon pyrittiin etsimällä mätänevistä ruumiista ja heidän vaatteistaan avaimia. Sitten 20.9. kuulemma Jacob Kaper löysi heidän bunkkerinsa oven munalukkoon sopivan avaimen. 29.9.1943 kaikkiaan 325 vankia lähti murtautumaan ulos. Paon aikana ammuttiin 311, ja 14 onnistui piiloutumaan. [76]

Tämä, että mätänevien ruumiiden vaatteista löytyy vankien bunkkerin oven munalukon avain, sopii joihinkin fantasiatarinoihin mutta ei tosielämään. Ja eivätkö ruumiit olleetkin alastomia, jos kerran ennen teloitusta heiltä kerättiin vaatteet siisteihin pinoihin? Gilbert kumoaa Encyclopedia of the Holocaust -kirjan kertomuksen, että vangit valmistivat avaimen itse. Pakoa yrittäneiden määrän Gilbert kertoo kokonaan toisin kuin yllä olevat muut lausunnot.

Tällaisilla sekavilla ja mahdottomilla tarinoilla ei ole mitään uskottavuutta.

Ruumiiden hävitys keskellä sotatannerta? Alussa jo mainittiin, että väitettyjen ruumiiden ylöskaivamisten ja polttamisten aikaan puna-armeija eteni Kiovan ympäristössä ja taivaalla liikkui neuvostoliittolaisia tiedustelukoneita. Tämä on merkillistä. Kuvausten mukaan Babi Jarissa paloi n. 6 viikon ajan (18.8.-28.9.1943) yötä päivää kymmeniä valtavia polttorovioita (todistajien Kukla, Davidov, Budnik, Kaper, Trubakov, Stejuk ja Matvejev mukaan rovioita oli palamassa 50-100 kappaletta [77]), joista varmasti levisi hyvin pahanhajuista savua joka puolelle kymmenien kilometrien päähän. Valtavat liekit ja pahanhajuinen savu takasivat, että Kiovassa ja sen ympäristössä jokainen tiesi, että Babi Jarissa poltetaan ruumiita, myös juutalaiset partisaanit, puna-armeija ja heidän ilmavoimansa. Miksei näistä viikkokausia palaneista valtavista ruumisrovioista otettu yhtäkään ilmakuvaa, vaikka neuvostokoneet liikkuivat tuolloin juuri tällä alueella? Savukin näkyi kymmenien kilometrien päähän. Ja mikseivät neuvostoliittolaiset laskuvarjojoukot tulleet pelastamaan kahleisiin kytkettyjä tovereitaan Babi Jarista?

Alueen tilanteesta antavat kuvan Udo Walendyn lehdessään Historische Tatsachen (nro 51, s. 12) esittämät siteeraukset Saksan asevoimien pääesikunnan sotapäiväkirjasta. [78] Siteerauksissa mainittu Dnjepr-joki kulkee aivan Kiovan vierestä (itäpuolelta, napsauta tätä tai tätä). Walendyn siteeraukset ovat seuraavat:

”29.8.1943: 6. armeijan kohdalla vihollinen jatkoi 29. armeijakunnan saartamista. 8. armeijan oikealla siivellä se saavutti 5 läpimurtoa, jotka pakottivat rintaman perääntymään. – – Vihollisen ilmavoimien toiminta lisääntyi päivän 28.8. kuluessa kaiken kaikkiaan 2700 sisäänlennolla huomattavasti.

19.9.1943: Vihollinen hyökkää Kiovan edustalla. Kuitenkin perääntyminen onnistui. Vihollinen tunkeutui hyvin voimakkaasti 19. ja 8. panssaridivisioonien väliin syntyneeseen suureen aukkoon; ilmavoimat suorittaa torjuntatoimia.

22.9.1943: Vihollinen seurasi perääntymistä Kiovaan; Kiovan pohjoispuolella se tunkeutui Dnjeprin yli. 9. armeija taisteli läpi murtautuvia vihollisen panssareita ja selustassaan olevia laskuvarjojääkäreitä ja partisaanijoukkoja vastaan.

23.9.1943: Kiovan eteläpuolella vihollinen pääsi melko vähäisin voimin Dnjeprin yli. Sillanpäätä vastaan se tunkeutui rajusti.

27.9.1943: 8. armeijan kohdalla Kiovan pohjoispuolella olevia sillanpäitä täytyi pienentää. Yksi vihollisen sisäänmurto estettiin, yksi vihollisen laskuvarjojääkärijoukko tuhottiin.

28.9.1943: Kiovan luona onnistuttiin pitämään omat sillanpäät vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Armeijaryhmä ”Mitten” (”keskinen alue”) kohdalla jatkuvat kovat taistelut kaikilla lohkoilla. Molempien osapuolten ilmavoimat olivat edellisten päivien tavoin lukuisin konein liikkeellä.”

Selvää on, että jo ennen näitä varsinaisia sotatoimia Kiovan yllä liikkui paljon neuvostoliittolaisten tiedustelukoneita. Walendyn siteerauksista voidaan päätellä, että Babi Jarin alue kuului väitetyn ruumiiden hävitystyön aikaan jo päätaistelualueeseen. Eikä muka yhtäkään ilmakuvaa Babi Jarin auki kaivetuista joukkohaudoista ja siellä loimuavista kymmenistä ruumisrovioista! Koska ilmakuvia ruumiiden hävitystyöstä ei ole, voidaan yllä todetun valossa todeta, ettei mitään ruumiiden tuhoamisia ole voinut tapahtua. Tästä seuraa, ettei myöskään tapahtunut mitään Babi Jarin joukkomurhaa vuonna 1941. Mitään ruumiita tai joukkohautoja ei ole maailmalle esitetty.

Saksalaisten alueesta ottamat ilmakuvat. Saksalaisia ilmakuvia sen sijaan on olemassa. Yllä kohdassa ”Joukkomurha” on linkkejä (ensimmäinen ja kolmas linkki), joiden takaa löytyy saksalaisten Babi Jarista 26.9.1943 ottama ilmakuva eri suurennoksina. Ilmakuvassa ei ole merkkejä mistään joukkohaudoista (avatuista tai suljetuista) eikä polttorovioista, itse asiassa siinä ei ole merkkejä minkäänlaisesta ihmistoiminnasta. Artikkelissaan ”Partisanenkrieg und Repressaltötungen” Germar Rudolf ja Sibylle Schröder kirjoittavat:

”Erityisesti Babi Jarista tiedämme nykyisin silloisten ilmakuvien analysoinnin perusteella lähes varmasti, ettei tämä joukkomurha ole voinut tapahtua ainakaan tuossa paikassa. Nämä saksalaisten tiedustelukoneiden vuosien 1939 ja 1943 välillä Babi Jarista ottamat ilmakuvat näet osoittavat, ettei tässä rotkossa koskaan tapahtunut mitään havaittavia topografisia muutoksia, ja oli onnellinen seikka, että saksalaiset tiedustelukoneet ottivat kuvia tästä alueesta juuri siihen aikaan, jolloin monien silminnäkijöiden mukaan siellä kaivettiin murhattujen juutalaisten ruumiita ylös joukkohaudoista ja poltettiin jäljettömiin valtavissa polttorovioissa. Mitään sellaista ei näy kuvista.”[79]

Joachim Hoffmann kirjoittaa: ”Viime vuosina suoritettu lukuisten ilmakuvien arviointi johtaa selvästi siihen johtopäätökseen, että – – Babi Jarin rotkon maasto säilyi koskemattomana vuosien 1939 ja 1944 välillä, siis myös saksalaisvallan aikana.”[80]

Kirjassaan ”Lectures on the Holocaust” (2005) Germar Rudolf käsittelee Babi Jaria sivuilla 317-326. Rudolf sivuuttaa polttamiseen liittyvät ilmeiset logistiset ja tekniset ongelmat ja kiinnittää huomionsa vain ilmakuviin, joita saksalaiset tiedustelukoneet vuosien 1939 ja 1944 välillä Kiovan alueesta ovat ottaneet ja jotka sodan jälkeen joutuivat amerikkalaisten käsiin. Kanadalainen ilmakuva-asiantuntija John C. Ball on analysoinut näitä kuvia, jotka ovat varsin korkealaatuisia, niin että niistä voidaan erottaa eri esineitä, kuten pensaita, puita ja autoja, ks. J. C. Ballin kirjanen ”Air Photo Evidence”; http://www.air-photo.com/index.php

”Air Photo Evidence” (s. 107-108) toteaa, että jos 325 ihmistä olisi ollut työssä rotkossa kaivamassa ylös ja polttamassa 33 000 ruumista, paikalle olisi täytynyt jäädä runsaasti jälkiä sekä jalankulku- että ajoneuvoliikenteestä, koska rotkossa olisi tarvittu runsaasti polttopuuta ja polttoainetta. Kuitenkaan 26.9.1943 otetussa ilmakuvassa ei ole minkäänlaisia jälkiä liikenteestä sen enempää tieltä rotkoon kuin viereisen hautausmaan alueella ja sen vieressä olevassa ruohikossa ja pensaikossa. Hautausmaan vieressä tai itse rotkossa ei ole minkäänlaisia arpia liikenteestä. Maaperä ja kasvillisuus on täysin koskematonta. Loppulausunto sivulla 113 kuuluu:

”(Ilmakuvissa) mikään ei viittaa siihen, että Babi Jarin rotkossa olisi suoritettu joukkopolttamisia.”

Myös suppeammassa vihkosessa ”The Ball Report” (s. 15) on analyysi ilmakuvista. Aluksi raportti toteaa, että väitteiden mukaan 18.8. – 29.9.1943 Babi Jarin rotkosta kaivettiin ylös n. 70 000 ruumista raivaustraktoreilla, siis noin 1600 päivässä, ja poltettiin rotkon pohjalla suurissa rovioissa 200 työntekijän toimesta rautatiepölkkyjen päällä (em. Israel Gutmanin toimittama Encyclopedia of the Holocaust, s. 134-135).

Juuri tuolloin, 26.9.1943, otetusta ilmakuvasta raportti sanoo:

”Hevospolkuja, teitä tai joukkokaivauksia ei ole havaittavissa sen enempää auringon valaisemalla rotkon länsipuolella kuin hieman varjostuneella itäpuolella. Suuria pensaita näkyy rotkon seinämissä. Vuoden 1943 ilmakuvat kumoavat esitetyt väitteet, ja siksi nuo väitteet on hylättävä sotapropagandana.”

Germar Rudolf (s. 319) mainitsee kolme ilmakuvaa, jotka on otettu 17.5.1939 (siis ennen väitettyä joukkomurhaa; USA National Archives Air Photo Library, Washington D.C., ref. no. GX 988, exp. 48 + 49), 26.9.1943 (jolloin polttamisten suurissa rovioissa on väitetty olleen menossa; ref. no. GX 3938 SG, exp. 104 + 105) ja 18.4.1944 (5 kk sen jälkeen kun alue joutui puna-armeijan haltuun; ref. no. GX 4793 SK, exp. 39 + 40). Kuvat eroavat toisistaan vain siinä, että tuona aikana kasvillisuus on lisääntynyt. Mitään, mikä viittaisi jonkinlaiseen ihmistoimintaan, ei kuvissa näy. Ilmakuvissa ei näy minkäänlaisia joukkohautoja.

Koska 26.9.9.1943 otettu ilmakuva osoittaa rotkon täysin autioksi ja koskemattomaksi, silloin suuri osa yllä esitetyistä väitteistä kumoutuu. Vangit eivät olleet missään rotkon seinämään kaiverretussa bunkkerissa (Encyclopedia of the Holocaust; Gilbert) tai rotkon itäosaan pystytetyissä parakeissa (neuvostoliittolainen kapteeni) 28.9. tai 29.9. asti, jolloin väitetty pako tapahtui. Bunkkeria tai parakkeja ei näy. Siksi myöskään ei ollut mitään vankien pakoa 28.9.1943 (neuvostoliittolainen kapteeni) tai 29.9.1943 (Smirnovin viisi todistajaa; Encyclopedia of the Holocaust; Adametz; Gilbert). Polttamiset eivät ole voineet jatkua 28.9. asti (Vilkis) tai 29.9 asti (Smirnovin viisi todistajaa). Itse asiassa kaikki Babi Jarin silminnäkijätodistajat kumoutuvat. Valhetta ovat Encyclopedia of the Holocaustin sahat ja avaimet, valhetta ovat todistaja Davidovin ruostuneet sakset, valhetta on todistaja Kaperin löytämä avain jne. Sanotusta seuraa myös, että väitettyjen pakoon päässeiden sodanjälkeiset tarinat ovat puhdasta keksintöä. Ei ollut mitään pakoa. Todennäköisesti nuo ”silminnäkijät” eivät koskaan ole edes käyneet Babi Jarissa.

Saksalaiset ilmakuvat siis todistavat, että tarina Babi Jarin joukkomurhista on valhe.

Neuvostoliittolainen yritys vakuuttaa maailma Babi Jar -valheesta. Joachim Hoffmann kirjoittaa:

”NKVD otti ensimmäisen kerran aiemmin tuntemattoman Vanhan Naisen rotkon (= Babi Jarin rotkon) neuvostopropagandaan marraskuussa 1943, kun Katynin tapausta yritettiin epätoivoisesti salata. Pian sen jälkeen kun Ukrainan pääkaupunki oli vallattu takaisin, neuvostoliittolaiset kutsuivat joukon läntisen lehdistön kirjeenvaihtajia tutustumaan Babi Jarin rotkoon, jossa joukkotuhon väitettiin tapahtuneen. Konkreettinen todistus näyttää kuitenkin olleen melko niukkaa. – – Tukeakseen väitettä, että saksalaiset ampuivat Babi Jarin rotkossa 50 000 – 80 000 juutalaista miestä, naista ja lasta konekivääreillä, NKVD valmensi v. 1943 kolme ”todistajaa”, joiden tarinat kuitenkin herättivät vain epäilyksiä kirjeenvaihtajissa, varsinkin the New York Timesin kokeneessa edustajassa Lawrencessa. 29.11.1943 the New York Times julkaisi artikkelin, joka oli puhdistettu karkeimmista neuvostoliittolaisista valheista, jotka koskivat ”neuvostoliittolaisia partisaaneja” ja ”kaasuvaunuja”. Artikkelin otsikko oli ”50 000 juutalaisen kerrotaan tulleen tapetuksi”, mutta mukana oli paljonpuhuva alaotsikko ”Jäljellä oleva todistusaineisto niukkaa”, mikä osoitti, että NKVD:n yritykset vakuuttaa maailma olivat epäonnistuneet.”[81]

Kirjassaan ”the Hoax of the Twentieth Century” (s. 112-113) Arthur Butz siteeraa Lawrencen artikkelia:

”Kiovan viranomaiset vahvistivat tänään, että saksalaiset olivat tappaneet konekivääreillä 50 000 – 80 000 juutalaista miestä, naista ja lasta Kiovassa syyskuun lopulla 1941 ja että he myöhemmin – kun kasvoi uhka, että puna-armeija valtaa Kiovan takaisin – olivat pakottaneet venäläiset sotavangit polttamaan ruumiit tuhoten siten täydellisesti kaikki rikoksen todisteet – – Sen perusteella, mitä näimme, tämän kirjeenvaihtajan on mahdoton sanoa, onko tarina totta vai valhetta.”

