Kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin? Osa 2.

Tässä osassa käsittelemme esimerkiksi sitä kuinka sionistit yrittivät mustamaalata tsaaria isänmaanpetturin nimellä. Selitämme ”Venäjän vallankumouksen” kansainvälistä taustaa ynnä muita mielenkiintoisia asioita.

 

Luvussa 2. Wilton toteaa muun muassa, että tsaarin ja hänen perheensä murhaa ei ehkä pidetä edes hallitsijan luovuttuaan kruunusta yksinkertaisena kostotoimena tai satunnaisena varokeinona. ”Juutalaisen” organisaation pimeyden voimat olivat pyrkineet tekemään tsaarista petturin: hän ja hänen vaimonsa olisivat olleet muka salaisessa yhteydessä saksalaisiin. Tämä valhe oli varmaan mennyt osittain kansaan, ja varmaankin moni venäläinen kuvitteli tsaarin ansainneen ”tuomionsa”. Tällä tarkoitetaan, että kun saksalaisten hanke palauttaa Nikolai vasallihallitsijaksi oli epäonnistunut, saattoi juutalainen kokous Moskovassa toteuttaa kostonhimoisen tavoitteensa tuon kyseisen murhatyön suorittamiseksi. Lisäksi voidaan sanoa, että tsaariperheen murha oli kasaaritradition lisäksi osa sitä Venäjän valloitusta, jossa vuosisatoja vanhat tsaarin perinteet tuhottiin ja korvattiin valheellisella sosialismilla. Siten tähän tuhoamiseen myös kuului, ei vain tsaariperheen murha, vaan muidenkin Romanovien tuhoaminen.

Wilton kirjoittaa (sivu 27):

Vuonna 1917 saksalaiset olivat lähettäneet Leninin ja hänen mukanaan joukon juutalaisia kumouksellisia ottamaan valtaansa Venäjän. Punainen hallitus, jonka jäsenet oli valittu Berliinissä, oli nyt vallassa, mutta se oli vasallihallitus. Kreivi Mirbach, joka edusti valtiota, esiintyi nähtävästi Moskovassa todellisena hallitsijana, jonka edessä Karl Marxin apostolit kumarsivat. Käsiteltävänä olevana ajankohtana punaiset eivät olleet osoittaneet avoimesti alttiuttaan heittää saksalaisten ies menemään. He mukautuivat Brest-Litovskin sopimuksen kaikkiin nöyryyttäviin lausekkeisiin, ja lähettivät kuuliaisina Berliiniin kullan, jota oli vaadittu ’sotakorvauksena’. Näin he ryöstivät valtion kassan ja varat saksalaisten isäntiensä käskystä. Ilmeisestikin saksalaisten ’rauhanomaista’ valloitusta koskeva suunnitelma eteni hyvin, mitä tahansa punaisten johtajat sitten salaisesti toivoivatkin. Sen sijaan että Venäjä olisi ollut pelätty vihollinen, se olikin nyt halukas apuvälinen (Wilton 2000).

 

Miksi Venäjä oli halukas apuväline? Edellä olevasta voi päätellä, että myös Saksa oli ainakin osittain Sionistisen eliitin hallinnassa. Saksan avulla yritettiin nujertaa Venäjän laajaa valtakuntaa. Tästä syystä myös tsaari Nikolai II:n yritettiin painostaa allekirjoittamaan niin sanotun Brest-Litovskin sopimus, joka olisi mahdollistanut sen, että kyseinen eliitti olisi saksalaisten avulla nujertanut Venäjän. Venäjän kansa ei olisi itse noussut kapinaan tsaarin Venäjää vastaan.

