Velkavankeus tuhosi Rooman – ja tuhoaa meidätkin, ellei sitä pysäytetä

Aristoteleen Politiikan V kirja kuvaa ikuista kiertoliikettä, jossa harvainvalta kehittyy perinnölliseksi aristokratiaksi, joka taas syöstään vallasta tyrannian tai muodostuneen sisäisen kilpailun toimesta, kun jotkut perheet päättävät ”sisällyttää monilukuiset omaan leiriinsä” tuomalla peliin demokratian, jonka sisällä jälleen oligarkia nousee, johtaa aristokratiaan, demokratiaan ja niin edelleen läpi historian.

Velka on ollut keskeinen dynaaminen ajava voima näissä muutoksissa – aina uusine kiemuroineen. Se polarisoi vaurauden luoden velanantajien luokan, jonka harvainvalta päättyy uusien johtajien (Aristoteles kutsui ”tyranneiksi”) voittaessa kansan suosion mitätöimällä velat ja jakamalla omaisuuden uudestaan tai ottamalla sen korkotulot valtiolle.

Renessanssista lähtien ovat pankit kuitenkin suunnanneet poliittisen kannatuksensa demokratialle. Tämä ei itsessään kuvastanut tasa-arvoista tai liberaalia poliittista vakaumusta, vaan ennemminkin tarvetta paremmille lainojen vakuuksille. Kuten James Stuart selitti 1767, kuninkaalliset lainat pysyivät ennemmin henkilökohtaisina kuin julkisina velkoina. Jotta valtion velka voisi olla koko kansakuntaa sitova, valittujen edustajien piti asettaa verot kansan maksettavaksi, jotta korot saatiin maksettua.

Antamalla veronmaksajille näin valtaa hallituksessa hollantilainen ja brittiläinen demokratia antoivat velanmyöntäjille paljon turvallisemmat takuut maksusta kuin kuninkaat ja prinssit, joiden velat mitätöityivät heidän kuollessa. Kuitenkin viimeaikaiset velkaprotestit Islannista Kreikkaan ja Espanjaan antavat olettaa, että velkojat ovat siirtymässä pois demokratian tukemisesta. Ne vaativat talouden säästösuunnitelmia ja jopa valtion omaisuuden yksityistämistä velkojen maksuksi.

Tämä muuttaa kansainvälistä taloutta uudenlaiseksi sodankäynniksi, jonka tavoite on sama kuin aseellisen valloituksen menneinä aikoina: ottaa haltuun maata ja luonnonvaroja sekä kunnallista infrastruktuuria ja puristaa sotakorvauksia. Vastauksena demokratiat vaativat kansanäänestyksiä siitä, pitäisikö velkojille maksaa myymällä julkista omaisuutta ja nostamalla veroja, mikä nostaa työttömyyttä, pudottaa palkkoja ja edistää talouden taantumaa. Vaihtoehto on leikata velkaa tai jopa mitätöidä ne ja asettaa uudelleen valvova säännöstely koko talouden sektorille.

Lähi-idän hallitsijat julistivat velallisille armahduksen talouden tasapainon säilyttämiseksi

Koron perimistä luotolla annetuista tuotteista tai palveluista ei ollut alun perin tarkoitettu polarisoimaan taloutta. Ensimmäisen kerran korkoa käytettiin sopimuksellisena käsitteenä Sumerin temppeleissä ja palatseissa kolmannella vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua. Kauppiaat ja yrittäjät, joista suurin osa työskenteli hallinnon byrokratiassa, käyttivät 20 prosenttia arviona reilusta osuudesta kertyvistä tuloista pitkän matkan kaupankäynnistä ja maan ja julkisten tilojen, kuten työpajojen, veneiden ja oluttupien, vuokraamisesta.

Käytännön pikku hiljaa yksityistyessä kuninkaallisten maksujen ja vuokrien kerääjien toimesta, ”jumalainen kuninkaallisuus” suojasi agraarivelallisia. Hammurabin laki (n. 1750 eKr.) mitätöi heidän velkansa tulvien ja kuivuuden aikoina. Babylonian dynastian kaikki hallitsijat aloittivat ensimmäisen hallintovuotensa mitätöimällä maanviljelijöiden velat selvittäen näin velkasaatavat julistamalla puhtaan pöydän. Orjat, maa- ja sato-oikeudet sekä muut pantit palautettiin velallisille ”järjestyksen palauttamiseksi” ihanteellisessa ”alkuperäisessä” tasapainossa. Tämä tapa säilyi myös Mooseksen kolmannen kirjan Riemuvuoden määritteissä orjista (luku 25).

