10. lokakuuta 2023
Suurvallat ovat aina herkkiä potentiaalisille uhkille niiden kotimaan lähistöllä.
Syitä Venäjän ja Ukrainan väliselle konfliktille?
Yhdysvallat ja sen tietyt liittolaiset järjestivät vallankaappauksen Ukrainassa vuonna 2014. [1] Heti tämän vallankaappauksen jälkeen aloittivat tietyt NATO-maat Ukrainan hallinnon tukemisen sekä aseistamisen. Täten lännen hokema “Venäjän hyökkäys Ukrainaan”, oli Venäjän erikoissotaoperaatio, jolla haluttiin suojella ja pelastaa Donetskin sekä Luhanskin kansantasavaltojen väestöä, joka on pääsääntöisesti venäjänkielistä.
Mearsheimer [2] (2014) kirjoittaa, että Ukrainan ja Venäjän välisen konfliktin tietyn tason syynä on NATOn ja EU:n samanaikainen laajentuminen idän suuntaan ja lännen tuki “demokratialiikkeelle” Ukrainassa, mikä on alkanut jo vuodesta 2004. Myös oranssissa vallankumouksessa olivat kriittiset elementit yllä.
Kuinka Venäjä saattaisi hyväksyä itselleen vihamielisen liittouman tiivistymistä rajoilleen. Hyväksyisikö Yhdysvallat sellaista? Mikään suurvalta ei sellaista sietäisi. Täten Venäjän nykyinen toiminta on sen velvollisuus.
Ukraina on valtava tasanko, jonka ylittivät Napoleonin Ranska, keisarillinen Saksa ja kansallissosialistinen-Saksa, iskeäkseen Venäjää itseään vastaan, joten Ukraina palvelee Venäjää strategisesti valtavan tärkeänä puskurivaltiona (Mearsheimer [2] 2014).
Miksi NATO ja EU laajenevat Venäjän rajoille?
Mearsheimer [2] (2014) esitti yllä Ukrainan ja Venäjän välisen konfliktin yhdeksi syyksi NATOn ja EU:n liki rinnakkaista laajentumista idän suuntaan. Joskin joudumme jatkoksi kysymään sitä, miksi NATO ja kenties EU pakkautuvat jopa väkivaltaisesti Venäjän rajojen läheisyyteen, johtavan NATO-maan sijoittaessa sinne ballistisia ohjuspuolustusjärjestelmiä ja ovat lotkauttamatta korviaan Venäjän intresseille sekä valituksille.
Tähän on olemassa selvä syy, johon käytetään sekä NATOn laajentumista että geopoliittista offensiivia.
Yhdysvaltojen aggressiivisuuden syynä on se, että Washingtonin johtama transatlanttinen painoarvo on muuttunut Tyynenmeren akselille, mihin poliittisesti voidaan sijoittaa lähes kaikki Shanghain yhteistyöjärjestön (SCO) jäsenmaat sekä BRICS-liittymän valtiot. SCO on myös kuromassa umpeen militääristä välimatkaa suhteessa NATOon. Tunnetusti tämä aggressiivisuus kulminoituu ukrainalaisten sijaissotana (Proxy War) Yhdysvaltojen ja sen tiettyjen liittolaisten puolesta Ukrainassa, Venäjää vastaan. Tämä on Yhdysvaltojen kamppailua kansainvälisen järjestyksen hegemoniasta, sillä vaikuttaa siltä, että tulevaisuuden maailmanjärjestyksen perusteet rakennetaan suurella todennäköisyydellä Itä-Aasiassa eikä transatlanttisessa ympäristössä.
Yllä mainitun mukaan Yhdysvallat eivät voi sietää yksinapaisen maailmanjärjestyksen hegemoniansa kuihtumista, vaan sen elvyttämiseksi tarvitaan tietysti väkivaltaa ja osa itä-Eurooppaa ja Lähi-itää saa lainehtia veressä.