Jopa tavalliset lehtimiehet tajusivat, että Babi Jarin tarina ei pidä paikkaansa! Kaksi kuukautta kymmenien tuhansien ruumiiden ylöskaivamisen ja 6-8 viikkoa kestäneen ruumiiden polttamisen jälkeen maastossa olisi varmasti ollut paljon jälkiä, mutta lehtimiehet eivät havainneet mitään.

Neuvostoliittolainen yritys vakiinnuttaa Babi Jarin uhrien lukumäärä 100 000:een. Joachim Hoffmann kirjoittaa the New York Times lehden 4.12.1943 julkaisemasta raportista ”Kiev Lists More Victims”, jonka mukaan moskovalaiset sanomalehdet ovat kertoneet 40 000 kiovalaisen lähettäneen Stalinille kirjeen, jossa arvioidaan Babi Jarin rotkossa tapettujen ja poltettujen henkilöiden määrän nousseen yli 100 000:een. Hoffmann toteaa, että tällainen voi olla vain NKVD:n lavastama näytös, koska vain NKVD on voinut organisoida kirjeenkirjoituskampanjan Stalinille. Kuitenkin tämän jälkeen luku 100 000 jäi neuvostopropagandaan, esimerkiksi keväältä 1944 olevaan Hrutshevin komission raporttiin, jonka pohjalta syyttäjä Smirnov saattoi kertoa Nürnbergin oikeudenkäynnissä 14.2.1946 (toisen kerran 18.2.1946), että NL:n valtion komission mukaan Kiovan Babi Jarissa ammuttiin 100 000 ihmistä. Ainoana todisteena olivat väitetyt silminnäkijätodistukset. Todellisia todisteita ei ollut ensinkään. [82]

Ei ole valokuvia, dokumentteja eikä konkreettisia löydöksiä. Vuonna 1989 saksalainen Frankfurter Studio- und Programmgesellschaft (yritys on osa lehteä Franfurter Allgemeine Zeitung) julkaisi videon ”Der Prozess von Babi Jar” (”Babi Jar -oikeudenkäynti”), jossa Babi Jarin väitettyjä joukkomurhia kutsutaan ”Saksan vallan aikaisen Ukrainan suurimmaksi joukkomurhaksi.“Videon filmimateriaali on peräisin Kiovan neuvostoliittolaisesta valtionarkistosta. Lehti Historische Tatsachen, nro 51, s. 7, esittää videolta seuraavan lausunnon:

”On olemassa vain vähän valokuvia niin tutkimuskomissioilta kuin marraskuun 1943 kaivaustöistä. Alkuperäisvalokuvia, dokumentteja tai konkreettisia löydöksiä joukkorikoksista sellaisenaan ei ole olemassa. Oikeudenkäyntimateriaali on vain epätäydellinen.”

Babi Jarin väitetystä joukkomurhasta ei siis ole olemassa minkäänlaista konkreettista todistusaineistoa. Ainoa selitys tälle voi olla vain se, ettei tapahtunut mitään Babi Jarin joukkomurhaa.

Kuinka ihmeessä voidaan puhua ”Saksan vallan aikaisen Ukrainan suurimmasta joukkomurhasta”, jos ei ole mitään pitävää todistusaineistoa! Ja miksei Neuvostoliitto ilmoittanut koko maailmalle heti 1941/1942 tällaisesta joukkomurhasta, jos sellainen kerran tapahtui?

Sama Historische Tatsachen (nimi on muuten suomeksi ”Historiallisia tosiasioita”) esittää sivulla 13 kuvan Ernst Kleen ja Willi Dressenin toimittamasta kirjasta ”’Gott mit uns’ – Der deutsche Vernichtungskrieg im Osten 1939-1945”, 1989, sivulta 135. Kuvassa seisoo jonkin melko matalan kaivannon reunalla 10-15 ihmistä, ja kaivannossa on jonkinlaista röpelöä, jonka kai pitäisi esittää ruumiita. Kuvateksti kuuluu:

”Babi Jar 1944. Neuvostoliittolaisia asiantuntijoita avatun joukkohaudan äärellä. Vuosien 1941 ja 1943 välillä täällä ammuttiin ja tapettiin kymmeniä tuhansia Neuvostoliiton kansalaisia.”

Historische Tatsachen kysyy: Jos Kiovan valtionarkistolla ei ole valokuvia Babi Jarissa suoritetusta joukkomurhasta, kuinka Kleen ja Dressenin kirjassa on?

Udo Walendylla, joka on lehden Historische Tatsachen tekijä, on vastaus, joka on selvä: Kleen ja Dressenin kirjassa oleva kuva ei ole valokuva vaan maalaus. Kuvan teräväreunaiset tummat ja valkeat läiskät osoittavat kuvan maalaukseksi. Kuvan henkilöiden kasvotkin ovat pelkkiä väriläiskiä.

Jos neuvostoliittolaiset tahtovat saada ihmiset uskomaan, että saksalaiset murhasivat ja polttivat 100 000 ihmistä Babi Jarissa vuosina 1941-1943, miksi he sallivat julkaista kuvia, joissa sanotaan olevan Babi Jarin uhreja avatussa joukkohaudassa vuonna 1944? Polttamisten jälkeen? Jos ruumiit poltettiin vuonna 1943, ei joukkohaudoissa pitäisi enää olla ruumiita. Tahtooko Neuvostoliitto kumota väitteet ruumiiden polttamisesta?

Ja vielä: Jos ruumiita todella on ollut Babi Jarin joukkohaudoissa saksalaisten lähdön jälkeen, miksei joukkohautoja ja ruumiita ole esitetty maailmalle todisteeksi? Miksei edes minkäänlaista tutkimusta ole tehty? Miksei ole minkäänlaista konkreettista todistusaineistoa?

Jos 100 000 ihmistä olisi ammuttu Babi Jarissa, hylsyjä pitäisi löytyä alueelta satoja tuhansia. Missään ei sanota, että niitä olisi kerätty talteen.

Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitukset. Ainoa asia, johon holokaustitahot ovat voineet Babi Jar -väitteidensä tueksi vedota, ovat olleet Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitukset. Ne ovat kuitenkin väärennettyjä.

Seuraavat kaksi tapahtumailmoitusta mainitsevat, että Babi Jarissa olisi teloitettu 33 771 juutalaista 29.9. – 30.9.1941: tapahtumailmoitus 101 (2.10.1941) ja tapahtumailmoitus 106 (7.10.1941). Maininta on myös toiminta- ja tilanneraportissa 6, mutta tällä ei ole itsenäistä merkitystä, koska toiminta- ja tilanneraportit laadittiin tapahtumailmoitusten pohjalta.

Huomiota kiinnittää, että maininnat 33 771 teloitetusta ovat eri päivien ilmoituksissa kuin varsinaisten tapahtumapäivien ilmoituksissa. Päivän 29.9. tapahtumailmoitus 98 ja päivän 30.9. tapahtumailmoitus 99 eivät puhu Babi Jarin teloituksista mitään.

Koska ilmakuvat osoittavat, ettei Babi Jarissa tapahtunut joukkomurhaa, tapahtumailmoitusten 101 ja 106 (ja toiminta- ja tilanneraportti 6:n) on pakko olla väärennöksiä. Ernst Noltelle kirjoittamassaan vastineessa ”Auch Holocaust-Lügen haben kurze Beine” (s. 6) Germar Rudolf (pseudonyymillä ”Manfred Köhler”) kirjoittaa, että ilmakuvien valossa Babi Jar -kertomuksia – myös Einsatz-joukkojen tilanneraporttien asiaa koskevia mainintoja – on pidettävä valheina, ja samalla joutuvat epäilyksenalaisiksi kaikki muutkin Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitukset.

Väitteet Babi Jarin joukkomurhasta joutuvat kyseenalaiseen valoon myös jos kysytään: jos saksalaiset kiivaasti pyrkivät hävittämään jäljet joukkomurhista kaivamalla ruumiit esiin ja polttamalla ne jäljettömiin, niin miksi he jättivät kaikkien luettaviksi niistä kertovat Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitukset? Jos saksalaiset hävittivät joukkomurhien todisteita, niin kyllä he olisivat hävittäneet myös joukkomurhista kertovat dokumentit. He olisivat hyvin ehtineet polttaa ne.

Liittoutuneet ovat kertoneet löytäneensä nämä tapahtumailmoitukset Saksan keskusturvallisuusviraston (RSHA) toimistoista Berliinistä. Niitä ei siis ole yritetty edes piilottaa! Vihollisen käsissä dokumentit saattavat hyvinkin tulla väärennetyiksi. Arthur Butz kertoo, että monet dokumentit kulkivat New Yorkissa sijainneen juutalaisen tieteellisen instituutin (Yiddish Scientific Institute, YIVO) kautta ennen kuin ne toimitettiin todistusaineistoksi Nürnbergin oikeudenkäynteihin. [83]

Udo Walendy, joka on saksalainen ja hallitsee saksan kielen oikean käytön, on lehdessään Historische Tatsachen (nro 51, s. 21-32) analysoinut näitä tapahtumailmoituksia, ja tässä on syytä tuoda esiin myös hänen havaintojaan. Hän kertoo, ettei tapahtumailmoituksissa ole otsikko-osaa eikä allekirjoitusta. Joskus kirjoitetaan ”ss”, joskus ”ß”, ja näiden käyttö on kauttaaltaan täysin epäsäännöllistä. Tämä viittaa siihen, etteivät Walendyn analysoimat kohdat ole saksalaisten kirjoittamia vaan asialla on ollut jokin ulkomaalainen taho. Sodan jälkeen voittajat saivat haltuunsa saksalaiset dokumentit ja myös saksalaiset kirjoituskoneet ja kirjoituspaperit, joten väärennystyö on ollut helppoa.

Walendy kertoo näistä tapahtumailmoituksista tärkeän tiedon: Ne eivät ole siinä muodossa, missä Einsatz-joukot ja -kommandot ne alun perin ovat kirjoittaneet ja lähettäneet. Berliiniin saavuttuaan ne kirjoitettiin uudelleen, kun ne vastaanottanut RSHA:n virkailija Günther Knobloch karsi niistä osan pois ja jätti jäljelle vain mielestään olennaisimmat asiat. Sitten toimiston konekirjoittajat kirjoittivat ne uudelleen sillä tavoin kuin virkailija oli merkinnöillään opastanut. Lisäksi konekirjoittajilla oli ohjeet, mihin muotoon ilmoitukset tulee kirjoittaa. Sodanjälkeisissä kuulusteluissa Knobloch on todennut, että erehdyksiä on saattanut tapahtua (esim. ilmoitukset menneet väärän lähettäjän tiliin). Ilmoitusten asiasisältöäkin muutettiin (esim. SS-kenraali Müller). Knobloch totesi myös, että hänen mielestään ”ilmoituksissa oli liioiteltuja tapahtumia ja lukuja”! Tapahtumailmoituksista laadittiin kahden viikon ja kuukauden yhteenvetoja, joita kutsuttiin ”toiminta- ja tilanneraporteiksi” (tosin epäselvää on, kuka tällaisia yhteenvetoja olisi tarvinnut). Niihin kuitenkin jostakin syystä tuli paljon sellaista, mitä tapahtumailmoituksissa ei ole, ja toisaalta niistä on jätetty pois asioita, joita tapahtumailmoituksissa on. Ne ovat siis oikeastaan aivan uusia raportteja, jotka eivät tiukasti perustu tapahtumailmoituksiin. [84]

Tietenkin on mahdollista, että Knoblochin kertomus ei ole totta ja että hänet on pakotettu antamaan tuollainen lausunto, jonka taakse varsinainen juutalaisten ja voittajavaltioiden väärennystyö on voitu kätkeä. Mahdollista on, että Einsatz-joukkojen tapahtumailmoituksia on väärennetty todella massiivisella tavalla, tavalla, jota nykyisin ei vielä ole osattu ajatellakaan. Esimerkki massiivisesta väärennystyöstä on juuri tämä Babi Jar -asia. Aivan kaikki, mitä ”Babi Jarin joukkomurhasta” tapahtumailmoituksissa kerrotaan, on väärennöstä. Yllähän on jo todettu, ettei mitään Babi Jarin joukkomurhaa edes tapahtunut!

Asia on jopa niin, ettei mitään alkuperäisiä tapahtumailmoituksia (eli Einsatz-raportteja) ole olemassakaan! Nykyisin olemassa olevat tapahtumailmoituksethan ovat Berliinissä toimineen RSHA-virkailija Knoblochin ja hänen toimistoväkensä tuotosta, ja niiden yhteys alkuperäisiin tapahtumailmoituksiin on täysin epäselvä (vain se on selvää, etteivät ne vastaa alkuperäisiä). Udo Walendy kirjoittaa:

”… ilmeisesti ei ole olemassa mitään alkuperäisiä Einsatz-joukkojen ja -kommandojen toimintakertomuksia, joissa ne raportoivat operaatioistaan ja joissa on merkintä paikasta, ajankohdasta, yksiköstä ja käskynantajasta, vaan ainoastaan Berliinissä laadittuja kompilaatioita, jotka antavat sen vaikutelman, että niissä olevat tiedot perustuisivat toiminnassa olevien yksikköjen ilmoituksiin. Itse asiassa on suuri ero, onko kyseessä jonkun tapahtumiin välittömästi osallistuneen ilmoitus vai jonkun kaukana tapahtumista kirjoituspöydän ääressä työskentelevän korkean virkailijan kertomus. – – Pelkästään luku paperilla, joka on kirjoitettu tai jonka sanotaan kirjoitetun Berliinissä, on historialliseksi todisteeksi liian vähän. – – että hänen (H. H. Wilhelmin) perustanaan ovat vain todistusarvoltaan hyvin kyseenalaiset paperit (olemassa olevat tapahtumailmoitukset), joilla ei ole vahvistuksenaan minkäänlaisia konkreettisia löydöksiä.”[85]

Walendy kertoo analysoineensa tapahtumailmoituksia 97 (28.9.1941), 101 (2.10.1941), 106 (7.10.1941), 111 (12.10.1941), 128 (3.11.1941) ja 129 (5.11.1941). [86] Hän esittää tapahtumailmoituksista (joistakin niistä) pitkiä sitaatteja, mutta koska kovinkaan moni suomalainen ei ole saksantaitoinen ja koska Walendy osaksi tekee kielen sisäistä tutkimusta, jota ulkomaalaiset eivät juuri ymmärrä, esitän sitaatit jonkin verran lyhennellen ja kielellisissä selvityksissä otan esiin vain kulloinkin käsiteltävänä olevan sanan tai lauseen. Joka haluaa tutustua Walendyn koko tekstiin, löytää lehden esim. täältä. Sitaatit ovat seuraavat, ensin saksaksi, sitten suomeksi (joissakin kohdissa täydennystä olen hakenut internetistä, mm. täältä, täältä ja täältä; olen numeroinut sitaattien kappaleet seuraamisen helpottamiseksi; esim. merkintä 106/2 tarkoittaa tapahtumailmoitus 106:n toista kappaletta):

Tapahtumailmoitus 97 (28.9.1941): Bei den ersten Aktionen 1.600 Festnahmen. Angeblich 150.000 Juden vorhanden. Massnahmen eingeleitet zur Erfassung des gesamten Judentums. Exekution von mindestens 50.000 Juden vorgesehen. Wehrmacht begrüsst Massnahmen und erbittet radikales Vorgehen. Stadtkommandant öffentliche Hinrichtung von 20 Juden befürwortet.