Logiikka oli järkeenkäypää. Antiikin yhteiskunnat tarvitsivat armeijoita puolustamaan maata ja se vaati velkaantuneiden kansalaisten vapauttamista kahleistaan. Hammurabin laki suojasi sotavaunujen ajajia ja muita taistelijoita joutumasta velkavankeuteen ja esti velkojia omimasta valtion mailla asuvien satoja heidän ollessa velkaa asepalveluksen palatsille.

Egyptissä faarao Bakenranef (vallassa 720 – 715 eKr. kreikaksi ”Bocchoris”) julisti velka-armahduksen ja lakkautti velkaorjuuden kohdatessaan Etiopian sotilaallisen uhan. Diodoros Sisilialaisen  mukaan (I kirja, 40 – 30 eKr.) Bakenranef määräsi, että velallisen kiistäessä vaatimuksen velka mitätöityi, ellei velanantaja pystynyt esittämään kirjallista sopimusta. (Vaikuttaa siltä, että velkojat ovat olleet taipuvaisia liioittelemaan kautta historian.) Faarao järkeili, että ”kansalaisen ruumiin tulee kuulua valtiolle, jotta se voisi olla hyödyksi palvelujen muodossa, jotka kansalainen on velkaa valtiolle, niin sodan kuin rauhan aikana. Faaraon mielestä olisi järjetöntä heittää sotilas velkojan toimesta tyrmään maksamattomien velkojen takia, jolloin yksityisten kansalaisten ahneus vaarantaisi siten kaikkien turvallisuuden.”

Poliittisesti helpoksi velkojen armahtamisen teki antiikin Lähi-idässä se tosiasia, että velkanantajat olivat yleensä palatsi, temppelit ja kuninkaalliset rahankerääjät. On aina helppoa mitätöidä itse velkomansa velat. jopa Rooman keisarit polttivat verokirjoja välttääkseen kriisin. Oli kuitenkin paljon vaikeampaa mitätöidä yksityisille elinkeinon harjoittajille olevia velkoja koron perimisen käytännön levitessä länteen Välimeren päällikkökunnissa noin 750 eKr. Sen sijaan että velka olisi helpottanut perheiden tulojen ja menojen tasaamista, siitä tuli maaomistusten pakkolunastuksen tärkein keino, jolla polarisoitiin yhteisö velanantajien valtaeliittiin ja velallisiin alamaisiin. Juudassa profeetta Jesaja (5:8-9) halveksui pakkohuutokauppaavia velkojia, jotka ”liittävät talon taloon ja yhdistävät pellon peltoon, kunnes koko maa on yksin heidän, eikä kukaan muu mahdu elämään siellä.”

Velkojien valta ja tasainen kasvu käyvät harvoin käsi kädessä. Useimmat henkilökohtaiset velat olivat tuona klassisena aikakautena pieniä summia, jotka muodostuivat toimeentulon rajoilla eläneille yksilöille lainatuista rahoista. Maan ja omaisuuden takavarikon myötä velalliset menettivät myös vapautensa sitoutuessaan peruuttamattomasti velkojiin. Seitsemännellä vuosisadalla eKr. ”tyrannit” (suositut johtajat) ilmestyivät syöksemään aristokratiat vallasta Korintissa ja muissa Kreikan vauraissa kaupungeissa saaden valtaa mitätöidessään velkoja. Enemmän diplomaatin ottein Solon perusti Ateenan demokratian kieltämällä vuonna 594 eKr. velkaorjuuden.

Oligarkit ilmestyivät uudestaan muualla, kuten kolmannella vuosisadalla eKr. Roomassa, kun Spartan kuninkaat Agis IV, Kleomenes III ja heidän seuraajansa Nabis yrittivät mitätöidä velkoja. Heidät tapettiin ja heidän tukijansa ajettiin hajalle. Jo antiikista lähtien on velkojien etu toiminut poliittisena vakiona vastustamassa sekä kansan demokratiaa että kuninkaallista valtaa, jotka voisivat rajoittaa heidän yhteiskunnan taloudellista valloittamista, eli yrittää saada mahdollisimman paljon talouden tuotoista sidottua korkoa kasvavaan velkasaatavaan.

