Nato-sopimus historiallisena häpeätahrana

Entinen ulkoministeri Keijo Korhonen, joka on toiminut Helsingin yliopiston poliittisen historian professorina ja Arizonan yliopiston vierailevana professorina nimittää Naton kanssa allekirjoitettua isäntämaapöytäkirjaa pitkäksi naulaksi itsenäisyyden ruumisarkkuun.

Keijo Korhonen. Suomen Kuvalehti/

 

Kotimaa, politiikka

Katson aiheelliseksi referoida Korhosen artikkelista tärkeimpiä kohtia, sillä luotettava tieto Suomen ja Venäjän suhteista sekoittuu Suomen poliittisen eliitin ja sitä kannattavan valtamedia valheelliseen Yhdysvaltalais-läntiseen propagandaan.

Tässä kirjoituksessa ei käsitellä juurikaan sionistista ulottuvuutta.

Korhosen mukaan sopimusta, jonka virallinen kieli on englanti ja joka kulkee nimellä ”understanding”, ei Suomen hallitus vienyt eduskunnan käsiteltäväksi vedoten siihen, että kysymyksessä olisi kansainvälistä sopimusta vähäisempi ”yhteisymmärrys”.

Entinen ulkoministeri painottaa, että ” Hallituksen olisi syytä vaihtaa juristeja, nykyiset eivät nähtävästi tunne edes kansainvälisen oikeuden alkeita. Wienin sopimusoikeuskonvention (Vienna Convention on the Law of Treaties, 1980) mukaan sopimus (treaty) tarkoittaa valtioiden välistä kansainvälistä sopimusta (agreement), jonka määräykset valtio on hyväksynyt itseään sitoviksi.”

Korhosen mukaan kansainvälisessä oikeudessa rinnastetaan valtioihin myös ylikansalliset järjestöt, kuten Nato. Kaiken kattavaa yhteistä käsitettä sanalle ”treaty, sopimus” ei neuvotteluissa kuitenkaan löytynyt. Niinpä sopimusvaltiot hyväksyivät sopimuksiksi noin 15 eri käsitettä ja ilmaisua. Niiden joukossa on nimenomaan ”mutual understanding”.

Yllä mainittu tapahtui ennen viimeisiä eduskuntavaaleja. Käyttivätkö siis Suomen hallitus tekosyynä Nato-sopimuksen otsikkoa välttääkseen vastenmielisen eduskuntakäsittelyn? Oliko myös ajatuksena, että hallitus päästi samalla pinteestä sitä tukevat eduskuntapuolueet, joille sopimusluonnoksen julkinen käsittely olisi koitunut hyvin kiusalliseksi?

 

Nato- eli Isäntämaasopimus tarkoittaa Suomen alueen varauksetonta luovuttamista

Miksi hallitus ei pysytellyt demokratian pelisäännöissä ja vältteli julkisuutta? Korhosen mukaa sopimusteksti paljastaa sen, että hallituksella oli syytäkin menetellä epädemokraattisesti ja nurkkavieriä kierrellen.

Tämä siksi, että:

Kysymyksessä ei ole pelkästään yhteisymmärrys Suomen ”Nato-operaatioille, harjoituksille ja vastaavalle sotilaalliselle toiminnalle” antamista tukitoimista. Kysymys on Suomen valtion maa-, vesi- ja ilma-alueen varauksettomasta ja sitovasta luovuttamisesta sotilasliitto Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallisia operaatioita varten. Syyskuun 4. päivän 2014 sopimus on nyky-Suomen historian suuria häpeätahroja ja pitkä naula lisää Suomen itsenäisyyden ruumisarkkuun.

Johdannossa määritellään sopimuksen kattavuus: ”Ottaen huomioon periaatteen Nato-sotavoimien ja yhteistyökumppanien sotavoimien komentamisesta ja kontrolloinnista Nato-komennon alaisina Suomen tasavallan maaperällä tai sen kautta rauhan, kriisin, hätätilan tai konfliktin aikana Naton sotilaallisen toiminnan tukena”…Tai sen kautta…Mihin Naton joukot olisivat marssimassa Suomen kautta? Katsokaa karttaa – Ruotsiinko?

”…Huomioon ottaen Suomen tasavallan (”isäntämaa”) tarpeet, ja NATOn tarpeet”, sanoo johdanto. Suomenko vai Naton tarpeet mahtaisivat olla painavampia, jos ne sattuisivat olemaan jotenkin ristiriidassa? Tarpeeton kysymys, ottaen huomioon nyky-Suomen poliittisen eliitin koetun halun ja osoitetut kyvyt Suomen etujen puolustamisessa.