Suomeksi: Ensimmäisissä operaatioissa 1600 kiinniottoa. Juutalaisia sanotaan olevan 150 000. Ryhdytty toimenpiteisiin koko juutalaisväestön rekisteröimiseksi. Vähintään 50 000 juutalaisen teloittamista suunnitellaan. Wehrmacht (Saksan puolustusvoimat) tervehtii tyydytyksellä toimenpiteitä ja pyytää radikaaleja toimenpiteitä. Kaupungin komentaja puoltaa 20 juutalaisen julkista teloittamista.

Tapahtumailmoitus 101 (2.10.1941): Das Sonderkommando 4 a hat in Zusammenarbeit mit Gruppenstab und zwei Kommandos des Polizei-Regiments Süd am 29. und 30.9.41 in Kiew 33.771 Juden exekutiert.

Suomeksi: Erikoiskommando 4a on yhteistyössä ryhmän esikunnan ja kahden poliisirykmentti „Südin” (”Etelän”) kommandon kanssa teloittanut 29.9.-30.9.1941 Kiovassa 33 771 juutalaista.

Tapahtumailmoitus 106 (7.10.1941): 1. (die Bevölkerung Kiews) an der Verteidigung der Stadt nicht beteiligt hatte, sondern den einmarschierenden deutschen Truppen einen freudigen Empfang bereitete. – – durch die Zerstörung insbesondere von Häusern und die zwangsweise angeordnete Räumung von gefährdeten Strassenzügen ungefähr 25 000 Personen obdachlos geworden waren und die ersten Tage der Besetzung unter freiem Himmel verbringen mussten. – –

2. Inzwischen sind einmal die gesperrten und geräumten Wohnungen, soweit sie nicht den Bränden oder Sprengungen zum Opfer gefallen sind, für die Bevölkerung wieder freigegeben. Zum andern sind durch die Liquidation von zunächst ca. 35 000 Juden am 29. und 30.9.1941 entsprechende Wohnungen freigeworden, sodass die Unterbringung der Obdachlosen nunmehr gesichert ist und zwischenzeitlich auch erfolgte.

3. Die Bevölkerungszahl von Kiew belief sich vor Kriegsausbruch auf rund 850 000 Personen. Über die volkstumsmässige Zusammensetzung können zur Zeit genaue Angaben noch nicht gemacht werden. Der Anteil der Juden soll ca. 300 000 betragen. – – Seitens der kommissarischen Stadtverwaltung ist ebenfalls sofort mit der Erfassung sämtlicher Einwohner Kiews begonnen worden. Als erste Massnahme dieser Art haben sich sämtliche männlichen Personen im Alter von 19 bis 50 Jahren zu melden.

4. Die nichtjüdische Bevölkerung Kiews, von einem kleinen Teil abgesehen, scheint, soweit sich das feststellen lässt, den Einmarsch der deutschen Wehrmacht durchaus zu begrüssen, zumindest verhält sie sich bisher durchaus loyal. – –

5. Einmal auf Grund der wirtschaftlichen Besserstellung der Juden unter bolschewistischer Herrschaft und ihrer Zuträger- und Agentendienste für das NKWD, zum andern wegen der in Kiew erfolgten Sprengungen und der daraus entstandenen Grossfeuer war die Erregung der Bevölkerung gegen die Juden ausserordentlich gross. Hinzu kommt, dass Juden sich nachweislich an der Brandlegung beteiligt hatten. Die Bevölkerung erwartete deshalb von den deutschen Behörden entsprechende Vergeltungsmassnahmen.

6. Aus diesem Grunde wurden in Vereinbarung mit dem Stadtkommandanten sämtliche Juden Kiews aufgefordert, sich am Montag, den 29.9. um 8.00 Uhr an einem bestimmten Platz einzufinden. Diese Aufrufe wurden durch die Angehörigen der aufgestellten ukrainischen Miliz in der ganzen Stadt angeschlagen. Gleichzeitig wurde mündlich bekanntgegeben, dass sämtliche Juden Kiews umgesiedelt würden.

7. In Zusammenarbeit mit dem Gruppenstab und 2 Kommandos des Polizeiregiments Süd hat das Sonderkommando 4a am 29. und 30.9. 33 771 Juden exekutiert. Gold, Wertsachen, Wäsche und Kleidungsstücke wurden sichergestellt und zum Teil der NSV zur Ausrüstung der Volksdeutschen, zum Teil der kommissarischen Stadtverwaltung zur Überlassung an bedürftige Bevölkerung übergeben. Die Aktion selbst ist reibungslos verlaufen. Irgendwelche Zwischenfälle haben sich nicht ergeben.

8. Die gegen die Juden durchgeführte „Umsiedlungsmassnahme“ hat durchaus die Zustimmung der Bevölkerung gefunden. Dass die Juden tatsächlich liquidiert wurden, ist bisher kaum bekanntgeworden, würde auch nach den bisherigen Erfahrungen kaum auf Ablehnung stossen. Von der Wehrmacht wurden die durchgeführten Massnahmen ebenfalls gutgeheissen. Die noch nicht erfassten, bzw. nach und nach in die Stadt zurückkehrenden geflüchteten Juden wurden von Fall zu Fall entsprechend behandelt.

9. Gleichzeitig konnten eine Reihe NKWD-Beamter, politischen Kommissare und Partisanenführer erfasst und erledigt werden – – Seitens des Gruppenstabes sowie des Sonderkommandos 4a und des ebenfalls in Kiew eingerückten Einsatzkommandos 5 wurde sofort die Verbindung mit den zuständigen Stellen aufgenommen. Mit diesen Stellen wurde eine laufende Zusammenarbeit erzielt und in täglichen Besprechungen die aktuellen Probleme durchgesprochen.

Suomeksi: 1. (Kiovan väestö) ei ollut osallistunut kaupungin puolustamiseen vaan oli valmistanut sisään marssiville saksalaisille joukoille riemuisan vastaanoton – – erityisesti talojen tuhoutumisen ja pakkotilassa määrätyn vaarallisten katujen tyhjentämisen vuoksi noin 25 000 ihmistä oli joutunut kodittomaksi ja joutui viettämään miehityksen ensimmäiset päivät taivasalla. – –

2. Sillä välin on ensinnäkin eristetyt ja tyhjennetyt asunnot, sikäli kuin tulipalot tai räjähdykset eivät ole tuhonneet niitä, annettu jälleen väestön käyttöön, ja toiseksi alkuun 29.9.-30.9.1941 likvidoitujen n. 35 000 juutalaisen asunnot ovat vapautuneet, joten asunnottomiksi joutuneille on saatu nyt asunnot, ja he ovat tällä välin niihin jo siirtyneet.

3. Kiovan väestömäärä oli ennen sodan alkua noin 850 000 henkilöä. Mistä kansallisuuksista väestö koostuu, siitä ei tällä hetkellä voida antaa vielä tarkkoja tietoja. Juutalaisten osuus lienee noin 300 000. – – Samoin kaupungin komissaarihallinto on heti aloittanut kaikkien Kiovan asukkaiden rekisteröinnin. Ensimmäisessä vaiheessa kaikkien 19-50-vuotiaiden miesten tulee ilmoittautua.

4. Pientä osaa lukuun ottamatta Kiovan ei-juutalainen väestö näyttää, sikäli kuin voidaan havaita, toivottavan Saksan puolustusvoimien sisäänmarssin varauksettoman tervetulleeksi, ainakin se tähän asti on käyttäytynyt täysin lojaalisti. – –

5. Juutalaisten taloudellisesti parempi asema bolshevistisen vallan aikana, heidän toimintansa NKVD:n ilmiantajina ja agentteina sekä Kiovassa tapahtuneet räjähdykset ja siitä syntynyt suurpalo olivat saaneet väestön suhtautumaan äärettömän vihamielisesti juutalaisia kohtaan. Juutalaisten oli myös osoitettu osallistuneen tulipalojen sytyttämiseen. Väestö odotti sen vuoksi saksalaisilta viranomaisilta asianmukaisia kostotoimenpiteitä.

6. Tästä syystä kaikille Kiovan juutalaisille esitettiin yhteisymmärryksessä kaupungin komentajan kanssa vaatimus, että heidän tulee saapua maanantaina 29.9. klo 8.00 tiettyyn paikkaan. Tehtävään asetetut ukrainalaisen miliisin jäsenet kiinnittivät näitä kokoontumiskutsuja kaikkialle kaupunkiin. Samaan aikaan annettiin suullisesti tiedoksi, että kaikki Kiovan juutalaiset komennetaan uusiin asuinpaikkoihin.

7. Yhteistyössä ryhmän esikunnan ja kahden poliisirykmentti ”Etelän” kommandon kanssa erikoiskommando 4a on teloittanut 33 771 juutalaista 29.-30.9. Kulta, arvoesineet, liinavaatteet ja vaatekappaleet otettiin talteen ja luovutettiin osaksi NSV:lle (Nationalsozialistische Volkswohlfahrt; kansallissosialistinen kansanhuolto) etnisten saksalaisten käyttöön, osaksi kaupungin komissaarihallinnolle hädänalaiselle väestölle luovutettavaksi. Itse operaatio sujui kitkattomasti. Minkäänlaisia välikohtauksia ei tapahtunut.

8. Juutalaisia vastaan suoritettu ”asutustoimenpide” on saanut väestön täyden hyväksynnän. Se, että juutalaiset itse asiassa likvidoitiin, ei tähän mennessä juuri ole tullut tietoon, ja tähänastisten kokemusten mukaan sitä tuskin myöskään ryhdyttäisiin vastustamaan. Suoritetut toimenpiteet saivat myös Wehrmachtin hyväksynnän. Vielä rekisteröimättä jääneet tai vähitellen kaupunkiin palanneet paenneet juutalaiset saivat tapauskohtaisesti osakseen vastaavanlaisen kohtelun.

9. Samanaikaisesti onnistuttiin vangitsemaan ja tappamaan joukko NKVD:n virkailijoita, poliittisia komissaareja ja partisaanijohtajia – – Ryhmän esikunta sekä erikoiskommando 4a ja myös Kiovaan saapunut Einsatz-kommando 5 ottivat heti yhteyttä asianomaisiin viranomaisiin. Näiden viranomaisten kanssa päästiin jatkuvaan yhteistyöhön, ja heidän kanssaan pohdittiin ajankohtaisia asioita päivittäisissä neuvotteluissa.

Tapahtumailmoitus 111 (12.10.1941): 1. Das Sonderkommando 4a hat nunmehr die Gesamtzahl von über 51 000 Exekutionen erreicht. Die bisher durchgeführten Exekutionen wurden von diesem EK, abgesehen von der am 28. und 29.9. in Kiew stattgefundenen Sonderaktion, zu der 2 Kommandos des Polizeiregimentes Süd abgestellt waren, ohne jede fremde Hilfe erledigt. – –

2. Den von den Kommandos durchgeführten Exekutionen liegen folgende Motive zugrunde: Politische Funktionäre, Plünderer und Saboteure, aktive Kommunisten und politische Ideenträger, Juden die unter falschen Angaben die Entlassung aus dem Gefangenenlager erschlichen haben, Agenten und Zuträger des NKWD, Personen, die durch Falschaussagen und Zeugenbeeinflussung massgeblich an der Verschickung von Volksdeutschen beteiligt waren, jüdischer Sadismus und Rachgier, unerwünschte Elemente, Asoziale, Partisanen, Politruks, Pest- und Seuchengefahr, Angehörige russ. Banden, Freischärler, Versorgung russ. Banden mit Lebensmitteln, Aufrührer und Hetzer, verwahrloste Jugendliche, Juden allgemein.

3. Am 26.9. wurde die sicherheitspolizeiliche Tätigkeit in Kiew aufgenommen. An diesem Tage nahmen 7 Vernehmungskommandos des Ek 4a ihre Arbeit im Lager für Zivilgefangene, im Kriegsgefangenenlager, im Judenlager und in der Stadt selbst auf.

Suomeksi: 1. Erikoiskommando 4a on nyt päässyt yli 51 000 teloituksen kokonaismäärään. Tähän mennessä suoritetut teloitukset, lukuun ottamatta Kiovassa 28.9.-29.9. tapahtunutta erikoisoperaatiota, johon oli komennettu kaksi poliisirykmentti ”Südin” kommandoa, tämä Einsatz-kommando on suorittanut kokonaan ilman ulkopuolista apua. – –

2. Kommandojen suorittamiin teloituksiin ovat olleet syynä seuraavat motiivit: poliittiset virkailijat, ryöstäjät ja sabotöörit, aktiiviset kommunistit ja poliittisen aatteen esitaistelijat, juutalaiset, jotka väärien tietojen turvin ovat hankkineet itselleen vapautuksen vankileiristä, NKVD:n agentit ja ilmiantajat, henkilöt, jotka vääriä lausuntoja antamalla ja todistajia manipuloimalla ovat huomattavassa määrin vaikuttaneet etnisten saksalaisten karkotuksiin, juutalainen sadismi ja kostonhimo, epätoivottavat ainekset, epäsosiaaliset henkilöt, partisaanit, politrukit, rutto- ja kulkutautivaara, neuvostoliittolaisten rikollisjoukkojen jäsenet, vapaajoukkojen jäsenet, elintarvikkeiden toimittaminen neuvostoliittolaisille rikollisjoukoille, kapinoitsijat ja kiihottajat, kovaosaiset nuoret, juutalaiset yleensä.

3. 26.9. alkoi Kiovassa turvallisuuspoliisin toiminta. Tuolloin Einsatz-kommando 4a:n 7 kuulustelukommandoa aloitti työnsä siviilivankien leirissä, sotavankileirissä, juutalaisleirissä ja itse kaupungissa.

Tapahtumailmoitus 128 (3.11.1941): 1. Neben der exekutiven Tätigkeit haben die Kommandos in dem rein landwirtschaftlichen Gebiet der Ukraine zugleich eine wertvolle Aufbauarbeit geleistet. – – Planmässig überholten einzelne Züge der Kommandos die abseits der grossen Strassen liegenden Dörfer. Es wurden – stets im engsten Einvernehmen mit der Wehrmacht – die Bürgermeister überholt. Waren sie einwandfrei, so wurden sie bestätigt. – – In Dorfversammlungen wurde darüber hinaus die Bevölkerung angewiesen und verpflichtet, sich bedingungslos den neue eingesetzten Bürgermeistern und Kolchoseleitern zu unterstellen und sie entsprechend zu unterstützen. Tauchten irgendwelche Schwierigkeiten hierbei auf, so wurde selbst unter Anwendung schärfster Mittel Ordnung geschaffen. – – Schwierigkeiten ergaben sich zum Teil nur dadurch, dass die Kolchosearbeiter – früher zum Teil recht vermögende Landwirte – mit dem Abzug der Russen sofort die Aufteilung des Landes und die Verteilung des Viehs an sich forderten. In diesen Fällen wurde durch eine planmässige Aufklärungsarbeit auf die Notwendigkeit des einstweiligen Fortbestandes der Kolchosewirtschaft hingewiesen. – –

2. Was die eigentliche Exekutive anbelangt, so sind von den Kommandos der Einsatzgruppe bisher etwa 80.000 Personen liquidiert worden. Darunter befinden sich etwa 8.000 Personen, denen aufgrund von Ermittlungen eine deutsch-feindliche oder bolschewistische Tätigkeit nachgewiesen werden konnte. Der verbleibende Rest ist aufgrund von Vergeltungsmassnahmen erledigt worden.