Kun Gracchuksen veljekset seuraajineen yrittivät 100-luvulla eKr. Roomassa muuttaa velkatalouden lakeja, hallitseva senaatti vastasi väkivallalla ja tapatti heidät molemmat satojen ja tuhansien seuraajiensa kanssa aloittaen siten vuosisadan kestäneen sosiaalisten luokkien sodan, joka päättyi vasta Augustuksen noustessa keisariksi 29 eKr.

Rooman velkojien valtaeliitti voitti luokkasodan ja orjuutti kansan, toi Pimeän Ajan.

Asiat olivat verisempiä muualla. Aristoteles ei maininnut teoksessaan imperiumin rakentamista osana poliittista mallia, mutta valloitukset ovat aina olleet suuri osa velkojen langettamisessa ja nykyaikana sotavelat aiheuttavat suuren osan julkisesta velasta. Antiikin ajan raskain velkoja oli Rooma, jonka saamamiehet levisivät laajalle, erityisesti Vähä-Aasiaan, joka oli Rooman tuottoisimpia provinsseja. Lain merkitys katosi lähes täysin tasavallan velkoja-”ritarien” saapuessa. Pontoksen kuningas Mithridates Suuri johti kolmea suurta sotaa Roomaa vastaan, valloitti osan Kreikasta ja määräsi velat mitätöitäväksi ja määräsi paikalliset asukkaat tappamaan kaikki roomalaiset ja italialaiset, joita teloitettiin yli 80 000 vuonna 88 eKr. ensimmäisessä sodassa. Rooman armeija kosti ja Sulla määräsi sotakorvausta maksettavaksi 2000 talenttia ja määräsi Anatolian kaupungeille 20 000 talentin pakkoveron vuonna 84 eKr. Takautuvien korkojen kera summa kasvoi kuusinkertaiseksi vuoteen 70 eKr. mennessä. (talentti = 6000 denaaria, joka oli yksi hopearaha, työläisen päiväpalkka; 20 000 talenttia = 300.000 työläisen vuosipalkka suom. huom.)

Rooman johtavien historioitsijoiden joukossa Titus Livius, Plutarkhos ja Diodoros Sisialainen syyttivät Rooman valtakunnan hajoamisesta velkojien peräänantamattomuutta poliittisten murhien sävyttämän satavuotisen luokkien sodan aikana vuosina 133 – 29 eKr. Suosiota hankkivat johtajat yrittivät kasvattaa kansansuosiotaan mitätöimällä velkoja, mutta heidät tapettiin (esim. Catilinan salaliitto 63 – 62 eKr.). Toiselle vuosisadalle jKr. tultaessa jo neljännes roomalaisista oli ikuisen velan kierteessä. Viidennellä vuosisadalla Rooman talous romahti rahojen loppuessa. Maaseudulla jatkettiin toimeentulon rajoilla.

Velkojat löytävät laillisen syyn kannattaa parlamentaarista demokratiaa

Pankkitoiminnan elpyessä ristiretkeilijöiden ryöstämän Bysantin hopean ja kullan virratessa Länsi-Euroopan markkinoille kristittyjen vastustus korkojen perimistä vastaan jäi toiseksi, kun kirkko huomasi yhteistyön hedelmällisyyden pyhien rahanlainaajien (ristiretkiä rahoittaneet Temppeliritarit ja Hospitaliitat) ja suurimpien asiakkaiden välillä (kuninkaalliset, jotka ensin maksoivat vain kirkolle ja sittemmin käydäkseen sotaa). Huono puoli oli se, että kuninkaallisten kuollessa heidän henkilökohtainen velkansa jäi maksamatta. Bardi ja Peruzzi menivät konkurssiin vuonna 1345 Edward III:n kieltäytyessä maksamasta sotavelkojaan. Pankkiiriperheet hävisivät huimia summia Habsburgin ja Bourbonin sukujen itsevaltiaiden istuessa Espanjan, Itävallan ja Ranskan valtaistuimilla.

