Miksi Eurooppa himoitsee sotaa Venäjää vastaa – Venäjälläkö suurvalta pyrkimyksiä?

Tässä kirjoituksessa tutkitaan muiden muassa sitä, miksi poliittinen Eurooppa valmistautuu sotaan Venäjää vastaan Yhdysvaltojen “rauhanehdotuksista” huolimatta?  Vaikka Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on johtanut Ukrainan sodan syttymiseen ja laajentumiseen, USA:lla on otsaa vaatia “rauhanehdotuksessaan” osaa Venäjän jäädytetyistä varoista itselleen Ukrainan jälleenrakentamiseksi, siis oman liiketoimintansa rahoittamiseksi Ukrainassa. Artikkelissa käsitellään diskurssin luonteisesti mm. Zbigniew Brzezinskin, John Mearsheimerin, Jeffrey Sachsin ja MacGregorin esitelmiä liittyen Ukrainan sodan alkamiseen ja lännen väitteisiin koskien Venäjän “suurvalta pyrkimyksiä”. 

Artikkelissa on osittain hyödynnetty mm. Juha Vuorion (3/2024) kirjoitusta liittyen Meansheimerin Tie Ukrainan sotaan –julkaisuus.  

Oheisessa artikkelissa en käsittele, enkä arvostele aikamme juutalaista populaatiota etnisenä, kulttuurisena, uskonnollisena ryhmänä tai kansalaisuutena. Kritisoin tässä artikkelissa juutalaiseliitin kansainvälisiä hegemonia intressejä ja niiden negatiivisia vaikutuksia maailman kansoille sekä valtioille.  

 

Esipuheeksi ja taustaksi 

Serbian presidentti Aleksandar Vučićin mukaan Eurooppa valmistautuu sotaan Venäjää vas-taan. Serbia on ajautunut ”puun ja kuoren väliin” länsimaiden ja Venäjän välillä vellovissa ristiriitaisuuksien tavoitteiden aallokossa, sanoi Serbian johtaja. Myös Serbian on jatkettava asevoimien vahvistamista puolustuksen ylläpitämiseksi. 

”Analysoidessani faktoja olen päätynyt siihen päätelmään, että sota Euroopan ja Venäjän välillä on toteutumassa entistä todennäköisemmin. Tämä ei ole mitään lörpöttelyä, vaan selvästi kaikki valmistautuvat siihen”, arvioi Vučić.  

Lausunto annettiin Pink TV:n lähetyksessä, jossa Vučić samalla kommentoi Ranskan asevoimien komentajan Fabien Mandonin lausuntoa, jonka mukaan Ranskan asevoimien on varustauduttava riittävän vahvaksi 3–4 vuoden sisällä mahdollista konfliktia vastaan Venäjän.  

Serbian johtajan lausunnon mukaan sotaan valmistautuvat myös pienemmät valtiot, kuten romania, Puola, Suomi ja Ruotsi. 

Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti 

Onko Venäjällä, kuten länsivaltioiden poliitikot ja länsimainen media väittävät, suurvalta pyrkimyksiä Ukrainan ja muiden maiden sekä alueiden suhteen? Mitkä ovat ne syyt, joiden mukaan länsivaltiot tavoittelevat sotaa Venäjää vastaan Euroopan valtioiden taloudellisen ja yhteiskunnallisen kurjistumisen hinnalla? 

Euroopan tiettyjen NATO-maiden innokkuudesta sotatoimille Venäjää vastaan viestii osaltaan Euroopan maiden johtajien välitön tyrmäys Yhdysvaltojen luonnokselle, Venäjän ja Ukrainan “rauhansuunnitelmaksi”. 

Mistä Venäjän ja Ukrainan välinen sota alkoi? 

Ennen kuin analysoimme Ukrainan ja Venäjän ajankohtaista konfliktia, luomme katseemme Ukrainan ja Venäjän kriisin historiallisiin juuriin. 

Edesmennyt yhdysvaltalainen ja puolalaissyntyinen valtiotieteilijä sekä kansainvälisen politiikan tutkija Zbigniew Brzezinskin (1997, xii–xiv) mukaan Euraasia on todellisuudessa aina ollut maailman vallan keskus. Toisen maailmansodan jälkeen, Yhdysvallat, Euraasian ulkopuolisena valtiona oli onnistunut [muiden muassa sotateollisuuden avulla, toim. huom.] kohoamaan globaaliksi johtajaksi, mikä korostui entisestään Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Euraasian geopoliittinen tärkeys ei ole muuttunut, joten Yhdysvaltain maailmanjärjestyksen hegemoniana säilyminen riippuu siitä, kuinka hyvin se selviää Euraasian muuttuvien valtasuhteiden kanssa. Euraasia on Brzezinskin mukaan se geopoliittinen ”shakkilauta”, jolla taistelu maailman johtajuudesta käytäisiin (Brzezinski 1997).   

Tätä Brzezinskin mainitsemaa geopoliittista peliä on nyt kolmen vuoden ajan pelattu Ukrainassa. Yhdysvaltojen  aggressiivisuudet Venäjää vastaan saivat korostuneen muotonsa jo vuodesta 1991 alkaen, kuten yllä esitettiin (Sachs 2024).    

Zbigniew Brzezinski arvioi vuonna 1997, että Venäjä olisi jaettava kolmeen löyhästi yhteen liittyneeseen kokonaisuuteen Venäjän Euroopassa, Siperiassa ja Kaukoidässä. Vuonna 1999 Yhdysvaltain johtama NATO-liittouma pommitti Venäjän liittolaista Serbiaa 78 päivän ajan luhistaakseen Serbian sekä asettaakseen suunnattoman NATOn sotilastukikohdan irtautuneeseen Kosovoon. Yhdysvaltain sotateollisuuskompleksin johtajat tukivat voimakkaan näkyvästi Tšetšenian sotaa Venäjää vastaan 2000-luvun alussa.   
   