 

Sopimus takaa Natolle rajattoman sotilaallisen toimintapiirin

Pohjois-Atlantin liiton tarpeiden hegemonisuuden rajattomuus Suomen alueella sinetöi sopimuksen osa 1:2. Naton sotilaallisen toiminnan piiri on lyhyesti sanoen rajaton, ”mukaan lukien hyökkäysjoukkojen siirrot, huolto ja järjestelyt, jotka tarvitaan tavoitteiden saavuttamiseen missä tahansa taistelussa ja sotaretkellä”. Alleviivatakseen vakavaa geopoliittista tilannetta, Korhonen vielä kiusoitellen tiedustelee hyökkäyssodan suuntaa Suomen alueen kautta?

No tämä vaikuttaa selvältä: Nato voimat työntyisivät Suomen kautta itään päin, jossa esimerkiksi Putin ottaisi heidät vastaan ”avosylin”. Mutta jo ennen sitä voisi Suomelle käydä köpelösti.

Jatketaan sopimuksesta:

Isäntämaa Suomi ”tulee tukemaan täysin voimin… (Naton jäsenmaiden lähettämiä ) joukkoja Nato-johtoisissa sotilastoimissa” (osa 3:4). Lähettäviä maita eli Naton jäsenmaita ”kannustetaan” (huom. ei velvoiteta) osallistumaan Naton sotilaallisiin toimiin.

Sopimuksen varsinaisesta toimeenpanosta, jotka muodostuvat esimerkiksi joukkojen ja aseiden laadusta, määrästä, sijoittamisesta, johto- ja komentokeskuksista, huollosta, tiedonhankinta- ja kommunikaatiojärjestelyistä jne., päätetään salaisesti pidettävissä jatkosopimuksissa.

Huolestuttavaa on sopimuksen rajoituksettomuus tai varaumattomuus siihen kytkeytyvään poliittis-sotilaalliseen tilanteeseen tai Suomeen siirrettävien Nato-maiden sotavoimien määrään, laatuun tai aseistuksen nähden. Sopimuksella ei edes suljeta pois Suomen maa-, vesi- tai ilmatilan käyttämistä ydinaseiden tai ydinaseistuksen tuki- tai käyttöalueena.

 

Nato Yhdysvaltojen johtoaseman vertauskuvana Euroopassa

Korhonen maalaili jo synkkiä uhka kuvia Suomelle lausuessaan, että mikäli eduskuntavaalit olisivat tulkittavissa luottamuslauseeksi Stubbin hallitukselle, olisi hallituksen seuraava siirto liittää Suomi Naton jäsen maaksi ilman kansanäänestystä.

Nyt kuitenkin tuli Sipilän hallitus. Katsotaanpa liitymmekö Natoon tämän hallituksen aikana? Toivottavasti emme.

Natolla on rauhankumppanuuden ja erikoisesti syyskuun 2014 sopimuksen mukaan täysi oikeus käyttää Suomen aluetta hyödykseen. Mutta tämä vain ilman peruskirjan 5 artiklan velvoitetta, jonka velvoittamana Naton jäsenen tuli puolustaa jokaista toista vainolaisen kohteeksi ajautunutta jäsentä. Se, että Suomi saisi Naton jäsenyydellä turvallisuustakeet, joiden hinta on jo etukäteen maksettu, tulee olemaan ilmeisesti hallituksen lyömäaseena, sen ottaessa ratkaisevaa askelta kohti Nato-jäsenyyden ratifiointia.

Entinen ulkoministeri kysyykin sitä, että onko Suomessa täysin käsitetty Naton luonne jäänteenä kylmän sodan ajalta ja että sen toimii pääsääntöisesti paperijärjestönä? Vaikka Natolla on moniportainen sotilashallinto esikuntineen, ei sillä ole joukkoja. Naton sotavoimat koostuvat jäsenvaltioiden sotajoukoista, joiden luovuttaminen käyttöön on täysin jäsenvaltioiden päätäntävallassa.

Korhonen kirjoittaa:

Viidettä artiklaa on sovellettu kerran – New Yorkiin ja Washingtoniin 11. syyskuuta 2001 kohdistetun hyökkäyksen jälkeen. Nato-maiden tuki Yhdysvalloille jäi tuolloin lähinnä meille talvisodan ajoilta tutulle myötätunnon tasolle. Yhtään jäsenmaataan ei Nato ole joutunut asein tai muuten puolustamaan. Hampaansa ja kyntensä se on näyttänyt kerran, puolikehitysmaan Jugoslavian pommittamisessa vuonna 1999. Yhdysvaltojen sotaretkeen Irakiin 2003 ja Libyan pommittamiseen 2011 osallistui vain osa jäsenvaltioista. Isomman läsnäolon Nato onnistui rakentamaan Afganistaniin 2001–2014, loputtomaksi venytettyyn YK:n turvallisuusneuvoston toimilupaan vedoten.

