Kriittistä holokaustitutkimusta: ihmisrasvan kerääminen polttokuopista

Useat Auschwitzissa olleet silminnäkijät ovat kertoneet tarinoita rasvankeräyskanavilla varustetuista polttokuopista. Sula rasva virtasi ruumiista varta vasten suunniteltuihin syvennyksiin.

Rasva kerättiin saaveilla ja heitettiin takaisin liekkeihin. Revisionistit pitävät menettelyä mahdottomana. Holokaustibloggaaja Sergey Romanov yrittää osoittaa menettelyn mahdolliseksi kirjoituksessaan “Recovery of Liquid Fat from Pyres Is Impossible”.

 

1. Romanovin argumentit

Romanov tarkastelee seuraavien entisten Sonderkommandon jäsenten antamia lausuntoja Birkenaun krematoriosta: Joshua Rosenblum, Filip Müller, Henryk Tauber, Charles Bendel, Henryk Mandelbaum, Shlomo Venezia, Shlomo Dragon. Tämän jälkeen hän esittää omat argumenttinsa.

”Vaikka rasvalammikko olisi liekeissä, palava rasva voidaan silti kerätä ja kaataa takaisin tuleen. Tämä ei todista oikein mitään. Ainoa osittain kyseenalainen yksityiskohta lienee kuvaus lähes “kiehuvasta” tai “tirisevästä” rasvasta ilman suuren mittakaavan palamista, kuten todistajista vain Tauber ja Müller kuvailevat. Vaikka joku pystyisikin osoittamaan nämä lausunnot epätarkoiksi tai ylimitoitetuiksi, tämä ei horjuttaisi heidän muiden lausuntojensa uskottavuutta Lausunnoissa mainitaan vain rasva, mutta ei mitään palamisesta. Mutta ovatko Tauberin ja Müllerin kuvaukset luotettavia?”

Lainattuaan kuvauksia alla mainituista eläinrasvalla suorittamistani kokeista, Romanov kommentoi:

”Niin paljon sanoja. Mutta mitä Mattogno oikeastaan todisti? Parhaimmillaan sen, että palavasta ruumiista valuva rasva todennäköisesti syttyisi palamaan kuumissa olosuhteissa. Tosin täytyy muistaa, että tietyissä tilanteissa rasva voi myös valua syttymättä. Jos esimerkiksi ruumis palaa, mutta läheisyydessä olevat vatsan alueelta haavautuneet ruumiit eivät pala, rasva voi valua ulos lämmön vaikutuksesta syttymättä. Sulamislämpötila saavutettaisiin, mutta lämpö ei riittäisi syttymiseen. Ruumiin ihon täytyisi palaa puhki rasvan vapautumiseksi. Polttamisen alkuvaiheessa rasva ei todennäköisesti saavuttaisi alapuolella kytevää hiillosta. Mutta oletetaan Mattognon olevan oikeassa ja ruumiista tihkuvan nestemäisen rasvan syttyvät välittömästi palamaan.

Mattognon kokeiden suurin ongelma on kykenemättömyys todella hahmottaa todistajien kuvailemaa tilannetta. Yritetään rekonstruoida tilanne.

Polttokuopasta kulkee kalteva kaivanto pienempään keräyskuoppaan. Eri aikoina on voitu käyttää hieman toisistaan poikkeavia ratkaisuja (kaksi keräyskuoppaa, kaksi kaivantoa, yms.). Rovio on tehty polttokuoppaan kaivannon yläpuolelle. Rovio on sytytetty ja jonkun ajan kuluttua rasva on alkanut valua ruumiista. Oletetaan sen syttyvän välittömästi palamaan.

Kuten tiedämme, rasvan syttyminen ei tarkoita välitöntä tuhoutumista. Palavakin rasva virtaa. Näin ollen Mattognon väite siitä, ettei rasva saavuttaisi keräyskuoppia hiilloksen takia on vähintäänkin outo. Rasva virtaisi kekäleiden välistä. Ehkä polton myöhemmissä vaiheissa kekäleitä olisi niin paljon, että ne sitoisivat kaiken rasvan itseensä, mutta me emme puhukaan myöhemmistä vaiheista. Puhumattakaan hiilloksen muodostumiseen kuluvasta ajasta.

Palava rasva virtaisi kaivantoon polttokuopan kaltevaa pohjaa pitkin. Tämän jälkeen virtaus jatkuisi kaltevaa keskikanavaa pitkin keräyskuoppaan.

Kuinka paljon sulaa palavaa rasvaa virtaisi keräyskuopan suuntaan? Emme voi olla varmoja, mutta ajatellaan 2000 ruumiin muodostamaa roviota 45 kilogramman keskimääräisellä painolla. Kehonpainoarviossa on käytetty lapsen, ei aliravitun ihmisen painoa (aliravituissa ihmisissä ei ole merkittävästi rasvaa). Täytyy muistaa, että suurin osa kyseisinä aikakausina Auschwitz-Birkenaun leirille saapuneista juutalaisista eivät olleet parhaassa kunnossa, mutta eivät myöskään aliravittuja. Tämä erottaa heidät todennäköisesti suurimmasta osasta Operaatio Reinhardtin yhteydessä leireille viedyistä juutalaisista.”