Saksalaiset olivat kylläkin perillä tekemisistään lähettäessään Leninin kasaarijoukon Venäjälle. He valitsivat heidät hävitysagenteiksi. Näin meneteltiin siksi, että juutalaiset eivät olleet venäläisiä ja heille Venäjän tuhoaminen oli liikeasiana kumouksellista tai taloudellista. Wilton kirjoittaa, että koko Venäjän bolsevismia koskevaan tarinaan on lyöty vieraan maahanhyökkäyksen lähtemätön leima. Tsaarin murhan, jonka harkitusti suunnitteli juutalainen Sverdlov (joka tuli venäjälle Saksan palkka-agenttina) ja toteutti juutalaiset Goloshtshokin, Syromolotov, Safarov, Voikov ja Jurovski, ei ole Venäjän kansan vaan tämän vihamielisen maahanhyökkääjän työtä.

Selvyydeksi mainittakoon, että tuon kyseisen vallankumouksen takana ei tietenkään ollut Saksa, vaan kansainväliset sionistit, mutta Saksa toimi eliitin työvälineenä.
Neuvostoissa oli kolme pääelintä, jotka esitetään Wiltonin kirjasta sivulta 30 suorana lainauksena:

Sovnarkom, Tsik ja Tshrezvytshaika. Nimet olivat lyhenteitä seuraavista sanoista: Soviet narodnykh komisarov (kansankomissaarien neuvosto), Tsentralny ispolnitelny komitet (toimeenpaneva keskuskomitea) ja Tshrezvytshainaja komisja dlja borby z kontrrevoljutsjei (vastavallankumousta vastaan taisteleva erikoiskomissio). Vanhassa hallinnossa duumalla, ministerineuvostolla ja ohranalla oli ollut vastaava asema. Entisten titteleiden tilalla olivat komissaarit, jotka kaikki muka valittiin vaaleilla, mutta todellisuudessa heidät nimitti sisäpiirien salainen elin. Edustajien neuvostot (Sovdeps) ja köyhien komissiot (Komitety bednoty) korvasivat vanhojen zemstvojen ja kunnanhallitusten tehtävät. Nämä oli ryhmitelty erillisten alueiden (oblasti) mukaan. Neuvostovalta ei ollut keksinyt uusia järjestelmiä. Se oli vielä punaisen ohranan eli inkvisition lujassa otteessa.

Wilton jatkaa: ”Koska kenelläkään eikä millään ollut selvää määräysvaltaa, paikalliset hallintoelimet toimivat usein itsenäisesti. Oikeastaan Lenin suosi tätä pyrkimystä. “Vlast na mestah” (jokainen paikka on oma herransa) oli hänen mottonsa. Lenin ei hallinnut. Neuvostojärjestelmää hallitsivat muut: matkustajat, jotka tulivat hänen mukanaan saksalaisten suojeluksessa. Hän piti kiihkeitä mahtipontisia puheita Sovnarkomissa ja otti vastaan pikku neuvostojen lähetystöjä; todellinen valta oli muualla: Tsikissä ja Tshrezvytshaikassa. Aivan kuin vanhalla Venäjällä viimeisen sanan sanoi aina poliisi: ohrana.

Mirbach sai joka päivä raporttinsa Tshrezvytshaikalta. Hänet murhasi kaksi miestä, jotka sanoivat olevansa tuosta virastosta. Lenin oli yhtä lailla osallisena hänen kuolemassaan kuin hän oli viikkoa myöhemmin tsaarin ja hänen perheensä murhassa. Punaisten ohrana ja Tsikin sisäpiiri olivat Jekaterinburgin rikoksen ja luultavasti myös Mirbachin murhan todelliset tekijät (Wilton 2000).

Merkittävintä osaa näyttelivät Jekaterinburgin draamassa seuraavat juutalaiset henkilöt: Sverdlov, Safarov, Voikov, Goloshtshokin sekä päämurhamies Jurovski.

Safarovin ja Voikovin nimet esiintyivät Leninin matkakumppaneiden luettelossa. Näillä molemmilla oli hyvin keskeiset roolit toimeenpanoelimissä ja poliisityössä, joten he olivat erittäin tehokkaita bolsevikkeja. Sverdlovia voidaan pitää silloisen Neuvostoliiton kruunaamattomana tsaarina. Wilton toteaa sivulla 31, että Sverdlovin valta oli yli vuoden ajan todellakin suurempi kuin Leninin tai jopa Trotskin. Hän hallitsi Tsikiä, ja hänen käskyläisensä olivat vallassa Tshrezvytshaikassa. Sverdlovin nimi esiintyy bolsevikkihallituksessa Saksan hyväksymänä (Sverdlov oli – ja pysyi kauan siinä tehtävässä – Saksan palkkaama agentti). Sverdlovin ja Jekaterinburgin murhien välinen yhteys on näytetty kiistattomasti toteen.