Tämä Yhdysvaltojen maailmanpolitiikka noudattaa Brzezinskin (2013) strategiaa, joka nojautuu vanhoihin asenteisiin, minkä tarkoituksena on Euraasian jakaminen Yhdysvaltojen maailmanhegemonian tarpeisiin.
Saavuttaakseen tämän unelmansa Yhdysvaltojen pitäisi saada aikaan kolmas maailmansota, jossa uhrattaisiin osittain kaikki entiset Itäblokin valtiot. Ukrainaa uhrataan parhaillaan, mutta se olikin yksi Neuvostoliiton neuvostotasavalloista. (Ukrainan neuvostovaltio perustettiin 1917 ja se kuului Neuvostoliittoon sen perustamisesta 1922 saakka, kunnes julistautui itsenäiseksi Ukrainaksi elokuussa 1991.)
Mearsheimer (2021) sen sijaan väitti Tragedy of Great Power Politics [3] -kirjassaan että yksinkertainen ”offensiivinen realismi” selittää maailmanpolitiikan perusdynamiikat. Toisin sanoen kaikki suurvallat haluavat maksimoida valtaansa koko ajan ja pyrkivät hegemoniksi. Kansainvälisen järjestelmän paineet peittävät alleen sisäpolitiikan ja kulttuurin.
Suomi uhrina Yhdysvaltojen hegemonia tavoitteille – miksi valtaapitävät alistuvat tähän?
Venäjän vastainen varustautuminen ja varsinkin sotilaallinen toiminta ilmenee tiettyjen länsivaltojen sotilaallisena ja taloudellisena tukena Ukrainalle ja valtavana valheellisena sotapropagandana sekä sanktioina Venäjää vastaan. Yhdysvallat ovat tässä johtavassa roolissa, ja muita nimekkäitä toimijoita ovat kolme eurooppalaista suurvaltaa Saksa, Iso-Britannia ja Ranska.
Suomelle tässä näytelmässä on varattuna eturintaman rooli Venäjää vastaan. Suomi siis uhrataan Yhdysvaltojen maailmapoliittisen hegemonia pyrkimysten hyväksi. Nythän Suomi on miehitetty Yhdysvaltojen armeijalla, ja Washington on ottanut vallan maamme ”ulkopolitiikasta” ja ”puolustuksesta”. Tämä tarkoittaa myös ohjustukikohtien perustamista Suomen maaperälle. Suomen poliittinen johto on siis menettänyt maansa sisä- ja ulkopoliittisen hallinnan, mikä on korvattu kaukaisen suurvallan johdolla. Täysin selvää on, että tässä on tehty suuri laittomuus ja täten syyllistytty valtio- ja maanpetokseen.
Tällaista näytelmää emme ole ennen Suomen historiassa havainneet, ja tuskin edes maailmanhistoriassa. Suomen poliittinen (suurelta osin kokoomus) johto aina presidentistä alkaen on vapaaehtoisesti ja kansalaisten verorahoja luovuttaen, antanut valtion hallinnan vieraalle valtiolle – ja pakottaen tärkeimmän naapurinsa, joka ei ole millään lailla loukannut tai uhannut Suomea – varmaan puolustukseen tiettyjen NATO-maiden hyökkäystä vastaan Suomen kautta. Tämä kaikki siitä huolimatta, vaikka se tarkoittaa ensinnäkin Suomen taloudellista romahdusta ja hirvittävän sodan jalkoihin jäämistä, jolloin veri lainehtii tantereillamme. Tähän kauheuteen on vain kaksi syytä perusteena: Yhdysvaltojen imperialistisen strategian tukeminen ja Venäjän sekä venäläisten typerä vihaaminen, mihin maamme virkakoneisto ja sitä tukeva valtamedia on suomalaiset manipuloinut (sotapsykoosi jyllää).
Lopuksi lienee syytä kysyä sitä, miksi maamme poliittiset valtaapitävät, valtion ykköspaikasta alkaen toimivat näin rikollisen järjettömästi?