Romanov siteeraa toista lähdettä, jonka mukaan normaalin aikuisen ruumiin rasvapitoisuus on 10–20 % välillä ja jatkaa:

”Ollaan varovaisia ja otetaan 7 % keskiarvoksi. Tällöin puhumme vähintään 6 300 kilosta rasvaa. Se on suuri määrä ja todennäköisesti arvioitu alakanttiin (rasvaa olisi 9 000 kg 10 % arvolla, 13 500 kg 15 % arvolla jne.). Suuri osa tästä rasvasta, ehkäpä lähes kaikki siitä, epäilemättä palaisi ennen keräyskuoppaa. Mutta mikään ei viittaa siihen, etteikö sadat tai tuhannet kilot lopulta saavuttaisi kuoppaa.

Palava rasva saavuttaa kuopan. Mitä sitten tapahtuu?

Yksi tulipalojen rikostekniseen tutkintaan erikoituneista ammattilaisista, Tri. John DeHaan, on kollegoidensa kanssa polttanut useita eläinten ja ihmisten ruumiita valvotussa ympäristössä ja kirjoittanut ihmisrasvan palamisesta Elayne Popen kanssa artikkelissa ’Combustion Properties of Human and Large Animal Remains’:

’Rasva paloi vain imeytettynä mattoon, pyyhkeeseen, huopaan, vaatteisiin tai hiiltyneeseen puuhun.

Ja kuten kuvassa 6 (oma merkintä):

Maton tai puulattian hiiltyminen edesauttaa kehon rasvan palamiseen tarvittavaa kynttiläilmiötä.

Artikkelin päätösosiossa ’Combustion of animal fat and its implications for the consumption of human bodies in fires’ (DeHaan, Campbell and Nurbakhsh, Science & Justice, 1999, Vol. 39, No. 1), DeHaan kanssakirjoittajineen toteaa: (s.38)

On selvää että eläinperäinen rasva (ja koostumukseltaan hyvin samankaltainen ihmisen rasva) voi toimia polttoaineena asuntopalossa. Rasvan palaminen riippuu suuresti esikuumentamisesta ulkoisella lämmönlähteellä ja huokoisen sydänlankamateriaalin (kuten hiiltynyt selluloosapitoinen materiaali) läsnäolosta.

Sähköpostikirjeenvaihdossa Tri. DeHaan selvensi asiaa (viesti päivätty 11.11.2009):

Ellei läsnä ole merkittävää ulkoista lämpösäteilyn lähdettä pitämässä rasvalammikkoa erittäin korkeassa lämpötilassa, palo ei jatku tasaisella, ei-huokoisella pinnalla. Samoin kynttilävaha palaa tasaisella pöydällä vain puhalluslampulla polttamalla. Eräissä tapauksissa erittäin lihavasta ruumiista on vapautunut niin paljon rasvaa, että muodostunut lätäkkö on ylläpitänyt paloa sen jälkeen, kun ulkoinen lämpölähde on kuumentanut rasvan leimahduspisteen yläpuolelle. (Eräs kaupallinen krematorio paloi maan tasalle vastaavanlaisen tapauksen seurauksena ja useat muut ovat kokeneet vaurioita!). Hiiltynyt puulattia, erittäin huokoinen betoni tai laava-kivi voi toimia sydänlankana, eli lattian laatu on tärkeä tekijä.

Vaikka eläinrasva onkin hyvä polttoaine, se ei kykene ylläpitämään omaa paloaan ilman riittävää ulkoista lämpölähdettä tai sopivaa huokoista sydänlankamateriaalia.

Todistajat eivät ole kertoneet keräyskuoppien tarkkoja etäisyyksiä kokoista (Müller viittasi epämääräisesti ’useisiin metreihin’), joten meillä on oikeus olettaa, että keräyskuopat olivat niin kaukana rovioista, ettei kerääntynyt rasva olisi syttynyt uudelleen lämpösäteilyn vaikutuksesta.

Tämä on tärkeä asia, sillä yhdessäkään kokeessa Mattogno ei ottanut huomioon tilannetta vailla ulkoista lämmön lähdettä. Lisäksi hänen näkemyksensä rasvan keräämisen mahdottomuudesta kokon korkean lämpötilan takia on kiistanalainen.”

Romanov kommentoi:

”Niinpä ilman sopivaa huokoista sydäntä ja ilman ulkoista lämmönlähdettä rasvan palaminen loppuisi nopeasti. Jos keräyskuopissa ei ollut mitään sydämenä toimivaa materiaalia ja kuopat olivat tarpeeksi kaukana rovioista, rasva ei olisi syttynyt sisääntulevan palavan materiaalin vuoksi.

Mietitään tilannetta, jossa sydänlankamateriaalia olisi läsnä. Tässä tapauksessa kynttilä on hyvä analogia. Itse asiassa suurin osa kynttilöistä tehtiin rasvasta vanhoina aikoina. Kuka tahansa voi tehdä oman kynttilän ihrasta ja huomata, ettei sydämen ympärille muodostuva sula rasva syty palamaan, vaikka liekki on lähellä sitä. Vain sydänlanka palaa ja imee nestemäistä rasvaa itseensä.”