3. Mehrere Vergeltungsmassnahmen wurden im Rahmen von Grossaktionen durchgeführt. Die grösste dieser Aktionen fand unmittelbar nach der Einnahme Kiews statt; es wurden hierzu ausschliesslich Juden mit ihrer gesamten Familie verwandt.

4. Die sich bei der Durchführung einer solchen Grossaktion ergebenden Schwierigkeiten – vor allem hinsichtlich der Erfassung – wurden in Kiew dadurch überwunden, dass durch Maueranschlag die jüdische Bevölkerung zur Umsiedlung aufgefordert worden war. Obwohl man zunächst nur mit einer Beteiligung von etwa 5.000 bis 6.000 Juden gerechnet hatte, fanden sich über 30.000 Juden ein, die infolge einer überaus geschickten Organisation bis unmittelbar vor der Exekution noch an ihre Umsiedlung glaubten.

5. Wenn auch bis jetzt auf diese Weise insgesamt etwa 75.000 Juden liquidiert worden sind, so besteht doch schon heute Klarheit darüber, dass damit eine Lösung des Judenproblems nicht möglich sein wird. – – Daneben haben die Kommandos bisher in sehr zahlreichen Fällen auch Aktionen militärischer Art durchgeführt. Einzelne Züge der Kommandos haben wiedeholt auf Verlangen der Wehrmacht Walddurchkämmungen nach Partisanen durchgeführt, und haben hierbei auch recht erfolgreiche Arbeit geleistet. Zudem sind planmässig die über die Landstrasse ziehenden Kriegsgefangenen überholt worden. – – In zahlreichen Fällen sind schliesslich auch planmässige Suchaktionen gegen Fallschirmspringer in die Wege geleitet worden. – – Besonderes Augenmerk wurde des weiteren auch der Entwicklung des religiösen Lebens gewidmet. – – denn nunmehr ist in diesem Erlasse eindeutig bestimmt, dass auch die Wehrmacht ihren Teil zur Lösung dieser Probleme mit beizutragen hat, und vor allem, dass dem SD grösstmögliche Befugnisse eingeräumt sind.

Suomeksi: 1. Toimeenpanotoiminnan ohella kommandot ovat samalla suorittaneet arvokasta rakennustyötä Ukrainan puhtaalla maatalousalueella. – – Suunnitelmallisesti kommandojen yksittäiset joukot überholten (väärä sana, jota ei voi tässä kääntää; sanaa käytetään tekniikan alueella ja merkitsee: ”kunnostaa”, ”korjata”, ”tutkia vikojen varalta ja korjata”) sivussa suurilta teiltä olevat kylät. Pormestarit wurden überholt (ei voi kääntää, ks. yllä) – aina täydessä yhteisymmärryksessä Wehrmachtin kanssa. Jos he olivat luotettavia, heidät hyväksyttiin. – – Kyläkokouksissa lisäksi väestö määrättiin ja velvoitettiin varauksetta hyväksymään uudet virkaan asetetut pormestarit ja kolhoosinjohtajat ja tukemaan heitä asianmukaisella tavalla. Jos tässä ilmeni vaikeuksia, järjestys luotiin tarvittaessa hyvin ankariakin keinoja käyttäen. – – Vaikeuksia syntyi osaksi vain siinä, että neuvostoliittolaisten lähdettyä kolhoosinjohtajat – aiemmin osaksi sangen varakkaita maanviljelijöitä – heti vaativat maan jakoa ja karjan jakamista itselleen. Näissä tapauksissa viitattiin suunnitelmallisen valistustyön avulla siihen, että kolhoositaloutta on pakko toistaiseksi jatkaa. – –

2. Mitä varsinaiseen toimeenpanovaltaan tulee, niin Einsatz-joukon kommandot ovat tähän mennessä likvidoineet noin 80 000 henkilöä. Näiden joukossa oli noin 8000 henkilöä, joiden voitiin tutkimuksissa osoittaa syyllistyneen Saksaa kohtaan vihamieliseen tai bolshevistiseen toimintaan. Jäljelle jäävä osa on tapettu kostotoimenpiteiden perusteella.

3. Useita kostotoimenpiteitä suoritettiin suuroperaatioiden puitteissa. Suurin näistä operaatioista tapahtui heti Kiovan haltuunoton jälkeen; tähän käytettiin yksinomaan juutalaisia ja heidän koko perheitään.

4. Tällaisen suuren operaation toteuttamisessa ilmenevät vaikeudet – ennen kaikkea rekisteröintiä ajatellen – voitettiin Kiovassa siten, että seiniin kiinnitetyillä ilmoituksilla juutalaista väestöä kehotettiin asuinpaikan muuttoon. Vaikka aluksi varauduttiin vain noin 5000 – 6000 juutalaisen osallistumiseen, paikalle saapui yli 30 000 juutalaista, jotka tavattoman taitavan järjestelyn vuoksi uskoivat asuinpaikkansa muuttoon lähes teloittamiseensa asti.

5. Vaikka tähän mennessä tällä tavalla on likvidoitu yhteensä noin 75 000 juutalaista, niin on kuitenkin jo nyt selvää, ettei näin ole mahdollista ratkaista juutalaisongelmaa. – – Sen ohella kommandot ovat tähän mennessä hyvin monissa tapauksissa suorittaneet myös sotilaallisia operaatioita. Kommandojen yksittäiset joukot ovat Wehrmachtin vaatimuksesta toistuvasti suorittaneet metsien haravointeja partisaanien löytämiseksi, ja tällöin he ovatkin suorittaneet varsin menestyksekästä työtä. Lisäksi on suunnitelmallisesti überholt worden (mahdoton kääntää; ks. yllä) maantien yli kulkevia sotavankeja. – – Lukuisissa tapauksissa on pantu alulle lopuksi myös suunnitelmallisia etsintäoperaatioita laskuvarjohyppääjien löytämiseksi. – – Erityistä huomiota kiinnitettiin lisäksi myös uskonnollisen elämän kehittämiseen. – – sillä nyt on tässä käskyssä yksiselitteisesti määrätty, että myös Wehrmachtin on osaltaan oltava mukana näiden ongelmien ratkaisussa ja ennen kaikkea että SD:lle (Turvallisuuspalvelulle) myönnetään mahdollisimman suuret valtuudet.

Toiminta- ja tilanneraportti 6 (1.10.-31.10.1941): Die Erbitterung der ukrainischen Bevölkerung gegen die Juden ist ausserordentlich gross, da man ihnen die Schuld an den Sprengungen in Kiew zuschreibt. Auch sieht man in ihnen die Zuträger und Agenten des NKWD, die den Terror gegen das ukrainische Volk heraufbeschworen haben. Als Vergeltungsmassnahme für die Brandstiftungen in Kiew wurden sämtliche Juden verhaftet und am 29. und 30.9. insgesamt 33 771 Juden exekutiert.

Suomeksi: Ukrainalaisen väestön katkeruus juutalaisia kohtaan on erittäin suurta, koska heitä pidetään syypäinä Kiovassa tapahtuneisiin räjähdyksiin. Heidät nähdään myös NKVD:n ilmiantajina ja agentteina, jotka ovat saaneet aikaan Ukrainan kansaan kohdistuvan terrorin. Kostotoimenpiteenä Kiovassa tapahtuneista tulipalojen sytyttämisistä kaikki juutalaiset pidätettiin ja 29.9.-30.9. teloitettiin yhteensä 33 771 juutalaista.

Tapahtumailmoitusten analyysiä. Heti alkuun Walendy esittää mahdottomuuden: saksalaisilla ei ollut Babi Jarin väitetyn juutalaisten joukkomurhan aikaan (29.9.-30.9.1941) minkäänlaisia mahdollisuuksia tietää, kuka Kiovassa oli juutalainen ja kuka ei. Saksalaiset olivat vallanneet Kiovan 19.9.1941, ja tuolloin kaupunkiin saapui vasta erikoiskommando 4a:n (jonka on väitetty suorittaneen joukkomurhan) esikommando, ja muu osa erikoiskommandoa saapui 24.9.1941, jolloin heti erikoiskommandon komentaja Blobel haavoittui räjähdyksissä päähän ja oli työkyvytön (sairaslomalla) vielä väitetyn joukkomurhankin aikana.

Kaupungissa riehui valtava tulipalo 24.9.-28.9., ja lisäksi tapahtui suuria räjähdyksiä. Saksalaisia kuoli satamäärin, myös sotilasjohtoa, ja asioiden ennalleen saattaminen vaati aikaa. Piilotettuja räjähteitä jouduttiin kuumeisesti etsimään, ja sammutus- ja raivaustyöt sitoivat saksalaisten voimat. Samalla täytyi huomioida kaupunkiin piiloutuneet partisaanit, jotka suorittivat murhia ja sabotaasitekoja. Vesi ja sähkökin oli poikki. 25 000 – 50 000 Kiovan asukasta oli asuntojen tuhoutumisen ja katujen eristämisen vuoksi joutunut kodittomaksi ja joutui yöpymään taivasalla. Saksalaiset olivat joutuneet siirtämään päämajansa kaupungin laidalle väliaikaisiin tiloihin, joissa varmastikaan ei ollut kunnollisia puhelinyhteyksiä. Ja ylipäätään: erikoiskommando 4a saapui täysin tuntemattomiin oloihin eikä sen vuoksi ollut läheskään toimintavalmis ennen oloihin tutustumista.

Tapahtumailmoitus 106/1 kertoo, että kiovalaiset olivat ottaneet saksalaiset riemuiten vastaan ja että kaupungissa tapahtuneen tuhon vuoksi 25 000 ihmistä oli joutunut taivasalle. Kaupungin juutalaiset eivät siis olleet käyttäytymisellään erottautuneet joukosta saksalaisten saapuessa, eikä heitä niin ollen voitu käyttäytymisestään tunnistaa. Ja kun kaupungissa oli hätätilan vuoksi 25 000 koditonta, ei ollut mahdollista ryhtyä selvittämään, kuka kaupungissa oli juutalainen ja kuka ei. Kohta 106/3 kertoo, että kiovalaisten rekisteröinti oli vasta alkanut ja että rekisteröinti koski kaupungin koko väestöä (huom. tapahtumailmoitus on päivältä 7.10.1941, viikko väitetyn Babi Jarin joukkomurhan jälkeen). Walendy toteaa tähän, ettei erikoiskommando 4a (korkeintaan 52 miestä; osa oli kuitenkin Wolhynian kuumeen vuoksi sairaana) ole voinut ryhtyä rekisteröimään Kiovan koko väestöä, varsinkaan noissa kriittisissä oloissa ja varsinkaan kun erikoiskommando oli majoittunut puutteellisiin oloihin puutteellisten yhteyksien taakse. Erikoiskommandon kuulustelutoimintakin alkoi tapahtumailmoitusten mukaan vasta 26.9. (111/3). Kun siis toiminta- ja tilanneraportti 6 kertoo, että ennen Babi Jarin väitettyjä tapahtumia ”kaikki juutalaiset pidätettiin”, niin sen on pakko olla valhe.

Ei myöskään pidä paikkaansa, että Kiovassa oli 150 000 juutalaista (tap. ilm. 97) tai 300 000 juutalaista (106/3), sillä yllä todettiin, että liki 80 % kaupungin juutalaisista oli lähtenyt neuvostoliittolaisten mukana ja että kaupungissa oli saksalaisten saapuessa 35 000 – 44 000 juutalaista, pääasiassa sairaita ja vanhuksia. Ja jos tapahtumailmoitusta nro 97 on uskominen, niin 28.9. mennessä oli vangittu vain 1600 ihmistä (ei siis Kiovan kaikkia juutalaisia, kuten toiminta- ja tilanneraportti 6 väittää), nähtävästi rikollisia, partisaaneja ja sabotöörejä, eikä juutalaisten osuutta ilmoiteta.

Analyysinsä jatko-osan Walendy jakaa sitten neljään osaan, A. epäsaksalainen tyyli, B. silmiinpistäviä piirteitä, C. erikoiskommando 4a:n uskomaton suorituskyky ja D. mahdottomuuksia, ja koetan seurata hänen jaotteluaan.

A. Epäsaksalainen tyyli. Jo aiemmin lehdessään (s. 21) Walendy oli maininnut erään poikkeavuuden, ja tuon sen esiin tässä yhteydessä. Kyseessä on lause kappaleesta 106/3: „Seitens der kommissarischen Stadtverwaltung ist ebenfalls sofort mit der Erfassung sämtlicher Einwohner Kiews begonnen worden“ (”Samoin kaupungin komissaarihallinto on heti aloittanut kaikkien Kiovan asukkaiden rekisteröinnin”). Sana ”ebenfalls” (”samoin”, ”myös”) jää tässä merkityksettömäksi, koska mukana ei ollut muita tahoja aloittamassa rekisteröintiä, ainakaan sellaisia ei mainita. Walendy kysyy: ”Mitä tarkoittaa tässä ’ebenfalls’?”

Tapahtumailmoituksessa 97 on lause (ei sisälly yllä olevaan sitaattiin): ”Heute früh feindliche Anschläge erfasst.” (”Varhain tänään erfasst vihollisen hyökkäyksiä”). Edellä on tullut esiin sanan ”erfassen” merkitys ”rekisteröidä”, ja muita merkityksiä ovat ”käsittää”, ”tarttua”, ”ottaa kiinni”, mutta mikään ei sovellu tähän. Walendy kysyy: ”Mitä tämä muka tarkoittaa? Tällaista muotoilua ei käytä kukaan saksalainen.”

Kappaleessa 106/7 on kohta: „zur Überlassung an bedürftige Bevölkerung übergeben“ (”luovutettiin – – hädänalaiselle väestölle luovutettavaksi”), mutta Walendy kertoo, ettei saksaksi sanota noin vaan joko artikkelin kanssa ”an die bedürftige Bevölkerung” tai ”an Bedüftige”, tai paremmin näin: ”zur Versorgung der bedürftigen Bevölkerung übergeben.”

Kappaleen 111/2 motiiviluettelosta (”Kommandojen suorittamiin teloituksiin ovat olleet syynä seuraavat motiivit: poliittiset virkailijat, ryöstäjät ja sabotöörit …”) Walendy toteaa, etteivät luetellut asiat ole mitään ”motiiveja” vaan kyseessä on luettelo erilaisista ihmisistä tai ryhmistä, poikkeuksena ”juutalainen sadismi ja kostonhimo”, mutta nämäkään eivät ole mitään ”motiiveja”. Lisäksi viimeksi mainittu kohta on kirjoitettu saksaksi väärin ”jüdischer Sadismus und Rachgier”; oikein olisi ”jüdischer Sadismus und jüdische Rachgier.” Walendy sanoo myös, että sodassa Neuvostoliittoa vastaan saksalaisten sotilaiden ei tullut toimia mistään vieraitten ihmisten murhaamisen motiivista vaan heidän tuli noudattaa käskyjä, jotka liittyivät taisteluihin ja taistelutilanteisiin.

