Muammar Gaddafin Vihreä kirja, osa 3

Magneettimedia julkaisee osissa suomennoksemme Libyan entisen johtajan, Muammar Gaddafin, Vihreästä kirjasta. Kirjan julkaisu ei suinkaan tarkoita sitä, että Magneettimedia allekirjoittaisi kaikkia sen väitteitä. Suomensimme kirjan, koska se auttaa ymmärtämään maailmanpolitiikan lähihistoriaa. Lue myös osat 1 ja 2!

Kansalaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä, olivatpa hänen ajatuksensa kuinka hulluja tahansa. Myös erilaisilla yhteisöillä on oikeus sananvapauteen.

Yhteiskunta koostuu yksilöistä ja erilaisista yhteisöistä. Ne edustavat itseään, eikä niiden toiminnan tai puheiden pohjalta voi tehdä pitkälle meneviä yleistyksiä koko yhteiskunnasta.

Yhteiskunta ilmaisee itseään lehdistön ja muiden mediojen kautta. Lehdistö ei siis edusta ihanteellisessa tilanteessa vain tietyn yksilön tai yhteisön intressejä, minkä vuoksi median yksityisomistus ei ole perusteltua.

Useimmissa maissa sanomalehdet edustavat yksityisten omistajiensa näkemyksiä (vaikka lehdistö väittäisi pyrkivänsä objektiivisuuteen). Tällaisessa järjestelmässä olisi valehtelua väittää, että media antaa äänen koko yhteiskunnalle.

Median yksityisomistus sotii kansanvallan periaatteita vastaan, koska se antaa pienelle ryhmälle vallan manipuloida yhteiskunnallista keskustelua. Toisaalta yksityisillä ihmisillä on oikeus ilmaista itseään mitä tahansa kanavaa pitkin.

Kaupallisten yhtiöiden omistamat sanomalehdet ovat viimekädessä omistajiensa propagandavälineitä.

Mikäli lääkärit julkaisevat yhdessä lehden, tulee lehden keskittyä vain ja ainoastaan lääketieteeseen. Sama periaate pätee myös muihin ryhmiin: mikäli yksityiset tahot ilmaisevat itseään median kautta, ei heidän tule valehdella, että heidän tiedotusvälineensä edustaisi koko yhteiskuntaa.

Millainen on aidosti demokraattinen lehdistö? Sen omistaa kansankomitea, jossa on edustajia yhteiskunnan kaikilta aloilta. Vain näin voidaan varmistaa, että kaikkien kansalaisten ääni pääsee mediassa kuuluviin. Näin ratkaistaan myös ihmiskuntaa kauan vaivannut kysymys lehdistönvapaudesta.

Lehdistönvapauden ongelmaa ei voida ratkaista, ellei yhteiskunta ole ensin ratkaissut demokraattisen järjestäytymisen ongelmaa.

Kuten aiemmin tässä kirjassa totesimme, demokratian ongelma voidaan ratkaista vain järjestäytymällä kansankokousryhmiksi, kansankomiteoiksi sekä yleiseksi kansankongressiksi.

Elämme massojen aikakaudella. Kaikki puhuvat innoissaan demokratiasta ja tasa-arvosta. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin riski vajota kaaokseen ja tyranniaan. Yhteiskunnallinen kaaos voisi johtaa lopulta vanhanaikaisten luokka-, puolue- ja uskonlahkotaisteluiden uudelleensyttymiseen tai yksinvaltijaan nousuun.

Mikäli yhteiskunta ei ole järjestäytynyt demokraattisesti, maassa vallitsee vahvimman laki.

Kolmannen universaalin teorian talouspoliittinen pohja

Olemme nähneet lähihistoriassa monia esimerkkejä siitä, kuinka eri yhteisöt ovat pyrkineet ratkaisemaan työn ja palkkauksen (eli tuottajien ja omistajien sekä työläisten ja työnantajien välisen suhteen) ongelman.

Erilaisia työehtosopimuksia on kehitetty. On määritelty työpäivän pituus, ylityökorvaukset, minimipalkka, voitonjakoperiaatteet, työläisten mahdollisuudet osallistua päätöksentekoon, irtisanomissuoja, sosiaaliturva, lakko-oikeus ja niin edelleen.

Myös omistuksen ongelma on pyritty ratkaisemaan. Yksityistä omaisuutta on kansallistettu ja epäoikeudenmukaiseen voitonjakoon on puututtu. Mikään ei ole kuitenkaan ratkaissut tyydyttävästi työn ja palkkauksen ongelmaa, vaikka työntekijöiden asema onkin paljon parempi kuin edellisillä vuosisadoilla.