Tämän jälkeen Romanov tutkii mahdollisena sydänlankana toimivien materiaalien läsnäoloa keräyskuopissa. Hän pyrkii osoittamaan Tauberin ja Müllerin lausunnoissa esiintyneet kaksi väitettä päteviksi. Väitteet ovat mielestäni yhtä epäoleellisia kuin kysymys kiehuvasta rasvasta, mikä on hänen mukaansa vain “osittain kiistanalainen yksityiskohta”!

 

2. Ongelman esittely

Holokaustihistorioitsijoiden mukaan toukokuun 1944 puolivälistä alkaen Auschwitzin leirille saapui lähes päivittäin useita unkarinjuutalaisia saattueita. Polttokuoppia kaivettiin Krematorio IV:n ja “Bunkkeri 2:n” pohjoispuoleisille pihamaille, koska Birkenaun krematorioiden kapasiteetti ei riittänyt suunnattoman suurien “kaasutusuhrien” määrien hävittämiseen. Franciszek Piperin (Auschwitzin valtiomuseon historianosaston johtaja) mukaan kuopissa hävitettiin yhteensä 10 000 ruumista, 5 000 kummassakin.

Kuten olen tutkimuksessani osoittanut, toukokuun ja syyskuun 1944 välillä Birkenausta otetuista ilmakuvista ei näy merkkejä polttokuopista “Bunkkeri 2:n” läheisyydessä ja vain pieneltä 50 neliömetrin alueelta Krematorio IV:n pihalla nousee savua. Müllerin esittämän tiedon valossa 10 000 ruumiin päivittäinen hävittäminen vaatisi vähintään 3 000 neliömetrin suuruisen polttoalueen, mikä on 60 kertaa suurempi kuin havaittu alue. Todellisuudessa alueen olisi täytynyt olla 9 000 neliömetriä korkean vedenpinnan vuoksi. Siis 180 kertaa suurempi kuin ilmakuvista havaittu alue!

Toinen virallisen holokaustitutkimuksen ongelma on se, ettei polttokuoppien lukumäärää ja kokoa mainituissa kohteissa ja yhteensä tiedetä. Todistajanlausunnot ovat tältä osin ristiriitaisia. Seuraavassa taulukossa on esitetty todistajien havaintoja väitetyistä kuopista Krematorio V:n läheisyydessä.

Romanovin siteeraama Rosenblum antoi epätarkan lausunnon krematorioiden tueksi kaivettujen polttokuoppien määrästä. Kuopat olivat 10 x 5 x 2 metrin kokoisia. Kuoppien tarkkaa sijaintia ei selvennetty, mutta toiminnan perusteella ne ovat voineet olla vain väitettyjä kuoppia Krematorio V:n läheisyydessä. En paneudu kuoppien polttokapasiteettiin ja polton kestoon liittyviin ristiriitaisiin lausuntoihin.

Krematorio V:n pihamaalla on ollut 50 neliömetrin kokoinen enemmän tai vähemmän neliömäinen polttoalue. Näin ollen sivujen tulisi olla noin 7 metrin pituisia. Kuinka luotettavia nämä todistajat ovatkaan?

 

3. Polttokuoppien “oikean [ts. virallisen historiankirjoituksen esittämän] tapahtumankulun” rekonstruointi

Romanov väittää, etten ole ottanut huomioon “todistajien kuvailemaa oikeaa tilannetta”. Hän ei itse ole ottanut huomioon esitettyjä havaintoja, vaan perustaa näkemyksensä täysin teoreettisiin ja hypoteettisiin oletuksiin. Hän laiminlyö tapahtumien kulun kannalta oleelliset Müllerin ja Tauberin lausuntojen ristiriitaiset yksityiskohdat, kuten polttokuoppien mitat, rasvankeräyskaivantojen pituudet sekä puiden ja ruumiiden asettelun. Johtopäätösten teko tältä pohjalta on sattumanvaraista.

Müller kertoo yhden polttokuopan olleen 40–50 m x 8 m kokoinen ja 2 metriä syvä. Keskeltä kulki kaksi poikittaista 25–30 senttimetriä leveää kaltevaa kanavaa kuopan sivuille, joista molemmat päättyivät pohjalle kaivettuun “keräysaltaaseen”. Rovion rakenne oli seuraavanlainen: yksi kerros vanhoja ratapölkkyjä, sahattuja parruja, puunpalasia ja sahanpurua peitettynä kuivilla jalokuusen oksilla. Tämän päällä oli 400 ruumiin kerros, yksi toisensa vieressä neljässä rivissä. Kerroksia oli yhteensä kolme, tehden ruumiiden yhteismääräksi 1200. Viimeinen kerros ulottui puoli metriä kuopan reunan yläpuolelle. Yksi poltto kesti 5–6 tuntia.