Asiat muuttuivat Hollannin demokratiassa, joka yritti varmistaa vapautensa Habsburgien Espanjasta. Heidän kykynsä varmistaa lainan takaisinmaksu parlamentin tuella julistettuna julkisena velkana antoi Alankomaille paremmat edellytykset ottaa lainaa palkkasotilaita varustaakseen aikakautena, jolloin raha ja luotto olivat sodankäynnin perusedellytys. Heidän luotonsaantimahdollisuutensa oli heidän vahvin aseensa taistelussa vapaudesta. Lainanantajat tiesivät lainaa hallitsijoille antaessaan, että takaisinmaksu riippui hallitsijoiden kyvystä ja halusta maksaa. Asia oli toisin kaupunkien suhteen, jotka toimivat myös lääninherroina ja yritysten, ammattilaisten ja työntekijöiden yhteen sitomana kokonaisuutena. Sen aikaisten kaupunkisäännösten mukaan jokainen porvari oli vastuussa kaupungin velasta niin omaisuudellaan kuin persoonallaan. (Richard Ehrenberg: Capital and Finance in the Age of Renaissance (1928))

Parlamentaarisen hallinnon saavutus taloudessa oli siis ottaa velkaa, joka ei ollut enää kuninkaallisten yksityisasia, vaan todella aidosti julkista ja sitovaa, riippumatta siitä, kuka valtaistuimella istui. Tästä syystä kaksi ensimmäistä demokraattista valtiota, Hollanti ja Britannia vuoden 1688 vallankumouksen jälkeen, kehittivät kaikkein aktiivisimmat pääomamarkkinat ja kehittyivät johtaviksi merimahdeiksi. Ironista on se, että tarvittiin sotarahoitusta demokratian edistämiseen, mistä muodostui tähän päivään jatkunut symbioottinen kolminaisuus sodankäynnin, lainan ja parlamentaarisen demokratian välillä.

Niihin aikoihin kuninkaiden asema lainan ottajana oli edelleen hiukan epäselvä ja oli epätodennäköistä, että velkojilla olisi ollut mitään todellisia keinoja varmistaa velan takaisinmaksu mahdollisen maksukyvyttömyyden (tai –haluttomuuden) sattuessa. Mitä itsevaltaisemmaksi Espanjan, Ranskan ja Itävallan hallinnot kävivät, sitä hankalammaksi kävi niiden sotien rahoittaminen. 1700-luvun loppuun mennessä Itävalta oli rahaton, tosin velaton, ja Euroopan vähiten luottokelpoinen ja huonoimmin aseistettu valtio, täysin riippuvainen Brittien valtionavusta ja lainantakauksista Napoleonin sotien aikana.

Rahatalous mukautuu demokratiaan, mutta tähtää sittenkin harvainvaltaan

Vaikka 1800-luvun demokratian uudistukset vähensivätkin maanomistajaylimystön valtaa parlamenteissa, pankkiirit liikkuivat sujuvasti muodostamaan symbioottisen yhteyden lähes kaikenlaisten hallitusten kanssa. Ranskassa Saint-Simonin kannattajat edistivät ajatusta pankeista, jotka toimisivat rahastojen tapaan antaen lainaa tuotto-osuuksia vastaan. Saksan valtio liittoutui suurten pankkien ja raskaan teollisuuden kanssa. Marx kirjoitti optimistisesti, miten sosialismi tekisi rahataloudesta kuppaamisen sijaan tuottavaa. Yhdysvalloissa julkisten laitosten sääntely kävi käsi kädessä taattujen tuottojen kanssa. Kiinassa Sun Yat-sen kirjoitti vuonna 1922: ”Aion tehdä kaikista Kiinan kansallisista elinkeinoista Suuren Trustin, jonka omistaa Kiinan kansa ja rahoittaa ulkomaiset yhtiöt, näin hyödyttäen kaikkia osapuolia.”

I maailmansota muutti tilanteen Yhdysvaltojen eduksi, josta tuli maailman suurin velkoja Iso-Britannian sijaan. II maailmansodan loppuun mennessä se oli haalinut 80 % maailman kullasta. Amerikkalaiset diplomaatit muovasivat Maailmanpankin ja Kansainvälisen Valuuttarahaston velkojia suosivaksi ja kaupankäynnistä, erityisesti Amerikan-kaupasta, riippuvaiseksi. Kaupankäynnin ja alijäämän maksamiseen tarkoitetut lainat kävivät läpi ehtoja, jotka muuttivat talouden suunnittelua palvelemaan oligarkiaa ja sotilasdiktatuureja. Seuranneisiin talouden säästäväisyyssuunnitelmiin mahdollisimman suuren velkaantumisen mahdollistamiseksi demokratioiden vastaukset typistyivät pelkkiin ”IMF-mellakoihin”, kunnes Argentiina mitätöi koko ulkomaanvelkansa.

