Mistä juutalaisten rooli poliittisessa eliitissä johtuu, osa 1

Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama on päättänyt nimetä juutalaisen Merrick Garlandin korkeimman oikeuden tuomariksi, mikä on herättänyt keskustelua juutalaisten suhteettoman suuresta edustuksesta maan oikeusjärjestelmässä.

Mikäli Garland astuu virkaan, 45 % korkeimman oikeuden tuomareista on juutalaisia, vaikka juutalaisten osuus Amerikan väestöstä on alle 2 %.

Tuomareista 55 % on roomalaiskatolilaisia, vaikka he edustavat 30:a prosenttia väestöstä. Yhdysvallat on protestanttien aikoinaan perustama maa, mutta yksikään elokuun tuomarikaartiin kuuluvista ei ole protestantti.

On myös tärkeä huomata, että juutalaisten vaikutusvalta on vain kasvanut viime aikoina. Kolmesta viimeisimmästä tuomarista kaksi ovat juutalaisia.

1900-luvun alkupuoliskolla vasemmistojuutalaiset ja muut liberaalit valittivat kovaan kääneen niin sanotusta WASP-väestöstä (valkoiset anglosaksiprotestantit). ”Waspien” väitettiin nauttivan erityisistä etuoikeuksista ja syrjivän muita väestöryhmiä. Kun wasp nimitettiin korkeimman oikeuden johtoon, valittivat liberaalit näiden ”yliedustuksesta” poliittisissa valta-asemissa.

Nyt kun juutalaiset ovat syrjäyttäneet waspit kokonaan esimerkiksi korkeimmassa oikeudessa, ei yksikään liberaali tai juutalaisjärjestö valita enää ”syrjinnästä” tai tietyn etnisen ryhmän ”yliedustuksesta”.

Oletusarvo on, ettei miljoonien amerikkalaisten waspien joukosta yksinkertaisesti löydy tarpeeksi hyviä lakimiehiä, minkä vuoksi korkein oikeus täyttyy nyt kokonaan toisenlaisesta aineksesta. Mikäli tämä olisi totta, olisi kyseessä täysin ainutlaatuinen, muutamassa vuosikymmenessä tapahtunut etnokulttuurillinen rappio.

Mikäli joku yrittäisi aloittaa julkista keskustelua esimerkiksi juutalaisten yliedustuksesta korkeimmassa oikeudessa, tultaisiin hänet torppaamaan väittämällä, että kyse on vain ammattitaidosta. Virallisen totuuden mukaan länsimaat ovat korruptiosta vapaita meritokratioita (nyt kun waspit on syrjäytetty), joissa parhaat virat kohdistetaan taitavimmille yksilöille.

Vaikka tuhannet waspit valmistuvat parhaista oikeustieteellisistä, voittavat akateemisia palkintoja ja kirjoittavat jatkuvasti artikkeleita arvostetuimpiin alan julkaisuihin, ei heille ole sijaa vallan ytimessä. Virallisen totuuden mukaan tämä johtuu vain siitä, etteivät valkoiset protestantit ole lopulta tarpeeksi ammattitaitoisia.

Onko kyse kuitenkaan vain meritokratiasta ja ammattitaidosta? Garlandin ja hänen juutalaisen kollegansa Elena Kaganin julkaisut eivät suinkaan ole alansa kärkeä. Heidän oikeustieteelliset kirjoituksensa ovat keskinkertaisia artikkeleita ja monografeja. On julkinen salaisuus, että Kaganin urakehitystä edisti roimasti se, että hän oli Harvardin yliopiston juutalaisen johtajan, Larry Summersin ystävä.

Summers teki Kaganista Harvardin yliopiston oikeustieteellisen dekaanin, vaikka Kaganilta puuttuivat nimityksen edellyttämät laatujulkaisut. Summers on värikäs hahmo; lyhyen virkakautensa aikana hän kävi jatkuvasti raivokasta sotaa niitä vastaan, jotka kritisoivat Israelin politiikkaa avoimesti yliopistolla.

On luonnollista, että ihmiset suosivat itsensä kaltaisia. Niin tekevät paitsi juutalaiset myös esimerkiksi protestantit. On myös totta, että kaikki juutalaiset eivät ole upporikkaita menestyjiä.

Nepotismin eli omien sukulaisten (tai laajemmin etnisen ryhmän) suosimisen synnyttämä korruptio on kuitenkin kasvava ongelma. Nyt kun valta on korkeimmassa oikeudessa väestöllisesti historiallisen keskittynyttä, kasvaa väärinkäytöksien ja korruption riski huimasti. Tämä uhkaa niin politiikkaa, taloutta kuin yksilönvapautta koskevia yhteiskunnallisia toimintoja. Uhkakuvilla on suora yhteys esimerkiksi Yhdysvaltojen sotaisaan Lähi-idän-politiikkaan sekä sosioekonomisen rappion leimaamaan sisäpolitiikkaan.

