Nykyajan lääketiede on kehittynyt valtavasti. Tutkimusmenetelmät ja niihin liittyvä teknologia ovat nyt jotain aivan muuta kuin joitain vuosikymmeniä sitten. Ajatellaanpa vaikka kuvantamisteknologiaa tai DNA-tutkimusta. Yleisesti ajatellaan, että lääketiede on tehnyt valtavia harppauksia kaikilla lääketieteen sektoreilla. On kuitenkin yksi lääketieteen haara, jolla tällaisia harppauksia ei ole tehty, ja se on psykiatria. Psykiatria on ainoa lääketieteen haara, jossa lääkärien keskuudessa on syntynyt sitä vastustava liike ”antipsykiatria”. Wikipedia: ”Psykiatrian vastaisuus tai antipsykiatria on näkemys, jonka mukaan psykiatrisista hoidoista on potilaille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Psykiatrisia hoitoja vastustavaa liikehdintää on ollut jo kahden vuosisadan ajan. Psykiatria on ainoa lääketieteen ala, jolla on pitkäaikaista vastustusta. Joissain tapauksissa psykiatrien ihmisiä kohtaan harjoittamaa valtaa, potilaiden epäinhimillistä kohtelua, tehottomuutta, diagnoosien luotettavuutta ja psykiatrian medikalisaatiota on arvosteltu. Psykiatrian yhtenä ongelmana pidetään tahdonvastaista hoitoa.”
Psykiatria ei ole millään tavalla lääketiedettä eikä mitään tiedettä. Se on puhdasta puoskarointia, mielivaltaa.
Antipsykiatrian uranuurtajana pidetään unkarilaissyntyistä psykiatrian professoria Thomas Szaszia, joka kirjoittaa mm.: ”Psykiatria ei ole millään tavalla lääketiedettä eikä mitään tiedettä. Se on puhdasta puoskarointia, mielivaltaa. Diagnooseja keksitään äänestämällä psykiatrien kokouksissa, ja tällainen ei ole tiedettä. Psykiatriassa ei ole ainuttakaan tieteellistä testiä.” (The Myth of Mental Illness, New York 1961). Ennen kuin siirryn kysymykseen, onko psykiatria tiede, esitän yhden lainauksen brittipsykologi Nick Heatherin kirjasta ”Radikaalipsykologia” (alkup. Radical Perspective in Psychology). Kirja on älykkäin lukemani kirja psykologian ja psykiatrian kritiikistä. Se todella avaa silmät näkemään, mitä psykiatria ja myös psykologia todella ovat.
Kirjassaan Heather kirjoittaa: ”Erittäin järkyttävän osoituksen psykiatrisen diagnoosin mielivaltaisuudesta antoi äskettäin Rosenhan (1973), joka osoitti, että psykiatreilla ei ainoastaan ole suuria vaikeuksia luotettavien erojen tekemisessä niin sanotun mielisairauden eri lajien välillä, vaan että he eivät kykene myöskään erottamaan mielisairautta ’normaalisuudesta’. Rosenhan teki tutkimuksen, jossa hän pyysi kahdeksaa tervettä yksilöä, joilla ei ollut minkäänlaista psykiatrista historiaa ja jotka eivät koskaan olleet osoittaneet minkäänlaista poikkeavaa käyttäytymistä, käymään vastaanotolla kahdessatoista amerikkalaisessa psykiatrisessa sairaalassa. He kaikki esittivät saman, yksinkertaisen valituksen: he olivat kuulleet ’ääniä’. Tällaista yksinään esiintyvää oiretta ei ollut ennen tavattu psykiatrisessa kirjallisuudessa. Lukuun ottamatta tätä valitusta ja itsesuojelun vuoksi suoritettua nimen ja ammatin muuttamista nämä valepotilaat käyttäytyivät täysin normaaliin tapaansa ja vastasivat kaikkiin kysymyksiin totuudenmukaisesti, he eivät millään tavalla yrittäneet käyttäytyä ’hullujen’ tavoin tai jäljitellä psykiatrisia potilaita. Kaikki nämä kahdeksan ihmistä otettiin sisään sairaaloihin ja diagnosoitiin psykoottiseksi, seitsemän leimattiin ’skitsofreenisiksi’ ja yksi ’maanis-depressiiviseksi’. Sairaalaan päästyään kaikki valepotilaat lakkasivat valittamasta kuuloharhojaan ja käyttäytyivät mahdollisimman normaalisti ja yhteistyöhaluisesti. Huolimatta siitä, että he viipyivät sairaaloissa 7-52 päivää, yhtään näistä ihmisistä ei todettu valepotilaiksi. (Täsmällisemmin sanottuna sairaaloiden henkilökunta ei huomannut heidän olevan terveitä. Ainoat, jotka epäilivät, että he eivät olleet aitoja, olivat toiset potilaat!).
