Suomalainen yhteiskunta hyökkäsi Magneettimediaa vastaan, sillä lehti julkaisi ”vääriä” näkökulmia yhteiskunnallisiin aiheisiin. Vaikka lakiin on kirjattu omantunnon vapaus, on se lähinnä sananhelinää. Kulttuurimme on täynnä arvoja, joita ei saisi kyseenalaistaa – muuten leimautuu mielipiderikolliseksi. Nämä arvot eivät kuitenkaan ole perinteisiä suomalaisia arvoja. Niiden historia on vain muutamia vuosikymmeniä vanha.
Toisen maalimansodan jälkeen Neuvostoliiton läheisyys ja kotikutoinen maanpetollinen kommunistiliikkeemme vääristivät arvomme ja kulttuurimme. Koska itäinen uhka oli alati läsnä, oli kansallisesta edusta puhuttava varoen. Parasta oli olla tyystin hiljaa. Stalinismin nimiin vannoneet kommunistit (marxistit) sen sijaan saivat huutaa aatettaan niin kovaa kuin sielu sieti. Pian Suomi alkoi muuttua: vapaussodasta tuli luokkasota ja isänmaasta kirosana. Lisäpotkua tönkölle neuvostoperäiselle vasemmistolaisuudelle toi 60-lukulainen länsimainen kulttuurimarxismi, jota Magneettimediassakin on käsitelty. Se nosti luokkasodan rinnalle muun muassa feminismin, seksuaalivähemmistöt, pasifismin ja rotukysymyksen.
Lännen ja idän vasemmistolaisuudessa oli kosmeettisia eroja, mutta ne kummatkin tahtoivat muuttaa Suomen ja suomalaisten suhtautumisen omaan kansaan, kulttuuriin ja historiaan. Isänmaa tahdottiin tehdä naurunalaiseksi. Kulttuurivallankumousta puuhattiin ammattiyhdistyksissä, eduskunnassa, yliopistoilla, kulttuurielämässä ja monenkirjavissa järjestöissä. Kulttuurimarxismin logiikka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että eurooppalaissyntyiset armeijan käyneet valkoiset ei-feministiset heteroseksuaalit ovat kaiken yhteiskunnallisen vääryyden alku ja juuri. Esikuviksi nostettiin Yhdysvalloissa mellakoineet mustat, homot, aseistakieltäytyjät, juutalaiset ja perhe-elämää inhoavat naiset. Terveiden elämäntapojen ja perhearvojen tilalle tuputettiin huumekulttuuria ja irtosuhteita.
Sotien jälkeisessä lännessä media ja viihdeteollisuus ovat merkittävin yksittäinen mielipidevaikuttaja. Kulttuurimarxismin arvot kirjoitettiin paperille yliopistoissa, mutta nuoriin ne juurrutettiin länsimaisen nuorisokulttuurin avulla. Asennemuutos alkoi uusia äänilevyjä kuunnellen, nuorisolehtiä selaten ja amerikkalaisia elokuvia katsellen. Varsinaiset raamit uudelle ajattelulle antoi kuitenkin massamedia. Sanomalehdet sekä television ja radion uutisankkurit alkoivat sanella sen, mikä oli hyvää ja mikä pahaa. Kulttuurimarxismin logiikka valtasi uutishuoneet ja toimitukset, ja käsiteltävät aiheet valikoitiin sen mukaisesti. Mikäli uutinen ei täyttänyt uuden kummallisen logiikan vaatimuksia (valkoisen heteroyhteiskunnan sisäänrakennetusta pahuudesta), ei uutista julkaistu tai sitten siitä kerrottiin vain valikoiden.