Samankaltaista, velanantajia suosivaa, talouden säästösuunnitelmaa yritetään pakottaa eurooppalaisille EKP:n ja EU:n byrokraattien toimesta. Näennäisesti sosiaalidemokraattiset hallitukset on ohjattu pelastamaan ennemmin pankit kuin elvyttämään talouden kasvua ja työllisyyttä. Huonoja pankkilainoja ja johdannaismarkkinoiden tappioita on sisällytetty julkiseen valtionvelkaan ja samalla yritetään karsia julkisia menoja ja myydä infrastruktuuria. Veronmaksajien käsiin jäävä velka on aiheuttanut vastalauseina lisääntyviä protesteja, jotka alkoivat Islannista ja Latviasta tammikuussa 2009. Lisää laajempia mielenosoituksia viime syksynä koettiin Kreikassa ja Espanjassa, kun kansa protestoi hallituksen kieltäytymistä kansanäänestyksen pitämisestä kohtalokkaista tukipaketeista ulkomaisten rahastojen pelastamiseksi.

Talouden suunnittelua yritetään siirtää valituilta edustajilta pankeille

Jokainen talous on suunniteltu. Se on perinteisesti ollut hallituksen tehtävä. Jos siitä tehtävästä luovutaan ”vapaiden markkinoiden” hyväksi, siirtyy valta pankeille. Kuitenkin luotonlaajennuksesta päättäminen on keskittynyt huomattavasti tiukemmin kuin yleisesti valituille virkamiehille. Kaiken tekee vielä pahemmaksi se, että talouden aikajana elää lyhyellä tempolla iske-ja-ryöstä –ajatuksella, joka lopulta vie kaiken pääoman. Pankit ajavat omaa etuansa ja se lopulta tuppaa tuhoamaan talouden. Kaikki tuotto ja kasvu menee korkoihin ja muihin rahatalouden kuluihin, joten mitään ei jää uusiin pääomasijoituksiin tai kulutukseen.

Tästä syystä rahatalouden käytännöistä päättämisen luovuttaminen velkoja-eliitille ei ole toiminut talouden kasvun ja kohoavan elintason hyväksi. Velka on kasvanut nopeammin kuin väestön maksukyky läpi historian. Velka kasvaa eksponentiaalisesti ja nielee kasvun ja tuoton, alistaen suurimman osan kansasta velkaorjuuteen. Talouden tasapainon palauttamiseksi antiikin velan mitätöiminen yritti saavuttaa saman, mitä Pronssikauden Lähi-itä saavutti valtion fiat-rahalla: estää velan kasvu ylisuureksi.

Nykyaikana demokratiat ovat luoneet vahvan verotulojen ja varallisuuden tilan, jossa voidaan lisäksi tarpeen tullen luoda lisää velkaa, kuten hallituksen painaessa lisää rahaa tai luodessa lainaa. Vähemmän helppoase olisi, jos pankit siirtäisivät tuottonsa suoraan poliittisen vallan käyttöön, kuten valtiollisten pankkien tulisi tehdä. Kun pankeille annetaan valta säädellä itse tekemisiään ja vielä kaataa valtion valvojien säädökset ja kiellot, talous vääristyy antaen velkojille mahdollisuuden pelailla spekulointipelejä ja harrastaa suoranaista petosta, kuten on käynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Rooman imperiumin tuho todistaa, miten käy kun velanantajat pääsevät rellestämään valvomatta. Näissä olosuhteissa talouden sektorin valtion suunnittelun ja säätelyn vaihtoehtona on velkaorjuus.

Rahatalous vastaan hallinto; oligarkia vastaan demokratia

Demokratia pitää sisällään talouden dynamiikan alistamisen talouskasvun ja tasapainon palvelemiseksi – ja korkotulojen verottamisen tai perusmonopolien pitämisen julkisen vallan alla. Verottamattomuus tai vuokratulojen yksityistäminen ”vapauttaa” ne joutumaan pankkien vakuuksiksi ja muodostamaan suurempia lainakokonaisuuksia. Velkojen vipuvaikutuksella rahoitettu omaisuusarvon inflaatio kasvattaa korkotuloilla elävien varallisuutta samalla velkaannuttaen kokonaistaloutta. Talous kutistuu ja alkaa tuottamaan tappiota.