Tauber antoi päinvastaisen lausunnon: hän kertoo rasvankeräyskuopan olleen 2 x 2 m ja 4 metriä syvä. Romanov siteeraa edellistä lausuntoa ja toteaa “ettei kuoppa olisi voinut olla 4 metriä syvä korkean vedenpinnan vuoksi,”, minkä vuoksi hänen mielestään kuopat ovat voineet olla vain 2–3 metriä syviä. 15. kesäkuuta 1943 päivätyn Zentralbauleitung nro:n 2534/2 kuvaajassa todetaan pohjavedenpinnan olleen 232,51 metrin korkeudella merenpinnasta Birkenaussa. Maanpinta oli 233,71 metrin korkeudella ja alueella käytettyjen haihdutusaltaiden pohjakorkeus 231,01 metriä. Näin ollen veden pinta oli 1,2 metriä maanpinnan alapuolella ja keräysaltaat 2,7 metriä syviä. On ilmeistä, ettei olisi ollut mitään mieltä kaivaa 2,7 metriä syviä keräysaltaita, mikäli vedenpinta oli tätä korkeammalla. Toisaalta, tiedämme Bauabschnitt III:n alueen olleen suomaata vielä 2. kesäkuuta 1944 (jolloin oletettu polttokuoppaoperaatio tapahtui). 14 parakin rakentaminen olisi ollut riskialtista pohjaveden saastumisriskin vuoksi.

Näin ollen kaikki todistajanlausunnot väitetystä 2–3 metrin syvyydestä ovat epäluotettavia. Toivottavasti Romanov ei väitä kaikkien todistajien olleen hämmentyneessä mielentilassa ja siten kykenemättömiä määrittelemään eroa 1,2 ja 2–3 metrin välillä!

Mutta oletetaan hypoteettisesti rajan olleen enintään 3 metriä.

“Todistajien kuvaileman oikean tilanteen” jäljentämistä ei yksinkertaisesti voida toteuttaa ilman kuvaajia, tai muuten ajaudutaan Romanovin tavoin epäolennaisuuksien pyörittelyyn.

Hänen käsityksensä polttokuopista perustuvat erittäin niukkoihin Müllerin esittämiin kuvauksiin Auschwitz-oikeudenkäynnissä:

“Kuoppien syvyys oli todennäköisesti kaksi ja puoli metriä. […].

“Jokaisessa kuopassa oli kalteva kanava pohjalla. […]

“Kauemmaksi sivuille, muutaman metrin päähän oli kaivettu kuopat. […]

“Ihmisrasva valui näihin kuoppiin.”

Hän myös väitti kuoppien olleen “35, 30 tai jopa 40 metriä” pitkiä ja “6–7 metriä” leveitä. Väite on ilmeisen ristiriitainen kaikkien kirjoitettujen lausuntojen kanssa. 50 x 8 x 2 m (maksimimitat) verrattuna 40 x 7 x 2,5 m mittoihin, mutta ei takerruta tähän (Romanovilla on varmasti “rationaalinen” selitys kaikelle). Vaikka hänen kirjassaan annettiin tarkin kuvaus polttokuoppien rakenteesta, Müller ei maininnut mitään kokon ja rasvankeräyskuopan välisestä etäisyydestä. Oletetaan keskimääräisten mittojen olleen 45 x 8 x 2 metriä. Keskikohdasta johti kaksi 27,5 senttimetriä leveää kaivantoa kahteen rasvankeräyskuoppaan. Kuopat olivat oletettavasti vuorattu tiiliskivillä, sillä Müllerin mukaan “tiiliskiviä” ja “sementtiä” käytettiin kuoppien rakentamiseen. Pohja lienee rakennettu perinteisen maantien kaltaisesti kahdessa sivuttaisessa suunnassa 6–3 % astetta jyrkäksi pinnaksi. Nestemäisellä rasvalla on kuitenkin suurempi viskositeetti kuin vedellä.

Vaikka ihmisrasvasta ei ole olemassa luotettavaa tietoa, tiedämme häränrasvan viskositeettivakion arvon 100°C lämpötilassa olevan 1,7 kertaa suurempi kuin vedellä 20°C lämpötilassa. Voimme siis olettaa kulman olevan suurin mahdollinen.

Näin ollen, mikäli polttokuoppa oli 45 metriä pitkä ja kaksi rasvankeräyskuoppaa olivat läpimitaltaan kaksi metriä (Tauber), rasvankeräyskuoppia olisi ollut yksi 22,5 metrin pituiselle osuudelle. Koska pohja alkoi 2 metrin syvyydestä, valumiskaivanto olisi viettänyt 1,2 metriä alaspäin eli yhteensä 3,2 metriä alaspäin laskien polttokuopan reunasta. Koska saavin tilavuus on noin 12 litraa ja korkeus 28,5 senttimetriä (ja halkaisija yli 31 cm), rasvakuopan syvyyden olisi täytynyt olla 30–40 senttimetriä, jotta rasvan kerääminen saaveilla olisi ollut mahdollista. Näin ollen kokonaissyvyys olisi ollut 3,5–3,6 metriä maanpinnasta, vesirajan alapuolella.

Kuvaaja 1 kuvaa polttokuopan rakennetta (ei mittakaavassa).