Tämän tutkimuksen tarkoituksena ei ollut vain todistaa, että jotkut psykiatrit eivät ole työssään päteviä – kokeeseen valittujen sairaaloiden joukossa oli muutamia erittäin arvossa pidettyjä laitoksia. Sen sijaan tutkimus pikemminkin osoitti, että ei ole olemassa mitään selviä kriteereitä terveen ja sairaan käyttäytymisen erottamiseksi toisistaan, kuten olisi odotettavissa, mikäli mielitaudit muistuttaisivat ruumiillisia sairauksia. Niillä tekijöillä, jotka johtavat psykiatrisiin diagnooseihin, näyttää olevan hyvin vähän tekemistä itse potilaiden ominaisuuksien kanssa, mutta niillä on paljon yhteyttä siihen ympäristöön, missä potilaita tarkastellaan. Pelkästään se tosiasia, että nämä valepotilaat tulivat psykiatriseen sairaalaan vastaanotolle, osoitti henkilökunnan mielestä, että heissä täytyi olla jotakin vikaa, ja tämän ennakko-odotuksen mukaisesti heidän käyttäytymisensä tulkittiin ’patologiseksi’, jotta se olisi sopinut ennalta saatuun kuvaan. Jos psykiatrilla on se vakaa käsitys, että joku on mielisairas, hänen on mahdollista tulkita käytännöllisesti katsoen mikä tahansa käyttäytyminen ’mielisairauden’ oireeksi.
Tämä koe sai hämmästyttävän jatkon. Varmistaakseen, että psykiatrit eivät vain liioitelleet diagnoosejaan ’pelatakseen varman päälle’, Rosenhan ilmoitti kaikkein parhaana pidettyyn opetus- ja tutkimussairaalaan aikaisemmista tuloksistaan ja kertoi henkilökunnalle, että joitakin valepotilaita oli odotettavissa jälleen kolmen seuraavan kuukauden aikana. Todellisuudessa hän ei kuitenkaan lähettänyt sinne yhtään valepotilasta. Myöhemmin kävi ilmi, että vähintään yksi henkilökunnan jäsen piti tämän kolmen kuukauden aikana sairaalaan otetusta kaikkiaan 193 aidosta potilaasta kerrassaan neljääkymmentäyhtä varsin varmasti valepotilaana. Tämä löydös puhuu itse puolestaan.”
Lopuksi Nick Heather määrittelee psykiatrian: ”psykiatria ei ole mikään lääketieteen erikoishaara, vaan näennäis-lääketieteellinen harhakuvitelma.” Tähän voi jokainen psykiatriaa ennakkoluulottomasti tutkinut yhtyä.
Yllä oleva lainaus osoittaa psykiatrian täydellistä epätieteellisyyttä. Psykiatrien diagnoosit eivät ole lainkaan luotettavia kuten monet fyysisen lääketieteen diagnoosit. Se, että niihin uskotaan, johtuu siitä, että psykiatria kukoistaa fyysisen lääketieteen siipiveikkona pettäen potilaita ja viranomaisia järjettömillä ja vahingollisilla päätöksillään uskottelemalla, että se on yhtä tieteellistä kuin fyysinen lääketiede. Tähän liittyy vielä lääkärien ammattikunnan voimakas kollegiaalisuus, jolloin psykiatrisen virkaveljen päättömät toimet hyväksytään, koska virkaveli on myös lääkäri. Tässä on kysymys vakavasta potilaan oikeusturvan loukkaamisesta. Psykiatrit, jotka tekevät valheellisia mielipidediagnooseja potilaan vahingoksi, syyllistyvät usein tarkasti ottaen väärän asiakirjan laatimiseen eli väärennökseen tai törkeään väärennökseen (Rikoslaki 33 luku 1 § tai 2 §), ja koska tällainen väärä asiakirja joskus aiheuttaa pakkohoidon eli laittoman vapaudenriiston yli kolmeksi vuorokaudeksi, on kyseessä myös törkeä vapaudenriisto (Rikoslaki 25 luku 2 §), josta tuomitaan vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Kolme vuorokautta? Mitä jos vapaudenriisto kestääkin 20 vuotta niin kuin eräs tuntemani tapaus Niuvanniemen sairaalassa Kuopiossa (valtion mielisairaala)? Olisi oikeus ja kohtuus, että tällainen psykiatri tuomitaan sekä törkeästä väärennöksestä että törkeästä vapaudenriistosta ehdottomaan vankeuteen, jotta hän voisi itse kokea, miltä vapaudenmenetys tuntuu.