Goloshtshokin oli edustajana Uralin alueneuvoston kokouksessa pitäen tuon uppiniskaiseksi hallintoelimeksi nimetyn organisaation johtajiensa salaisessa valvonnassa. Uralin punaisia kuvataan erikoisen jääräpäiseksi ja kateellisiksi Moskovalle, koska väestö (Uralin) koostui lähes täysin kaivos- ja metallityöläisistä. He olivat hyvin edistyneet ja itsenäinen yhteiskuntaluokka, ja heillä tuskin oli mitään yhteistä talonpoikien kanssa, joita he myös halveksivat. Goloshtshokin noudatti kaikessa Sverdlovin tahtoa.

Jurovskilla ei ollut niin vaativa tehtävä kuin edellä mainituilla. Jurovski sijoitettiin jo tuhon omana olevan perheen päävartijaksi ja samalla kiusanhengeksi. Venäläiset komendantit sekä venäläiset vartijat korvattiin ”juutalaisen” komentajan johdossa olevalla unkarilais-saksalaisten sotilaiden muodostamalla joukolla. Näin he saattoivat kaikessa rauhassa rosvota vankeinaan pitämiä raukkoja, joita heidän piti suojella. Syy siihen miksi venäläiset erotettiin, oli tietenkin se, että todistajia ei tsaariperheen murhalle olisi saatavilla, sillä venäläisten katsottiin kuitenkin kaikesta huolimatta tuntevan myötätuntoa tsaariperhettä kohtaan.

Vielä Jurovskista:

Jurovskin lähtökohdat on tutkittu perusteellisesti. Hänen vanhempansa ja sukulaisensa – kaikki köyhiä juutalaisia – jäivät Siperiaan sen jälkeen, kun murhaaja ja hänen päällikkönsä ja rikostoverinsa olivat paenneet Jekaterinburgista. Hän oli ollut Tomskissa kelloseppänä, joka nipin napin sai rahansa riittämään. Luonteeltaan kunnianhimoisena hän halveksi ympärillään olevia ihmisiä. Hän odotti sopivaa tilaisuutta. Se tuli yht´äkkiä ja salaperäisesti. Jurovski katosi. Tämä tapahtui ennen sotaa. Seuraavaksi hänen kuultiin olevan Jekaterinburgissa valokuvausvälineiden kauppiaana. Julkisuuteen vuoti tieto, että hän oli käynyt Berliinissä, ja saanut haltuunsa jonkin verran pääomaa. Sodan tultua hän vältti juoksuhaudat ryhtymällä Punaisen ristin avustajaksi ja jäi Jekaterinburgiin. Kun bolsevikit kaappasivat hallitusvallan, Jurovskista tuli yksi uusien vallanpitäjien paikallisagenteista.

Sinä aikana kun Jurovskin odotteli jonkinlaista ylenemistä, hänet oli kastettu luterilaiseen uskoon. Hänellä oli tapana käydä rukoustilaisuuksissa Ipatjevin luona. Hän jopa jutteli ystävällisesti sairaan Aleksei-pojan kanssa, jonka hän muutamia päiviä myöhemmin ampui omakätisesti (Wilton 2000).