Sitten Walendy tulee yllä jo suomennoksissa (128/1 ja 128/5) hieman käsiteltyyn sanaan ”überholen.” Hän sanoo, että oikein olisi ”überprüfen” (”tutkia”, ”tarkistaa”, ”tarkastaa” [uudelleen]). Asiallisestikin kohta 128/5 on virheellinen, sillä Einsatz-joukot eivät voineet sekaantua Saksan puolustusvoimien käskytyksiin ryhtymällä tutkimaan, kuulustelemaan ja ampumaan sotavankeja. Jos kyseessä olivat kuitenkin jo vapautetut sotavangit, silloin pitäisi kirjoittaa ”entlassene Kriegsgefangene” (”vapautettuja sotavankeja”). Esimerkiksi Ukrainassa ja Valko-Venäjällä sotavankeja vapautettiin sadonkorjuuseen (ja tällöin tästä olisi ollut merkintä RSHA:n kertomuksissa).

Kappaleen 128/1 lause ”dass die Kolchosearbeiter – – die Verteilung des Viehs an sich forderten” (”että kolhoosinjohtajat – – vaativat itselleen karjan jakamista”) on Walendyn mukaan jälleen sellainen lauserakenne, jollaista kukaan saksalainen ei käytä.

Kappaleet 128/1 ja 128/2 sisältävät tällaisia ilmauksia: ”Neben der exekutiven Tätigkeit” (”Toimeenpanotoiminnan ohella”) ja ”Was die eigentliche Exekutive anbelangt, so sind von den Kommandos der Einsatzgruppe bisher etwa 80.000 Personen liquidiert worden” (”Mitä varsinaiseen toimeenpanovaltaan tulee, niin Einsatz-joukon kommandot ovat tähän mennessä likvidoineet noin 80 000 henkilöä”). Walendy toteaa näistä: ”Myöskään näitä ei ole kirjoittanut saksalainen henkilö.” Hänen mukaansa ei ole olemassa ”toimeenpanotoimintaa” tai ”ei-toimeenpanevaa toimintaa”. Walendy epäilee, että tässä on tarkoitettu ”teloitustoimintaa”, joka kirjoitettaisiin ”Exekutionstätigkeit”, mutta saksassa ei käytetä myöskään tällaista käsitettä. Tällainen sanojen sekoittaminen (tarkoitettu ”Exekution” mutta kirjoitettu ”Exekutive”) on mahdollista Walendyn mukaan vain ulkomaalaiselle. Ei ole olemassa myöskään ”varsinaista” tai ”ei-varsinaista” toimeenpanovaltaa. Jos tapahtumailmoituksessa tarkoitettaisiin partisaaneja vastaan käytävää taistelua ja siihen liittyviä teloituksia, ilmauksen ”eigentliche Exekutive” tilalla tulisi olla ”Ergebnis der Kampfeinsätze” (”taistelutoimien tulos”), ”Bilanz der bisherigen Tätigkeiten” (”tähänastisten toimien tulos”), ”Ereignismeldungen” (”tapahtumailmoitukset”) tai ”Vollzugsbilanz an bisherigen Exekutionen” (”tähän mennessä suoritettujen teloitusten määrä”).

Kappaleen 128/3 lause „es wurden hierzu ausschliesslich Juden mit ihrer gesamten Familie verwandt“ (”tähän käytettiin yksinomaan juutalaisia ja heidän koko perheitään”) on myös epäsaksalainen lause. Ensinnäkään sana ”verwandt” ei sovellu tähän vaan oikea sana olisi ”herangezogen”. Saksalainen ei myöskään sano ”mit ihrer gesamten Familie” vaan ”mitsamt ihren Familien.”

B. Silmiinpistäviä piirteitä. Tapahtumailmoituksissa on tarpeettomia, epätavallisia ja sotilaallisessa raportoinnissa kiellettyjä toistoja, erityisesti toistetaan kohtia, joissa puhutaan ”yli 30 000 teloitetusta juutalaisesta” ja siitä, että ”Wehrmacht on antanut hyväksyntänsä näille toimenpiteille.”

Tapahtumailmoitus 97 sanoo: ”Vähintään 50 000 juutalaisen teloittamista suunnitellaan.”

Tapahtumailmoitus 101 sanoo: ”… teloittanut 29.9.-30.9.1941 Kiovassa 33 771 juutalaista.”

Kappale 106/2 sanoo: ”29.9.-30.9.1941 likvidoitujen n. 35 000 juutalaisen asunnot…”

Kappale 106/7 sanoo: ”erikoiskommando 4a on teloittanut 33 771 juutalaista 29.-30.9.”

Kappale 111/1 sanoo: ”Erikoiskommando 4a on nyt päässyt yli 51 000 teloituksen kokonaismäärään. Tähän mennessä suoritetut teloitukset, lukuun ottamatta Kiovassa 28.9.-29.9. tapahtunutta erikoisoperaatiota, johon oli komennettu kaksi poliisirykmentti ”Südin” kommandoa, tämä Einsatz-kommando on suorittanut kokonaan ilman ulkopuolista apua.”

Kappaleet 128/2 ja 128/3 sanovat: ”Mitä varsinaiseen toimeenpanovaltaan tulee, niin Einsatz-joukon kommandot ovat tähän mennessä likvidoineet noin 80 000 henkilöä. – – Useita kostotoimenpiteitä suoritettiin suuroperaatioiden puitteissa. Suurin näistä operaatioista tapahtui heti Kiovan haltuunoton jälkeen; tähän käytettiin yksinomaan juutalaisia ja heidän koko perheitään.”

Kappale 128/5 sanoo: ”Vaikka tähän mennessä tällä tavalla on likvidoitu yhteensä noin 75 000 juutalaista.”

Eräs toinen toisto on tapahtumailmoituksen 106 kappaleissa 1 ja 4. Kappale yksi sanoo: ”(Kiovan väestö) oli valmistanut sisään marssiville saksalaisille joukoille riemuisan vastaanoton”, ja kappale neljä sanoo: ”Kiovan ei-juutalainen väestö näyttää – – toivottavan Saksan puolustusvoimien sisäänmarssin varauksettoman tervetulleeksi.”

Myös seuraavia sanoja ja ilmauksia toistetaan usein: ”ratkaista ongelmia”, ”suorittaa teloituksia”, ”suorittaa toimenpiteitä”, ”vaikeuksia on”, ”vaikeuksia ei ole”, ”ottaa yhteys (Fühlung; tap. ilm. 97) sotilasviranomaisiin”, ”Wehrmacht tervehtii tyydytyksellä, hyväksyy, pyytää…”, ”überholt”, ”väestöä kehotetaan/komennetaan uusiin asuinpaikkoihin”, tosin kappaleessa 106/6 ”suullisesti”, kappaleessa 128/4 ”seiniin kiinnitetyillä ilmoituksilla”.

Toinen silmiinpistävä piirre on väärennöksille luonteenomainen määritteiden epämääräisyys. Saksan valtakunnan johtavien viranomaisten raporteissa toisille johtaville viranomaisille tällainen on Walendyn mukaan täysin käsittämätöntä ja epänormaalia.

Kappaleen 106/6 tekstissä esimerkiksi todetaan, että juutalaisten ”tulee saapua maanantaina 29.9. klo 8.00 tiettyyn paikkaan”. Kellonaika on tarkka, mutta paikka ilmaistaan epämääräisesti. Raportin vastaanottajalle ei ilmoiteta, mihin kymmenet tuhannet juutalaiset saapuivat.

Kappaleessa 128/4 todetaan: ”Vaikka aluksi varauduttiin vain noin 5000 – 6000 juutalaisen osallistumiseen, paikalle saapui yli 30 000 juutalaista, jotka tavattoman taitavan järjestelyn vuoksi uskoivat asuinpaikkansa muuttoon lähes teloittamiseensa asti.” Eikä kuitenkaan minkäänlaisia vaikeuksia, lukuun ottamatta rekisteröintivaikeuksia, jotka sivuutettiin kiinnittämällä seiniin ilmoituksia (sama kappale)! Tässä ollaan kokonaan todellisuuden ulkopuolella. Pikkukaupungin väestön verran saapuu ihmisiä (enimmäkseen sairaita ja vanhuksia) kaikkialta Kiovasta ja Kiovan ympäristöstä ”tiettyyn paikkaan”, vaikka paikalle odotettiin vain murto-osaa tuosta määrästä. Ruokinta, valvonta, lastenhoito, tiedotus jne. sujuvat kaikki ilman ”vaikeuksia”! Vaikeuksitta sujuu myös näiden ihmisten pettäminen: heitä ei siirretäkään uusille asuinpaikoille vaan viedään vieressä olevalle rotkolle, tunnetulle NKVD:n murhapaikalle, tapettaviksi. Ei vaikeuksia! Kukaan ei valita eikä lähde karkuun. Kukaan ei ryhdy vastustamaan! Vaikka kahden päivän ajan vierestä kuuluu ampumista, kirkaisuja, tuskanhuutoja, lyömistä, koirien haukkumista, kuolinkorinaa jne.

Ei myöskään mainintaa aseiden ja ammusten hankkimiseen mahdollisesti liittyvistä vaikeuksista, kun ammuttavia tuli 5-6 kertaa enemmän kuin odotettiin. Ei mitään mainintaa ehdottomasti tarvittaviin miehistövahvistuksiin liittyvistä vaikeuksista. Yllättävän suuri saapuneiden joukko ei aiheuttanut myöskään ajankäyttöön liittyviä vaikeuksia. Ei edes näiden suurimmaksi osaksi sairauden ja vanhuuden heikentämien ihmisten liikkeellelähtö ja pitkä marssi aiheuttanut vaikeuksia! Kurassa, kylmyydessä ja vesisateessa! Tällaisen raportin vastaanottajaa varmasti ihmetytti, pidetäänkö häntä pilkkana. Totta kai tuollaiseen kansainvaellukseen ja valtavaan joukkomurhaan liittyy vaikeuksia!

Sitten otettiin ”yhteyttä sotilasviranomaisiin” (106/9; 97, tämä kohta ei sisälly yllä esitettyyn sitaattiin). Nämä sotilasviranomaiset (Wehrmacht) tervehtivät toimenpiteitä tyydytyksellä (97; 106/8). Tässä kuitenkin asiat käännetään päälaelleen. Einsatz-joukot tai Einsatz-kommandot eivät voineet ryhtyä toimenpiteisiin ilman Wehrmachtin käskyä tai suostumusta. Yllä todettiin:

”Repressaaleista ja rangaistuksista päättäminen kuului Saksan armeijalle, ei Einsatz-joukoille tai niiden kommandoille, sillä nämä saattoivat toimia vain yhteistyössä armeijan kanssa. – – jopa Einsatzjoukko C:n määräykset alaisuudessaan toimivalle erikoiskommando 4a:lle kulkivat 6. armeijan päämajan kautta.”

Kuitenkaan tapahtumailmoituksissa ei mainita, kuka Wehrmachtin kenraali olisi antanut määräyksen tai suostumuksen tällaiseen ”tavattoman taitavaan järjestelyyn”, jolla ihmisiä uudelleenasuttamisen verukkeella huijattiin murhattaviksi. Eikö RSHA (Saksan pääturvallisuusvirasto) Berliinissä lainkaan pelännyt, että se joutuisi antamaan muille viranomaisille selityksen siitä, kuka oli ottanut järjestääkseen 33 771 juutalaisen teloittamisen ja kenen käskystä?

Kappaleessa 128/5 sitten yhtäkkiä kuitenkin annetaan ymmärtää, että todellisuudessa Wehrmacht olisi ollut Einsatz-käskyjen antaja erikoiskommandoille. Siinä todetaan: ”Kommandojen yksittäiset joukot ovat Wehrmachtin vaatimuksesta toistuvasti suorittaneet metsien haravointeja partisaanien löytämiseksi.” Tämä on ristiriidassa tapahtumailmoitus 97:n kanssa, jossa sanotaan: ”Wehrmacht tervehtii tyydytyksellä toimenpiteitä ja pyytää (erbittet; tässä ei siis ”käsketä”) radikaaleja toimenpiteitä”, tai kappaleen 106/8 tekstin kanssa, jossa todetaan: ”Suoritetut toimenpiteet saivat myös Wehrmachtin hyväksynnän” (jälkikäteen siis).

Sitten Walendy mainitsee, millaista tyhjää puhetta tapahtumailmoituksissa paikoitellen on. Tapahtumailmoituksessa 97 sanotaan: ”(erikoiskommando 4a) otti yhteyttä Wehrmachtiin ja viranomaisiin”, ja kappaleessa 106/9 todetaan: ”… ottivat heti yhteyttä asianomaisiin viranomaisiin. Näiden viranomaisten kanssa päästiin jatkuvaan yhteistyöhön.” Kuitenkin yhteys oli otettu jo kesäkuussa 1941! Vuonna 1947 antamassaan valaehtoisessa lausunnossa erikoiskommando 4a:n komentaja Blobelin adjutantti August Häfner todisti, että Blobel ilmoittautui 6. armeijan ylipäällikkö von Reichenaulle (siirtoa varten toiminta-alueelle) kesäkuun 26. tai 27. päivänä. Häfner oli itse läsnä ilmoittautumistilaisuudessa. [87]

Tapahtumailmoituksen 97 lause, että erikoiskommando 4a olisi ottanut yhteyttä Wehrmachtiin ja viranomaisiin, ei voi pitää paikkaansa siitäkään syystä, että yhtä lausetta myöhemmin tämä erikoiskommando ilmoittaa, että se on ratkaisevalla tavalla ollut mukana asettamassa kaupunginhallitusta.

Kappaleen 106/7 lauseparista ”Itse operaatio sujui kitkattomasti. Minkäänlaisia välikohtauksia ei tapahtunut” Walendy toteaa, että jälkimmäinen lause on ylimääräinen, varsinkin kun sitä on muissa ilmoituksissa toistettu. Sana ”minkäänlaisia” (irgendwelche) ei Walendyn mukaan saksan kielessä sano tässä yhtään mitään. Saksalainen kirjoittaja ei hänen mukaansa olisi ottanut tuollaista sanaa mukaan.

Kappaleessa 106/3 sanotaan: ”Mistä kansallisuuksista väestö koostuu, siitä ei tällä hetkellä voida antaa vielä tarkkoja tietoja. Juutalaisten osuus lienee noin 300 000”, ja tapahtumailmoituksessa 97: ”Juutalaisia sanotaan olevan 150 000. – – Vähintään 50 000 juutalaisen teloittamista suunnitellaan.” Ei siis ole selvää, paljonko juutalaisia kaupungissa on. Silti suunnitellaan ”50 000” juutalaisen teloittamista. Kuten aiemmin on käynyt ilmi, Kiovassa oli tuolloin 35 000 – 44 000 juutalaista.

Walendy kirjoittaa: ”Koskaan ei Wehrmacht ole tervehtinyt tyydytyksellä lukemattomien valikoimattomien siviilien teloittamista – naisten ja lasten teloittamisesta puhumattakaan!”