Minulla on yllä mainitusta Niuvanniemen sairaalasta eräiltä potilailta saatuja luotettavia tietoja. Tässä osa niistä:
1) Diagnoosit Niuvanniemen sairaalassa ovat usein täysin keksittyjä ja oireiksi esitetyt väitteet suoraa valehtelua. Tavallisin diagnoosi on paranoidinen skitsofrenia, jonka oireet ovat usein lääkärin omasta mielikuvituksesta. Oireiksi voidaan ottaa esim. ”vihainen käytös” osastolla. Uutuutena Niuvanniemessä ”holokaustin kieltäminen” on otettu ”harhaluuloisuushäiriön” oireeksi. Kuinka ”holokaustiin” suhtaudutaan suomalaisissa oikeusviranomaisissa, paljastui, kun potilas valitti tästä ”oireesta” diagnoosissa Itä-Suomen hallinto-oikeuteen, joka kieltäytyi käsittelemästä ”kantelunluontoisia huomautuksia”. Tämän jälkeen korkein hallinto-oikeus päätti, ettei ole syytä antaa jutussa valituslupaa. Potilas kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle, joka ei käsitellyt asiaa, ”koska asia oli ollut esillä hallinto-oikeudessa”. Lopuksi potilas kanteli oikeuskanslerille, joka ilmoitti, ”ettei käsittele asiaa, koska oikeusasiamies on käsitellyt asiaa”. Eli siis Suomessa ”holokaustin kieltäminen” on virallisesti mielisairauden oire eikä sitä koskevia kanteluita käsitellä! Kuitenkin monet historioitsijat ovat todistaneet, että ”holokausti” on valhe: Radio Islam [1].
2) Eräs Niuvanniemen psykiatri kirjasi harhaluuloisuushäiriön oireeksi sen, että ”potilas ei luota sairaanhoitojärjestelmään eikä oikeuslaitokseen”. Eli Niuvanniemessä psykiatrit toimivat kuten heidän virkaveljensä Neuvostoliitossa, jossa toisinajattelijoita ja muita yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvia suljettiin mielisairaaloihin diagnoosilla ”hiipivä skitsofrenia” (vjalotekuštšaja šizofrenija).
3) Eristäminen. Niuvanniemen sairaalassa on vanhoja eristyskäytäntöjä muutettu. Ennen mitättömästä syystä voitiin eristää useaksi kuukaudeksi. Esim. eräs potilas eristettiin kahdeksi kuukaudeksi, kun toinen potilas oli valheellisesti kertonut, että ”potilas aikoo tappaa kaikki hoitajat”. Kyseessä oli ollut liioiteltu leikkipuhe, mutta se oli otettu todesta, vaikka syytetty itse kertoi, että se oli leikkiä. Erikoisen helposti eristetään, jos potilas ”haittaa muiden potilaiden hoitoa”. Tällainen tapaus oli mm., kun eräs potilas kirjoitti ja lähetti ryhmäkantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle lääkärien valheellisista merkinnöistä hoitoonmääräämispäätöksissä. Se oli ”toisten potilaiden hoitoon puuttumista”, minkä jatkamisesta seuraisi eristys. Potilaalle annettiin varmuuden vuoksi voimakas lamauttava antipsykoottinen lääkitys, jotta kanteleminen loppuisi.
4) Hoitoonmääräämispäätökset. Niuvanniemen sairaalan psykiatrit valehtelevat systemaattisesti hoitoonmääräämispäätöksissä, jotta mielenterveyslain 8 §:n edellytykset pakkohoidolle täyttyisivät. Tästä on lukuisia todistuksia. Kun potilas valittaa päätöksestä Itä-Suomen hallinto-oikeuteen, istuu hallinto-oikeudessa sairaalan psykiatrien kaveripsykiatri, joka kirjaa sairaalan lääkärien valheet tosiksi. Jos potilaalla on puolueettoman psykiatrin lausunto, sitä ei huomioida. Itä-Suomen hallinto-oikeus toimii paikallisten psykiatrien kumileimasimena. Tästä syystä 99 % potilaiden valituksista Itä-Suomen hallinto-oikeuteen ei mene läpi.
