Luottokriisi on oire rahajärjestelmän sisäisestä virheestä (1.osa)

– pelastautukoon ken voi!

Artikkeli on ensimmäinen osa suunnitellusta moniosaisesta sarjasta, jonka voi leikata talteen tai lukea netissä, myöhemmin ilmoitettavasta osoitteesta. Tämä piti alunperin julkaista 5.9. ilmestyvässä lehdessä, josta se pelottavan sisältönsä vuoksi jätettiin pois. Harmi, sillä olisihan tapahtumien ennustaminen etukäteen hienompaa, kuin niiden jo tapahduttua.

Länsimainen luottokriisi on tullut viimeisen vuoden aikana tavallistenkin lehtien otsikoihin. Uusia pankkeja kaatuu maailmalla viikoittain, ja hyvää tarkoittavat poliitikot lupaavat yhä hienompia tapoja sekaantua asiaan. Ekonomistit ovat seuranneet tilannetta jo vuosikausia; heille tuli yllätyksenä korkeintaan se, miten kauan kesti, ennen kuin tämän vuosikymmeniä paisutetun kuplan puhkeaminen pääsi kunnolla vauhtiin. Päätellen kuplan kehityksen hitaudesta, myös sen purkautuminen kestää kauan. Maailma ei välttämättä palaa entiselleen. Onhan koko nykyinen luottamus-rahajärjestelmä historian juoksussa lyhytaikainen kokeilu.

Entismaailmassa velan ottoa rajoitti se, että se piti maksaa takaisin; pääoma täysimääräisenä ja korot päälle. Mutta vuonna 1971 Yhdysvallat – ylivoimaisen sotavoimansa tarjoaman suojelun turvin – irtisanoutui yksipuolisesti kultamääräisestä velastaan ja päästi valuuttansa kellumaan. Sen jälkeen pankkijärjestelmän suorittamalla velanannon laajentamisella yhä kyseenalaisempiin kohteisiin ei ole ollut mitään pidäkettä. Velka ei näet enää ollut kullassa, vaan dollareissa, ja dollari ei ollut sidoksissa mihinkään.

Syntyneessä tilanteessa velkojat ovat hampaattomia vaatimaan lainaamiensa rahojen käyttöä järkevästi. Uhka velan irtisanomisesta on mitätön, kun velallinen voisi, viime kädessä, painaa uusia dollareita ja maksaa vastuunsa pois hikoilematta. Tämä varmisti, että velkaa ei kannattaisi vaatiakaan maksettavaksi, koska velkojalle ei olisi maksusta mitään hyötyä. Vaatimuksen seurauksena maksuksi saatujen dollareiden arvo vain laskisi, ja velkoja kärsisi.

Maksu suoritettaisiin itse asiassa edelleen velkana, koska dollarit eivät suinkaan synny olemaan pelkän painokoneen ansiosta, vaan valtion on ostettava ne itselleen keskuspankilta nimellisarvoon. Valtio maksaa ostoksensa ottamalla keskuspankilta lisää velkaa, ja keskuspankki perii tästä korkoa valtiolta. Keskuspankki hyötyy, koska se saa valtiolta korkotuloja, ja valtio hyötyy, koska se saa käyttöön ostovoimaa tarvitsematta verottaa omia kansalaisiaan.

Valtion hyöty on kuitenkin näennäinen, koska valtio ei ole tiedostava yksikkö, vain sen kansalaiset ovat. Kansalaiset ovat aluksi innoissaan, kun heille tarjotaan ilman hintaa erilaisia hienoja palveluita, mutta vähän ajan kuluttua asian kääntöpuoli, hintojen nousu, nostaa päätään. Valtio on ostanut hokkuspokkus-rahalla hyödykkeitä hienoihin projekteihinsa, ja yritykset (viime kädessä: kansalaiset) ovat myyneet niitä, luullen saavansa täyden korvauksen. Kun nyt raha on palkansaajan kädessä, ja nämä menevät kauppoihin ostamaan, karu totuus paljastuu: rahamäärän kasvu ei ole lisännyt tuotantoa. Valtio on ostanut kokonaistuotannosta osan, ja ihmiset joutuvat kilpailemaan setelirahoineen jäljelle jäävästä osasta, minkä seurauksena hintataso asettuu korkeammaksi. Näin yksityinen kulutus ja elintaso siis pienenee, vaikka poliitikot saivatkin idean kuulostamaan hyvältä. Elintason pienenemistä ei osata yhdistää velkarahaan, koska ajallisesti lasku lankeaa maksettavaksi vasta vuosien kuluttua teosta. Laskun maksavat kaikki ihmiset, yhtä hyvin palkanansaitsijat (joiden palkka riittää vähempään), kuin säästäjät (joiden säästöt inflaatio syö).

Inflaatio on lainausmerkeissä siksi, että sanaa käytetään nykykielessä pääsääntöisesti väärässä, harhaanjohtavassa merkityksessä. Inflaatio ei ole hintojen nousua, vaan inflaatio on syy, joka aiheuttaa hintojen nousun: rahamäärän kasvu nopeammin kuin tuotanto kasvaa. Rahamäärän on paperirahajärjestelmässä kasvettava, koska kaikki raha on velkaa, ja velalle pitää maksaa korkoa. Korko pitää maksaa rahassa, mutta uutta rahaa syntyy vain siten, että joku ottaa uutta velkaa. Edes setelit eivät ole korottomia, vaan pankin tai vastaavan on hankittava ne korollista lainaa vastaan. Korottomia ne ovat vain haltijalleen, jolta jää saamatta korvaus rahan arvon alenemisesta. 1900-luvun aikana tämä oli keskimäärin 6% vuodessa.

Mutta kuinka velka aiotaan maksaa takaisin? Ajatusleikkinä voimme jättää pohdittavaksi, kuinka kävisi, jos valtiot ja muut suuret velalliset alkaisivat maksaa velkojaan takaisin. Jos ensimmäinen valtio onnistuisikin, kuinka kävisi kierrossa olevan rahan määrän ja rahan arvon? Olisiko seuraavan helpompi vai vaikeampi onnistua oman velkansa maksussa? Miten vähentynyt rahamäärä vaikuttaisi talouden muihin osapuoliin? (Vinkki: kuinka itse käyttäydyt, jos tasku onkin tyhjä…?) Mitä pankit tekevät, kun sinä et pysty maksamaan omaa lainaasi, sen vuoksi, että joku toinen on halunnut maksaa omansa? Pysyvätkö pankit tällöin pystyssä? Kuka pelastaa pankit ja maksaa niiden tappiot? Miksi tämä kuulostaa 1990-luvun Suomelta? Onnistuiko velan takaisinmaksu tuolloin? Onko sinulla, nyt, parempi taloudellinen tilanne kuin ennen viime pankkikriisiä? Ihan oikeasti?

Hyvä… sillä odotettavissa on aika paljon pahempaa. Suomalaiset ehtivät nauttia ilmaisesta rahasta 1980-luvun lopussa vain viitisen vuotta, tunnetuin seurauksin. Muu maailma pysyi pystyssä. Nyt on alttiina itse Jenkkilä, ilmaise(ksi luullu)n rahan kehto, ja 37 vuoden maailmanennätys luottamusrahajärjestelmän pitkäikäisyydessä.