Turvatakseen nämä siirrot Moskovaa vastaan Washington ajoi aggressiivisesti NATOn laajentumista, huolimatta Yhdysvaltojen sekä Saksan Mihail Gorbatshoville ja Boris Jeltsinille annetuista lupauksista, joiden mukaan NATO ei etene tuumaakaan Saksasta itään. Kaikkein kiihkeimmin Yhdysvallat edisti NATOn laajentumista Ukrainaan ja Georgiaan ajatuksena, että Krimin Sevastopolissa sijaitseva Venäjän laivasto ympäröidään NATO-valtioilla. Tähän viitaten voidaan esittää, että Venäjän laivastoa ympäröiviä NATO-maita ovat: Romania (NATOn jäsen 2004), Bulgaria (NATOn jäsen 2004) ja Turkki (NATOn jäsen 1952). Edellä mainitut ovat ajatuksena suoraan Britannian imperiumin pelikirjasta Krimin sodassa (1853–6).   

Sachs painottaa EU:n parlamentissa pitämässään esityksessään Yhdysvaltojen kuvitelleen 1990-luvulla ja myös 2000-luvun alkupuolella, että Venäjä ei piittaisi laisinkaan NATOn itälaajentumisesta ja NATO-maiden geopoliittisista hankkeista Euroopassa. Tuudittauduttiin myös siihen uskoon, että Venäjä ei konsaan liittoudu Kiinan ja Iranin kanssa, ja että Venäjällä ei muka olisi muita intressejä kuin eurooppalainen intressi. [Yhdysvalloilta oli siis valtava maailmanpoliittinen virhe aliarvioida Venäjän eristäytyvän, kun sitä vastoin federaatio aloitti ennennäkemättömän sotilaallisen, taloudellisen ja poliittisen yhteistyön ja liittoutumisen kaakkois-Aasian maiden, Aasian liiton (CSO) ja BRICS-maiden kanssa, toim. huom.]  

Sachsin mukaan Yhdysvaltojen otaksuma Venäjän hampaattomuudesta Euroopan itälaajentumiselle oli syynä siihen, että USA on ollut jatkuvasti sodissa. [Yhdysvaltojen tarkoituksena oli Venäjän saartaminen Mustalla merellä sekä estää Venäjältä pääsyn itäiselle Välimerelle, toim. huom.]  

Tähän yhteyteen sopii maininta Halford Mackinderin klassisesta sydänmaateoriasta, mikä soveltuu mainiosti myös Yhdysvaltojen tavoitteisiin Ukrainassa. Maailmanlaajuisessa mittakaavassa Euraasia oli Mackinderin mukaan globaalin vallan luonnollinen tyyssija, koska se sijaitsee keskellä, maailman keskipisteessä (Moisio n.d.).  Mikäli Venäjän federaatio olisi luhistunut Washingtonin johtoisen transatlanttisen hegemonian marionetiksi Euraasian “sydänmaa” olisi ollut avoinna Aasiaan ja siellä muiden muassa Kiinaan.    

Juuri tätä Sachs tarkoitti esitelmässään, kun hän sanoi Yhdysvaltojen ulkopoliittisen johdon ajatelleen, että Ukrainan, Romanian, Bulgarian, Turkin ja Georgian valtaaminen olisi sulkenut kaiken puolustautumisen mahdollisuuden sekä kansainvälisen aseman.  

Venäjälle oli ehdottomana punaisena rajalinjana Ukraina ja Georgia, joihin Venäjä ei millään muotoa sallinut NATOn laajentua. Päivän selvää on, että mikäli Venäjä olisi antanut periksi Ukrainan ja Venäjän kriisissä, NATO olisi laajentunut myös Ukrainaan ja Georgiaan. NATOn aloittaessa laajentumisensa itään, Venäjä varoitti Yhdysvaltoja, että pysäyttäkää laajentuminen välittömästi.   

Ukrainan alistaminen proxy-taistelijaksi Venäjää vastaan on ollut kiteyttäen Yhdysvaltain 30-vuotinen sotilaallinen ja poliittinen hanke, minkä alkujaan suunnittelivat edesmennyt Yhdysvaltojen puolustusministeri (1989–1993) ja G. W. Bushin kauden (2001–2009) varapresidentti Dick Cheney ja uuskonservatiivit. Tämä on johdonmukaisesti tarkoitettu Venäjän heikentämiseen tai jopa hajottamiseen ja Venäjän mahdolliseen saartamiseen tietyillä NATO-maiden joukoilla sekä Venäjän provosoimiseen esittämään sotaa käyvää valtiota.   

John Mearsheimer (5.8.2024) kirjoittaa artikkelissaan Ketkä aiheuttivat Ukrainan sodan? (Who Caused the Ukraine War?), että tunnetusti länsimäiset kansainvälisen politiikan asiantuntijat ja länsimainen valtamedia on esittänyt virallisena “totuutena” Venäjän syylliseksi Ukrainaan sotaan. Tämän mukaan Venäjän invaasion tarkoituksena oli valloittaa ja liittää Ukraina Venäjään ja palauttaa Venäjä Neuvostoliiton aikaiseen imperialistiseen asemaan. Täten Venäjän presidentin  Vladimir Putinin vakaana tarkoituksena olisi Ukrainan valloituksen jälkeen liittää muitakin Itä-Euroopan maita Suur-Venäjään ja samalla muodostaa merkittävän uhan länsivaltioille kokonaisuudessaan. 

Vaihtoehtoisesti on esitetty sellaistakin, että Yhdysvallat ja transatlanttinen liittouma yleensä olisi provosoinut Venäjää tuntemaan olonsa uhatuksi ja syrjäytetyksi, jolloin Venäjän reagoisi tilanteeseen joko alistumisella tai konfliktilla. 

Mutta pääasiallisin syy Venäjän sotilaalliseen erikoisoperaatioon oli NATOn päätös vuonna 2008 ottaa Ukraina liittouman jäseneksi, minkä Venäjän johto kokonaisuudessaan ymmärsi uhkatekijäksi valtiolleen. Länsivaltioiden poliittiset johtajat kyllä tiesivät Venäjän johtajiston suhtautumisen tähän tilanteeseen. 

Kuten myös Washingtonin ja sen liittolaisten tavoitteet solmia Kiova Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen kauppakumppaniksi ja estää vastaavat suhteet Moskovaan. Lisäksi länsivaltiot edistivät värivallankumousta Ukrainassa osana läntisiä liberaalidemokraattisia pyrkimyksiä.  