5) Niuvanniemen sairaalassa vallitsee psykiatrien diktatuuri, jota hoitajat ja potilaat tottelevat. Mielettömätkin psykiatrin päätökset toteutetaan mukisematta. Potilasaines on pääosin puolustuskyvyttömiä ”rikollisia” tai ”vaikeahoitoisia”, jotka eivät pysty eivätkä uskalla taistella psykiatreja vastaan. Itä-Suomen hallinto-oikeus on valitettavasti sairaalan kumileimasin, joten sekään ei auta.
6) Lääkehoito. Niuvanniemen sairaalassa käytetään voimakkaita antipsykoottisia lääkkeitä suurina annoksina yhtäjaksoisesti vuosikausia ja aiheutetaan paitsi aivovaurio myös mittaamaton kärsimys. Lääkityksen kesto on aina useita vuosia eikä sitä juuri katkaista. Usein lääkitykselle ei ole mitään järjellistä perustetta: se kuuluu vain talon tapoihin, että potilaiden pitää syödä antipsykoottisia lääkkeitä, koska he ovat psykoottisia, vaikka eivät olisikaan todellisuudessa. Lääkitystä käytetään myös rangaistuksena pienistäkin rikkomuksista.
7) Uskonnolliset mielipiteet leimataan Niuvanniemen sairaalassa helposti psykoosin oireiksi. Esim. eräs potilas tulkitsi uskontonsa mukaisesti hänen elämässään sattuneita erikoisia tapauksia ”Kaitselmuksen johdatukseksi”. Tämä tulkittiin heti harhaluuloisuushäiriön oireeksi eli ”potilaan pyrkimys nähdä merkityksiä ja yhteyksiä sattumanvaraisten asioiden välillä”. Kuitenkin Lääkärikirjassa Duodecim mainitaan, että ”Uskomusta ei pidetä harhaluulona, jos se on luonteeltaan henkilön kulttuurissa tai alakulttuurissa yleisesti ilmenevä uskonnollinen vakaumus tai maailmanselitys”. Itä-Suomen hallinto-oikeus hyväksyi tämän psykiatrien tulkinnan, vaikka potilas perusteli vaatimustaan tällä Lääkärikirjan Duodecim lauseella.
Eli Niuvanniemen sairaalassa psykiatrit käyttäytyvät aivan kuin Nick Heather kertoo kirjassaan. Mistä lähtisi se joukkovoima, joka saattaisi psykiatrit järkiinsä, kun viranomaiset eivät sitä tee? Mielestäni jokainen psykiatrinen potilas voisi kantaa kortensa kekoon seuraavasti: tee asianajajan tai muun avustajan kanssa heti rikosilmoitus poliisille väärennöksestä, jos huomaat selvästi valheellisen merkinnän sinua koskevassa psykiatrin laatimassa asiakirjassa! Psykiatrin mielipide, että joku on mielisairas, ei riitä. Se pitää todistaa selvästi havaituilla oireilla. Lääkärikirjassa Duodecim on annettu myös psykiatrisia sairauksia koskevat oireet. Duodecim löytyy netistä.
Psykiatriassa käytetään mielisairauksien hoidossa lääkkeitä, sähköshokkeja ja erilaisia terapioita. Lobotomia eli pienet aivoleikkaukset ovat onneksi historiaa, mutta osoittavat, kuinka mielettömiä psykiatrien parannuskeinot voivat olla. Mitkään näistä keinoista eivät paranna mielisairauksia, vaan ne vaan estävät oireita näkymästä. Lääketehtaat ovat kehitelleet useita lääkkeitä parantaakseen psykooseja, mutta mikään lääke ei paranna, vaan ainoastaan tylsistyttää aivoja ja näin oireet helpottuvat. Vanhemmat psykoosilääkkeet lamauttivat ihmisen totaalisesti. Uusimmat lamauttavat eri tavalla. Sähköshokkeja käytetään nykyisin lähinnä masennuksen hoitoon. Niiden vaikutus on suurin piirtein sama kuin kovalla humalalla. Kaikki psyyken lääkitseminen on harhaa, koska siinä matkitaan vain fyysistä lääketiedettä ja luullaan, että lääkitys parantaa. Kun ei tiedetä mitään sielusta, ei pystytä lainkaan parantamaan psyykeä. Tämän artikkelin toisessa osassa esitän, miten vain sielun tunteminen avaa mahdollisuuden mielisairauksien todelliseen parantamiseen.