Müllerin Auschwitz-oikeudenkäynnissä antaman todistuksen mukaan rasvankeräyskuopat olivat erillään muutamien metrien päässä polttokuopista, mikä ei ole järkeenkäypää. Kuten kuvaajassa on havainnollistettu (kuvaaja 2), rasvakanavan olisi täytynyt olla vielä pidempi. Esimerkiksi kolmen metrin matkalla laskeuma olisi arviolta 1,4 metriä, siis 3,4 metriä maanpinnan alapuolelle. Keräyskuoppa täytyisi kaivaa polttokuopan viereen 3,7 m syvyiseksi (tässä tapauksessa 0,3 metriä syvemmäksi kuin rasvakaivanto), mikä olisi mahdotonta kaivaa käsin, sillä kanavan täytyisi alkaa noin 1,3 metrin syvyydestä polttokuopan reunasta (kohta B kuvaajassa 2) arviolta 1,4 metriin keräyskuopan reunasta (kohta D), koska kanavan tulisi olla 25–30 senttimetriä leveä ja 3,3–3,4 metriä syvä maanpinnasta mitattuna.

Toinen mahdollinen selitys useiden metrien etäisyydelle olisi välitila kokon ja rasvankeräyskuopan välillä (kohta S kuvaajassa 3). Tässä tapauksessa kokon olisi täytynyt olla lyhyempi. Aiemmin esitettyjen tietojen valossa puolet kokosta olisi ollut (22,5 – 2 – 3 =) 17,5 metriä tai 35 metriä yhteensä.

Koska ruumiit oltiin pinottu neljään sadan kappaleen riviin, yksittäiselle ruumiille oli tilaa keskimäärin 35 senttimetriä. Kokon ja keräyskuopan välimatka ei ole voinut olla missään tapauksessa yli kolmea metriä. 2,5 metriä korkea kokko olisi romahtanut tulen vaikutuksesta ja siirtynyt lähemmäksi keräyskuoppaa. Lämpö olisi riittänyt sytyttämään keräyskuopassa olevan rasvan palamaan. Palaan kysymykseen tuonnempana.

Müllerin tarjoama tieto auttaa arvioimaan käytetyn puun määrää. Puu- ja ruumiskerrokset (2,5 ÷ 3 =) olivat noin 0,8 metriä paksuisia. Jos oletaan yhden ruumiin vievän 0,2 metriä, jää (0,6 x 3 =) 1,8 metriä puille, mikä vastaa tilavuutena (35 x 8 x 1,8 =) 504 kuutiometriä.

Yksi kuutiometri tavallista puuta painaa arviolta 340–350 kg. Mikäli käytämme matalinta arvoa, 504 kuutiometriä vastaa noin (0,340 x 504 =) 171 tonnia. Lämpöarvo puulle on 3000 Kcal/kg. Näillä arvoilla laskettuna puuta olisi ollut (171 000 ÷ 1200 =) 142,5 kiloa ruumista kohden. Romanovin antamien keskiarvojen mukaan muuta olisi ollut (142,5 ÷ 45 =) 3,1 kiloa yhtä kehonpainokiloa kohden.

Venezian antama kuvaus on vieläkin epäuskottavampi:

”Kuopat olivat kaltevia; palavista ruumiista valui rasvaa pohjaa pitkin varta vasten kaivettuihin kanaviin. Kun liekit meinasivat sammua, miehet kaapivat rasvaa ja kaatoivat kokon päälle sytyttääkseen palon uudelleen. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa muualla kuin täällä Bunkkeri 2:n kuopilla.”

Lausunnon mukaan kuopassa ei ollut erillistä rasvankeräyskanavaa, vaan koko pohja oli itsessään kalteva, kuten olen havainnollistanut kuvaajassa 4.

Romanovin hämmennyksestä kertoo hänen kykenemättömyytensä nähdä eroavat lausunnot yksi- ja kaksikanavaisista polttokuopista muuna kuin “pienenä varianssina”. Ensimmäinen kuvaus itse asiassa vastaisi Venizan näkemystä: yksi kanava kulkisi polttokuopan yhdeltä laidalla ja liittyisi rasvankeräyskuoppaan arviolta 2,6 metriä polttokuopan pohjan alapuolella eli 4,6 metriä maanpinnan alapuolella. Keräyskuopan olisi täytynyt olla vähintään 0,3 metriä syvä. Kuopan kokonaissyvyys olisi 4,9 metriä maanpinnasta.

 

4. Jäljelle jääneen rasvan teoreettinen määrä

Nyt voimme tarkastella Romanovin otaksumia jäljelle jääneen rasvan määrästä.

Hän olettaa 2000 ruumiin keskimääräisen painon olleen 45 kilogrammaa. 7 % kehonrasvaprosenttia on hänen mielestä arvioitu alakanttiin. Romanov pitää 15 % realistisempana lukemana. Koska “ei ole lainkaan epätavallista löytää alle 10 % lukemia miespuolisilla ja 12 % naispuolisilla murtomaahiihtäjillä,” on vaikea kuvitella unkarinjuutalaisilla 10 % korkeampia lukemia. Toisaalta ruumiiden keskimääräinen paino on liian alhainen, minkä vuoksi oletin painoksi 60 kg. Näin teki myös Robert Jan van Pelt. Mitä tulee lukuihin, niin miksi Romanov puhuu koko ajan 2000 ruumiista, vaikka tärkeimmät todistajat mainitsevat vain 1200?