Sellainen olisi ollut täysin sotimisen ja sotilaana olemisen käsitteiden vastaista. Myös RSHA Berliinissä oli täysin tietoinen, että jokaisen saksalaisen miehityskomentajan tuli suojella siviiliväestöä oikeudenvastaista käsittelyä vastaan! Walendy siteeraa kenraaliluutnantti Harteneckin Nürnbergin Einsatzjoukko-oikeudenkäynnissä antamaa lausuntoa:

”Jos SD esimerkiksi olisi ryhtynyt ampumaan juutalaisia, silloin se olisi heikentänyt joukkojen taistelumoraalia ja häirinnyt siten armeijan operaatioita. Jos me siis olisimme kuulleet juutalaisten ampumisista, meillä olisi ollut mahdollisuus estää SD:tä tekemästä sellaista.”

C. Erikoiskommando 4a:n uskomaton suorituskyky. Koko erikoiskommando 4a:ssa oli 52 miestä, joista väitetyn Babi Jarin joukkomurhan aikaan oli käytettävissä vain 15-18 miestä. Walendy luettelee, millaiseen uskomattomaan suoritukseen erikoiskommando 4a tapahtumailmoitusten mukaan muutamassa päivässä (tapahtumailmoitusten aikahaarukassa) muka kykeni:

Jouduttuaan ensin lukuisten räjähdysten vuoksi tilapäismajoitukseen se suoritti ensimmäisissä operaatioissa 1600 vangitsemista, kohtasi vihollisen hyökkäyksiä, otti yhteyttä Wehrmachtiin ja viranomaisiin, osallistui ratkaisevalla tavalla kaupunginhallituksen asettamiseen, valmisti yhteysmiehiä (tap. ilm. 97), teloitti 33 771 juutalaista, suoritti lukuisia kostotoimenpiteitä, suoritti kuulusteluita 7 kuulustelukommandonsa voimin siviilivankien leirissä, sotavankileirissä, juutalaisleirissä ja itse kaupungissa, otti talteen kullan ja arvoesineet, osallistui kaikkien Kiovan asukkaiden rekisteröintiin, suoritti lukuisia metsien haravointeja partisaanien löytämiseksi, etsi suunnitelmallisesti laskuvarjohyppääjiä, tutki tiellä kulkevia sotavankeja, kiinnitti erityistä huomiota uskonnollisen elämän kehittämiseen, suoritti arvokasta rakennustyötä Ukrainan maatalousalueella, vangitsi ja tappoi joukon NKVD-virkailijoita, poliittisia komissaareja ja partisaanijohtajia, suoritti 3.11.1941 mennessä 80 000 likvidointia, nyt kuitenkin yhdessä toisten kommandojen kanssa (128/2).

Lisäksi kaupungin talousesikunta asetti erikoiskommando 4a:n käyttöön tarvittavat kuljetusajoneuvot, autot ja hevosajoneuvot, jotta suurinta hätää saadaan helpotettua tuomalla Kiovan lähistön kollektiivitiloilta huoltotarvikkeita. Tämä maininta on tapahtumailmoituksessa 106 (ei sisälly yllä olevaan sitaattiin), ja sekään ei ole saksalaisen kirjoittama, sillä siinä on ilmauksia, joita saksalainen ei käytä: lukee ”Versorgungsmitteln”, pitäisi olla ”Versorgungsgütern”, ja ”in der Nähe von Kiew liegenden”, pitäisi olla ”in der Nähe von Kiew befindlichen”.

Erikoiskommanda 4a oli samaan aikaa aktiivinen kuulemma myös kokonaan toisella paikkakunnalla, Shitomirissa, koska se tapahtumailmoituksen 106 mukaan ehdotti siellä komendanttivirastolle juutalaisten kokoamista alueellisesti rajatulle alueelle.

On päivänselvää, että tapahtumailmoitusten uskottavuus on hyvin kyseenalainen. On mahdollista, että juutalaiset ja voittajavaltiot ovat kirjoittaneet ne kokonaan uudelleen. Yksi erikoiskommando ei mitenkään ole pystynyt kaikkeen tuohon, mitä tapahtumailmoitukset luettelevat.

D. Mahdottomuuksia. Tässä kohdassa Walendy käsittelee aluksi Kiovassa vallinneeseen tilanteeseen ja väitettyyn plakaattiin liittyviä mahdottomuuksia, mutta koska näitä on käsitelty jo erikseen kirjoituksen alussa, sivuutan ne tässä lyhyillä maininnoilla ja käsittelen sitten muita Walendyn mainitsemia mahdottomuuksia.

Walendy siteeraa Wehrmachtin pääesikunnan sotapäiväkirjan merkintää päivältä 20.9.1941, ja siinä todetaan, että valloitettuaan kaupungin edellisenä päivänä saksalaiset löysivät sen taloudellisesti tyhjennettynä. Kaikki elintärkeät ja sodan kannalta tärkeät laitokset oli tyhjennetty. Sähkö- ja vesilaitokset eivät toimineet, rautatielinja ja sillat oli tuhottu. Varastoja ei ollut, ja sisääntulotiet ja koko taistelualue olivat raskaasti miinoitettuja. Päivien 25.9., 28.9. ja 29.9. kohdalla sotapäiväkirjassa puhutaan Kiovan suurpalosta. Näissä oloissa kaikkien saksalaisten yksikköjen toiminta keskittyi oman olemassaolon turvaamiseen. Tällöinkö erikoiskommando 4a olisi katsonut asiakseen ryhtyä painamaan – ilman sähköä – juutalaisten huijaamiseksi seinäplakaatteja ja hankkia niiden levittäjiksi vapaaehtoisia ukrainalaisia miliisejä (106/6)? Tämä on mahdotonta, koska kaikki mahdolliset vapaaehtoiset olivat mukana sammuttamassa tulipaloja ja raivaamassa raunioita.

Mahdotonta on myös, että joku everstin arvoisen miehen (Blobelin) johtama yksikkö (erikoiskommando 4a) olisi noissa oloissa voinut omavaltaisesti päättää, kuinka väestöä tulee kohdella. Kaupungin oli vallannut Wehrmacht, ja siellä määräsi Wehrmacht. Ja, kuten on jo todettu, Einsatz-yksiköt saattoivat toimia vain yhteistyössä Wehrmachtin kanssa. Kaupungissa oli monia käskyvallaltaan korkeammassa olevia tahoja kuin Blobel. Kaupunkia johti Wehrmachtin komentaja kenraalimajuri Eberhard. Kaupungissa olivat myös vanhempi SS- ja poliisijohtaja Jeckeln ja Einsatz-joukko C:n komentaja Rasch. Kaiken lisäksi Blobel oli haavoittunut päähän ja oli sen vuoksi sivussa. Nürnbergin Einsazjoukko-oikeudenkäynnissä Blobelin puolustusasianajaja Heim totesi:

”Ei ole ainoastaan epätodennäköistä vaan silloisessa tilanteessa myös täysin pois suljettua, että kun paikalla oli toimivallaltaan sellaisia tahoja, jonkin suuroperaation suorittaminen annetaan alimman viranomaisen tehtäväksi (Walendy tahtoo sanoa paremmin: ”… jonkin suuroperaation suorittamisesta päättää omavaltaisesti alin viranomainen”), viranomaisen, jolla lisäksi on käytettävissään vain 15-18 miestä, mukaan luettuina toimistoväki ja kuljetus- ja keittiöhenkilökunta, ja jonka johtajat takaisin komennettuina ovat matkalla Berliiniin ja jonka komentaja päävamman vuoksi ei ole palveluskelpoinen.”[88]

Erikoiskommando 4a:n miehistövahvuudesta väitetyn Babi Jarin joukkomurhan aikaan Walendy sanoo, että vuonna 1947 Nürnbergin Einsatzjoukko-oikeudenkäynnissä sen osoitettiin olleen 15-18 miestä. Blobel siis oli haavoittunut, noin kolmasosa miehistöstä oli Wolhynian kuumeen vuoksi sairaalassa ja alemmista johtajista osa oli komennettu Berliiniin jatkokoulutukseen.

On myös huomattava, että kenraalisotamarsalkka von Reichenau oli jo ennen Kiovaan siirtoa jakanut erikoiskommando 4a:n kolmeen osakommandoon ja jakanut ne armeijansa eri divisioonille. Nämä osakommandot olivat siis tietyssä määrin irti käskysuhteesta erikoiskommandon komentajaan (Blobeliin), jolla tuohon aikaan ei ollut edes kunnollisia puhelinyhteyksiä. Tästä seuraa se tosiasia, että jos jokin ”Führerin käsky” olisi ollut olemassa, se olisi silloisissa oloissa ollut Blobelin kannalta merkityksetön.

On siis täysin mahdotonta, että Einsatz-joukko C:n erikoiskommando 4a Blobelin johdolla olisi päättänyt jostakin Babi Jarin joukkomurhasta, vaikka Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitukset niin kertovat (esim. 97; 101; 106/6-7; 111/1; 128/2-5).

Walendy mainitsee lehtensä (nro 51) sivulla 21 erään tähän erikoiskommando 4a:n miesvahvuuteen liittyvän väärän tiedon tapahtumailmoituksissa: tapahtumailmoitus 106 kertoo, että erikoiskommando 4a:han kuuluvan esikommandon vahvuus olisi ollut 50 miestä, vaikka itse erikoiskommando 4a:ssa oli yhteensä vain 52 miestä.

Eräs mahdottomuus sisältyy tapahtumailmoitukseen 106 itseensä. Kappale 106/8 toteaa ensiksi: ”Se, että juutalaiset itse asiassa likvidoitiin, ei tähän mennessä juuri ole tullut tietoon.” Kiovan väestö ei siis lainkaan huomannut vieressään tapahtuneita kaksipäiväisiä murha-ammuntoja, kiljumisia ja huutoja.

Kappale 106/2 ilmoittaa: ”29.9.-30.9.1941 likvidoitujen n. 35 000 juutalaisen asunnot ovat vapautuneet, joten asunnottomiksi joutuneille on saatu nyt asunnot, ja he ovat tällä välin niihin jo siirtyneet”, ja kappale 106/7 sanoo vielä: ”Kulta, arvoesineet, liinavaatteet ja vaatekappaleet otettiin talteen ja luovutettiin osaksi NSV:lle etnisten saksalaisten käyttöön, osaksi kaupungin komissaarihallinnolle hädänalaiselle väestölle luovutettavaksi.”

Tapahtumailmoitus 106 on laadittu viikko väitetyn Babi Jarin joukkomurhan jälkeen, ja siihen mennessä suuri osa kiovalaisista oli muuttanut joukkomurhattujen juutalaisten asuntoihin ja saanut haltuunsa näiden kullan, arvoesineet, liinavaatteet ja vaatekappaleet. Kuitenkaan he muka eivät tienneet, että juutalaiset oli murhattu! Vaikka tapahtumailmoitukset tahtovat uskotella, että väestö uskoi juutalaisten tulleen vain siirretyiksi uusille asuinsijoille, niin on outoa, jos he eivät ihmetelleet, kun heille jaettiin näiden juutalaisten arvotavarat ja vaatteet! Ja onhan sekin ihmeellistä, jos asunnot noin vain menetetään ja annetaan uusille omistajille ilmaiseksi. On mahdoton väite, etteivät kiovalaiset tienneet mitään. Edes Babi Jarin rotkon seinämien räjäyttämiset, maan vapisemiset ja rotkon muuttunut pinnanmuodostus muka eivät saaneet kiovalaisia epäilemään mitään! On mieletön väite, jos uskotellaan, että kymmeniä tuhansia ihmisiä ammutaan kaupungin alueella eikä kukaan huomaa mitään.

Walendy kommentoi myös kappaleeseen 128/5 sisältyvää toteamusta, joka koskee Turvallisuuspalvelua (SD): ”… sillä nyt on tässä käskyssä yksiselitteisesti määrätty, että myös Wehrmachtin on osaltaan oltava mukana näiden ongelmien ratkaisussa ja ennen kaikkea että SD:lle myönnetään mahdollisimman suuret valtuudet.” Kuitenkaan SD:lle ei olisi voitu myöntää mahdollisimman suuria valtuuksia, sillä SD oli tekemisissä yksinomaan tietojen ja uutisten hankkimisen kanssa. Walendy toteaa, ettei RSHA:ssa kukaan ole voinut kirjoittaa noin. Kirjoittajan on täytynyt olla joku, joka ei tuntenut saksalaista järjestörakennetta. Ja vaikka olisi tarkoitettu ”Einsatz-joukkoja”, niin näidenkin valtuudet oli tarkoin säädeltyjä Führerin antaman käskyn nojalla, eikä niitä kukaan voinut muuttaa tai antaa niistä muutosesitystä.

Tuo, että mainitussa lauseessa kerjätään myös Wehrmachtia ”mukaan ongelmien ratkaisuun”, osoittaa, että kirjoittaja on väärentäjä. Wehrmacht oli juuri valtavassa sodassa murskannut 6 Neuvostoliiton armeijaa ja ottanut 665 000 sotavankia (kyseessä vain rintaman eteläosa), ja sitten joku RSHA:ssa kerjää Wehrmachtia mukaan ”ongelmien ratkaisuun”!

Tapahtumailmoitus 128 toteaa Walendyn mukaan vielä, että Einsatz-kommandojen paluun jälkeen kävi ilmi, että juutalaiset olivat yhä paikalla, jopa heidän määränsä oli lisääntynyt suuremmissa kaupungeissa (ei ainoastaan Kiovassa).

Yhteenvetona Walendy toteaa, että tapahtumailmoitusten Babi Jar -tarinat ovat kauhuväärennöksiä. Ne Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitusten kohdat, joita hän on käsitellyt, hän toteaa väärennetyiksi. Kaikki Einsatz-joukkojen raportit ovat hänen mukaansa joutuneet väärentäjien käsiin.

Einsatzjoukko-oikeudenkäynnin loppupuheenvuorossaan puolustusasianajaja Willi Heim totesi:

”Itse asiassa lähes kaikki tähän mennessä todistajanaitiossa valan sitomina kuulustellut syytetyt ovat kuvanneet näitä RSHA:n tapahtumailmoituksia ja tilanneraportteja erittäin epäluotettaviksi, epätarkoiksi ja virheellisiksi, ei ainoastaan lukujen suhteen vaan myös sisällön ja yksittäisten lausumien suhteen.”[89]

Sotahallintoneuvoksen vierailumuistio. Walendy esittää lehdessään (HT 51, s. 14-16) myös erään nimettömän sotahallintoneuvoksen vierailumuistion, jossa on maininta Babi Jarin joukkomurhasta ja joka oli löytynyt Freiburgin sota-arkistosta Saksasta. [90] Kyseinen paperi on 2-sivuisen, koneella kirjoitetun muistion kopio, jossa ei ole allekirjoitusta. Päiväyksenä siinä on 2.10.1941 ja asiana ”Vierailu Kiovan komendantinvirastossa 1.10.1941.” Freiburgin sota-arkistossa tämä vierailumuistio oli varmistusdivisioona 454:n (toimipaikka Kiova) sotapäiväkirjan asiakirjojen (toimintakertomukset 1.9.-31.12.1941) joukossa.