John Mearsheimer (JM) toteaa, että NATOn laajentumisen uhkaan Moskovan rajoille, Moskova vastasi ennaltaehkäisevällä sodalla helmikuussa 2022. 

NATOn laajentuminen oli takuulla oleellinen uhka Venäjälle, mutta tässä yhteydessä JM:n olisi pitänyt mainita myös Minskin I ja II rauhansopimuksista ja näihin liittyen Donbassin kansanmurhasta, joka käytännössä pakotti Venäjän ennaltaehkäisevään puolustusoperaatioon. Myös professori Jeffrey Sachs (2025) sivuaa edellä esitettyä aihetta puheessaan EU:n parlamentissa. 

Sachsin mukaan  (2014 tienoilla) saatiin väkivaltaisella vallankaappauksella Itä-Ukrainassa sijaitsevan etnisesti venäläisen Donbassin alue irtautumaan vallankaappausjohtajista, sillä useat vallankaappausjohtajat olivat “nationalisteja”, jotka olivat äärimmäisiä venäläisvihamielisyydessään. [Joskin he olivat suurelta osin sionisteja, toim. huom.]. Lähes välittömästi vallankaappausjohtajat aloittivat venäjän kielen käytön tukahduttamisen, jopa venäjänkielisessä Donbassissa. Seuraavien kuukausien ja vuosien kuluessa Kiovan hallitus käynnisti sotilaallisen kampanjan irtautuneiden alueiden takaisin valtaamiseksi ja käyttäen uuskansallissosialistisia [olivat etupäässä sionistisen ideologian omaksuneita valekansallissosialisteja, toim. huom.] puolisotilaallisia yksiköitä sekä yhdysvaltalaisia aseita.   
   

Vuoden 2014 aikana Putin vaati toistuvasti neuvottelurauhaa, jonka saattelemana päästiin helmikuussa 2015 Minsk II -sopimukseen, joka perustui Donbassin autonomiaan sekä molempien osapuolten väkivallan lopettamiseen. Venäjä ei vaatinut Donbassia Venäjän alueeksi, vaan vaati sen sijaan autonomiaa ja etnisten venäläisten suojelua Ukrainan sisällä. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Minsk II –sopimuksen. Tästä piittaamatta Yhdysvaltain uuskonservatiivit horjuttivat sitä yksityisesti. Vuosia myöhemmin Saksan liittokansleri Angela Merkel pamautti totuuden julki. Länsimaat eivät pitäneet sopimusta juhlallisena sopimuksena vaan viivytystaktiikkana, jonka tarkoituksena oli antaa Ukrainalle ”aikaa” rakentaa sotilaallista vahvuuttaan. Sillä välin noin 14 000 ihmistä kuoli taisteluissa Donbassissa vuosina 2014–2021.   

[Tiivistäen eversti MacGregorin mukaan Washington on liittolaisineen luonut, kouluttanut ja varustanut Ukrainan suuren armeijan, jonka ainoaksi päämääräksi annettiin hyökkääminen Venäjää vastaan, joten luonnollisesti Venäjän puolustusvoimat lopulta aloittivat puolustukselliseen erikoissotaoperaation Ukrainassa. Tämä tapahtui paljon sen jälkeen, kun Ukrainan lännen masinoimat sotajoukot olivat Itä-Ukrainassa surmanneet 14 000 venäläistä vuosien 2014 ja 2022 välillä. Toim. huom.]   

Onko Venäjällä imperialistisia pyrkimyksiä Ukrainan suhteen ja muualle? 

JM:n mukaan länsivaltojen väitteille siitä, että Venäjällä olisi ollut imperialistisia perusteita Ukrainan ja muiden tiettyjen alueiden suhteen, ovat vailla todellisuuspohjaa. 

JM jakaa länsivaltojen väitteitä opponoivat päätelmänsä seitsemään osaan.

1. Ei ole mitään todisteita siitä, että Putin olisi halunnut valloittaa Ukrainan ja liittää sen Venäjään ennen 24.2.2022. Niin kutsutun virallisen totuuden esittelijät eivät löydä mitään todisteita Venäjän johtajan julkaisuista, jotka näyttäisivät Putinin tavoitelleen Ukrainan valloittamista. 

Mahdollliset Venäjän johtajiston maininnat venäläisten ja ukrainalaisten erilaisesta kulttuu-rihistorian taustasta, eivät ole osoituksena valloitussuunnitelmista. Jotkut ovat pitäneet Putinin lausuntoa Neuvostoliiton perikadosta geopoliittiseksi katastrofiksi tällaisena todisteena. Unohtaen, että Putin on myös sanonut: ”Kenellä tahansa, joka ei kaipaa Neuvostoliittoa, ei ole sydäntä. Kenellä tahansa, joka haluaa sen takaisin, ei ole aivoja.” 

JM painottaa, että väittääkseen Putin päätyneen koko Ukrainan valloittamiseen ja sen kytkemiseen Venäjään, on esittävä todisteita siitä, että 1) se oli hänen tavoitteensa, 2) hän piti sitä toteuttamiskelpoisena, ja 3) hänen suunnitelmiinsa kuului pyrkiä tähän. Julkisuudessa ei ole todisteita siitä, että Putin harkitsisi Ukrainan lopettamista itsenäisenä valtiona ja sen tekemisestä osaksi suurempaa Venäjää, kun hän lähetti joukkonsa Ukrainaan 24. helmikuuta 2022.  

Heinäkuussa vuonna 2021 julkaistussa kirjoituksessa ja helmikuussa v. 2022 pitämässään puheessa Putin alleviivasi, että Venäjä hyväksyy ”uuden geopoliittisen todellisuuden, joka muotoutui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen”. Hän toisti saman asian kolmannen kerran 24. helmikuuta 2022, kun hän ilmoitti Venäjän hyökkäävän Ukrainaan. Erityisesti hän julisti, että ”suunnitelmamme ei ole miehittää Ukrainan aluetta” ja teki selväksi, että hän kunnioitti Ukrainan suvereniteettia. 