Tietojen perusteella rasvan määrä olisi ollut (1200 x 60 x 0,1 =) 7200 kilogrammaa. Ihmisrasvan ominaispaino on 0,903; näin ollen 7200 kg vastaisi noin 8000 litraa. Tarkastellaan ensiksi täysin teoreettista tilannetta polttokuopassa: 8,000 ÷ (41 x 8) = noin 24 litraa kuutiometriä kohden, vastaten 2,4 cm rasvakerrosta vaakapinnalla. Viskositeetin vuoksi vain pieni osa betonipinnalle kaadetusta rasvasta valuisi kanavaan. Tämäkin vain siinä tapauksessa, mikäli pohjan molemmat puolet olisivat kaltevia keskustaa kohden, kuten kuvaajassa 5 on esitetty. Romanov ymmärtää tilanteen hankaluuden ja spekuloi koko polttokuopan pohjan olleen “oletettavasti kalteva”. Müller tai kukaan muukaan ei ole tuonut esille mitään tämän kaltaista.

Toisaalta, polttokuoppien pohjalla oleva hiekkamaa olisi helposti imenyt itseensä hieman yli 2 cm nestemäistä rasvaa.

Näin ollen voidaan sanoa varmuudella rasvan saavuttavan kanavan vain tippumalla suoraan yläpuolelta. Pinta-alasta lasketun perusteella tämä tarkoittaa (41 x 0,275 x 24 =) 270 rasvalitraa. Mikäli rasvakuopan pinta-ala olisi 2 x 2 metriä (Tauber), rasvan syvyys kuopan pohjalla olisi arviolta 7 cm. Lisäksi täytyy ottaa realiteetit huomioon: rasva valuisi kolmen puukerroksen läpi. Osa rasvasta tarttuisi puuhun puukuitujen ja rasvamolekyylien välisten koheesiovoimien ansiosta tai imeytyisi sahanpuruun ja pohjalla olevaan hiekkaiseen maaperään. Vain osa laskuissa mainitusta rasvasta valuisi kanavaan. Kuopan pohjalla rasvakerroksen paksuus olisi alle 7 senttimetriä.

Kolmanneksi käsiteltävä tapaus on “todellinen” (Müllerin lausunnon mukaan). Tässäkin on tehtävä pesäero kahden vaiheen välille: rovion sytytyksen ja täysimittaisen palamisen.

Oletetaan Romanovin mainitseman tilanteen olevan mahdollinen. Ruumiista irtoava rasva valuisi kuoppaan syttymättä palamaan. Tämä pätisi vain ihonalaiseen rasvaan. Romanovin siteeraamassa asiantuntijalausunnossa sanotaan:

”Ihonalainen rasva muodostaa ensisijaisen lämmönlähteen, mutta vain paljaana (haava ihossa) ja nestemäisenä imeytyneenä sydänlankana toimivaan huokoiseen materiaaliin.”

Puhuessaan “haavoista rasvaisissa kohdissa” Romanov viittaa tähän osuuteen.

Ihonalainen rasva käsittää vain osan kehon rasvasta. Rasvaa löytyy myös luista, sisäelimistä ja aivoista. Ulos virtaava ihonalainen rasva olisi osittain tarttunut puuhun ja imeytynyt hiekkaiseen maaperään. Vain pieni osa laskennallisesta 270 litrasta olisi valunut rasvankeräyskuoppaan, vastaten tilavuudeltaan huomattavasti pienempää määrää kuin toisessa tapauksessa.

Olen yhdessä eläinlihalla ja -rasvalla suoritetussa kokeessani osoittanut kuvatunlaisen tapahtuman mahdottomaksi.

Kuva 1 esittää itse valmistamaani uunia. Asetin 10,8 kiloa pihvilihaa ylempään grilliin. Alkulatauksena käytin 4,5 kilogrammaa puuta (lisäykset tarvittaessa) ritilän päällä. Kokeen aikana tein seuraavia havaintoja:

“Rasva tippui palavien puiden alle asetetulle pannulle, syttyen välittömästi ja palaen voimakkaalla liekillä (katso Kuva 9, otettu 15 minuutin kuluttua). Liha syttyi palamaan tunnin kuluttua. Kaksi tuntia myöhemmin liha vieläkin paloi voimakkaalla liekillä.”

Kuvista 2 ja 3 huomaa, ettei liha edes ehtinyt hiiltyä, kun valuva rasva oli liekeissä. Tekemäni uuni vastaa (mittakaavassa) edestä avointa polttouunia. Näin ollen tulokset ovat suoraan sovellettavissa tutkittavaan tapaukseen. Kaikki tulokset ovat hyvin sovellettavissa johtuen yli kaksinkertaisesta rasvan osuudesta verrattuna polttokuoppiin (10 % kehon painosta). Käytin kokeessa seuraavia määriä:

Näkyvää rasvaa oli arviolta 19,4 % kokonaispainosta muun rasvan lisäksi. Rasvan kokonaismäärä oli arviolta 25–30 %. Kuva 1 ei jätä arvailunvaraa tämän suhteen.

Romanovin esittämä väite “mikään ei viittaa siihen etteikö sadat, tai tuhannet kilot rasvaa” voisi saavuttaa rasvankeräyskuoppia, on ilmeisen absurdi.

Nestemäinen ihmisrasva ei voinut missään olosuhteissa valua keräyskuoppaan.

 

5. “Kynttiläilmiö”

Vaikka olettaisimmekin osan nestemäisestä rasvasta kerääntyneen tarkoitusta varten kaivettuihin kuoppiin, kuten silminnäkijät lausuivat, mitä olisi oikeastaan tapahtunut?