Teollisen vallankumouksen jälkeen työntekijöille taattiin palkkaukseen ja työehtoihin liittyviä oikeuksia, joita ammattiliitot alkoivat puolustaa. Tämäkään ei kuitenkaan estänyt uusien talouspoliittisten ristiriitojen syntyä.

Palkkaukseen liittyvät parannukset paransivat joitain oireita mutta eivät itse tautia. Ne olivat pikemminkin hyväntekeväisyyttä kuin todellinen taloudellinen uudistus.

Miksi työläiset ansaitsevat palkkaa? Koska he valmistavat tuotteita, joista on taloudellista hyötyä työnantajille. Toisin sanoen työntekijät eivät kuluta tuotostaan vaan heidät pakotetaan myymään tuotoksensa työnantajalle. Olipa palkka kuinka hyvä tahansa, palkansaajat ovat aina tietyssä mielessä orjia.

Palkansaajat ovat orjia riippumatta siitä, työskentelevätkö he yksityisellä tai julkisella sektorilla. Tämä pätee käytännössä kaikissa maissa – niin vasemmiston kuin oikeistonkin hallitsemissa valtioissa. Jopa julkinen sektori antaa työntekijöille palkkaa tavalla, joka muistuttaa lähinnä hyväntekeväisyyttä.

Epäoikeudenmukaisessa järjestelmässä työläinen ei saa siis nauttia suoraan omasta tuotoksestaan. Hän on palkkaorja, olipa työnantaja sitten yksityinen yritys tai valtio.

Oikeudenmukaisessa järjestelmässä omistusoikeuksista päättävät demokraattiset kansankokoukset ja kansankomiteat. Muussa tapauksessa omistamisen monopoli siirtyy aina pienelle luokka-, puolue-, heimo- tai esimerkiksi sukueliitille.

Perinteisen palkkajärjestelmän kumoaminen

Talousongelma ratkaistaan kumoamalla perinteinen palkkajärjestelmä. Yhteiskunnan on palattava luokkajakoa edeltäneeseen työkulttuuriin. Tämä on ainut luonnollinen ratkaisu työ- ja omistuskysymyksiin.

Luonnollisessa järjestelmässä ihmiset kuluttavat suurin piirtein saman verran kuin tuottavat. Luonnollisessa järjestelmässä yksi luokka ei voi siis riistää toista ja keskittää omaisuutta julkisen edun vastaisesti.

Taloudellinen tuotanto on aina koostunut muutamista perustavista tuotannontekijöistä, muun muassa raaka-aineista, pääomasta ja työvoimasta. Koska tuotanto vaatii yhteistyötä (tehtaat eivät toimi ilman työvoimaa ja raaka-aineita), tulee voitot jakaa tasaisesti tuotannontekijöitä tarjonneiden välillä. Mikäli tuotantoon vaaditaan kaksi tuotannontekijää, voitot jaetaan puoliksi; mikäli tuotannontekijöitä on kolme, tuotot jaetaan tasaisesti kolmeen osaan ja niin edelleen.

Ihmiskunnan historian hämärissä tuotannontekijöitä oli usein vain kaksi: raaka-aineet ja työvoima. Teknologian kehittyessä tuotantoon tulivat mukaan myös esimerkiksi eläimet ja koneet. Myös raaka-aineita kehitettiin ja niistä tuli entistä monimutkaisempia ja kalliimpia. Työvoiman täytyi kouluttautua yhä enemmän, kun tiede otti harppauksia eteenpäin.

Vaikka tuotannontekijät ovat laadullisesti ja määrällisesti muuttuneet, niiden rooli on pysynyt melko samanlaisena.

Entisaikoina sepät käyttivät rautamalmia takoessaan alkukantaisia kirveitä ja keihäitä. Nykyään insinöörit käyttävät samaa kiveä hyödykseen rakentaessaan monimutkaisia koneita. Hevoset ja kamelit on suurilta osin korvattu tehtailla.

Kaikesta tästä huolimatta tuotannontekijöiden rooli on pysynyt samana. Sen vuoksi voimme hakea edelleen innoitusta entisaikojen luonnollisista kulttuureista pyrkiessämme ratkaisemaan työn ja omistuksen ongelmat.

Lähihistorian taloudelliset teoriat ovat pyrkineet ratkaisemaan ongelman keskittymällä tietyn tuotannontekijän omistajuuteen tai pelkkään palkkakysymykseen. Teoreetikot eivät ole nähneet ongelman ydintä eli tuotantoprosessin kokonaisuutta.

Nykyaikainen talouspolitiikka perustuu useimmissa maissa siis palkkajärjestelmään, joka eristää työntekijät näiden omasta tuotannosta.