Liberaalien ja vasemmistolaisten mukaan puhe ”juutalaisongelmasta” syntyi satoja vuosia sitten, kun antisemitistiset valtiot ja kristitty valtaväestö vainosivat syystä tai toisesta juutalaisia. ”Juutalaisongelma” on yritetty ratkaista esimerkiksi myöntämällä juutalaisille kansalaisuus (esimerkiksi Ranskan vallankumouksen jälkeen), pyrkimällä sulattamaan juutalaiset osaksi valtavirtakulttuuria, sosialistisella politiikalla sekä rakentamalla Palestiinaan rotuerotteluun pohjautuva juutalaisvaltio.

Enää ”juutalaisongelmasta” ei julkisesti puhuta. Nyt Yhdysvalloissa vallitsee ”amerikkalaisongelma”: Miten pieni etninen eliitti kykenee käyttämään laajaa yhteiskunnallista vaikutusvaltaansa vahvistaakseen poliittista asemaansa entisestään, hiljentääkseen kriitikot ja lobatakseen vieraan valtion (Israelin) intressejä palvelevaa ulkopolitiikkaa?

Kaikki korkeissa viroissa työskentelevät juutalaiset eivät toki myötäile julkisesti suurten sionistijärjestöjen (kuten Presidents of the Major American [sic] Jewish Organizationsin) äärimmäisiä poliittisia kantoja. Erittäin harva vaikutusvaltaisessa asemassa työskentelevä juutalainen kuitenkaan myöskään vastustaa avoimesti suurten juutalaisjärjestöjen äärisionismia.

Toisinajattelijat leimataan usein ”itseään vihaaviksi juutalaisiksi”, jotka eristetään tehokkaasti yhteisöstä, mikä vaikeuttaa huomattavasti heidän urakehitystään.

”Valittu kansa”: myytti ylivertaisesta älystä ja ammattitaidosta

Selvittääksemme, kuinka Israel-lobby on onnistunut saavuttamaan nykyisen valta-asemansa, on meidän analysoitava väitettä, jonka mukaan menestys johtuu yksinkertaisesti juutalaisten ylivertaisesta ammattitaidosta.

Usein väitetään, että juutalaiset menestyvät meriittiensä ja huippuälykkyytensä vuoksi. Juutalaisten ”ainutlaatuiseen älykkyyteen” perustuvat argumentit tukevat Talmudin ja äärisionistien väitettä siitä, että juutalaiset ovat ”Jumalan valittu kansa”, joiden kohtalo on hallita muita, alempia kansoja.

Juutalaisten älykkyyttä painottava meritokratia-argumentti on klassinen kehäpäätelmä: juutalaiset ovat rikkaita, koska he ovat talousneroja. Israel-kiihkoilijat omistavat amerikkalaisen valtamedian, mikä todistaa, että juutalaiset mediamogulit ovat alansa parhaita ja että Israelin politiikka on eettistä. Äärisionistien esiinmarssi politiikassa, korkeakouluissa ja rahoitusmarkkinoilla osoittaa, että juutalaiset ovat älykkäämpiä, ahkerampia ja aikaansaavampia kuin muut.

Jotta argumenttien uskottavuutta voisi arvioida, on verrattava juutalaisten yhteiskunnallista asemaa heidän todellisiin saavutuksiinsa. On esimerkiksi selvitettävä, miten juutalaisten rooli rahoitusmarkkinoilla on vaikuttanut Yhdysvaltojen poliittiseen kehitykseen, hyvinvointiin ja moraalikäsityksiin.

Mikäli tutustumme juutalaisten vaikuttajien akateemiseen taustaan ja todellisiin saavutuksiin, selviää nopeasti, että kunniamainintojen ja julkisissa virkatehtävissä tehdyn työn välillä vallitsee hämmentävän räikeä epätasapaino.

Klassinen esimerkki on tietysti Amerikan keskuspankin entinen johtaja, juutalainen Alan Greenspan, joka syöksi valtion historialliseen finanssikriisiin vapauttamalla rahoitusmarkkinat. Greenspania seurasi toinen juutalainen, Benjamin Bernanke, joka johti miljardien dollareiden ”pelastusoperaatiota”. Bernanke syyti surutta veronmaksajien rahaa pankeille samalla, kun miljoonat amerikkalaiset menettivät kotinsa.