[1]
Suomessa vääristynyttä logiikkaa pönkittämään perustettiin lukuisia vasemmistolaisia toimittajajärjestöjä. Usein rahallista tukea saatiin suoraan Neuvostoliitolta. Suoranaista kommunistipropagandaa sekä ”tasa-arvoon” vetoavaa hienovaraisempaa puna-aatetta varjelivat yhdistykset kuten Toimittajaliitto, Kulttuurityöntekijäin liitto ja Yleinen lehtimiesliitto. Yhdistysten strategiaan kuului yliopistojen haltuunotto: mikäli halusi saada toimittajan koulutuksen ja kuulua ”piireihin”, täytyi olla vasemmistolainen. Esimerkiksi Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen johtaja Kaarle Nordenstreng kuului Neuvostoliiton kyhäämään peitejärjestö International Organisation of Journalistsiin. Usein vasemmistotoimittajat saivat sisällön artikkeleihinsa suoraan pahamaineiselta tiedustelupalvelu KGB:ltä. Menettely tuhosi pian sen vähänkin objektiivisuuden ja moniäänisyyden, mitä suomalaisissa tiedotusvälineissä oli ollut. Vasemmistolaiset valtasivat viestimet Yleisradiosta Helsingin Sanomiin. Oli olemassa enää yksi totuus. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kulttuurimarxilainen eliitti on uudistanut ilmettään, mutta sen aate on edelleen sama. Siirtymää on tapahtunut Pohjoismaiden puoluepoliittisella kentällä kommunistipuolueista esimerkiksi vihreisiin. Ruotsissa 2012 tehdyn tutkimuksen mukaan vihreiden, vasemmiston ja sosiaalidemokraattien yhteenlaskettu kannatus toimittajien keskuudessa oli 70 % maan kaikista puolueista!
Räikeimmillään toimittajien vasemmistolaisuus (tai nykyisin vihervasemmistolaisuus) näkyy siinä, miten maahanmuuttoa, sukupuolivähemmistöjä, aseiden yksityisomistusta sekä puolustusvoimia käsitellään julkisuudessa. Homojen ”oikeus” mennä avioon ja jopa adoptoida lapsia on ollut suomalaislehtien lempiaihe jo vuosia. On kulttuurimarxistien ansiota, että kukaan ylipäätään puhuu niin järjettömästä asiasta kuin lastentekoon kykenemättömän pariskunnan ”oikeudesta” saada lapsia. Julkihomo Pekka Haavisto sai ennennäkemätöntä tukea toimittajilta ja kulttuuriväeltä presidenttivaaleissa. Aggressiiviset romanikerjäläiset ja laittomat siirtolaiset saavat myös loputtomasti sympatiaa. Kun maahanmuuttaja tekee rikoksen, ei suomalainen sanomalehti yleensä julkaise ihonvärin kaltaisia tuntomerkkejä silloinkaan, kun on todennäköistä, että vapaalla jalalla kulkeva roisto todennäköisesti syyllistyy uusiin rikoksiin. Suomalaisten turvallisuutta tärkeämpää on nykyään vastustaa ”rasismia”. Esimerkiksi marraskuun alussa Rovaniemellä maahanmuuttajamies tunkeutui häntä auttaneen naisen kotiin ampumalla tätä kasvoihin kaasusumuttimella. Tämän jälkeen maahanmuuttaja kaatoi naisen portaisiin ja yritti alkaa raiskaamaan tätä. Sivullisen ansiosta raiskaus jäi onneksi vain yritykseksi. Jostain syystä Yle ei kuitenkaan halunnut uutisessaan julkistaa raiskaajan tuntomerkeistä olennaisinta. Valtamedioiden sensuroidun uutisoinnin perusteella ei uskoisi, että maahanmuuttajat Lähi-idästä ja Afrikasta ovat rankasti yliedustettuja Suomen raiskaustilastoissa. Rikosylikonstaapeli Marja Vuennon mukaan luvut ovat todellisuudessa virallisia tilastojakin järkyttävämmät, sillä maahanmuuttajien suorittamista raiskauksista tehdään rikosilmoituksia harvemmin kuin suomalaisten tekemistä. Jostain syystä toimittajat haluavat kuitenkin pimittää meiltä tämän tiedon.