Kaikki erilaiset ”psykoterapiat” ovat myös tehottomia. Niillä voidaan auttaa ihmistä käytännön elämän parantamisessa, mutta nekään eivät paranna sitä, mikä luullaan mielen sairaudeksi. Kaikkein naurettavin psykoterapian muoto on juutalaisen S. Freudin aloittama ”psykoanalyysi”. Sitä harjoitetaan monella tavalla, mutta yleisenä periaatteena on se, että vapaalla assosioimisella saataisiin esiin ihmisestä hänen piilevät halunsa ja viettinsä, jotka ohjaavat ihmistä ja aiheuttavat ristiriitoja. Usein satoja kertoja kestävät istunnot muka tuovat ristiriidat tietoisuuteen ja ratkaisevat ne. Todellisuudessa valtavan kallis ”hoito” ei tee ihmistä hullua hurskaammaksi. Artikkelin toisessa osassa esittämäni menetelmä perustuu itsetutkisteluun, mutta antaa keinot todelliseen muutokseen ja ihmisen kehittymiseen eikä niin kuin ”psykoanalyysi”, joka ei kehitä lainkaan ihmistä. Myös kaikki muut psykoterapiat ovat tehottomia varsinkin psykoosien hoidossa, koska ei tiedetä psykoosien syntymisen syitä. Nämä syyt ovat henkimaailmassa, josta ovat tietoisia monet halveksitut ”afrikkalaiset poppamiehet”, jotka kuitenkin tietävät ihmisen psyykestä enemmän kuin nykyajan psykiatrit. Koko ateistinen ja materialistinen psykiatria sekä myös psykologia ovat itse asiassa vain osoitus ihmisen typeryydestä. Tämä nähdään, kun ihmisen korkeammat mielen kerrokset avataan. Siitä enemmän tämän artikkelin toisessa osassa.
Psykiatrit eivät tiedä edes ensimmäistä yksinkertaista tosiasiaa ihmisen psyykestä, nimittäin, että ihmisellä on kuolematon sielu.
Psykiatrian professori Thomas Szasz oli oikeassa: psykiatria ei ole tiedettä vaan suurelta osin hölynpölyä, joka aiheuttaa suunnattomasti kärsimystä ja taloudellisia menetyksiä eikä siitä hyödy muut kuin lääketehtaat, jotka keksivät aina vain kalliimpia uusia lääkkeitä, jotka eivät ketään paranna. Psykiatrit eivät tiedä edes ensimmäistä yksinkertaista tosiasiaa ihmisen psyykestä, nimittäin, että ihmisellä on kuolematon sielu. Tämän psykiatria kieltää, kuten myös Jumalan ja henkimaailman vaikutuksen ihmisen käyttäytymiseen. Nykyajan psykiatrit ovat kuin automekaanikkoja, jotka eivät tiedä, että autossa on moottori. Vanhanajan viisaat tiesivät sielun olemassaolosta ja sen kuolemattomuudesta, mutta nykyinen ateistinen ja materialistinen psykiatria kieltää ne ja pitää ihmistä vain kehittyneenä eläimenä.