Nato on ennen muuta Yhdysvaltojen johtoaseman symboli Euroopassa. Sen merkityksen omalle maalleen määritteli presidentti Jimmy Carterin turvallisuuspoliittinen pääneuvonantaja, ankara kommunismin ja vielä ankarampi Venäjän vihamies, puolalaistaustainen professori Zbigniew Brzezinski: ”Nato on meidän astuinkivemme Eurooppaan.” Taitaako sitä selkeämmin sanoa.

Korhosen artikkelin sisällöstä hiukan poiketen mainittakoon, että Zbigniew Brzezinski kirjassaan Between Two Ages paljastetaan uuden maailmanjärjestyksen malli: Siinä kansallisvaltio on asteittain luovuttava itsenäisyydestään.

Lisäksi uuden globaalin rahatalouden rakenteen luomiseksi tulee ryhtyä voimakkaampiin ponnisteluihin. Itse asiassa Brzezinskin strategia on kasaari- eli sionistieliitin uusi diktatuurioppi. Kuten Henry Kissinger kuului kasaarien valtaeliittiin, liittyy myös Brzezinski tähän ylimystöön.

 

Suomi olisi eteentyönnetty tukikohta, jonka yli juostaisiin

Olen aivan varma, että Natosta ei olisi Suomelle vaaran uhatessa mitään turvaa. Myös Korhonen on päätynyt samaan tulokseen. Mikäli Euroopassa syttyisi sotatila, kukin Nato-maa määrittelisi itse omat turvallisuustarpeen sekä niiden ensisijaisuusjärjestyksen, toteaa Korhonen. Maanosamme kartasta selvinnee Suomen merkitys Länsi- ja Keski-Euroopan maille. Suomea pidettäisiin vain tukikohdan arvoisena. Muut eivät katsoisi Suomea puolustamisen arvoiseksi. Korhosen mielestä Suomen yli juostaisiin mennen ja tullen, riippumatta siitä kuka sodan voittaisi.

Annetaan K. Korhosen jatkaa:

Kuinka monta merijalkaväen sotilasta Yhdysvaltojen presidentti, olipa hän kuka tahansa, uhraisi Helsingin – tai Tallinnan, tai Riikan, tai Varsovan – puolustamiseksi? Vastaus kuuluu: nolla, zero. Kuka tahansa joka väittää tai odottaa muuta osoittaa, ettei hän tunne eikä ymmärrä USA:n nykyistä poliittista ilmastoa eikä kansan enemmistön ajattelua.

Mutta pohdiskelu valtioiden välisestä eurooppalaisesta sodasta vain toisen maailmansodan sotilaallis-strategisten opetusten pohjalta on arvotonta kolpakkostrategiaa.

Meikäläiset Nato-intoilijat uskottelevat jäsenyyden mahtavan ydinasevallan johtamassa ja hallitsemassa sotilasliitossa olevan pelote, joka antaa myös Suomelle lopulliset turvallisuustakuut. Pelotteen arvo riippuu kuitenkin kokonaan sen uskottavuudesta – siitä, että luotetaan epäonnistuneen pelotteen todella vievän sotaan. Tai kuten Harvardin yliopiston professori ja arvossa pidetty ”akateeminen strategi” Thomas Schelling kirjoitti, ”siitä että osapuolet uskovat pelotteen jossakin tilanteessa voivan epäonnistua”. Jos pelotettava ei usko uhkauksen toimeenpanoon, uhkaus on tehoton.

Vaikka super-Venäjä eli Neuvostoliitto globaalina supervaltana on siirtynyt historiaan, on nyky-Venäjä, alueellinen suurvalta, äärimmäisen tuhon sotateknologiassa edelleen samaa luokkaa Yhdysvaltojen kanssa. USA:n presidentti, olipa hän kuka tahansa, ei tule Suomen, Baltian maiden, Puolan tai Ukrainan takia ottamaan sitä riskiä, että joutuisi sotaan ydinasevaltion kanssa. Venäjän johto tietää, että USA:n johto ymmärtää tämän.