[2]
Myös kansainvälisistä tapahtumista uutisoidaan monikulttuurisen vasemmiston näkökulmasta. Tällä hetkellä maailmalla puhuttaa Yhdysvaltalaisten ”nuorten” harrastus nimeltä Knockout (’tyrmäys’). ”Nuorista” on tullut kiertoilmaisu maahanmuuttajille. Jos Helsingin Sanomissa lukee, että ”nuoriso mellakoi Malmön lähiöissä”, voi olla varma, etteivät asialla olleet svantet ja gunnarit. Myös Knockout on etnisesti värittynyt ilmiö. Sitä harrastavat mustat ja latinotaustaiset ”amerikkalaiset”, jotka yrittävät lyödä ”satunnaisen” vastaantulijan tajuttomaksi yhdellä iskulla. Jostain syystä vastaantulijat sattuvat olemaan yleensä valkoisia. Tästä suuret lehdet eivät kuitenkaan meille kerro. Voi vain kuvitella, millainen kansainvälinen myräkkä nousisi, jos valkoiset nuoret alkaisivat joukolla hakkaamaan mustia ja latinoita tajuttomaksi. Ensimmäisen kerran Knockoutista alettiin Yhdysvalloissa puhumaan ”viharikollisuutena” vasta, kun mustat kävivät juutalaisen kimppuun Brooklynissä. Yllätys yllätys.
Toinen tänä vuonna ällistyttänyt tapaus oli se, miten Yhdysvalloissa ammutun mustan ja huumeisiin sekaantuneen Trayvon Martinin kuolemaa käsiteltiin Suomessakin. Trayvon Martinin ampui rikollisuutta torjuneeseen naapurustovahtiin kuulunut latino nimeltä George Zimmerman ajauduttuaan ensin tappeluun Martinin kanssa. Kummallista kyllä, Zimmermanin latinotaustaa ei juuri käsitelty valtamedioissa, vaan lukijoiden annettiin ymmärtää, että ampuja oli valkoinen rasisti, joka vain halusi tappaa mustan vastaantulijan. Lopulta Zimmerman vapautettiin syytteistä, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomat ei pitänyt tätä merkkinä miehen syyttömyydestä, vaan siitä, että ”rasismi kytee USA:n oikeussaleissa”, kuten toimittaja Tuomas Niskakangaksen artikkelin otsikko kuului. Ampuminen oli ilmeisesti niin herkullinen lyömäase valkoisia vastaan, että Zimmermanin etninen tausta ja syyttömyys täytyi yksinkertaisesti yrittää kiistää, vaikka Internetin aikana tieto onkin kaikkien saatavilla.
Tutkimusten mukaan Martinin kuolemaa käsiteltiin amerikkalaisissa tiedotusvälineissä enemmän kuin vuoden 2012 Yhdysvaltojen presidenttivaaleja! Samaan aikaan, kun valtamediat ympäri maailmaa kauhistelivat tapausta, joukko mustia nuoria sytytti koulumatkalla olleen 13-vuotiaan valkoisen lapsen palamaan Kansasissa siksi, että tämä oli ”valkoinen poika”. Tapaus ei kuitenkaan ylittänyt edes Yhdysvaltojen kansallista uutiskynnystä, vaikka se oli poliisin mukaan selvä viharikos, kun taas Trayvon Martinin ampuminen ei ollut! Puolueetonta tiedonvälitystä kerrakseen. Vasemmistoliberaalien toimittajien lisäksi muun muassa lukuisista murhista, huumekaupasta ja prostituutiosta tunnettu terroristijärjestö Mustat Pantterit käytti Martinin kuolemaa propagandassaan hyväkseen. Missään vaiheessa media ei muistuttanut kansalaisia näistä seikoista:
- Yhdysvalloissa tehdään vuosittain noin 770 000 väkivaltaista mustien ja valkoisten välistä rikosta. Mustat ovat syyllisiä 85 prosentissa tapauksista, valkoisten osuus on 15 %.