Työn hedelmät täytyy oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa jakaa siis tasaisesti tuotannontekijöiden kesken. Maataloudessa tuotannontekijä voi tarkoittaa esimerkiksi maanviljelijää, maapalstaa sekä traktoria. Näiden kolmen tekijän yhdessä luoma lisäarvo jaetaan tasaisesti kolmeen osaan luonnollisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden pohjalta.

Koska vastustamme palkkajärjestelmää, emme tahdo puhua enää ”työntekijöistä” tai ”palkansaajista” vaan ”tuottajista”.

Teknologian kehittyessä koneet korvaavat yhä suuremman osan perinteisestä työvoimasta. Samalla asiantuntijuuden ja koulutuksen merkitys on korostunut, mikä on entisestään muuttanut työvoiman roolia. Teknologian kehitys on monessa mielessä siunaus ihmiskunnan kannalta, mutta se on samalla valtava taloudellinen ja työmarkkinapoliittinen haaste.

Yhteiskunnan tehtävä on varmistaa, etteivät kansalaiset kärsi puutteesta, sillä puute johtaa usein hyväksikäyttöön ja orjuuttamiseen.

Asumispolitiikka ja toimeentulo

Kansalaisilla ja perheillä on oikeus omistusasuntoon. Esimerkiksi vuokralla asuminen rajoittaa ihmisen vapautta.

Monet maat ovat yrittäneet turhaan ratkaista asumispolitiikan perustavan ongelman. Epäonnistuneet hallitukset ovat keskittyneet esimerkiksi vuokrasääntelyyn, vaikka niiden tulisi pyrkiä takaamaan omistusasunnot kaikille kansalaisille.

Oikeudenmukainen yhteiskunta ei salli asuntokeinottelua. On väärin, että ihmiset ostavat ylimääräisiä asuntoja voidakseen vuokrata niitä eteenpäin. Tämä on vähävaraisten hyväksikäyttöä ja se sotii kaikkia vapauden periaatteita vastaan.

Kansalaisten toimeentulon ei pitäisi riippua palkkajärjestelmästä tai hyväntekeväisyydestä. Tuotanto on järjestettävä niin, että tuottajat (”työntekijät”) ovat myös omistajia.

Kansalaisten toimeentulon tulisi perustua oikeudenmukaiseen osuuteen heidän yrityksensä tuotannosta. Kuten aiemmin totesimme, palkkajärjestelmä on orjuutta.

Tavoitteemme on rakentaa uusi sosialistinen yhteiskunta, joka perustuu ihmisten vapauteen. Ihminen ei voi olla vapaa, mikäli hän on taloudellisesti riippuvainen muista.

Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa kansalaiset ovat siis joko yksityisyrittäjiä tai jonkin yrityksen osakkaita. Kansalainen voi elättää myös itsensä palvelemalla yhteiskuntaa, minkä vastineeksi yhteiskunta takaa hänen toimeentulonsa.

Taloudellinen toimeliaisuus ei saa perustua siihen, että pieni eliitti keskittää kaikki rikkaudet itselleen. Ahneus merkitsee muiden riistoa, koska yhteiskunnan resurssit ovat rajallisia. Ihminen voi kartuttaa varallisuuttaan säästämällä omia rahojaan muttei hyväksikäyttämällä muita.

Kun tuottaja on palkansaaja eikä osakas, ei hänellä ole juurikaan kannustimia kehittyä. Yksityisyrittäjät ovat erittäin motivoituneita, koska heidän toimeentulonsa riippuu suoraan yrityksen menestyksestä. Samasta syystä yritysten osakkaat ovat paljon motivoituneempia kuin pelkät palkansaajat.

Kun yhteiskunta siirtyy palkkajärjestelmästä osuusjärjestelmään, kansalaisten kannustimet työskennellä ja kehittää tuotantoa kasvavat. Tämä merkitsee yleisen hyvinvoinnin kasvua.

Liikenne ja maaomistus

Jokainen kansalainen on oikeutettu laadukkaaseen liikenneverkkoon ja kulkuyhteyksiin. Liikenneinfrastruktuurin ei tule olla yksityisessä omistuksessa, sillä luonnollisten monopolien yksityisomistus tarkoittaa ylimääräisiä kustannuksia muiden kansalaisten kannalta.

Maa ei ole kenenkään yksityistä omaisuutta. Kaikilla tulee olla oikeus hyödyntää maata työssään (esimerkiksi viljely- tai laidunmaana), kunhan työn tavoite on oman perheen elättäminen.

Maa on ja pysyy, mutta yhä harvempi työskentelee koko elämänsä ajan maatalouden parissa. Siksi maan yksityisomistus ei tule kysymykseen.

 

Magneettimedia tulee lähiaikoina julkaisemaan myös muut osat Muammar Gaddafin Vihreästä kirjasta.