Romanov on viitannut DeHaan ja kumppanien toteamukseen, ettei rasva kykene ylläpitämään palotapahtumaa ilman ulkoista lämmönlähdettä tai huokoista pintaa.

Mainittujen kokeiden tarkoituksena oli selvittää, pystyykö ihmisen rasvan palamisesta syntyvä kuumuus ylläpitämään palotapahtumaa tilanteessa, jossa kehoa poltettiin vähäisellä määrällä polttoainetta. Romanovin mukaan tilanne rasvankeräyskuopissa muistuttaisi kuvia 4 ja 5:

Todellisuudessa “kynttiläilmiön” voidaan katsoa tapahtuvan vain, mikäli ulkoisen polttoaineen ja lämpösäteilyn määrä on niin vähäistä, että rasva kykenee itse ylläpitämään palotapahtumaa. Kuvasta 6 näemme mitä tapahtuu, kun ruumis palaa korkeassa ulkoisessa lämpötilassa.

“Kynttiläilmiö” on olennainen selitystekijä vain, mikäli rasvan lämpötilaa ei pidä yllä mikään ulkoinen lämmönlähde, kuten DeHaan toteaa.

Ei tarvitse edes huomauttaa kuinka paljon yksi matolla palava ruumis eroaa polttokuoppien 171 tonnista palavaa puuta. DeHaanin eläinrasvalla suorittamissa kokeissa (jotka myös Romanov mainitsi) lämpötilan havaittiin nousevan jopa 911°C asteeseen.

Kokeen aikana DeHaan mittasi korkeimmat palamislämpötilat sian rasvalle (880°C) ja ihmisen rasvalle (913°C).

Toiseen kokeeseen liittyvässä artikkelissa DeHaan kollegoineen kirjoittaa: “Lämpötilarajan ylitys johtaisi materiaalin lämpöhajoamiseen ja itsesyttymiseen.”

Hän lisää: “Ihmisrasvaa poltettiin pienoisuunissa 500°C lämpötilassa. Tehdyt kromatorafiset tutkimukset osoittivat huomattavaa samankaltaisuutta asuntopaloista saatujen tulosten kanssa.”

Insinööri John H. Perryn kirjan tietojen mukaan sian rasvan syttymispiste on 343°C ja leimahduspiste 184°C. Käytännössä ihmisen rasva syttyy palamaan spontaanisti ja jatkaa palamista yli 355°C asteen lämpötilassa ulkoisesta lämmönlähteestä riippumatta. Yli 185–190°C lämpötilassa nestemäisestä rasvasta haihtuu syttymisherkkää höyryä.

Kuvissa 4 ja 5 kuvattu “kynttiläilmiö” tapahtuu vain, kun osa tukimateriaaliin imeytyneestä rasvasta saavuttaa leimahduspisteen. Mikäli rasvan lämpötila ylittää kauttaaltaan 185–190°C rajan, seurauksena on kuvien 2 ja 3 kaltainen tilanne. Kun lämpötila nousee rasvan leimahduspisteen yläpuolelle, muodostuu syttymisherkkiä kaasuja. Kaasut sytyttävät rasvan palamaan kiivaalla liekillä, kuten kuvista 7 ja 8 havaitaan.

Asetin 250 grammaa ihraa alumiinipannussa tuhka-astian pohjalle. Uuni oli edestä avoin. Polttopuut olivat sijoitettuna 25 senttimetriä tuhka-astian yläpuolelle. Koska metalliverkon silmäkoko oli 2 x 1 cm, vain pienet kytevät kekäleet pääsivät putoamaan astiaan. Rasva nesteytyi ja alkoi kiehua lämpösäteilyn vaikutuksesta; rasvasta haihtuvat höyryt syttyivät nopeasti ja paloivat kirkkaalla liekillä. (Kuva 7)

Asetin 500 grammaa ihraa alumiinipannuun edestä ja päältä avoimeen uuniin (katso Kuva 8). Polttopuut asetettiin ritilälle 25 senttimetriä rasvan alapuolelle. Puiden syttymisen jälkeen rasva suli nopeasti ja alkoi kiehua. Höyry syttyi palamaan kiivaasti, liekit saavuttivat 80 cm korkeuden. Palo kesti arviolta kaksi minuuttia.

Romanov perustaa näkemyksensä kahden argumentin ympärille. Ensimmäisen mukaan nestemäinen rasva olisi virrannut kekäleiden välistä.

Kuvan 9 polttokokeen hiillosta tarkastelemalla voidaan havaita väitteen mielettömyys. Kokeessa käytettiin 15 kiloa pihvilihaa ja 52,5 kiloa puuta. Kuva on otettu tunnin kuluttua syttymisestä.

16 tunnin kuluttua hiilloksen lämpötila oli vieläkin noin 320°C. Sulan rasvan olisi täytynyt valua hiilloksen läpi syttymättä palamaan! Lisäksi tämä on ristiriidassa “kynttiläilmiön” kanssa. Joka puolella on huomattavat määrät sydänlankana toimivaa hiiltynyttä puuta ja huokoista tuhkaa.

