Ruoko – vaihtoehto teollisille materiaaleille

Ruoko on ensimmäisiä ihmisen käyttöönottamia kattomateriaaleja. Ruokokaton kestävyydestä kertoo parhaiten sen käyttö kautta aikain.

Ensimmäinen kirjallinen maininta järviruo’n käytöstä katemateriaalina on peräisin vuodelta 66 jKr. Roomalainen historioitsija Plinius kertoo germaanien rakentavan järviruo´osta pitäviä kattoja. Mahdollista on, että jo kivikauden ihmiset ovat käyttäneet korsia kateaineena: ruokoa on saatavilla lähes joka puolella maailmaa. Ensimmäiset ruokotalot ovat todennäköisesti olleet kotamallisia tai muistuttaneet harjakattoista telttaa.

On myös esitetty arvauksia, joiden mukaan korsikatto on tunnettu Skandinaviassa ja Virossa viikinkiajoista saakka. Nykyisiä kattomalleja muistuttava korsikatto on todennäköisesti kuitenkin levinnyt Rooman valtakunnan aikana Pohjois-Italiasta Saksaan ja Ranskaan. Saksasta tämä rakennustapa on levinnyt edelleen Tanskaan ja Ruotsiin sekä Baltian maihin. Viroon korsikaton ovat todennäköisesti tuoneet saksalaiset vuoden 1200 tienoilla.

Ruoko toimii yhtä aikaa katossa sekä päällystemateriaalina, että lämpö- ja äänieristeenä. Talvella on talossa lämmintä, kesällä taas mukavan viileätä.

Ruokokaton alle ei laiteta muovia eikä kosteussuojaa ja eristemateriaaliakin tarvitaan muita kattoja vähemmän.

Jos talo on rakennettu vain kesäkäyttöön, vintin lämpöeristäminen ei ole välttämättä tarpeen.

Materiaalina ruoko on hyvin pitkäikäinen – jopa 200 vuotta vanhoja ruokokattoja tunnetaan -, korjauskelpoinen ja kestävä. Ruokokaton iäksi lasketaan yleensä 40–80 vuotta. Kestävyyden takaa katon paksuus (n.30 cm), katon riittävä kaltevuus sekä huolellinen työ.

Ruokokatolle voi antaa minkä muodon tahansa ja käyttää siinä myös erimuotoisia kattoikkunoita. Kattomateriaalien vertailussa ruokokatto on pätevä kilpailija. Ratkaisevaa on kaltevuuden ohella tiheys ja tuuletus.

Kustannuslaskelmissa kannattaa huomioida myös se, että ruokokaton tultua elinkaarensa päähän, sen voi uusiokäyttää maan rakenteen muhevoittamiseen tai sen voi kompostoida. Kaatopaikkaa ei tarvita.

Katon ulkopinta ei ole erityisen tulenarka, koska korsien päät eivät syty helposti. Kattoon ladottu ruoko sijaitsee tiheästi vierekkäin, joten ilma ei pääse kiertämään ruokokorsien väliin.

Piipullisessa ruokokattoisessa rakennuksessa piippu on reilusti yli metrin harjasta ylöspäin. Piippu varustetaan kipinäverkolla ja hatulla paloturvallisuuden takia. Hyvä palonkesto perustuu mahdollisimman tiiviiseen, hyvin sidottuun korsikerrokseen.

Sidottu katto palaa kytemällä, koska sitomistavasta johtuen liekit eivät pysty etenemään nopeasti, isolla liekillä palaen. Jokainen korsi sidotaan vähintään kahdesta, yleensä kolmesta kohdasta, jolloin tuli ei saa tarvitsemaansa happea ruo’on korsien kautta eikä niistä muodostu paloa edesauttavaa hormistoa. Palamista hidastaa myös ruo’on suuri mineraalipitoisuus.

Suomessa ruoko- ja olkikattoja on aiemmin ollut paljonkin, lähinnä Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla, yleensä ulkorakennuksissa.

Mekaaniselta kestävyydeltään ruoko sopii sekä katteeksi että eristeeksi. Lämmöneristävyys on hyvä, noin 0,055-0,075 W/mK.

Ruokoa käytetään seinissä rankarakenteen täydentäjänä tai seinäharkon yhtenä rakennusaineosana. Ruokolevyn kauppanimi on Berger-levy.

Myös saksalainen arkkitehti Hartwig Reuter on ideoinut ruokoeristeisiä seinä- ja lattiaelementtejä. Vaakarakenteissa ruokoa käytetään granulaattina, elementteinä, levyinä, paaleina ja nippuina. Ruo´on käyttö eristeenä rakennusosien sisällä ei vaadi paloluokitusta pientaloissa, vaan se käy tarkoitukseen sellaisenaan.

Suomessa ruokokattoisia tai -eristeisiä taloja on Turun Paraisilla, Pihtiputaan Muurasjärvellä sekä Biolanin konttori Eurassa. Salon kaupunki on muuttanut vanhaa siirtolapuutarha-aluetta asuinalueeksi, jonka keskeinen rakennusmateriaali on järviruoko. Jo lahden toisella puolella Virossa sekä muualla Euroopassa ruokotalot ovat nouseva trendi.

Kysymys kuuluukin, miksei Suomessa hyödynnetä järviruo’on monia ominaisuuksia nykyistä enemmän?