Venäjä ei voi tuntea aluettaan ulkopoliittisesti turvalliseksi nykyisessä Ukrainan geopoliittisessa tilanteessa, jossa länsivallat antavat aseellista koulutusta ukrainalaisille, tukevat Ukrainaa loputtomalla asevarustelulla ja työntävät NATO-liittoumaa Venäjän rajojen tuntumaan. Tällaista kehitystä on mahdoton minkään suurvallan hyväksyä. 

2. Millään muotoa ei ole toteennäytetty, että Putin olisi järjestellyt nukkehallitusta Ukrainalle, kehitellen Venäjä-mielisiä johtajia Kiovassa tai tavoitellut poliittisia operaatioita, jotka myöhemmin olisivat mahdollistaneet koko maan miehittämisen sekä lopulta sen integroimisen Venäjään. Näiltä läntisten toimijoiden väitteiltä putoaa pohja, kun vielä uskotellaan, että Putinin pyrkineen pyyhkimään Ukrainan kartalta. 

3. Putinin johtama valtion koneisto ei ole sijoittanut Ukrainan sotatoimiin enimmillään kuin 190 000 sotilasta eli kysymyksessä ei ole ollut Ukrainan valloittaminen. Ukrainan asevoimien nykyinen komentaja, kenraali Oleksandr Syrskyi on taannoin sanonut The Guardia -lehden haastattelussa, että Venäjän hyökkäysjoukot olivat vain 100 000 miehen vahvuiset.  On siis täysin mahdotonta, että näillä sotilasvahvuuksilla olisi pyritty miehittämään tai valloitettu Ukrainaa sekä sulauttamaan koko Ukraina suur-Venäjään. Historian mukaan Saksan hyökätessä Puolan länsiosaan syyskuussa 1939, joukkojen vahvuudet olivat noin 1,5 miljoonaa sotilasta (Hutchinson 1952, 446). Ukraina on maantieteellisesti yli 3 kertaa suurempi kuin Puolan länsiosa oli vuonna 1939 ja Ukrainassa vuonna 2022 oli lähes kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin 1939 Puolassa.  

JM:n mukaan Venäjän armeija oli pääsääntöisesti suunniteltu puolustussotaan. Se ei ollut armeija, joka oli valmis aloittamaan hyökkäyksen, joka lopulta valloittaisi koko Ukrainan ja vielä vähemmän uhkaisi muuta Eurooppaa.  

Venäjä ei ollut varautunut sotaan ennen vuotta 2021 ja tuolloin Venäjän armeija ei ollut kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti läheskään Saksan vastinetta 1930-luvun lopulla ja 1940-luvun alussa. Todettakoon vielä, että Putin ja hänen komentajansa olivat hyvin tietoisia siitä, että Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset liittolaiset olivat Maidanin tapahtumien siivittämänä aseistaneet sekä kouluttaneet Ukrainan armeijaa 22. helmikuusta 2014 alkaen. Täten Venäjän presidentti kenraaleineen, ei uskottavasti ajatellut silloisilla Venäjän puolustusvoimien resursseilla sotatoimia imperialistisesti. 

Venäjän aloitettua [puolustuksellisen erikoisoperaationsa, toim. huom.] helmikuussa (2022) ja valloitettua nopeasti alueita he joutuivat vetämään armeijansa Harkovan alueelta ja Hersonin alueen länsiosasta. Moskova siis luovutti alueita, jotka sen armeija oli valloittanut sodan alkupäivinä. Mearsheimer analysoi vetäytymistä Venäjän kannalta sillä, että Venäjän joukot olivat liian vähäisiä pysyvään valloitukseen ja sitä vastoin he järjestelivät hallittavampia puolustusasemia. Tämä on tuskin sellaista käytöstä, jota voisi odottaa armeijalta, joka on rakennettu ja koulutettu valloittamaan sekä miehittämään koko Ukraina. Sitä ei ollut suunniteltu tähän valloitussotaan, eikä sillä ollut alun perinkään sellaista tarkoitusta. 

4. Länsimaiset poliittiset toimijat ja viranhaltijat eivät ole laisinkaan huomioineet Venäjän johdon diplomaattisia ponnistuksia kriisin ratkaisemiseksi, mikä tapahtui ennen sotatoimien alkamista. 

Venäjän presidentti VladimirPutin lähetti 17. joulukuuta 2021 sekä presidentti Joe Bidenille että NATOn johtajalle Jens Stoltenbergille kirjeen, jossa hän ehdotti ratkaisua kriisiin kirjallisen takuun perusteella, että 1) Ukraina ei liity NATOon, 2) hyökkäysvarustelua ei sijoiteta Venäjän rajojen läheisyyteen ja 3) Itä-Eurooppaan vuodesta 1997 lähtien siirretyt NATOn joukot kalustoineen siirretään takaisin Länsi-Eurooppaan. Putinin hallinto laati siis lännelle ehdotusvaatimukset, joiden perustana olemisesta silloisesta sopimusratkaisun löytämisestä, voitiin ajatella mitä tahansa. Kuitenkin ehdotusvaatimukset osoittivat Putinilta vilpitöntä tavoitteellisuutta sotatoimien välttämiseksi. Yhdysvallathan hylkäsivät Venäjän ehdotusvaatimukset välittömästi. 

5. Heti sodan alkamisen jälkeen, Venäjä otti yhteyttä Ukrainaan aloittaakseen neuvottelut sodan lopettamiseksi ja modus vivendin (~ yhteiselosopimus erimielisyyksistä huolimatta) laatimiseksi kahden maan välillä. Kiovan ja Moskovan väliset neuvottelut alkoivat Valko-Venäjällä vain neljä päivää sen jälkeen, kun Venäjän joukot olivat saapuneet Ukrainaan. Tuo Valko-Venäjän yhteys (Minsk-sopimuksissa käytetty) korvattiin lopulta sekä Israelin että Istanbulin yhteydellä. Kaikki saatavilla olevat todisteet viittaavat siihen, että Venäjä neuvotteli vakavasti, eikä ollut kiinnostunut Ukrainan alueen itseensä sulauttamisesta, lukuun ottamatta Krimiä, jonka he olivat liittäneet itseensä vuonna 2014, ja mahdollisesti Donbassia. Neuvottelut päättyivät, kun ukrainalaiset Britannian ja Yhdysvaltojen yllyttämänä kävelivät pois neuvotteluista, jotka olivat edistyneet hyvin tuohon asti. 