Greenspan ja Bernanke opiskelivat molemmat eliittikouluissa ja voittivat useita palkintoja – ja ajoivat koko yhteiskunnan kriisiin. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut itse kärsiä tekemistään virheistä, vaan koko talouskriisin taakka sysättiin tavallisten työntekijöiden ja yrittäjien harteille.

Valtiovarainministeriö

Juutalainen Stuart Levey oli Amerikan valtiovarainministeriön ensimmäinen terrorismista ja finanssitiedustelusta vastannut alivaltiosihteeri. (Virka oli sionistisen AIPAC-lobbausjärjestön kehittämä ja Leveylle varta vasten räätälöity.)

Levey valmistui Harvardista summa cum laude- ja magna cum laude –arvosanoilla. Saatuaan viran Levey keskittyi monomaanisesti lobbaamaan talouspakotteita Israelin vihaamaa Irania vastaan. Kun alivaltiosihteeri keskittyi Israel-politiikan tekemiseen, meksikolaiset, kolumbialaiset, perulaiset ja keskiamerikkalaiset narkoterroristit saivat kaikessa rauhassa pestä joka vuosi satoja miljardeja dollareita huumerahaa amerikkalaispankkien kautta.

Lisäksi Israelin kanssa liittoutuneen Saudi-Arabian virkamiehet saivat jatkaa islamistiterroristien rahoittamista. Heitä ei rangaistu edes Amerikassa tehtyjen iskujen jälkeen.

Leveyn jälkeen virkaan nimettiin juutalainen David Cohen – kukapa muukaan! Cohen jatkoi edeltäjänsä jalanjäljissä. Korruptioon, asiakkaiden huijaamiseen, veronkiertoon ja rahanpesuun erikoistuneet monikansalliset pankit ja korporaatiot saivat jatkaa rikollista toimintaansa vailla rangaistusten pelkoa.

Cohen omistautui kokonaan Israelin palvelemiselle; hän vaati Iran-pakotteiden koventamista ja Iranin ydinenergiaohjelman sabotointia kaikin mahdollisin keinoin.

Ulkopolitiikka

Clintonin ajoista aina Bushiin ja Obamaan asti Yhdysvallat on käynyt lukuisia sotia Lähi-idässä. Uhrit ovat olleet lähes aina sekulaareja muslimimaiden hallituksia, jotka ovat vastustaneet palestiinalaisten raakaa sortoa Israelissa.

Monet tärkeimmistä sotapolitiikan arkkitehdeistä ovat olleet vaikutusvaltaisia juutalaisia, joiden kotiseinät ovat täynnä huippuyliopistojen diplomeja.

Amerikan ”akateemisena eliittinä” itseään pitävä ryhmä on häikäilemättömästi väärentänyt ”todisteita”, joiden nimissä Yhdysvallat nuiji Irakia viimeiset 13 vuotta sekä Afganistania 15 vuotta ja joiden nimissä myös Libya ja Syyria murskattiin. ”Akateemisesti ansioituneiden” päättäjien politiikka on johtanut ISIS:n nousuun sekä kymmenienmiljoonien ihmisten pakolaistulvaan Lähi-idässä, läntisessä Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa.

Ketkä siis ovat surkeasti epäonnistuneiden ristiretkien takana? Ulkopoliittisen eliitin kärjessä paistattelee juutalainen Elliott Abrams, Harvardin yliopiston oikeustieteen tohtori. On virallisesti tunnustettu tosiasia, että Abrams valehteli suoraan Yhdysvaltojen kongressille roolistaan niin sanotussa Iran-Contra-skandaalissa. Abramsin johdolla Yhdysvallat tuki häikäilemättömästi Nicaraguan, Guatemalan, El Salvadorin ja Hondurasin diktatuureja, mikä johti 250 000 keskiamerikkalaisen siviilin massamurhaan.

Lukemattomat ihmisoikeusrikokset eivät ole kuitenkaan lianneet Abramsin mainetta. 2002–2009 hänet palkittiin kansallisen turvallisuuden neuvonantajan tittelillä. Abrams alkoi tehtailla välittömästi uusia petoksia, ja hän väärensi ”todisteet” Irakin hallituksen ja äärijärjestön al-Qaidan ”yhteistyöstä”. Lisäksi Abrams levitti juutalaisvaltio Israelin valheellista ”tiedustelutietoa”, jonka mukaan Saddam Hussein olisi valmistanut joukkotuhoaseita.