- 33.6 % valkoisista raiskauksen uhreista on mustien raiskaamia. 0 % mustista raiskauksen uhreista on valkoisten raiskaamia.
- “Highlights from 20 Years of Surveying Crime Victims“ -tutkimuksen mukaan 90 % rasistisen rikollisuuden uhreista Yhdysvalloissa on valkoisia.
Nämä ovat paljon sokeeraavampia uutisia kuin Martinin kuolema, mutta jostain syystä niitä ei haluta koskaan käsitellä. Rotukysymys liittyi myös tässä tapauksessa vahvasti kiistaan aseiden omistusoikeudesta ja itsepuolustuksesta. Kun ei-musta ampuu mustan vaikkapa itsepuolustuksena, syytetään koko yhteiskuntaa rasismista, olipa todellinen motiivi mikä tahansa. Kun musta ampuu valkoisen, ei tapauksesta yleensä uutisoida. Kun musta ampuu mustan, onkin syyllinen aseteollisuus sekä lainsäädäntö, joka sallii kansalaisten omistaa aseita. Vasemmistomedian luoma stereotyyppi ampuma-aserikollisuudesta henkilöityy heteroseksuaaliin valkoiseen mieheen, joka ostaa laillisen aseen, koska haluaa tappaa mustia. Todellisuudessa leijonaosa Yhdysvaltojen ampuma-aserikollisuudesta tapahtuu mustien ja latinojengien välienselvittelyissä, laittomilla aseilla. Outoa, eikö?
Mustan rikollisuuden sijaan vasemmistolaiset toimittajamme demonisoivat mielellään valkoihoisia isänmaallisia ihmisiä. Esimerkiksi tänä syksynä teattereihin saapunut Leijonasydän-elokuva sai jättimäisen mainoksen Helsingin Sanomien verkkosivuilla, minkä lisäksi lehti toimitti varsin epäuskottavan haastatteluartikkelin elokuvan ”teemaan” liittyen. Toimittajat tahtovat leimata isänmaallisuuden kaljapöhnäisten häviäjien riidanhakuiseksi harrastukseksi. On helpompi kirjoittaa artikkeleita fiktiivisistä elokuvista, joissa maahanmuuttajat ovat lähes virheettömiä sankareita ja eurooppalaissyntyiset rasistisia rikollisia, kuin käsitellä todellisuutta, jossa roolit kääntyvät ikävästi päälaelleen.
[3]
Vähemmistöjen lisäksi vasemmistolaiset toimittajat suojelevat toki myös omiaan. Joitain päiviä sitten vasemmistoliiton helsinkiläinen kunnanvaltuutettu Dan Koivulaakso jakoi Facebookissa silmitöntä väkivaltaa käyttävän ruotsalaisen vasemmistojärjestön propagandaa. Järjestö on syyllistynyt Ruotsissa tuhopolttoihin, puukotuksiin, joukkopahoinpitelyihin ja esimerkiksi kaasuiskuihin lapsia ja vanhuksia vastaan (koska nämä ovat olleet ”väärää mieltä” olevien ihmisten sukulaisia). Julkisten ja hyvinvointialojen liitossakin työskentelevä Koivulaakso jakoi sivuillaan linkkejä videoihin, joissa äärivasemmistolaiset nuoret pahoinpitelevät joukolla yksinäisiä kadulla kulkevia ihmisiä sekä hyökkäävät yöllä kirveiden kanssa ihmisten koteihin. Vaikka aiheesta syntyi jonkin verran keskustelua sosiaalisessa mediassa, ei yksikään valtamedia esimerkiksi haastatellut vasemmistoliiton johtoa tunnetun puolueaktiivin levittämästä pahoinpitelypropagandasta. Koivulaakso poisti nopeasti päivityksen, kun huomasi sen levinneen vasemmistopiirien ulkopuolelle. Kuvankaappaus vasemmistoliittolaispoliitikon päivityksestä kuitenkin leviää edelleen verkossa.