Yhtenä syynä on se, että presidentti Sauli Niinistölle on varattu tässä sotanäytelmässä lakeijan ja juoksupojan rooli, jossa hänelle uskotellaan, että hän muka on viisasvaltiomies, joka jakelee neuvoja Euroopassa. Samanlainen rooli on myös muilla maamme ”merkittävillä” poliittisilla johtajilla ja heidän kätyreillään. Suomen poliittiset valtaapitävät heiluttavat iloisesti häntäänsä Brysselille, ovat rähmällään Yhdysvaltojen edessä ja pyllistävät itään päin.
Yllä olevat olivat ulkoisia tekijöitä, mutta mitkä sisäiset syyt saavat Suomen poliittisen hallintokoneiston toimimaan näin absurdin tuhoisasti? Todennäköisenä syynä on kulttuuri- ja sosiaalinen ympäristö, jossa entiteetti on varttunut. Tämä tietysti johtaa suoraan kasvualustana ja juurtumisena tietyn globaalin eliitin luomiin valtarakenteisiin, jota ylikansallinen uusliberalistinen kapitalismi synkimmillään edustaa. Täten globaalin eliitin valta muodostaa maailmanlaajuisen järjestelmän mekanismin, jolloin muodostuu persoonaton globaali systeemi.
Poliitikkoja myös palkitaan toiminnastaan ylikansallisen sotilaallisen ja taloudellisen imperialismin hyödyksi. Korkea palkkaiset palkintovirat odottavat ja he saavat paistatella valtamedia suosiossa, ”hyvien” ja ”viisaiden” ihmisten seurassa sekä “moraalin” oikealla puolella.
Poliittinen entiteetti muodostaa tietysti kirjavan joukon, joka koostuu myös ”sinisilmäisistä”, jotka todellakin uskovat lännen massamedian rummutukseen Venäjän ”heikkoudesta” ja Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten ”voittamattomuudesta”.
Tällöin ei vain ymmärretä suurvaltojen kansainvälistä realismia. NATO on kokonaisuudessaan ennen muuta Yhdysvaltojen johtoaseman symboli Euroopassa. Sen merkityksen omalle maalleen määritteli presidentti Jimmy Carterin turvallisuuspoliittinen pääneuvonantaja, puolalaistaustainen edesmennyt professori Zbigniew Brzezinski [4]: ”NATO on meidän askelkivemme Eurooppaan.” NATO on kuvatun kaltainen myös historian perspektiivistä nähtynä, joten Suomelle ei siitä ole turvaa missään olosuhteissa. On hyvin epätodennäköistä, että kaksi suurvaltaa sekä USA ja että Venäjä aloittaisivat suoran ja välittömän sodan käynnin toisiaan vastaan.
Yhdysvallat tavallaan sotivat Venäjää vastaan, mutta vain välillisesti, käyttäen sijaistaistelijoita (Proxy War), kuten esimerkiksi Ukrainaa ja myöhemmin Euroopan, Baltian ja itä-Euroopan valtioita, jossa Suomella on Venäjän eteen työnnetyllä eturintamalla uhrin rooli.
Markku Juutinen
Lähteet
Bryce Greene (25.2. 2022). Global Research. What You Should Really Know About Ukraine – Global ResearchGlobal Research – Centre for Research on Globalization. Saatavina: https://www.globalresearch.ca/what-you-should-really-know-about-ukraine/5772098?utm_campaign=magnet&utm_source=article_page&utm_medium=related_articles [1]
John J. Mearsheimer (18.08. 2014). Foreign Affairs. Why the Ukraine Crisis Is the West’s Fault. Saatavina: https://www.foreignaffairs.com/articles/russia-fsu/2014-08-18/why-ukraine-crisis-west-s-fault [2]
Brzezinski, Zbigniew (2013). Strategic Vision: America and the Crisis of Global Power.
Keijo Korhonen (6.3. 2015). Suomenkuvalehti. Suomen uusi Nato-sopimus on historian häpeätahra. Saatavina: https://suomenkuvalehti.fi/politiikka-ja-talous/keijo-korhonen-suomen-uusi-nato-sopimus-historian-hapeatahra/?shared=72732-a184f546-500 [5]