Tähän samankaltaiseen esitykseen on päätynyt muiden muassa professori Jeffrey Sachs (2025) puheessaan EU:n parlamentissa. Sachsin esitykseen viitattiin jo ennakkoon tässä artikkelissa. 

Lisäksi Putin kertoo, että kun neuvotteluja käytiin ja ne edistyivät, häntä pyydettiin hyvän tahdon eleenä poistamaan Venäjän joukot Kiovaa ympäröivältä alueelta, minkä hän teki 29. maaliskuuta 2022. Ainutkaan lännen hallituksista tai entisistä päättäjistä eivät ole kiistäneet Putinin väitettä siitä, että hänellä ei ole mitään pyrkimyksiä valloittaa koko Ukrainaa. 

6. Jättäessämme Ukraina syrjään, ei ole vähäisintäkään todistetta siitä, että Putin puntaroisi muiden Itä-Euroopan maiden valloittamista. Sen lisäksi, että Venäjän armeija ei ole edes tarpeeksi suuri valloittamaan koko Ukrainaa, vielä vähemmän valloittamaan Baltian maita, Puolaa ja Romaniaa. Lisäksi kaikki nämä maat ovat NATOn jäseniä, mikä merkitsisi lähes varmasti sotaa Yhdysvaltojen ja sen transatlanttisten kanssa. 

[Venäjän puolustusvoimat ovat voimistuneet vuodesta 2022 lähtien. JM erehtyy siinä, kun hän sanoo, että “… mikä merkitsisi lähes varmasti sotaa Yhdysvaltojen … kanssa”. Ei merkitse, sillä Yhdysvallat eivät koskaan ajaudu välittömään sotaan Venäjän kanssa, sillä molemmat sekä USA että Venäjä ovat maailman voimakkaimmin varustautuneita ydinasevaltioita. Washington on käynyt sijaissotaa Moskovaa vastaa Ukrainan kautta, jo kolme vuotta. Itse asiassa sionistien sätkynukke presidentti Donald Trump aloitti ensimmäisellä virkakaudellaan Ukrainan tuntuvan asevarustelun, jolloin tuonelan viikatemies niitti tuhansittain satoaan. Tästä huolimatta nykyisin Trump hokee, että Ukrainan sotaa ei olisi pitänyt koskaan aloittaa. Tuuliviiri pyörii aina Israel-lobbyn tuulien mukaan. Toim. huom.] 

7. Uskottavasti ei kukaan lännessä inttänyt, että Putinilla oli imperialistisia tavoitteita siitä lähtien, kun hän otti vallan vuonna 2000, kunnes Ukrainan kriisi alkoi 22. helmikuuta 2014. Siinä vaiheessa hänestä muodostui yhtäkkiä keisarillinen hyökkääjä (itse muistan tämän yhtäkkisen muutoksen hyvin). Miksi? Koska länsimaiden johtajat tarvitsivat syyn, syyttää häntä kriisin aiheuttamisesta. 

Toimittajan päätelmiä 

Yhdysvalloilla ja sen tietyillä NATO-maista koostuvilla liittolaisilla on ollut imperialistisia tavoitteita, ja on edelleen, Venäjän federaation suhteen. Itse asiassa Yhdysvaltojen johtamalla läntisellä liittoumalla on imperialistisia intressejä koko Aasiaa kohtaan. 

Mutta, jos myös Venäjällä olisi imperialistisia pyrkimyksiä mm. Ukrainan sodan suhteen, niin silloinhan kysymyksessä olisi imperiumien sodasta eli länsivaltioiden ja Venäjän keskinäisestä kamppailusta. Minkä voisi myös muotoilla osuvammin länsivaltioiden konfliktiksi Ukrainan ja Venäjän kautta Aasiaa vastaan. Koska imperiumi on äärellinen hegemonia, voi niitä olla olemassa kaksi samaan aikaan, mutta ilmeisesti niistä toinen on laskeva hegemonia ja toinen nouseva. Nyt vaikuttaa siltä, että Yhdysvaltojen johtama transatlanttinen liittouma on laskeva ja Aasian blokki vastaavasti voimistuva ja kohoamassa globaaliksi hegemoniaksi. 

Venäjä on ainakin osa Aasian imperiumia, mutta Venäjä ei voi olla yksin maailmanjärjestyksen hegemonia (rahkeet eivät yksin riitä). Ja kuten yllä seitsemässä teesissä osoitettiin, Venäjällä ei ole imperialistisia tavoitteita Ukrainan eikä muiden valtioiden suhteen, joten Ukrainan sodassa ei ole kysymyksessä imperiumien sota, vaan Venäjän puolustautumisesta lännen invaasiota vastaan. 

Supossa on myös ymmärretty väärin Washingtonin ja Venäjän välinen geopoliittinen asetelma. Siellä puhutaan Venäjän imperialistisesta hyökkäyssodasta Ukrainaa vastaan. Supon erikoistutkija Petteri Lalu (6.3.2025) kirjoittaa kolumnissaan, että huolimatta Moskovan hyökkäyssodan keskeytymisestä Kiovassa vallitsevan tulitaukosopimuksen myötä, Moskovan olennaiset tavoitteet eivät ole muuttuneet. Moskova pyrkii edelleen puolustuskyvyttömään Kiovaan ja lännen näivettämiseen omien imperialististen tavoitteittensa saavuttamiseksi. Mikäli taistelut jatkuvat, on erittäin todennäköistä, että Moskova selviytyy sodasta seuranneista sisäisistä haasteista ainakin lyhyellä aikavälillä. Jos länsivaltojen tuki Kiovalle heikkenee, on todennäköistä, että sen puolustuskyky alenee huomattavasti jo lähitulevaisuudessa. 

Myös Supon vaikuttajille olisi hyödyllistä tutkia sen kaltaisten kansainvälisen politiikan asiantuntijoiden kirjoituksia, kuten esimerkiksi John Mearsheimer, Jeffrey Sachs ja MacGregori, eikä uskoa Washingtonin ja Brysselin  “asiantuntijoiden” papukaijamaista sotapropagandaa. 