Tässä tapauksessa pahin mahdollinen skenaario olisi samankaltainen kuvassa 10 esitetyn kokeen kanssa.

Koe toteutettiin edeltä ja päältä avoimessa uunissa. Asetin 250 grammaa ihraa alumiinipannuun tuhka-astiaan. 28 senttimetriä tuhka-astian yläpuolelle asetettiin metalliverkko 10 senttimetrin silmäkoolla. Sytytin puut palamaan.

Palamisen kiihtyessä hiiliä putoili alapuolella sijaitsevaan astiaan; nesteytyvä rasva imeytyi tuhkaan ja paloi näkyvällä, mutta vähemmän kiivaalla liekillä pidempään (arviolta 15 minuuttia). Paloa voi verrata kerosiinilampun liekkiin (katso Kuva 10).

Toinen väite on yhtä absurdi. Polttokuopan rovion tuottama lämpömäärä on vähintään 17 000 kertaa suurempi kuin se lämpömäärä, jota DeHaan käytti rasvanäytteiden ja sianruhojen polttamiseen. Kuvatunlaisissa olosuhteissa rasva olisi nopeasti saavuttanut leimahduspisteen, vaikka kuoppa olisikin ollut useiden metrien päässä roviosta. Näin ollen Romanovin väite, etten ole ottanut huomioon tilannetta ilman ulkoista lämpölähdettä, on naurettava. Hän ei itse ottanut päättelyssään huomioon rovion aiheuttamaa 17 000 kertaa suurempaa lämpösäteilyä.

Väite, ettei kuopassa ollut rasva olisi syttynyt palavan rasvavirran seurauksena, on yhtä absurdi.

Yhteenvetona voimme todeta ruumiista tihkuvan rasvan syttyvät välittömästi palamaan, myös alkuvaiheessa ruumiiden ollessa enemmän tai vähemmän eheitä (kuvat 2 ja 3).

“Kynttiläilmiö” on epäoleellinen polttokuoppien kannalta. Kuoppien lämpötila ylittäisi rasvan leimahduspisteen ja syttymislämpötilan. Rasva palaisi voimakkaalla liekillä (kuvat 6, 7, 8).

Nestemäinen rasva ei voi virrata hiilien välistä syttymättä palamaan. Huonoimmassa tapauksessa rasva palaisi kohtalaisella liekillä hitaasti koko pinta-alaltaan (Kuva 10), ei vain yhdestä kohdasta.

 

6. Kollateraaliset ongelmat

Entisten Auschwitz vankien kuvailema rasvan kerääminen asettaisi ylitsepääsemättömiä käytännön ongelmia. Kuinka on ollut mahdollista kerätä nestemäistä rasvaa kepin päähän kiinnitetyllä saavilla seisoen polttokuopan reunalla? Kuopan aiheuttaman lämpösäteilyn määrä on ollut 2 148 200 MJ ja lämpötila vähintään 600°C. 45

Myös toisenlainen ongelma nousee esiin: miksi rasvaa piti ylipäätänsä kerätä? Todistajien mukaan tarkoituksena oli jouduttaa ruumiiden palamista (Rosenblum, Tauber, Bender, Mandelbaum) tai sytyttää rovio uudelleen liekkeihin (Venezia, Dragon). Tämän perusteella kuoppiin virrannut rasva olisi muussa tapauksessa heitetty pois. Kokonaisuuden kannalta rasvalla ei ollut merkitystä. Kuten edellä on osoitettu, nestemäinen rasva olisi palanut loppuun kuopassa ja vapauttanut maksimaalisen lämpömäärän rovioon (244 800 MJ).

Eläinten ruhojen joukkopoltoissa on huomattu rasvan vaikutus palonopeuteen. Havaintojen perusteella alle 100 paunan (45 kg) ruhot eivät palaneet yhtä nopeasti kuin ruhot suuremmilla rasvamäärillä. Kehonrasvan havaittiin kiihdyttävän palonopeutta ja nostavan polton lämpötilaa.46

Todistajien kuvailemassa toiminnassa on perusteellinen ristiriita: Palavien puukerrosten ja hiilloksen läpi valunut kuuma rasva ei syttynyt palamaan, vaan valui keräyskuoppaan. Keräyskuopasta rasva kaadettiin takaisin palon jouduttamiseksi tai uudelleensytyttämiseksi. Mikä olisi estänyt rasvaa valumasta takaisin keräyskuoppaan? Ja mikäli rasva paloi, miksi se ei palanut ensimmäisellä kerralla valuessa hiillokseen?

Yhteenvetona voimme esittää kysymyksen: kenelle olisi tullut mieleenkään näin järjetön idea? Ei ainakaan Kurt Prüferille, Auschwitzin ainoalle krematorioasiantuntijalle.

Ainoastaan leirille suljetut kommunistisen vastarintaliikkeen jäsenet voisivat olla propagandamaisten kauhutarinoiden takana.

Täytyy muistaa, ettei yhdessäkään tunnetussa epidemiaan kuolleen karjanlauman polttohautaamisessa ole kerätty rasvaa tai kaadettu sitä takaisin liekkeihin.

 

Artikkeli julkaistu alunperin Inconvenient History –verkkosivuilla englanniksi lähteineen ja lähdeviitteineen.