Kansainvälistä taustaa ja yhteyksiä ”Venäjän vallankumoukseen”

Sionistinen eliitti käytti valtakuntien valloituksissaan instrumenttinaan ennen muuta vapaamuurarijärjestöjä. He pystyivät edelleen tehokkaasti hyödyntämään sekä ei-juutalaisten vapamuurarijärjestöä, että juutalaista vastaavaa järjestöä, joka on nimeltään B’nai B’rith. Heidän liikkumisessaan näiden järjestöjen välillä on se merkillinen piirre, että “juutalainen” voi olla jäsenenä ei-juutalaisessa vapaamuurarijärjestössä, mutta ei-juutalaista ei hyväksytä jäseneksi juutalaiseen vapaamuurarijärjestöön. Tämän ansiosta sionistien hyödyksi lankeaa yksisuuntaisten viestien ja erilaisten käskyjen välitys juutalaisesta vapaamuurarijärjestöltä ei-juutalaisille vapaamuurarijärjestöille. Tämä järjestely mahdollistaa myös salaisuuksien säilymisen. Siten salaisuudet sionistisen eliitin tarkoitusperistä eivät voineet vuotaa ainakaan liian aikaisin sionistiryhmän ulkopuolelle. Viestinnällä ja epäsuorilla käskyillä eri vapaamuurarijärjestöjen välillä nimittäin ei tarvitse paljastua asian todellinen luonne, vaan ne voivat olla salaviestejä ja liittyä peiteoperaatioihin.

Vapaamuurarijärjestöä käytettiin hyödyksi myös Venäjän valloituksessa. Tästä löytyy mainio kuvaus Dr Karl Steinhauserin teoksessa EU, huomispäivän super-Neuvostoliitto. Hän kirjoittaa, että Venäjän tärkeimmillä vallankumouksellisilla oli etunaan se, että loosipaikan lisäksi myös heidän asuinpaikkansa oli turvallisesti ulkomailla. Ulkomailta käsin he pystyivät kaikessa rauhassa suunnittelemaan ja toteuttamaan Venäjän ratkaisevan vallankumouksen strategiaa.

Tämä pätee ennen muuta Venäjän vallankaappauksen näkyvimpiin agitaattoreihin: vapaamuurari Vladimir Iljitsh Leniniin, joka tuli salaiseen veljeskuntaan ranskalaisen Art et Travail -loosin välityksellä, sekä Lev Trotskiin, joka sen lisäksi kuului myös B’nai B’rith -loosiin.

Molemmat olivat olleet vuosikausia maanpaossa, ennen kuin käynnistivät kuolettavan iskunsa tsaarinhallintoa vastaan, iskun joka johti täydelliseen vallan vaihtoon Venäjällä.

Lenin ja Trotski eivät tietenkään olleet yksin ulkomailla. Siellä oli kaikki ne sionistiseen eliittiin kuuluvat, jotka olivat vapaamuurareita tai sen toimihenkilöitä, jotka olivat osallistuneet vuosien 1904–1906 vallankumoukseen. Tämä vallankumous yritys oli epäonnistunut. Lähes kaikkien siihen osallistuneiden oli ollut pakko jättää kotimaansa ja paeta ulkomaille.

Tärkeänä tekijänä mainittakoon myös se, että Lenin ja Trotski saivat kaiken mahdollisen avun myös eräältä toiselta ja ennen muuta vertaamattoman vahvalta taholta: vapaamuurareiden salapuolueen ylimmältä johdolta. Salapuolueen päämajassa ei tuohon aikaan oltu mistään muusta niin kiinnostuneita kuin Venäjän vallankumouksen onnistumisesta, sillä salaisen veljeskunnan strategiat (siis tarkoittaa kasaarieliitin strategiat) olivat tuolloin seuraavanlaisen tilanteen edessä: Amerikan Yhdysvaltojen presidenttinä oli vapaamuurari Woodrow Wilson, ranskan pääministerinä vapaamuurari Georges Clemenceau ja Englannin pääministerinä vapaamuurari George Lloyd.

Suuret valtakeskukset Washington, Pariisi ja Lontoo olivat siis jo vapaamuurareiden (siis kasaari- eli sionistieliitin) käsissä. Vapaamuurareiden salapuolueen suurvaltioiden kokoelmasta puuttui näin ollen enää kolme maailmanpoliittisesti tärkeää valtakuntaa, jotka eivät olleet vielä täysin sionistien hallussa: Saksan valtakunta, Habsburgien monarkia Itävalta-Unkari sekä valtava tsaarin valtakunta Venäjä. Jotta he olisivat pystyneet alistamaan yhdenkin näistä vahvoista mahdeista täydellisesti hallintaansa, tuli heidän ehdottomasti saada ainakin yhden maan hallitsijasta luotettava liittokumppani.