Walendy kertoo törmänneensä (vuonna 1991) tähän muistioon selvitellessään kyseisen sota-arkiston vuodelta 1983 olevaa kirjaa ”Das Deutsche Reich und der Zweite Weltkrieg” (”Saksan valtakunta ja toinen maailmansota”), jossa sen kirjoittaja kertoo Babi Jaria koskevien tietojensa lähteeksi Krausnickin ja Wilhelmin kirjan ”Die Truppe des Weltanschauungskrieges”. Walendyn mukaan Krausnick ja Wilhelm perustavat kirjansa yksinomaan Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitusten varaan, siis kokonaan tai osittain väärennettyjen papereiden varaan, eivätkä lainkaan käytä esimerkiksi Kiovaan sijoitetun komendantinvirasto 195:n (454. varmistusdivisioonan) asiakirjoja. Koska mainitun sota-arkiston kirjan kirjoittaja kirjoittaa Babi Jaria koskevassa kohdassa, että kenraalimajuri Eberhard (Kiovan sotilaskomentaja) olisi 6. armeijan esikunnan propagandakomppania 637:n tuella antanut Kiovan juutalaisille kehotuksen ilmoittautua uuteen asuinpaikkaan siirtymistä varten ja että olisi ollut yhteistyötä myös muiden SS-yksikköjen kanssa, Walendy pyysi sota-arkistosta näiden tietojen takana olevia asiakirjoja nähdäkseen.

Asiakirjat olivat kuitenkin hävinneet! Yhtäkkiä komendantinvirasto 195 itse ei ollut jättänyt jälkeensä mitään (kirje Walendylle 26.11.1991). Walendy toteaa, että vielä vuonna 1983 asiakirjojen ilmeisesti on täytynyt sota-arkistossa olla, koska sota-arkiston kirjoittaja on mainitulla tavalla voinut kirjoittaa (tiedot eivät ole Krausnickin ja Wilhelmin kirjasta). Johtopäätöksenä Walendy toteaa, että sota-arkiston kirjan kirjoittaja on vetänyt nuo maininnat hatusta.

Sitten kuitenkin yllättäen sota-arkistosta löytyi tuo alussa mainittu nimettömän sotahallintoneuvoksen vierailumuistion kopio. Sen siis Walendy sota-arkistosta sai nähdäkseen. Walendy toteaa tämän vierailumuistion väärennökseksi. Sivu yksi saattaa olla autenttinen, mutta sivu kaksi on väärennetty ainakin siten, että siihen on jälkikäteen lisätty kaksi kappaletta (joissa Babi Jaria koskevat maininnat ovat). Peter Longerich on toimittamassaan kirjassa ”Die Ermordung der europäischen Juden – Eine umfassende Dokumentation des Holocaust 1941-1945“ (Piper 1989, s. 122-123) julkaissut vierailumuistiosta vain nuo kaksi väärennettyä kappaletta (ja viimeisen kappaleen) ja kirjoittanut otsikoksi ”454. varmistusdivisioonan osasto VII:n raportti 2.10.1941”. Kyseessä on kuitenkin vierailulla käyneen sotahallintoneuvoksen muistio ja lisäksi kyseessä on väärennös.

Walendy on julkaissut lehdessään muistion molemmat sivut kokonaisuudessaan. Esitän tässä vain ne kaksi kappaletta, joilla muistio on väärennetty:

”Die Obdachlosen sollen grösstenteils in freigewordene Judenwohnungen untergebracht worden sein. Der Rest konnte am 1.10. gegen Abend nach Aufhebung der im weiteren Umkreise des Brandherdes durchgeführten Absperrung in seine Wohnungen zurückkehren, soweit diese noch brauchbar waren.

Die Einwohnerzahl wird auf etwa die Hälfte des Normalstandes, also auf rund 400 000, geschätzt. – Die Juden der Stadt waren aufgefordert worden, sich zwecks zahlenmässiger Erfassung und zur Unterbringung in einem Lager an bestimmter Stelle einzufinden. Es meldeten sich etwa 34 000 einschliesslich der Frauen und Kinder. Alle wurden, nachdem sie ihre Wertsachen und Kleidungsstücke hatten abgeben müssen, getötet, was mehrere Tage in Anspruch nahm.”

Suomeksi:

”Kodittomat on kuulemma suurimmaksi osaksi majoitettu juutalaisilta vapautuneisiin asuntoihin. Loput saattoivat 1.10. illansuussa, sen jälkeen kun palopesäkkeen ympäristön eristäminen lopetettiin, palata asuntoihinsa, sikäli kuin ne olivat vielä käyttökunnossa.

Asukasmäärän arvioidaan olevan noin puolet normaalista, siis noin 400 000. – Kaupungin juutalaisia oli kehotettu saapumaan tiettyyn paikkaan lukumääränmukaista rekisteröintiä ja leiriin sijoittamista varten. Noin 34 000 ilmoittautui, mukaan luettuna naiset ja lapset. Sen jälkeen kun heidän oli täytynyt luovuttaa arvoesineensä ja vaatteensa, heidät kaikki tapettiin, mikä vaati useita päiviä.”

Nämä kappaleet Walendy toteaa varmasti väärennetyiksi. Hänen analyysinsä on seuraava:

Kohta ”in frei gewordene Judenwohnungen” on väärin. Oikein on: ”in frei gewordenen Judenwohnungen.”

Asuntoja koskeva ensimmäinen kappale on epärealistinen ja järjetön. Ennen palopesäkkeen ympäristön eristämisen lopettamista, siis ennen illansuuta 1.10., majoitetut on voitu majoittaa vain eristysalueen ulkopuolella oleviin asuntoihin. Silloin nämä eivät ole voineet olla kodittomaksi joutuneiden omia asuntoja, koska niiden asukkaat eivät ensinkään olleet tulleet kodittomiksi. Kyseisten asuntojen on siis täytynyt olla pelkkiä ”juutalaisilta vapautuneita asuntoja.” Juutalaiset kuitenkin asuivat kaupungeissa yleensä ydinkeskustassa, ja juuri siellä Kiovan suurpalo tapahtui. Jos kaupungin reunamilla (eristysalueen ulkopuolella) oli juutalaisasuntoja, sinne tietenkin kodittomia olisi voitu sijoittaa.

Kuinka ylipäätään kodittomaksi joutuneet saattoivat asettua asumaan juutalaisilta vapautuneisiin asuntoihin, jos he olivat vielä epätietoisia siitä, voivatko he palata omiin asuntoihinsa? Tieto oman asunnon kohtalosta oli mahdollista saada vasta illansuussa 1.10., jolloin eristys purettiin. Kuinka he ennen eristyksen purkamista ovat asettuneet vieraisiin asuntoihin, joiden omistajat saattoivat palata koska tahansa? Eiväthän kiovalaiset – jos seurataan Einsatz-joukkojen tapahtumailmoituksia – tienneet, että omistajat olivat kuolleet (yllä tapahtumailmoitus 106/8 sanoo 7.10.1941: ”Se, että juutalaiset itse asiassa likvidoitiin, ei tähän mennessä juuri ole tullut tietoon”). Suurimmalla osalla kiovalaisista ei voinut olla mitään käsitystä siitä, missä kulloinenkin asunnonomistaja silloin – sotatapahtumien, suurpalon ja räjähdysten jälkeen – oli. Ehkä tässä on hyvä muistaa holokaustitahojen yllä mainittu plakaattiteksti, joka – vaikka plakaatteja todellisuudessa ei ollutkaan – totesi: ”Joka tunkeutuu juutalaisten jättämiin asuntoihin, ammutaan.”

Järjettömäksi kappaleen tekee se, ettei juuri kukaan voinut tietää, mitkä asunnot olivat juutalaisten asuntoja. Naapurit tietenkin olivat asiasta selvillä, mutta jos naapuri löysi asuntonsa tuhoutuneena, niin todennäköisesti naapuriasuntokin oli tuhoutunut, ja jos naapuri löysi asuntonsa vahingoittumattomana, niin todennäköisesti naapuriasuntokin oli vahingoittumaton (mutta tällöin naapurilla ei ollut syytä asettua sinne). On mahdotonta, että kodittomat olisi suurimmaksi osaksi jo majoitettu juutalaisilta vapautuneisiin asuntoihin.

Voidaan ajatella, että ilmaus ”Kodittomat on – – majoitettu” viittaisi siihen, etteivät kodittomat omin päin ottaneet haltuunsa kyseisiä asuntoja vaan majoitusta olisi ollut järjestämässä jonkinlainen viranomainen jonkinlaisen suunnitelman pohjalta. Tuolloin ei kuitenkaan Walendyn mukaan voinut olla sellaista viranomaista, organisaatiota tai suunnitelmaa, eikä kenelläkään voinut olla vielä edes yleiskuvaa kyseisestä asiasta. Kaupungin hallinto oli joutunut majoittumaan väliaikaisiin ja puutteellisiin tiloihin, erikoiskommando 4a oli – jos katsotaan yllä olevaa listaa sen toimista – voimakkaasti ylityöllistynyt jne. Ja koska väitetty juutalaisten joukkomurha päättyi vasta illalla 30.9., on melkoinen ihme (Walendyn mukaan ”taikatemppu”), jos suuri osa kodittomia olisi jo seuraavaan iltapäivään mennessä onnistuttu sijoittamaan näiden murhattujen juutalaisten asuntoihin – ja tulihan suuri osa 34 000 juutalaisesta Babi Jarin luo yllättäen, ilman että viranomaiset olisivat tienneet heistä (ja heidän asuntojensa vapautumisesta) yhtään mitään.

Walendy ihmettelee myös muistion toisen kappaleen ilmausta „sich zwecks zahlenmässiger Erfassung und zur Unterbringung in einem Lager“ (”lukumääränmukaista rekisteröintiä ja leiriin sijoittamista varten”), joka on täysin epäsaksalainen. Ilmaus ”zahlenmässige Erfassung” voi olla lähtöisin vain jonkun ulkomaalaisen propagandistin kädestä. On epärealistista olettaa, että 34 000 juutalaista olisi lapsineen, sairaineen ja tavaroineen lähtenyt jonnekin ”lukumääränmukaista rekisteröintiä” ja ”leirivankeutta” varten.

Prepositio ”zur” ei kuulu ilmaukseen „zwecks zahlenmässiger Erfassung und zur Unterbringung“. Tuollaista ilmausta ei käytä yksikään saksalainen. Ilmaus ”tietty paikka” toistuu jo tapahtumailmoituksissa, ja ilmaus viittaa siihen, että väärentäjä on sama kuin tapahtumailmoitusten kohdalla. Kukaan saksalainen ei myöskään olisi kirjoittanut ”meldeten sich” (ilmoittautui), sillä nämä ihmiset eivät ilmoittautuneet vaan ”saapuivat”, ja oikea ilmaus olisi ”fanden sich ein.” Toteamukset ”täytynyt luovuttaa arvoesineensä ja vaatteensa” ja ”mikä vaati useita päiviä” eivät tietenkään kuulu sotahallintoneuvoksen vierailuraporttiin, jossa on tarkoitus tuoda julki omia havaintoja, ei nimettömältä taholta tulleita kuulopuheita.

 

Viitteet:

[1] Wendy Morgan Lower: From Berlin to Babi Jar. The Nazi War Against the Jews, 1941-1944, Journal of Religion & Society, vol. 9, 2007, s. 2; http://moses.creighton.edu/JRS/2007/2007-18.pdf

[2] Kartasta näkyy Melnikova-kadun kulku aivan väitetyn teloituspaikan vierestä: http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigkievmap04.jpg http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigkievmap07.jpg

Ko. kohta on oikeanpuoleisen lyhyemmän rotkonhaaran pää (ja tämän pään oikeanpuoleinen ”jalka”), juuri se pää, jonka kohdalta ensimmäisen linkin keltaisella merkitty tie kulkee (jälkimmäisessä linkissä lukeekin meikäläisin kirjaimin ”Melnikova”; ko. kohdan vieressä on heti juutalainen hautausmaa).

Kartat ovat peräisin näiltä holokaustitahojen sivuilta (lippua napsauttamalla saa tekstin joko englanniksi ja saksaksi): http://www.deathcamps.org/occupation/babi%20yar.html

Tekstin lukemalla saa käsityksen siitä, mitä holokaustitahot Babi Jarista väittävät.

[3] Udo Walendyn julkaisema lehti Historische Tatsachen nro 51, s. 12 TÄÄLLÄ.

[4] Joachim Hoffmann: “Stalin’s War of Extermination 1941-1945 – Planning, Realization and Documentation“. Theses & Dissertations Press 2001, s. 218.

[5] Kyseisen uutisen teksti saksaksi löytyy seuraavista linkeistä: http://forum.thiazi.net/showthread.php?t=98745&page=8 http://www.nexusboard.net/sitemap/6365/sonderkommandos-in-und-um-babij-jar-t296579/ (heti alussa kuvien jälkeen).

[6] ”Der NKWD nutzte die Schluchten in den frühen dreissiger Jahren als Hinrichtungsstätte.“

Jörg Friedrichin kirjoitus on kirjassa Franz W. Seidler, Alfred M. de Zayas (Hrsg.): Kriegsverbrechen in Europa und im Nahen Osten im 20. Jahrhundert. Mittler 2002, s. 169-173 (kyseinen kohta sivulla 169).

[7] http://globalfire.tv/nj/06en/history/collaps_of_lies.htm

tai: http://www.godlikeproductions.com/forum1/message290540/pg1

luettuna englanniksi täällä: http://www.youtube.com/watch?v=3YcLQYDD84E

tai täällä: http://wn.com/Mass_Grave_of_Massacred_Poles_Found_in_Ukraine

[8] Hoffmann: Stalin’s War of Extermination 1941-1945, s. 213.

[9] Israel Gutman [toim.]: Encyclopedia of the Holocaust, 1990, osa I, s. 134 s.

[10] Historische Tatsachen nro 51, s. 5, 21, 37.

Jörg Friedrich: „Judenmord in Babiy Yar“, kirjassa Seidler, de Zayas: Kriegsverbrechen in Europa und im Nahen Osten im 20. Jahrhundert, s. 169-170.

Herbert Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, kirjassa Germar Rudolf (toim.): Dissecting the Holocaust. Theses & Dissertations Press 2003, s. 501.

Richard Rhodes: Masters of Death – The SS-Einsatzgruppen and the Invention oft he Holocaust. Vintage Books 2003, s. 171.

Germar Rudolf, Sibylle Schröder: Partisanenkrieg und Repressaltötungen, lehdessä Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung 2/1999, s. 147; http://www.vho.org/VffG/1999/2/RudolfSchroeder145-153.html

englanniksi: http://vho.org/tr/2003/3/RudolfSchroeder321-330.html

Kuva palaneesta kaupungin keskustasta täällä: http://www.nexusboard.net/sitemap/6365/sonderkommandos-in-und-um-babij-jar-t296579/

[11] Germar Rudolf, Sibylle Schröder: Partisanenkrieg und Repressaltötungen, viitteessä 10 mainittu julkaisu ja linkki;

Alfred Jodl kertoi Nürnbergin oikeudenkäynnissä 4.6.1946: ”Venäjän armeija oli vähän aikaisemmin luopunut Kiovasta, ja tuskin olimme ehtineet vallata kaupungin, kun tapahtui suuri räjähdys toinen toisensa perään. Suurin osa kaupungin sisäosia paloi poroksi. 50 000 ihmistä menetti kotinsa. Kärsimme suuria menetyksiä, sillä tässä tulipalossa lensi lisää valtavia räjähdelatauksia ilmaan. Paikallinen Kiovan komentaja epäili aluksi väestön sabotaasitekoa, kunnes saimme saaliiksi räjäytyskartan. Tämä räjäytyskartta sisälsi noin 50 tai 60 kohdetta Kiovassa, jotka oli pitkällä tähtäimellä valmistettu räjäyttämistä varten ja jotka, kuten pioneerien tutkimukset pian osoittivat, myös sitä todella olivat. Vielä ainakin 40 sellaista kohdetta oli räjäytysvalmiina, ja enimmäkseen räjähdys oli suunniteltu tapahtumaan kaukosytytyksellä radioaaltojen avulla – – Kokonaisia esikuntia lensi ilmaan.”