Median suhde isänmaallisiin taas on päinvastainen. Esimerkiksi Yle perui tänä syksynä muusikko Tero Vaaran televisioesiintymisen vain siksi, että tämä ei kannata Suomen nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa. Isänmaallisista toimijoista uutisoidaan järjestään vain negatiivisessa valossa. Esimerkiksi Yle ja Helsingin Sanomat ovat tänä vuonna käsitelleet paljon kansallismielistä järjestöä nimeltä Suomen Vastarintaliike. Järjestö on hiljattain esimerkiksi kampanjoinut nuorten huumeidenkäyttöä vastaan Jyväskylässä ja järjestänyt ilmaista urheilutoimintaa suomalaisille. Se oli myös ainut, joka uutisoi objektiivisesti Magneettimedian oikeudenkäynnistä verkkosivuillaan. Näitä asioita Yle ja HS eivät kuitenkaan ole maininneet. Sen sijaan uutisointi on keskittynyt muutamiin tapauksiin, joissa järjestön jäsenet ovat joutuneet tappelutilanteisiin äärivasemmistolaisten kanssa. Valtamediat ovat kuitenkin unohtaneet järjestelmällisesti kertoa vasemmiston osuudesta tapauksissa. Tilanne on hieman kuin 1900-luvun alussa, jolloin bolsevikkivallankumousta havitelleet kommunistit provosoivat väkivaltaa Suomessa. Lopulta kansallismielisten täytyi järjestäytyä suojeluskunniksi tai esimerkiksi Lapuan liikkeen riveihin, jottei maa olisi jäänyt Neuvostoimperialismin jalkoihin.
Kaikki kansallismielisyys ei tosin ole vastoin valtamedian filosofiaa. Siinä missä eurooppalainen nationalismi on kiellettyä, on sotarikoksiinkin johtava sionismi sallittua. Kun Jörg Haiderin johtama kansallismielinen Itävallan vapauspuolue sai vaaleissa tarpeeksi ääniä hallituspaikkaa varten, syntyi maailmalla mediamyrsky. Tiedotusvälineet varoittelivat ”holokaustilla” ja lietsoivat Itävallan-vastaisia talousboikotteja. Olisi parempi näännyttää ”väärin” äänestänyt kansa vaikka nälkään kuin antaa Haiderin demokraattisesti valitun puolueen toimia. Tämä siksi, että Haider oli aikoinaan todennut, että Kolmannessa valtakunnassa oli toimiva työllisyyspolitiikka. Kun sotarikollinen Ariel Sharon valittiin Israelin pääministeriksi, ei aiheesta syntynyt pienintäkään kohua. Haiderin ”rikos” oli puhua 1930-luvun Saksan työllisyyspolitiikasta. Sharonin rikoksiin kuuluvat siviilien joukkoteurastukset 1980- ja 2000-luvulla. Haider pahoitteli lausuntojaan, Sharon on edelleen järkkymätön sionisti ja väkivaltapolitiikan kannattaja.
Media tuntuu katsovan silmitöntäkin väkivaltaa sormien läpi, jos hyökkääjät ovat vasemmistolaisia, mustia tai esimerkiksi sionisteja. Kummallisimmatkin vaatimukset saavat innokkaan vastaanoton ja tukea, jos ”oikeuksiaan” penäävät ovat homoseksuaaleja tai aseistakieltäytyjiä. Missä on tavallisen kansan etuja ajava mediakulttuuri? Ehkä tässä artikkelissa tarjotut esimerkit auttavat ymmärtämään, kuinka tärkeää on, että meillä on tulevaisuudessakin Magneettimedian kaltaisia vaihtoehtomedioita, jotka viittaavat kintaalla kulttuurimarxistien vaatimuksille.