Nick Heatherin kirja ”Radikaalipsykologia” on lukemisen arvoinen, sillä se paljastaa, ettei ole edes sellaista selvää käsitettä kuin ”mielisairaus”, saati sitten sen hoitamiseen instrumentteja. Heatherin pieni kirja on 1900-luvun tärkein puheenvuoro psykologiasta ja psykiatriasta. Allekirjoittanut on sitä mieltä, että lukuun ottamatta neurologisia sairauksia, jotka vaikuttavat aivoihin ja sitä kautta käyttäytymiseen, ei ole mitään mahdollisuutta saada selville käyttäytymisen lakeja ellei tunneta Jumalan ja henkimaailman vaikutusta. Joku voisi tietenkin sanoa, että nyt mennään uskonnon puolelle. Mutta minkä uskonnon? Nykymaailmassa ei ole ainoatakaan uskontoa, joka parantaisi mielen sairauksia, jos sellaisia ylipäänsä on olemassa. Väitän kuitenkin, että historiasta löytyy tiedemies, joka on ratkaissut tämän ongelman. Hänen nimensä on Emanuel Swedenborg (1688-1772), mutta hän on niin paljon edellä aikaamme, ettemme osaa sitä edes kuvitella. Hän itse kirjoittaa: ”Ainoastaan harvoja palvelemaan on syntynyt mies, joka ajattelee vain oman aikansa ihmisiä. Tuhansia vuosia ja monia sukupolvia on vielä edessä. Luo katseesi heihin, vaikka hiljaisuus lepääkin oman aikasi yllä. Kerran tulevat ne, jotka ajattelevat puolueettomasti.” Nyt on aika astua esiin niiden, jotka ”ajattelevat puolueettomasti”. Swedenborg on vaikuttanut moneen älykkääseen ajattelijaan, mutta lainaan tässä vain ruotsalaista kirjailijaa August Strindbergiä: ”Swedenborgin teokset ovat mittaamattoman laajat ja ne ovat antaneet minulle vastauksen kaikkiin kysymyksiini, ankarimpia myöten” (Legendoja).
Artikkelin ”Sairaus nimeltä psykiatria” toisessa osassa ”Todellinen ja ainoa oikea keino psyykkisten sairauksien parantamiseksi”, mikä ilmestyy Magneettimediassa pian, kerron todella vallankumouksellisesta metodista, jolla kaikki psyykkiset sairaudet voidaan parantaa ilman nykyistä psykiatriaa tai psykologiaa. Tämä metodi perustuu nerokkaan Emanuel Swedenborgin laajoihin latinankielisiin teoksiin (yli kaksi hyllymetriä). Stanfordin yliopiston psykologit tutkivat historiallisten henkilöiden älykkyyttä Stanford-Binet-asteikolla, ja Swedenborg sai ÄO:n 205 (Mensan raja 132, allekirjoittaneen ÄO 145), eli hän oli yksi maailmanhistorian älykkäimmistä ihmisistä. Häntä kuvaa Ralph Waldo Emerson kirjassaan ”Suuria miehiä” seuraavasti: ”Hän on yksi kirjallisuuden mammuteista ja mastodonteista, eivätkä hänen suuruuttaan kykene mittaamaan edes tavallisten oppineiden tieteelliset seurat. Hänen valtava läsnäolonsa voi häkellyttää kokonaisten yliopistojen opettajakuntia.” Hänestä psykologina kirjoittaa Coventry Patmore: ”Tuhanteen vuoteen meillä on ollut vain yksi ainoa psykologi ja ihmisen fysiologian tuntija ‑ ainakin joka on julkaissut tietonsa ‑ nimittäin Swedenborg”. Swedeborgin teoksia ei aikoinaan hyväksytty eikä nykyäänkään hyväksytä vain siksi, että hän paljasti katolisen kirkon ja reformoitujen kirkkojen haaksirikon sekä juutalaisen kansan todellisen luonteen ja pyrkimykset. Ne ovat aivan liian vaarallisia asioita kerrottaviksi. Mutta minäpä kerron ne tämän artikkelin piakkoin ilmestyvässä toisessa osassa!
Allekirjoittanut opiskeli psykologiaa Helsingin yliopistossa viisi vuotta ja olin melkein valmis psykologi, kun löysin Swedenborgin teokset. Ne avasivat minulle tien ihmisen mielen todelliseen ymmärtämiseen ja jätin akateemisen psykologian, joka vaikutti enää vain lähinnä älylliseltä sokeudelta. Itse asiassa Swedenborgin teokset paljastavat koko ihmiskunnan historian pahimman sokean pisteen: ei tiedetä, että jokaisessa ihmisessä on syntymästä asti sisäisesti kaksi korkeampaa mielen kerrosta, jotka tosin eivät nykyihmisellä aukea, mutta jotka on mahdollista avata Swedenborgin esittämällä menetelmällä. Tämä menetelmä parantaa kaikki mielen sairaudet. Tässä on todella vallankumouksien vallankumous, jonka tulisi olla myös vallankumous psykiatriassa! Mutta minkälainen tämä menetelmä on, siitä kerron artikkelin seuraavassa osassa.
Benjamin Kivilohkare
Lähteet
Heather, Nick (1978). Radikaali psykologia (alkup. Radical Perspective in Psychology). Weilin+Göös