Miksi länsi pyrkii sotaan Venäjän kanssa? 

Otsikon kysymys jakaantuu helposti ainakin kuuteen osa-alueeseen. 

Ensinnäkin kaiken taustalla on Yhdysvaltoihin ja EU:n jäsenvaltioihin hyvin merkittävästi vaikuttavasta Israel-lobbysta ja muista siihen liittyvistä sionistien kansainvälisistä verkostoista (Stephen ja Mearsheimer 2007, Dershowitz 2006, Dulles 1953-59, 99). Nämä verkostot ja ryhmittymät prosessoivat esimerkiksi poliittisilla -, taloudellisilla -, mediallisilla – ja sotilaallisilla sektoreilla, muodostaen niin kiinteän yhteenliittymän Israelin ja Yhdysvaltojen välille, että Israel ja Yhdysvallat muodostavat ikään kuin yhden valtion. Kysymyksessä on siis sionistieliitin maailmanvalta pyrkimyksistä, missä Yhdysvallat liittolaisineen toimivat instrumenttina pitäessään esimerkiksi yllä sijaissotaa Ukrainan kautta Venäjälle (Mearsheimer ja Stephen 2006).  

Yhdysvallat on ollut voimakkain Ukrainan sodan aseistaja, rahoittaja ja kouluttaja, aina vuodesta 2022 alkaen, vuoteen 2024 saakka, jolloin Trump valittiin uudelleen USA:n presidentiksi. Sen jälkeen Yhdysvallat on jatkanut Ukrainan tukemista ja Venäjään kohdistuvia sanktioita. Joskin nykyisin Yhdysvaltojen Ukrainan varustelu on tapahtunut välillisesti Euroopan kautta, jossa EU-valtiot ostavat Yhdysvalloista aseita ja lahjoittavat ne Ukrainalle. Näinhän Suomikin on “järkevänä” tehnyt, ja nyt on maan talous kuralla ja välit rikkoutuneet “ikuisesti” tärkeimpään naapuri maahan, suurvalta Venäjään, mikä on todella “järkevää” ulkopolitiikan hoitoa, paitsi, että Suomessa ei ole omaa ulkopolitiikkaa. 

Kuriositeettina voidaan sanoa, että Yhdysvallat ovat velvolliset korvaamaan omasta rahapussistaan kaikki Ukrainan sodan kustannukset ja jälleenrakentamisen viimeistä ropoa myöten, sillä juuri Yhdysvallat (Israel-lobbyn ja sionistiverkoston kautta) aloittivat Ukrainan sodan. 

Instrumentaalisesti ajatellen Yhdysvallat pyrkii säilyttämään johtoasemansa maailmanjärjestyksen hegemoniana. Tämä on merkittävimpänä syynä Ukrainan sotaan. 

Olen kirjoittanut aikaisemmissa artikkeleissani, että jo kymmenen vuotta sitten kansainvälisen politiikan kentällä kirjoitettiin, että Kiina oli jo tuolloin tietyillä mittareilla maailman talous. Lisäksi Shanghain yhteistyöjärjestö SCO oli voimistunut sotilaallisesti NATO-maiden rinnalle. Jo vuosikymmen sitten johtavat BRICS-maat eli Venäjä, Intia, Kiina, Brasilia sekä Etelä-Afrikka haastoivat kansainvälisen rahoitushallinnan sekä kehityspolitiikan perusteita (Bohler-Muller & Kornegay 2013, xxi-xxviii), (Ravni 2013, 189-202). 

Yhdysvallat ei hyväksy sitä, että sen johtaman kansainvälisen hegemonian hiipuminen on alkanut. Tämän hegemonian romahtaminen on väistämätön prosessi, jota ei edes aggressiivisuus pysäytä. 

Mutta miksi Eurooppa lietsoo edelleen sotaa Venäjää vastaan, vaikka Yhdysvallat on näennäisesti esittänyt tympääntymisen elkeitä Ukrainan tukemisen suhteen? Kuten jo sanottiin, Yhdysvallat harjoittavat tuloksellista liiketoimintaa myymällä aseita poliittisen Euroopan valtioille, jotka lahjoittavat aseet Ukrainalle, että ukrainalaisten kituminen voisi jatkua. 

Poliittisen Euroopan järjettömään sotakiihkoiluun Venäjää vastaan voidaan esittää muutamia syitä:

1. Uuskonservatiivien eli Washingtonin sisä- ja ulkopolitiikkaan vaikuttavien juutalaisjärjestöjen ja Washingtonin ajatushautomoiden toiminnan ansiosta Eurooppaan on iskostettu väärä kuva Venäjästä, jonka mukaan federaatio olisi hyvin aggressiivinen, epäoikeudenmukainen, humanitääristen arvojen polkija ja imperialistisia tavoitteita tavoitteleva. Tämän mukaan Venäjä on valtava uhka naapureilleen, poliittiselle Euroopalle ja kokonaisuudessaan lännelle.
2. Aikamme tiettyjen aktiviteettien tuottamat mädäntyneet antropo- ja sosiologiset teoriat ovat rappeuttaneet henkisesti länsimaiden yhteiskuntia sekä kulttuuria. Tämän johdosta länsivaltioissa vallitsevat tasa-arvo, sukupuolineutraaliuden ja queer (oudon, kummallisen) -suuntauksen ylikorostetut arvot. Puolestaan Venäjän ortodoksinen kulttuuriperintö on juurtunut venäläiseen identiteettiin, historiaan, taiteeseen ja yhteiskuntaan. Pääsääntöisesti Venäjällä koetaan terveellistä hylkimisreaktiota länsimaisia syvälle degeneroituneita “liberaaleja” yhteiskunnallisia ja sosiologisia ilmiöitä vastaan. Tästä syystä länsimaiden kollektiivisena ilmiönä, vallankin vallanpitäjien, opetusmaailman ja viranhaltioiden taholta esiintyy järjetön tarve vaihtaa Venäjän hallintoa länsimaille sopiviin raameihin. Siis myös Venäjän halutaan mädäntyvän henkisesti. Tätä henkistä perikatoa ajavat myös Venäjällä vaikuttavat sionistien (oligarkien) verkostot, mutta Venäjän johtajat ovat kautta aikojen olleet sellaisia, että he ovat noudattaneet tiettyyn pisteeseen näiden ‘verkostojen’ ohjeistusta, mutta sydämeltään he ovat olleet aina uskollisia isänmaalleen ja kansalleen. Siinä on suuri ero länsimaisiin viranhaltioihin nähden.
3. Euroopan suurimpien valtioiden, kuten Saksan, Ranskan ja Britannian vastenmielinen ja merkittävä vihamielisyys Venäjää kohtaan. Muut poliittisen Euroopan valtiot seuraavat näiden suurimpien valtioiden esimerkkiä. Berliinin, Pariisin ja Lontoon aggressiivisuus Moskovaa kohtaan johtuu näihin valtioihin jo historian saatossa pesiytyneistä juutalaisverkostoista. Berliiniä hallitsee sionistiverkostojen miehittämä Washington. Pariisi on täysin kietoutunut mainittuun verkostoon. Tästä on osoituksena se, että mm. Financial Timesin (FT) mukaan Emmanuel Macron on Rothschild-pankkiiri (FT 2017), joka on ylistänyt Ranskan kulttuurillista ja etnistä monimuotoisuutta sekä vaatinut kansalaisia syleilemään globalisaatiota (FT 2017), juuri sen monikulttuurisessa sekä plutokratian viitekehyksessä. Mutta Englanti on puolestaan ollut Talmud-eliitin raiskattavana jo vuosisatoja, minkä juuret johtavat 1600-luvulle, jolloin Talmud-pankkiirien luoma keskuspankki järjestelmä toimi Englannissa. Tuolloin myös mainittujen pankkiirien hallitsema yksityinen Englannin keskuspankki laajensi investointejaan Pohjois-Amerikkaan pääasiassa Hudson Bay Companyn kautta (Goodson 10/2012).
4. Euroopan valtioiden poliittiset johtajat kannattivat ja varustivat Ukrainaa sotaan Venäjää vastaan. Tässä he tekivät suuren ulkopoliittisen virheen ja laittomuuden. Täten Euroopan poliitinen johtajisto ei halua myöntää suurta ulkopoliittista typeryyttään, eikä maanpetoksellista toimintaansa. He haluavat Ukrainan sodan jatkuvan, ettei heidän rikoksensa maataan ja Ukrainaa vastaan paljastuisi.

Toimittajan loppupäätelmät 

Huomautan, että Yhdysvallat on pelkästään instrumentaalinen tekijä kansainvälisen politiikan ja geopolitiikan areenalla. Ovatko Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan murskaavasti vaikuttaneet uuskonservatiivit myös Ukrainan sisällissodan ja Ukrainan sekä Venäjän välisen kriisin taustalla? Huomion arvoista on, että uuskonservatiivien toiminta on sama kuin Washingtonin sisä- ja ulkopolitiikkaan vaikuttavien juutalaisjärjestöjen toiminta. Juutalaismafia on käytännössä valloittanut Yhdysvaltojen talouden, lehdistön ja mediamaailman kokonaisuudessaan sekä strategiset asemat presidentin neuvonantajina, kuin myös tiedusteluelimissä. Tällaisessa asetelmassa Israelin johtajilla on vaarallisen voimakas vaikutus Washingtonin sisä- ja ulkopolitiikkaan (Stephen ja Mearsheimer 2007, Dershowitz 2006, Dulles 1953-59, 99). Tähän viittasi ilmeisesti myös Sachs sanoessaan, että Israelin ja Israel-lobbyn vaikutus Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaan on vaarallista. [Se ei ole vaarallista vain Yhdysvalloille, vaan koko maailmalle, toim. huom.].  

Juutalaisten pankit omistavat Yhdysvaltojen keskuspankin (Federal Reserve), joka huolehtii dollarien “painatuksesta” (yleensä nykyisin käytössä on virtuaaliraha) ja lainaa kyseiset rahat Yhdysvaltain valtiolle. Tämän ansiosta juutalaispankit nauttivat valtavista tuloista riistäen Yhdysvaltoja sekä mahdollistaen jättiläismäisen lahjonnan (Rami n.d.).   

Yhdysvaltojen Pro-Israel lobby, jota kutsutaan myös sionisti- ja Israelin lobbyksi, muodostavat uskomattoman voimakkaan poliittisesti organisoituneen verkoston, jonka tavoitteena on vaikuttaa Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Ulkopoliittisesti mainitun eturyhmän pyrkimyksenä on toimia Israelin hyväksi, mikä on linjassa Israelin hallituksen kanssa. Merkittävimpinä toimijoina Israel-lobbyn liikehdinnässä ovat Amerikan järjestäytyneet ”juutalaiset”. Muita Israel-lobbyyn kuuluvia vaikuttajia, niin kristityistä kuin myös ”juutalaisista” muodostuneet, ovat esimerkiksi American Israel Public Affairs Committee (AIPAC), uuskonservatiivit, Christians United for Israel (CUI) ja kristillinen sionismi, jonka kaltaisia ryhmiä löytyy myös Euroopasta (Mearsheimer ja Stephen 2006).   

Juutalaismafian tarkoituksena on Ukrainan sodalla köyhdyttää Euroopan valtioita ja lietsoa vihamielisyyksiä Euroopan ja Venäjän välille sekä eurooppalaisten ja venäläisten välille ja luoda Ukrainasta Itä-Eurooppaan toinen Israel. Tämä viimeksi mainittu tarkoitus ei näyttäisi nykyisellään onnistuvan. Lisäksi mafialla on päämääränään kolmannen maailmansodan pesäkkeiden sytyttäminen – lähinnä nykyisin Lähi-itään – juutalaismafian maailman vallan saavuttamiseksi.   

Instrumentaalisesti yllä sanottu asettuu Yhdysvaltojen ja sen tiettyjen liittolaisten, NATO-maiden tilille, mutta todellisuudessa tekijöitä ja vastuullisia ovat etenkin juutalaismafia sekä mafian lakeijat.   