Kun joukkotuhoaseet paljastuivat valheeksi, juutalainen Paul Wolfowitz asettui tukemaan heimoveljeään Abramsia ja kutsui joukkotuhoasekeskustelua ”häviävän pieneksi historialliseksi yksityiskohdaksi”. Tämä ”yksityiskohta” johti Irakin sotaan ja veriseen vallankaappaukseen.

Abrams työskenteli Bushin ja Cheneyn rinnalla Valkoisessa talossa samalla, kun hänen juutalaistaustaiset rikoskumppaninsa Wolfowitz ja Douglas Feith kontrolloivat Lähi-idän-politiikkaa Pentagonista käsin. Yhdessä he muodostivat Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa kontrolloineen Israel-troikan, joka oli vastuussa Irakin hallinnon ja sosiaalisen infrastruktuurin tuhosta sekä ISIS:n noususta.

Yksikään ”troikan” jäsenistä ei ole tietenkään koskaan joutunut oikeuteen vastaamaan yli miljoonan irakilaisen teurastuksesta. He ovat edelleen osa Yhdysvaltojen eliittiä – alansa ”ammattitaitoisinta” kärkikastia.

Tohtori Paul Wolfowitz ansaitsi kannuksensa Cornellin ja Chicagon yliopistoissa. 1980-luvulla hallitusuransa alkuaikoina hänen turvallisuusselvityksensä kumottiin väliaikaisesti, sillä hän oli välittänyt salaisia asiakirjoja Israelin agenteille. Juutalaisen Wolfowitzin valtiopetos kuitattiin lopulta ”harmittomana nuoruuden hairahduksena”. 2001–2005 hän työskentelikin jo Yhdysvaltojen varapuolustusministerinä. Wolfowitz oli armoton sotahaukka, joka vaati sotilaallisia iskuja Irakiin, Syyriaan, Iraniin, Libanoniin ja Libyaan.

Wolfowitz valehteli Yhdysvaltojen kongressille ja Bushin hallinnolle, että sodat Irakissa ja Afganistanissa tulisivat olemaan lyhyitä ja edullisia. Hän väitti naama peruslukemilla, että ”sodat tulisivat maksamaan itsensä takaisin” paikallisilta ryövättyjen luonnonresurssien ja ”uudelleenrakentamissopimusten” vuoksi. Todellisuudessa sodat maksoivat kymmenientuhansien amerikkalaissotilaiden hengen sekä yli biljoona dollaria puolustusmenoina. Ne ovat jatkuneet toistakymmentä vuotta, eikä tunnelin päässä näy valoa. Jäljelle on jäänyt vain miljoonia pakolaisia ja tuhansia terroristeja.

Myös Israel-troikan Feithin akateemiset saavutukset ovat vakuuttavia; hän on oikeustieteen tohtori Harvardista (magna cum laude).

Hän teki tiivistä yhteistyötä israelilaisvakoojien kanssa väärentäessään ”todistusaineistoa” Saddam Husseinin ydinaseohjelmasta. Feith perusti Pentagoniin komealta kalskahtavan Office of Special Plans (OSP) –viraston, joka alkoi pian kuhista israelilaisia virkamiehiä. Eräs entinen Pentagon-virkamies on muistellut, kuinka vastenmielinen koko asetelma oli; hänen mukaansa israelilaisia virtasi sisään ja ulos OSP-tiloista ”kuin bordellin asiakkaat lauantai-iltana”.

Feithin suursaavutuksiin lukeutuu Irakin Baath-puolueen murskaaminen, minkä seurauksena koko maan poliisijärjestelmä, armeija, koululaitos sekä sosiaali- ja terveystoimi luhistuivat. Käytännössä kaikki irakilaisvirkamiehet joko erotettiin tehtävistään tai sitten he ”katosivat”. Peruspalvelut hävitettiin muun yhteiskunnan mukana. Jopa Mesopotamian arkeologiset aarteet tuhottiin tai myytiin laittomasti länsimaalaisille keräilijöille.

Ei ihme, että amerikkalaiskenraali Tommy Franks kutsui juutalaista ”oikeustieteen tohtori” Feithiä ”typerimmäksi kusipääksi koko maailmassa”.

Troikan varjossa työskenteli ”mysteerinen” veteraanimanipuloija Richard Perle, juutalainen hänkin. Perlen tausta oli Etelä-Kalifornian ja Princetonin maineikkaissa yliopistoissa. Hänellä ei ollut sotilaallista kokemusta, mutta siitä huolimatta hänet nimitettiin johtamaan Israelin nimissä käytyjä sotia Irakista Syyriaan ja Libyaan. Luonnollisesti hän on vaatinut myös Iranin tuhoamista juutalaisten ”turvallisuuden” nimissä.