Wienin vanha keisari Franz Joosef I ja Saksan keisari Wilhelm II eivät soveltuneet liittolaiseksi jo yksistään siksi, että molemmat tunsivat viimeistään ensimmäiseen maailmansotaan johtaneiden tapahtumien johdosta suurta epäluuloa ennen muuta maailmanlaajuista vapaamuurariutta kohtaan, jota siis sionistinen eliitti hallitsi ja käytti instrumenttinaan salaisissa poliittisissa valloitussuunnitelmissaan sekä niiden toteuttamisessa.

Täten liittolaisen osaan kelpasi vain Venäjän hallitsija. Venäjän Pietarissa oleva hallitsija, joka oli liittynyt salaliittoon, ei ollut koskaan toiminut aidon loosiveljen tavoin, eikä hän siten osoittanut ehdotonta kuuliaisuutta vapaamuurareille. Tämä hallitsija oli tsaari Nikolai II.

Tämä Venäjän yksinvaltias ei ollut halukas – kuten eivät olleet aikaisemmatkaan useimmat Venäjän hallitsijat – pettämään maataan ja siten olemaan hyödyksi vapaamuurareille, joita sionistien organisaatio valvoi ja hallitsi.

Niinpä Nikolai II vaali esimerkiksi tsaarinhuoneelle kuuluvaa Venäjän setelipankkia kuin omaa silmäteräänsä. Tämä setelipankki, jolla oli koko maassa yli tuhat haaraliikettä, turvasi kotimaan eteenpäin pyrkivälle teollisuudelle rahan saannin ilman inflaatiota. Tsaari ei lähtenyt mukaan siihen, mihin sionistisen eliitin valvomat maat suostuivat, joissa tultiin valuutta- ja rahapolitiikan osalta täysin riippuvaisiksi laillistetusta setelienväärentäjäkoplasta. Se otti käyttöön 1913 USA:ssa vapaamuurareiden avulla sionistisen ylimystön Federal Reserve System -rahajärjestelmän.

Vaikka tsaari Nikolai II oli vapaamuurari nimellisesti, ei hän siitä huolimatta ollut halukas uhraamaan pienintäkään osaa muillakaan politiikan alueilla vapaamuurareiden kautta kasaarieliitille.

Voidaan sanoa, että ainoastaan isänmaalliset syyt olivat motiiveina siinä, että tsaari teki vain kerran myönnytyksen salaiselle veljeskunnalle vetäessään kasaarieliitin hallinnassa olevat Englannin ja Ranskan mukaan sotaan kristittyä Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Tsaari arvioi nimittäin, että hänen hallitsemansa Venäjä saisi huomattavammin suuremmat aluevoitot asettumalla sotaan Saksaa ja Itävaltaa vastaan.

Vapaamuurareita apuvälineenään käyttävä sionistinen eliitti ei missään tapauksessa halunnut, että Venäjä ja sen hallitsija voimistuisivat. Päinvastoin heidän pyrintönään oli syöstä maan hallitsija sekä sivistyneistö pois vallasta voidakseen ottaa vallan itselleen. Mutta valloittajilla oli jo kokemusta tsaareista. Se osoitti heidän olevan vain kasaarijuutalaisen eturyhmän pyrintöjen esteenä. Sen tähden tälle voimakkaalle kansainväliselle eliitille oli kristallinkirkasta, että tsaari Nikolai II:n tuhoaminen ei yksistään riittäisi. Koko tsaarinvaltaan perustuva hallintojärjestelmä oli tuhottava perinpohjaisesti.