IMT, XV, S: 362-363: „Es waren ganze Stäbe in Kiew […] in die Luft geflogen.“

[12] Partisaanisota oli vastoin Haagin maasodankäyntiä koskevia säädöksiä (HLKO 1899 ja 1907 IV sopimus). Neuvostopartisaanit sotivat siviiliasuissa aseet piilossa, tunnistamattomina siis, ja sellainen toiminta oli kansainvälisin sopimuksin kielletty. Koska partisaanijoukot olivat osa puna-armeijaa, itse puna-armeijankin toiminta tuli tältä osin kansainvälisten sopimusten vastaiseksi, ks. Fritz Beckerin kirjoitus ”Stalins Völkerrechtswidriger Partisanankrieg” (”Stalinin kansainoikeudenvastainen partisaanisota”): http://www.vho.org/D/Hutten/Becker15_4.html

suomeksi selostettuna kirjoituksessa ”Vääristä murhadokumenteista ja oikeista murhaajista”:

[13] Historische Tatsachen nro 51, s. 5, 21, 37; Jörg Friedrich: „Judenmord in Babiy Yar“, emt, s. 170; Herbert Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, emt., s. 502.

[14] Historische Tatsachen nro 51, s. 5, 37; Jörg Friedrich: „Judenmord in Babiy Yar“, emt., s. 170.

[15] Historische Tatsachen nro 51, s. 28, 29, 34, 36.

[16] Jörg Friedrich: „Judenmord in Babiy Yar“, emt, s. 170-171.

[17] Walendyn teksti saksaksi:

„Der ganze in den „Ereignismeldungen“ dargestellte Vorgang ist s0 absurd, dass es an sich überflüssig ist zu erwähnen: kein einziges dieser angeblichen Plakate ist erhalten geblieben, keiner hat es näher beschrieben oder fotografiert. Der angebliche Plakattext in dem Buch „Die Schoah von Babi Jar“ S. 7, 85, 166 + 477 (dort jeweils wiederholt) ist eine freie Erfindung! Er enthält noch nicht einmal Namen und Rang des Befehlsgebers!“

Yksi holokaustitahojen esittämä plakaattimalli löytyy täältä (näkyvissä on vain ukrainankielinen ja saksankielinen teksti; yläpuolella oleva venäjänkielinen teksti on leikattu pois; Walendyn lehdessä näkyy myös venäjänkielinen teksti): http://www.deathcamps.org/occupation/pic/bigbabijar14.jpg

Kaikki kolme tekstiä löytyvät tästä linkistä (kuva oik. reunassa): http://de.wikipedia.org/wiki/Babyn_Jar

[18] Historische Tatsachen, nro 51, s. 28.

[19] Walter N. Sanning: The Dissolution of Eastern European Jewry. Institute for Historical Review 1990, s. 101.

[20] Kyseistä päiväkirjaa siteerattu lehdessä Historische Tatsachen, nro 51, s. 30.

[21] Ernst Klee ja Willi Dressen (toim.): „Gott mit uns – Der deutsche Vernichtungskrieg im Osten 1939-1945“. Frankfurt/M 1989, s. 118-122; siteerattuna lehdessä Historische Tatsachen, nro 51, s. 20.

[22] Helmut Krausnick, Hans-Heinrich Wilhelm: ”Die Truppe des Weltanschauungskrieges. Die Einsatzgruppen der Sicherheitspolizei und des SD 1938-1942“. Deutsche Verlags-Anstalt, 1981, s. 189-190.

[23] Guido Knopp: Der verdammte Krieg – Das Unternehmen Barbarossa“, München 1991, s. 132. Mainittu lehdessä Historische Tatsachen, nro 51, s. 20 ja 30.

[24] Einsatz-joukkojen tapahtumailmoitus 111 (12.10.1941): ”ohne jede fremde Hilfe” (”ilman minkäänlaista ulkopuolista apua”). Tämä tapahtumailmoitus antaa väitetyn joukkomurhan ajankohdaksi poikkeavasti 28.9-29.9.1941.

[25] Peter Longerich (toim.): Die Ermordung der europäischen Juden. Eine umfassende Dokumentation des Holocaust 1941-1945. Piper 1989, s. 124-127; Herbert Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, kirjassa Germar Rudolf (toim.): Dissecting the Holocaust. Theses & Dissertations Press 2003, s. 510-511.

[26] Ernst Klee, Willi Dressen, Volker Riess: “Schöne Zeiten” – Judenmord aus der Sicht der Täter und Gaffer. S. Fischer 1988, s. 66-69.

[27] Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, emt., s. 508, 510.

[28] Viitteessä 26 mainittu teos, s. 69-70.

[29] Longerich (toim.): Die Ermordung der europäischen Juden, s. 124: Eräs poliisikomppanian jäsen on oikeuden kuulusteluissa todennut:

”Wir bekamen damals Schnaps in grossen Mengen, damit wir besser die ganze abscheuliche Sache überstehen konnten” (”Saimme silloin alkoholia suuret määrät, jotta paremmin selviäisimme tästä inhottavasta asiasta”).

[30] Emt., s. 124-127.

[31] Martin Gilbert: The Holocaust – The Jewish Tragedy. Collins 1986, s. 203.

[32] Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, emt., s. 508-509.

[33] Gerald Reitlinger: The Final Solution. Sphere Books 1971, s. 248.

[34] Historische Tatsachen, nro 51, s. 10.

[35] Longerich (toim.): Die Ermordung der europäischen Juden, s. 123-124; Peter Longerich: Politik der Vernichtung. Eine Gesamtdarstellung der nationalsozialistischen Judenverfolgung. Piper 1998, s. 378 ja viite 412 sivulla 686.

[36] Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, emt., s. 513; lausuntoa siteerattu myös tässä linkissä: http://www.nexusboard.net/sitemap/6365/sonderkommandos-in-und-um-babij-jar-t296579/

[37] Gerald Reitlinger: The Final Solution, s. 241.

[38] Mainittua kirjaa siteerattu kirjassa Sanning: The Dissolution of Eastern European Jewry, s. 93.

[39] Longerich: Politik der Vernichtung, s. 378.

[40] Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, emt., s. 507-508.

[41] Historische Tatsachen, nro 51, s. 10; Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, emt., s. 518.

[42] Viitteessä 26 mainittu teos, s. 69-70.

[43] Sama, s. 66-69.

[44] Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, emt., s. 520; kirja on ilmestynyt englanniksi nimellä “The Holocaust”, Oxford University Press, New York 1990 (ko. kohta sivulla 257).

[45] Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, emt., s. 523.

[46] Andrew Charlesworth: The Topography of Genocide, teoksessa Dan Stone (toim.): The Historiography of the Holocaust. Palgrave Macmillan 2005, s. 222.

[47] Viitteessä 22 mainittu teos, s. 237-238.

[48] The New York Times 14.2.1968, s. 11, otsikko “At Babi Yar Trial only four Spectators”. Shabecoffia siteerattu Tiedemannin kirjoituksessa “Babi Yar – Critical Questions and Comments”, emt. (viite 10), s. 510.

[49] Klee, Dressen, Riess: “Schöne Zeiten”, s. 70.

[50] Historische Tatsachen, nro 51, s. 9.

[51] Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, emt., s. 516.

[52] Gilbert: The Holocaust – The Jewish Tragedy, s. 204-205.

[53] Sama, s. 203.

[54] Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, emt., s. 513.

[55] Historische Tatsachen, nro 51, s. 10.

[56] Gitta Sereny: „Am Abgrund: Gespräche mit dem Henker. Franz Stangl und die Morde von Treblinka“. München/Zürich 1995, s. 110 s. (engl. „Into that Darkness. From Mercy Killing to Mass Murder“, Pimlico 1995, s. 97).

Samansisältöisen lausunnon Albert Hartl kuulemma on antanut 9.10.1947 antamassaan valaehtoisessa lausunnossa Nürnbergin oikeudenkäynnissä (tunnus NO-5384).

Saksankielinen Wikipedia kertoo Hartlin lausunnosta seuraavaa (mukana saksankielinen teksti, josta suomennokseni olen tehnyt):

In einer eidesstattlichen Erklärung vom 9. Oktober 1947 (NO-5384) äusserte sich Hartl zu seinen Beobachtungen über eine Exekution von über 100 Menschen, die der Kommandeur der Sicherheitspolizei und des SD (KdS) Kiew, Erich Ehrlinger, selbst geleitet habe. Im gleichen Affidavit und in einem Gespräch mit der britischen Journalistin Gitta Sereny schilderte er, wie er im März 1942 zusammen mit dem Führer des Einsatzkommandos 4a, Paul Blobel, in die Schlucht von Babi Jar bei Kiew kam:

„Er erzählte mir, dass er eines Tages in eine Datscha eingeladen war, ein Wochenendhaus ausserhalb Kiews. Es wurde von Brigadeführer Max Thomas bewohnt, einem höheren SS- und Polizeiführer (BdS Ukraine), der nominell sein Vorgesetzter war. ‚Ich fuhr mit Standartenführer Blobel zu diesem Abendessen‘, sagte Hartl. ‚Ich kannte ihn kaum, aber da er auch eingeladen war, fuhren wir zusammen. Es war schon spät, und es begann dunkel zu werden. Mit einem Mal – wir fuhren gerade durch eine Schlucht – bemerkte ich seltsame Erdbewegungen: Klumpen von Erde flogen wie aus eigenem Antrieb in die Luft, und über der ganzen Schlucht lag Dampf. Es war wie bei einem Vulkan, als ob Lava gerade unter der Erdoberfläche brannte. Blobel lachte und machte eine weitausladende Handbewegung. Er zeigte auf die Strasse hinter uns und die Schlucht, die vor uns lag – die Schlucht von Babi Yar. ‚Hier liegen meine 30.000 Juden‘, sagte er.“ http://de.wikipedia.org/wiki/Albert_Hartl

[57] Reitlinger: The Final Solution, s. 249.

[58] Carlo Mattogno, Jürgen Graf: “Treblinka – Extermination Camp or Transit Camp?”. Theses & Dissertations Press 2004, s. 228-229.

[59] NO-3842 (6.6.1947).

[60] NO-3947.

[61] Shmuel Spector: “Aktion 1005”, teoksessa Israel Gutman (toim.): Encyclopedia of the Holocaust, 1995, Vol. I, s. 11.

[62] Shmuel Spector: “Babi Yar”, yllä mainittu teos, s. 134.

[63] Rhodes: Masters of Death, s. 258.

[64] Tiedemann: Babi Yar – Critical Questions and Comments, emt., s. 507.

[65] Israel Gutman [toim.]: Encyclopedia of the Holocaust, 1995, s. 134.

[66] Reitlinger: The Final Solution, s. 249.

[67] Israel Gutman [toim.]: Encyclopedia of the Holocaust, 1995, s. 134-135.

[68] “Militärhygiene und Feldepidemiologi – Handbuch Militärmedizin“, Hrsg. Autorenkollektiv unter Leitung von Oberst Medizinalrat Prof. Dr. sc. med. Josef Loscher + Oberst Medizinalrat Doz. Dr. sc. med. Heinz Schumann, Militärverlag der Deutschen Demokratischen Republik, Berlin 1987, s. 283.

Teksti kuuluu saksaksi: Versuche der Roten Armee bei Stalingrad, die Leichen zu verbrennen, evtl. auch nach Übergiessen mit Treibstoffen, bewährten sich nicht. Deshalb wurde stets eine Erdbestattung durchgeführt.

Tiedon lähde: Historische Tatsachen Nr. 50, s. 46.

[69] F. G. Krotkov: „Uborka polej crasgenij – Opüt Sovetskoj medicinü w Weli koj Otetschestwennoj Wojne 1941-1945“, tom 33, Gigiena, Moskau 1955, s. 236-242.

Tiedon lähde: Historische Tatsachen Nr. 50, s. 46.

[70] Historische Tatsachen, nro 51, s. 4-5.

[71] Ernst Klee ja Willi Dressen: „‘Gott mit uns‘ – Der deutsche Vernichtungskrieg im Osten 1939-1945“, Frankfurt am Main 1989, Fischer Verlag, s. 133-136.

[72] Walendy antaa lähteiksi:

Erhard Roy Wiehn (toim.): „Die Schoah von Babi Jar – Das Massaker deutscher Sonderkommandos an der jüdischen Bevölkerung von Kiew 1941 fünfzig Jahre danach zum Gedenken“, Konstanz 1991, s. 103.

Nürnbg. NO-3947 KV-Prozesse Fall IX, Rep. 502 Bl. 942-944, Staatsarchiv Nürnberg.

[73] Israel Gutman [toim.]: Encyclopedia of the Holocaust, 1995, s. 13 ja 135.

[74] Walendy viittaa viitteessä 72 mainittuun Wiehnin kirjaan (s. 154 ja 106).

[75] Historische Tatsachen, nro 51, s. 18.

[76] Gilbert: The Holocaust – The Jewish Tragedy. s. 613.

[77] Deathcamps.org, taulukko “All Witnesses in the Table were Members of the Sonderkommando which cremated the Corpses”; http://deathcamps.org/occupation/bywitnesses.html

[78] Walendy antaa siteerauksilleen seuraavan lähteen:

Percy E. Schramm (toim.): Kriegstagebuch des Oberkommandos der Wehrmacht, 1943, Teilband II, München 1982, s. 1.022, 1.128, 1.148.

[79] Germar Rudolf, Sibylle Schröder: Partisanenkrieg und Repressaltötungen, lehdessä Vierteljahreshefte für freie Geschichtsforschung, 2/1999, s. 150.

[80] Joachim Hoffmann: Stalin’s War of Extermination 1941-1945. Planning, Realization and Documentation. Theses & Dissertations Press 2001, s. 215.

[81] Sama.

[82] Sama, s. 216-217.

[83] Arthur Butz: The Hoax oft the Twentieth Century. The Case Against the Presumed Extermination of European Jewry. Theses & Dissertations Press 2003, s. 244.

[84] Lähteenä Walendyn lehden lisäksi Rudolf, Schröder: Partisanenkrieg und Repressaltötungen, em. lehti, s. 149.

[85] Historische Tatsachen Nr. 16, s. 5, 7.

[86] Lähteeksi Walendy antaa: Bundesarchiv (Saksan valtionarkisto), Koblenz, Signatur R 58/217 ja 218.

[87] Historische Tatsachen Nr. 51, s. 35.

[88] Heimin lausunnon lähteeksi Walendy antaa: Sotarikosoikeudenkäynnit, tapaus IX, Rep. 501, XXVI E6, s. 30.

[89] Sama, loppupuheenvuoro.

[90] Militärarchiv Freiburg, Aktenzeichen: RH 26 – 454/28.