Eliitin mielestä ei ole lainkaan epäilyttävää tai turvallisuuspoliittisesti riskialtista, että hän on toiminut neuvonantajana niin Bushille kuin Sharonille ja Netanjahullekin.

Troikkaa ja Perleä on tukenut juutalainen tohtori Dennis Ross, joka on Kalifornian yliopiston (Los Angeles) kasvatti. Hän on työskennellyt myös Harvardissa yhteiskuntatieteiden opettajana. Ross perusti juutalaisen äärisionistiystävänsä Martin Indykin kanssa AIPAC-rahoitteisen Washington Institute for Near East Policy –ajatushautomon. Poliitikon on turha hakea huippuvirkoja Washingtonissa ilman sionististen lobbausjärjestöjen ja ajatushautomoiden tukea.

Ross toimi Clintonin ”Lähi-idän-koordinaattorina” ja varmisti, ettei Israelin tarvitsisi luovuttaa laittomasti miehittämiään alueita takaisin. Yhtälöön kuului kiinteästi se, että amerikkalaiset veronmaksajat pantiin rahoittamaan Israelin rikollista politiikkaa. Rossia alettiin pian kutsua ”Israelin lakimieheksi”, sillä hän pyrki oikeuttamaan juutalaisvaltion verisimmätkin ihmisoikeusrikokset kansainväliselle yhteisölle.

Ross varmisti, etteivät Camp Davidin vuoden 2000 kokouksen sopimukset sitoneet juutalaisia, vaikka Clinton oli pitänyt kokousta diplomaattisen uransa kohokohtana. Rossin ja Indykin AIPAC lobbasi ankarasti Irakin sodan puolesta, tuki Israelin hyökkäystä Libanoniin ja puolusteli miehitetyn Länsirannan laittomien siirtokuntien rotuerottelupolitiikkaa.

Obaman kaudella Ross toimi ”Persianlahden ja Lounais-Aasian erikoisneuvonantajana” ulkoministeri Hillary Clintonin alaisuudessa. Hän vastusti järjestelmällisesti diplomaattisten suhteiden parantamista Iranin ja Afganistanin kanssa.

Indyk on filosofian tohtori Australian kansallisesta yliopistosta. Hän on toiminut AIPAC:n johtotehtävissä. AIPAC on Israelin viides kolonna Yhdysvalloissa. Indykillä on Australian, Israelin ja Yhdysvaltojen kansallisuudet. Kun presidentti Clinton nimitti hänet Yhdysvaltojen Israelin suurlähettilääksi, käytiin vakavaa keskustelua siitä, tulisiko julkisionisti välittämään amerikkalaisia valtionsalaisuuksia juutalaisvaltiolle.

Indyk onkin Amerikan historian ensimmäinen suurlähettiläs, jonka turvallisuusselvitys kumottiin luottamuspulan vuoksi.

Upporikkaan Israel-lobbyn ankaran painostuksen vuoksi Indykin turvallisuusselvitys lopulta kuitenkin palautettiin. Hänestä tehtiin myöhemmin vieläpä Amerikan apulaisulkoministeri! Indykin erityisalaa on tietysti Lähi-idän politiikka; hän on toiminut Israelin propagandatorvena ja vaatinut Irakin pommittamista ja Iranin kauppasaartoa.

Indyk on sabotoinut koko uransa ajan Israelin ja Palestiinan rauhanneuvotteluita. Lisäksi hän varmisti, ettei Irakin sotaa kyetty estämään ajoissa diplomaattisin keinoin. Hänen Israel-alisteinen politiikkansa on maksanut Yhdysvalloille satojamiljardeja dollareita, jotka se olisi voinut netota käymällä kauppaa Iranin kanssa.

Vaikka Indyk on aina osoittanut laittavansa Israelin Yhdysvaltojen edelle, Obama nimitti hänet 2013–2014 Yhdysvaltojen [sic] erikoislähettilääksi Israelin ja Palestiinan välisiä neuvotteluita varten.

Indykin täytyi esittää ”puolueetonta diplomaattia”, mutta käytännössä hän vain varmisti sen, että Israel sai liittää yhä uusia palestiinalaisalueita etnisesti puhdistettuihin siirtokuntiinsa Länsirannalla.

 

Magneettimedia julkaisee piakkoin artikkelin toisen osan; sen aiheisiin lukeutuu juutalaisten rooli Yhdysvaltojen epäonnistuneessa talouspolitiikassa. Lue alkuperäinen artikkeli kokonaisuudessaan The Unz Review’n sivuilta!