Järjestelmän tuhoaminen yksin ei riittänyt: vuosisatojen aikana kehittyneiden ja Venäjän kansan sieluun syvälle painuneiden tsaarinvallan autoritaaristen rakenteiden täydellinen tuhoaminen edellytti paitsi valtasuhteiden totaalista muuttamista myös perin konservatiivisen Venäjän valtion muuttamista täysin sosialistiseksi yhteiskunnaksi. Huomautettakoon, että Neuvostovaltion sosialismi ei ollut aitoa sosialismia, vaan ainoastaan apuväline, jolla vallankaappaus verhottiin.

Kyseessä oli siis valtava sionistisen eliitin hanke, jonka toteuttamiseen käytännössä ilmestyivät kuin tilauksesta kasaarijuutalaiset emigrantit Vladimir Iljish Lenin ja Lev Trotski. Nämä miehet olivat sitoutuneet koko sielustaan sionistisen ylimystön helvetilliseen ideologiaan, ja saattoivat siten ilman tunnontuskia harppoa miljoonien ihmisten ruumiiden yli. He saivat sionistiselta mafialta salaiset ohjeet laittaa kaikki voimat liikkeelle maanpaossa elävien venäläisten jättiläismäisen yrityksen tueksi. Tämän jättiläismäisen poliittisen operaation valmisteluja varten perustettiin myös oma toimisto, joka sijaitsi Tanskan pääkaupungissa Kööpenhaminassa. Vallankumoustoimiston johtoon oli määrätty akateemisesti koulutettu ja kumouksellisessa toiminnassa kokenut Alexander Helphand, joka käytti salanimeä Parvus. Hän ei ollut ainoastaan linkki vapaamuurari-huippupoliitikoihin kuten USA:n presidentti Woodrow Wilsoniin, vaan hän hoiti yhteydenpidon myös vapaamuurarien rahaylimystöön, johon kuului esim. Max Warburg. Tästä johtuen Parvus pystyi järjestämään niin, ettei vallankumous kaatunut rahanpuutteeseen; se olisi ollut mahdotonta, sillä tähän tarkoitukseen käytettiin valtavia rahamääriä. Lenin sai – Dr Karl Steinhauser kirjoittaa – jo yksinomaan Helphandin kautta kuusi miljoonaa dollaria kullassa. Tuo kyseinen rahasumma ei kuitenkaan muodostanut koko budjettia, joka oli käytössä tsaarin hallintojärjestelmän tuhoamiseksi ja kasaariylimystön luoman neuvostovaltion perustamiseksi.

Venäjän vallankaappauksen suurimmat rahoittajat olivat kasaariylimystöön kuuluvat suurpankkiiri Jakob Schiff ja Rothschildien pankkidynastia.

 

Benjamin Freedmanin puhe tukee Robert Wiltonin teosta Romanovien viimeiset päivät. Se vahvistaa Wiltonin teoksen sanomaa siinä mielessä, että Freedman julkaisee luotettavasti ”juutalaisten” eliitillä olevan suunnattoman kansainvälisen vallan, ja että he pyrkivät maailmanvaltiuteen keinoja kaihtamatta. Tämä tulee esille myös Wiltonin teoksessa. Puhe käsittelee myös ”Venäjän vallankumousta” ja että ”juutalaiset” ovat salanneet kasaarialkuperänsä, jota aihetta käsitellään myös Wiltonin teoksen suomalaisessa esipuheessa.

Sionistinen eliitti on vastuullinen ensimmäisen ja toisen maailmansodan syttymiseen. Täältä löytyy kirjoitukseni aiheesta lähteineen, kuten Freedmanin tiedostot.

 

