Näkökulma: Goldman Sachsin Euroopan valloitus

Yksi maailman suurimmista liikepankeista, Goldman Sachs, oli mukana orkestroimassa Saksan velkakirjahuutokaupan epäonnistumista, sillä EU-johtajien mielestä Saksa häiritsi unionin yhtenäistämistä.

Marraskuun 25. päivä, kaksi päivää Saksan epäonnistuneen lainahuutokaupan jälkeen, jolloin Saksalta jäi myymättä 35 % sen kaupitsemista 10 -vuoden valtionvelkakirjoista, Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schaüble ilmoitti, että Saksa saattaa perääntyä vaatimuksista, joita se oli esittänyt: Ne yksityisesti omistetut liikepankit, joilla oli pulmallisia Kreikan, Italian ja Espanjan valtionvelkoja taseissaan, joutuisivat ottamaan osan tappioista vastaan alaskirjaamalla osan veloista.

Yksityiset liikepankit haluavat tietenkin välttää tappioita joko pakottamalla Kreikan, Italian ja Espanjan hallitukset maksamaan siten, että ne pakottavat kansalaisilleen äärimmäisen niukkuustyrannian leikkausohjelmineen, tai sitten Euroopan keskuspankki EKP painaa kylliksi euroja, joilla se ostaa ongelmalliset valtionvelat yksityisiltä liikepankeilta.

Rahan painaminen velkojen lunastamiseksi on vastoin EKP:n omaa sääntökirjaa. Saksalaiset pelkäävät erityisesti tätä vaihtoehtoa, koska heillä on hyvässä muistissa Weimarin tasavallan aikainen hyperinflaatio.

Selvästikin Saksan hallitus ymmärsi viestin, jonka sille välitti järjestetty lainahuutokaupan epäonnistuminen. Ei ole mitään syytä, miksi Saksa – onhan sillä suhteellisen alhainen velan suhde bkt:hen verrattuna pulassa oleviin euromaihin – ei saisi velkakirjojaan kaupaksi.

Jos Saksan luottokelpoisuus on epäilyksen alainen, kuinka voidaan odottaa Saksan takaavan muita maita?

Todiste siitä, että Saksan velkakirjahuutokauppaa manipuloitiin, saadaan Italian kaksi päivää myöhemmin olleesta menestyksekkäästä velkakirjahuutokaupasta.

Italia, suurin takauksien tarpeessa oleva EU -maa pystyy yhä myymään velkakirjojaan, mutta Saksa, joka ei tarvitse takauksia ja jonka odotetaan kantavan epäsuhtainen taakka Italian, Kreikan ja Espanjan takausvastuista, ei saa omia velkakirjojaan kaupaksi.

Vakaa mielipiteeni on, että Saksan epäonnistuneen velkakirjahuutokaupan takana olivat Yhdysvaltain valtiovarainministeriö, Euroopan keskuspankki ja EU:ssa päättävässä asemassa olevat tahot sekä yksityiset liikepankit, joiden taseissa on valtioiden ongelmaluottoja.

Mielipiteeni perustuu seuraaviin tosiasioihin: Goldman Sachs ja amerikkalaiset liikepankit ovat taanneet kenties biljoonan (one trillion) tai enemmänkin edestä eurooppalaista valtionvelkaa myymällä swappeja ja vakuutuksia, joihin ne eivät kykene vastaamaan. Maksut, joita amerikkalaiset pankit saivat, menivät voittoihin ja johdon bonuksiin.

Tämä on se mekanismi, joka romautti amerikkalaisen vakuutusjätti AIG:in ja johti amerikkalaisten veronmaksajien kustannuksella annettuun TARP -pankkitukeen ja Goldman Sachsin hävyttömiin voittoihin.

Jos yksikin eurooppalainen valtionvelka jää maksamatta, swappeja liikkeelle laskeneet ja alirahoitettuja velkatakauksia velkaa vastaan antaneet amerikkalaiset rahoituslaitokset ovat lirissä, koska niillä ei ole tarvittavia summia.

Yhdysvaltain rahataloussektorin maine ei luultavasti kestäisi sen liikkeelle laskemien swappien lunastamisen laiminlyöntiä.

Tästä seuraa, että eurooppalaisen velan ´epäonnistuminen´ aiheuttaisi talouskriisin uusiutumisen Yhdysvalloissa; uuden kierroksen pankkitukia ja/ tai uuden kierroksen ´kvantitatiivista kevennystä´ Yhdysvaltain yksityisesti omistetun keskuspankki Federal Reserven (FED) taholta, siis rahan painamista vastuuttomien rahoitusinstrumenttien aiheuttamien vahinkojen kattamiseksi – joiden rahoitusinstrumenttien liikkeelle laskeminen on rikastuttanut vain pikkuruista pankin toimitusjohtajien joukkoa.

Presidentti Obama – joka on osallistunut tiiviisti eurokriisin ratkaisuun suljettujen ovien takana käydyissä neuvotteluissa – ei varmastikaan halua lähteä vaalivuoteen tällaisen korkean profiilin rahoitussektorin epäonnistumisen kanssa.

Joten ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Yhdysvallat halua Saksaa pois tieltä neuvoteltaessa eurooppalaisista takausjärjestelyistä.

Yksityiset ranskalaiset, saksalaiset ja hollantilaiset pankit, jotka tuntuvat olevan eniten altistuneita ongelmaluotoille, eivät halua tappioita. Joko niiden taseet, jotka Wall Streetin vilpilliset johdannaiset jo raunioittivat, eivät kestä enempää tappioita tai ne pelkäävät osakehintojen putoamista alenevien tulojensa takia, jos/ kun ne joutuvat alaskirjaamaan tappiollisia valtionvelkoja.

Toisin sanoen asiaan sekaantuneilla pankeilla on niilläkin voimakkaat motiivit saada Saksan hallitus pois tieltä häiritsemästä niiden voittotavoitteita.

Euroopan keskuspankki EKP ei halua olla Yhdysvaltain keskuspankkia FED:ia tai Englannin pankkia (BoE) vähäisempi tekijä. EKP haluaa vallan ottaa käyttöön kvantitatiivisen keventämisen omillaan.

EKP on turhautunut sille asetetuista ehdoista, jotka Saksa vaati omasta valuutastaan luopumisensa ehtona ja Saksan keskuspankin hallinnasta maan rahamäärän suhteen.

Euroopan Unionin johtajat haluavat ”enemmän yhtenemistä”, millä tarkoitetaan vähemmän suvereniteettia so. itsenäisyyttä EU:n jäsenmaille.

Saksa, joka on EU:n jäsenistä vahvin, on tiellä. Saksa estää EU -johtoa käyttämästä niin suurta valtaa kuin EU -johto halajaa.

Johtopäätöksenä voidaan siis pitää, että Saksan velkakirjahuutokaupan epäonnistuminen oli orkestroitu tapahtuma, jolla rangaistiin Saksaa ja varoitettiin Saksan hallitusta olemaan häiritsemättä ”yhtenäisyyden rakentamista” ja vallan kaappaamista jäsenmailta.

Saksa on ollut lyöty aina sen II maailmansodassa kärsimän tappion jälkeen siinä mielessä, että se on kykenemätön omaksumaan vahvaa johtajuutta. Jokainen merkki saksalaisesta johtamisesta tukahtuu muistumiin Hitlerin kolmannesta valtakunnasta.