Yhdysvallat ylläpitää ja pyrkii vahvistamaan maailmanjärjestyksen hegemoniaansa erilaisilla “rauhaan” pakottamisen operaatioilla. Näiden “ystävällisten” toimenpiteiden tarkoituksena on poikkeuksetta kaataa taloudellisesti riippumattomien ja itsenäisten valtioiden hallituksia sekä korvata ne Yhdysvaltojen asettamalla “demokraattisella” ja uusliberalistisella hallituksella. Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten operaatioiden jäljiltä jää ympäri maailmaa savuavia raunioita, kuolleiden ihmisten ja eläinten raatoja sekä tuhottuja viljelysmaita rakennuksineen. Tällaista tapahtuu poikkeuksetta siellä missä Yhdysvallat on liittolaisineen touhunneet.   

Mearsheimerin ja Sachsin julkaisuista selviää Yhdysvaltojen geopoliittinen osallisuus Ukrainan sotaan, eli NATOn itälaajeneminen, jonka on ollut tarkoituksena palvella Yhdysvaltojen johtaman maailmanjärjestyksen hegemonian ylläpitämistä ja vahvistamista.   

Kuten Sachs puheessaan huomauttaa, Euroopan ei pidä lietsoa sotaa Venäjää vastaan, eikä rientää Kiovaan villitsemään tilannetta, vaan eurooppalaisten poliittisten johtajien olisi mentävä Moskovaan neuvottelemaan rauhasta ja niin muodoin keskustelemaan poliittisten ja taloudellisten suhteiden avaamisesta Euroopan sekä Venäjän välille. Tällaista diplomatiaahan Eurooppa nykyisin tarvitsee. Euroopan ei pitäisi puhua ydinasepelotteen kehittämisestä, vaan kukin Euroopan valtion täytyisi ottaa itse vastuu puolustuksestaan ja ulkopolitiikastaan. 

Markku Juutinen 

Lähteet 

TASS (12.11.2025). Vucic says Europe is preparing for war with Russia – World. https://tass.com/world/2042337  

Alice Scarsi (11/2025). News-Politics | Express. Starmer slaps down Trump’s plan for Ukraine peace | Politics | News | Express.co.uk https://www.express.co.uk/news/politics/2137328/keir-starmer-donald-trump-ukraine-peace-plan-russia-war  

Mearsheimer, John J. (5.8.2024). Who Caused the Ukraine War? https://mearsheimer.substack.com/p/who-caused-the-ukraine-war  

Brzezinski, Zbigniew (1997). The Grand Chessboard – American Primacy and Its Geostrategic Imperatives. New York: Basic Books.    

Jeffrey Sachs (2024). Maailmankuulun asiantuntijan järisyttävä paljastus Ukrainan ja Venäjän kriisistä. (https://www.youtube.com/watch?v=cHVrSIpOjfc)     

Moisio, Sanna (n.d.): Synnystä häpeän kauttauudelleenpolitisoitumiseen– Viisi näkökulmaa geopolitiikkaan. https://journal.fi/tt/article/view/57994/19718   

Jeffrey Sachs (2025). Professori Jeffrey Sachs avaa Ukrainan sodan taustat luennollaan EU parlamentissa. Suomentanut: Sami Antinniemi (27.3.2025). https://www.youtube.com/watch?v=aEHEw8JjD9M    

Alkuperäinen haastattelu: Ilkka Tiainen (11/2023). Posi TV. EVERSTI DOUGLAS MACGREGOR -11.11.2023 HAASTATTELU. https://injektiopiikki.com/2023/11/16/eversti-douglas-macgregor-11-11-2023-haastattelu/    

Hutchinson, Walter: Kansakuntien vaiheet IV: Keski- ja Pohjois-Eurooppa. 446. Suomentanut Eino E. Suolahti, Antero Manninen ja Kalle Salo. WSOY, 1952. 

Lalu, Petteri (6.3.2025). Supo. Kolumni: Imperialistinen Venäjä tavoittelee Ukrainan alistamista ja lännen heikentämistä. 

https://supo.fi/en/-/kolumni-imperialistinen-venaja-tavoittelee-ukrainan-alistamista-ja-lannen-heikentamista

Bohler-Muller & A. Kornegay, Jr (2013). Prologue: How Did We Get Here? Teoksessa Francis A. Kornegay Jr & Narnia Bohler-Muller (toim.), Layng the BRICS of the New Global Order. From Yekaterinburg 2009 to Ethekwini 2013. Pretoria: Africa Institute of South Africa. s. xxi-xxviii. 

Thakur, Ravni (2013). Theorising Brics: Institutionalisation and Cooperativ Agendas. Teoksessa Francis A. Kornegay Jr & Narnia Bohler-Muller (toim.), Layng the BRICS of the New Global Order. From Yekaterinburg 2009 to Ethekwini 2013. Pretoria: Africa Institute of South Africa. s. 189-202. 

Financial Times (2017). Le Pen steps up anti-immigration rhetoric ahead of French election. https://www.ft.com/content/967daaae-2412-11e7-8691-d5f7e0cd0a16 

Financial Times (2017). Emmanuel Macron’s Rothschild years make him an easy election target. https://www.ft.com/content/9bd62502-12cf-11e7-b0c1-37e417ee6c76 

Goodson, Stephen (10/2012). The HiddenOrigins Of theBankofEngland. https://barnesreview.org/pdf/TBR2012-no5-4-14.pdf 

Stephen, Walt ja Mearsheimer, John (2007). The Israel Lobby. Audio Renaissance, a division of Holtzbrinck Publishers LLC.    

Dershowitz, Alan (2006). Debunking the Newest – and Oldest – Jewish Conspiracy: A Reply to the Mearsheimer-Walt “Working Paper”. (https://sites.hks.harvard.edu/research/working_papers/dershowitzreply.pdf)    

Dulles, John Fpster (1953-1959). USA:n ulkoministeri; D. Neff 1995/2002, Fallen Pillars: U.S. Policy Towards Palestine and Israel Since 1945, s. 99. 

Rami, Ahmed (n.d.). Radio Islam. Who Controls the Federal Reserve? | Jewish Influence in America. https://islam-radio.net/islam/english/jewishp/usa/JIA-Federal-Reserve.htm 

Mearsheimer, J. and Stephen, W. (2006). London Review of Books; Walt The Israel Lobby. (https://www.lrb.co.uk/v28/n06/john-mearsheimer/the-israel-lobby)