5. LUKU

Tässä luvussa Robert Wilton tuo esille sen tosiasian, että tsaari oli syytön. Valheelliset mustamaalaamisen syytökset olivat kohdistuneet jo ennen vallankumousta keisarinnaan. Tätä asiantilaa olivat edesauttaneet keisarinnan uskominen Rasputiniin, joka oli mitä ilmeisimmin sionistisen eliitin lakeija. Vallankumousosasto valvoi Rasputinia samalla, kuin heidän saksalaiset apurinsa “suojelivat” Aleksandraa. Tuolloin Nikolai jätettiin suhteellisen usein rauhaan. Mutta vallankumouksen jälkeen tilannetta hoitava sionistinen eliitti hyökkäsi koko tarmollaan hänen kimppuunsa. Ei siis riittänyt, että hän oli vapaehtoisesti luopunut kruunusta; häneltä riistettiin kaikki vaikutusvalta, jotta kansaan syvään juurtunut kiintymys ja uskollisuus, jota voidaan pitää Venäjän olemassaolon perustana, tuli totaalisesti hävitetyksi. Keksittiin valhe, jonka mukaan “tsaari oli petturi; hän ja hänen vaimonsa olivat olleet salaisessa yhteydessä saksalaisiin”. Niinpä tämä turmiollinen valhe levisi kaupunkeihin, kyliin ja sotilasleireihin.

Väliaikainen hallitus ei ymmärtämättömyydessään tehnyt mitään tämän perättömän huhun leviämisen estämiseksi. Esitettäköön seuraavaksi suora lainaus armeijan päiväkäskystä, jossa Nikolai sanoi jäähyväiset sotilailleen, ja samalla ilmaisi horjumattoman uskollisuutensa Venäjän pyhälle asialle ja pyysi, etteivät he milloinkaan laskisi aseitaan Saksan edessä. Mutta tämä päiväkäsky jätettiin levittämättä Pietarin sotaministeriöstä tulleen sähkeen johdosta. Sen levittäminen estettiin siis sionistien toimesta.

Tässä on sen asiakirjan teksti (sivut 48–50), jonka levittäminen estettiin:
“Rakkaat joukkoni, puhuttelen teitä viimeisen kerran. Luovuttuani omasta ja poikani puolesta Venäjän valtaistuimesta valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle, joka syntyi duuman aloitteesta. Jumala auttakoon sitä johtamaan Venäjää kunniaan ja menestykseen. Jumala auttakoon myös Teitä, urhoolliset sotilaat, pitämään horjumatta isänmaamme hallussanne pahaa vihollista vastaan.

Kaksi ja puoli vuotta Te olette kestäneet joka päivä aktiivipalveluksen vastoinkäymisiä. Paljon verta on vuodatettu, paljon on ponnisteltu, ja se hetki on lähellä, jolloin Venäjä yhdessä urheiden liittolaistensa kanssa yhtenä yleistavoitteenaan voitto murtaa vastustajan viimeiset yritykset.

Tämä uudentyyppinen sota täytyy saattaa täydelliseen voittoon. Se joka nyt ajattelee rauhaa, joka toivoo sitä, on isänmaansa kavaltaja, petturi. Tiedän jokaisen rehellisen sotilaan ajattelevan näin. Täyttäkää siis velvollisuutenne, puolustakaa kotimaatamme urhoollisesti, olkaa kuuliaisia väliaikaiselle hallitukselle, totelkaa komentajianne, muistakaa, että kaikenlainen kurin heikkeneminen armeijassa on eduksi vain viholliselle.

Minä uskon lujasti, että Teidän rajaton rakkautenne isänmaatamme kohtaan ei ole kuollut sydämestänne. Jumala siunatkoon Teitä, ja opastakoon Teitä pyhä Yrjö, suuri Voittaja ja Marttyyri.

Nikolai.”

“Käskyn oli varmentanut nimikirjoituksellaan kenraali Aleksejev, esikuntapäällikkö. Ihmiset, jotka tahrasivat tsaarin mainetta miellyttääkseen vallankumouksellisia, saivat itse rangaistuksen. Kokonaisen kansan uskoa ei voi jäytää menettämättä kaikkea arvovaltaa.