Ydinaseiden lisäksi Venäjän hallussa on kaikkiin tarpeisiin riittävä ohjusteknologia. USA tunnustaa myös tämän. Kaunopuheisena esimerkkinä tästä on maanpäällisistä kriiseistä huolimatta kitkatta jatkunut amerikkalais-venäläinen yhteistyö avaruustutkimuksessa.

 

Jälkipohdintoja

Korhonen väittää, että USA:n ja Venäjän suhteet ovat paljon paremmat kuin Washingtonin ja Moskovan röyhistelevä suunpieksäntä, kotimaisena politiikan polttoaineena antaa ymmärtää. Todellisia eturistiriitoja ei ole ja siten myös molemmat tunnustavat toisensa suurvalta sekä etupiirit. Tämä tarkoittaisi amerikkalais-venäläisen sodan mahdottomuutta.

Naton laajentumisen jälkeen USA:n ulottama ydinasesateenvarjo Itä- ja Keski-Eurooppaan merkitsee vain näennäistä uhkaa Itä- ja Keski-Eurooppaan. Mutta varustelua se voi aiheuttaa Venäjällä, vaikka lienee varmaa, että kaksi ydinase- ja samalla supervaltaa eivät aloita sotaa keskenään.

Mutta toisaalta Naton laajeneminen Venäjän länsirajalle pakottaa Venäjän vastatoimiin. Näin lausuu myös Keijo K.. Näyttäisi siltä, että tässä tulisi ristiriitaa, kun sanotan rauhan säilyvän USA:n ja Venäjän välillä, mutta toisaalta Venäjän on valmistauduttava torjumaan Naton puskurivyöhyke. Tämä on vähän samanlainen juttu kuin eräällä hobitilla, joka väitti sormuksen olevan taskussaan, vaikka toisaalta hän totesi, että sormusta ei ole hänen taskussaan.

Toisaalta yllä mainittu on vain näennäinen epäjohdonmukaisuus – paradoksi. Siitä haihtuvat ristiriidat, kun huomioimme sen, että USA ei ole Nato kokonaisuudessaan, vaan sen keulakuva.

Nato-jäsenyyden laajentaminen Venäjän läntisiin naapureihin on ollut paitsi Mihail Gorbatšovin kanssa tehtyjen välipuheiden törkeää loukkausta, myös Venäjän suurvalta-aseman avointa halveksimista. Tietysti Naton ulottaminen Venäjän länsirajan maihin suorastaan pakottaa Venäjän vastatoimiin.

Esimerkiksi Suomen kohdalla nämä Venäjän vastatoimet tulevat kysymykseen silloin, kun Nato maat ryhtyvät käyttämään Suomen ilma-, meri- ja maa-aluetta tukikohtinaan. Tässä ei tarvitsisi olla välttämättä USA näkyvästi mukana, eikä kysymyksessä tarvitse olla sotatila lännen ja idän välillä. Juuri tällaisessa tilanteessa Venäjän olisi ilmeisen pakko toimia eliminoidakseen sitä uhkaavan vaaran. Kuitenkaan yhdysvaltojen ja Venäjän välille tällöinkään ei syttyisi avointa konfliktia, vain Suomi olisi hätää kärsimässä.

Täytyy korostaa, että edes tällaisessa katastrofissa ei kannattaisi mennä puolustamaan Suomen poliittista eliittiä, sillä he ovat kansan vihollisia.

Katsokaamme historiaan: viimeisten 300 vuoden aikana Venäjä ei ole kertaakaan hyökännyt Suomen kimppuun, paitsi silloin kuin Suomen valtias Ruotsi hyökkäsi ensin tai suuren eurooppalaisen sodan osana. Näitä olivat hattujen sota 1740–43, Kustaa III:n Venäjän sota 1788–90, Napoleonin sodat, Suomen valloitus 1808–09 ja toinen maailmansota. Jättimäiset eurooppalaiset sodat ovat viimeisten 200 vuoden aikana syttyneet pintapuolisesti sanoen Saksan ja Ranskan riidan takia. Eihän Saksa ja Ranska enää sotisi keskenään, sillä niitä kontrolloi nyt nimeltä mainitsematon harvainvalta, kuten USA:ta hallitsee se samainen eliitti, jonka lonkerot ulottuvat myös Venäjälle.

Suomi voi ajautua konfliktiin Venäjän kanssa, jos Suomen poliittinen eliitti toimii länsivaltojen lakeijoina painostaen ja ärsyttäen Venäjää ja muodostaen sille turvallisuusuhan. /MJ.

 

Lähde

Keijo Korhonen (6.3.2015). Suomen Kuvalehti. Suomen uusi Nato-sopimus on historian häpeätahra.