Kun keisarinna ja hänen sairaat lapsensa julistettiin valtion vangeiksi, ja Nikolai saapui muutamia päiviä myöhemmin vankina Tsarskojeen, heitä uhkasi inhottava petossyyte, ja heidän elämänsä pilasi tätä seurannut henkinen ja ruumiillinen kidutus. Tämän viheliäisen valheen vuoksi entistä hallitsijaparia kohdeltiin ensiksi kuin tavallisia pahantekijöitä, pidettiin eri huoneissa ja kiellettiin tapaamasta toisiaan tai vaihtamasta ajatuksia keskenään. Vartiosotilaat ja -upseerit katsoivat oikeudekseen ahdistella ja solvata heitä, jopa heidän kannattajansa hylkäsivät heidät. Sen jälkeen kun kaikki heidän yksityiset paperinsa oli tarkistanut erityinen tutkintaoikeus, joka oli perustettu vallankumouspäällikkö Kirbiss-Kerenskin käskystä, tämäkin joutui kohentamaan käytöstään. ’Tsar tshist’ (Tsaari on tahraton), hän ilmoitti. Tämä venäjän sanonta merkitsee enemmän kuin ’syytön’. Oikeastaan se tarkoittaa ’moitteeton’. Mutta ei juutalainen lehdistö eikä neuvostoliittolainenkaan peruuttanut ilkeää panetteluaan. Minkäänlaista oikeutta ei voitu osoittaa niiden vihaamalle miehelle. Vankeus menetti pahimpia ilmenemismuotojaan sen jälkeen, kun tsaarin syyttömyys oli näytetty toteen. Mutta Tsarskoje-Selo oli alkusoittoa pahemmalle marttyyrivaiheelle (Wilton 2000)”.

On syytä mainita, että tsaarin mainetta oli pilannut eräs onneton tapaus, johon tsaari ei ollut syyllinen: naisten ja lasten hirveä murha Talvipalatsin edessä verisenä sunnuntaina. Tämän rikoksen oli valmistellut ohrana, ja se luettiin tsaarin syyksi.

Huomattakoon, että Sverdlov oli ilmoittanut, että kaikki uhreille kuuluvat paperit julkaistaisiin. Niitä papereita ei kuitenkaan julkaistu. Syy siihen miksi niitä ei paljastettu on se, että Nikolain ja Aleksandran päiväkirjoissa ja kirjeenvaihdossa ei ollut minkäänlaista viitettä petoksesta. Päinvastoin ne näyttivät toteen suunnattoman uskollisuuden Venäjälle ja liittolaisille. Hallitsijapariskunta oli syytön. Syytökset petoksesta olivat tietyn voimakkaan ryhmän aikaansaamaa mustamaalausta.

Keisarinna ei ollut ensinkään saksalaismielinen, vaikka niin väärin väitettiin venäjällä ja liittoutuneiden kansojen parissa. Tätä tukee hyvin kohta:

Yksi hänen (keisarinnan) inhonsa erityiskohteita oli Preussin Wilhelm, ensiksikin siksi, että Hohenzollernit olivat vahvistuneet hänen oman sukunsa kustannuksella, toiseksi siksi, että Wilhelm ei ollut ottanut häntä huomioon. Wilhelmin hallitsema Saksa oli aina Aleksandran hallitseman Venäjän vihollinen. Hän ei voinut myöntyä kompromissiin tai aselepoon Wilhelmin Saksan kanssa (Wilton 2000).

Aleksandra oli kuvaillut Wilhelmiä “alhaiseksi koomikoksi” ja “petolliseksi mieheksi”, joka oli “alentunut tekemään liiton bolsevikkien kanssa”.

On huomattava, että yleisöön oli vaikuttanut syvästi Rasputinpropaganda. Sen vaikutuksesta väärin luultiin Rasputinin olleen Saksan lähettämä agentti. Tosiasiassa oli todennäköistä, että Rasputin oli kasaarieliitin asettama asiamies Aleksandran maineen pilaamiseksi kansalaisten silmissä. Haluttiin, että kansalaiset olisivat luulleet Aleksandran vehkeilevän salajuonia Saksan kanssa Rasputinin välityksellä. Tässä mustamaalaamisessa onnistuttiin, mutta siitä huolimatta keisarinna oli syytön. /MJ.

 

Lähteet

Steinhauser, Karl (1994). EU huomispäivän super-Neuvostoliitto. Huhmari: Kaprint Ky.

Wilton, Robert (2000). Romanovien viimeiset päivät. Kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin. Tabernaculum Dei ry.