Rahamaailma on saavuttanut tarpeeksi vaikutusvaltaa vakuuttaakseen hallitukset aina katastrofin uhatessa, että talous romahtaa, ”ellei pankkeja pelasteta”. Käytännössä tämä tarkoittaa niiden vaikutusvallan lujittamista rahatalouden ohjaksissa, jolla ne edistävät talouden polarisaatiota. Perusmalli on tuttu antiikin Roomasta, demokratiasta siirrytään oligarkiaan.

Itse asiassa vallan antaminen pankeille ja talouden suunnittelun siirtäminen EU:n, EKP:n ja IMF:n tehtäväksi uhkaa riisua itsenäisten valtioiden vallan painaa omaa rahaa ja määrätä veroista. Siitä seuraava konflikti tulee asettamaan rahatalouden edut vastakkain kansallisen itsemääräämisoikeuden kanssa. Ajatus riippumattomasta keskuspankista ”demokratian ylistyksenä” on synonyymi kaikkein tärkeimmän itsenäisyyden ilmentymän, oman rahan painamisen, luovuttamisesta talouden sektorille.

Sen sijaan, että olisi antanut kansan päättää kansanäänestyksellä, EU ja EKP päättivät pelastaa pankit tukipaketeilla, jotka muodostavat nyt suurimman yksittäisen osan kasvavassa valtionvelassa. Yksityispankkien velkojen siirtäminen valtion taseeseen Irlannissa ja Kreikassa teki niistä veronmaksajien vastuita.

Sama pätee Yhdysvaltojen 13 biljoonaan dollariin, jotka on lisätty syyskuun 2008 jälkeen (mukaan lukien 5,3 biljoonaa Fannie Maen ja Freddie Macin kelvottomia asuntolainoja ja 2 biljoonaa keskuspankin roska-swappeja).

Kaiken tämän sanelevat teknokraatteina esiintyvät rahatalouden asiamiehet. Heitä ohjailevat velanantajien käytäväpoliitikikot, joiden tehtävänä on laskea, kuinka paljon työttömyyttä ja lamaa tarvitaan, jotta voidaan puristaa vielä tuottoa kirjoissa olevien velkojen korkojen maksuun. Nämä laskelmat menevät varmuudella pieleen, koska talouden kutistuminen tekee velkojen maksusta vieläkin vaikeampaa. Pankit ja viranomaiset (tai valtavirran akateemikot) eivät ole laskeneet talouden realistista maksukykyä, jolla voisi velkoja hoitaa kutistamatta taloutta. Valtamedian ja ajatushautomoidensa kautta he ovat iskostaneet kansaan ajatuksen, että ainoa tapa rikastua nopeasti, on ottaa lainaa ja ostaa kiinteistöjä, osakkeita ja velkakirjoja, joiden arvo nousee – inflaation takia keskuspankkien turvottaman velankasvun myötä – ja muuttaa vuosisatainen varallisuuden progressiivinen verotus.

Yksinkertaistettuna tuloksena on roskatalous. Sen tarkoituksena on sulkea julkiset tilit ja luotot siirtämällä koko taloussuunnittelu hallitsevan rahamaailman käsiin sillä perusteella, että se olisi paljon tehokkaampaa kuin julkinen säännöstely. Valtion suunnittelua ja verotusta syytetään ”tieksi maaorjuuteen”, aivan kuin vastuuttomasti toimivien pankkien ”vapaat markkinat” eivät olisi suunniteltu harvainvaltaa hyödyttävällä tavalla demokratian sijaan. Valtiot pakotetaan maksamaan tukipaketit lainojen maksuun, joita ei ole otettu sodankäyntiin, niin kuin joskus ennen, vaan rikkaimman kansankerroksen hyödyttämiseksi siirtämällä tappiot veronmaksajien maksettavaksi.

Ottamatta huomioon äänestäjien toivomuksia voi asettaa kansallisen velan poliittisesti ja jopa laillisesti epävakaalle pohjalle. Vastoin vahvaa kansan vastustusta muodostunut fiat-rahan velka, joko hallitusten tai ulkomaisten rahoituslaitosten toimesta, saattaa olla yhtä hankala periä kuin menneiden aikakausien Habsburgien ja muiden itsevaltiaiden. Ilman kansan hyväksyntää ne saattavat hävitä valtajärjestelmän myötä, joka on alkuperäisten sopimusten takana. Uudet hallitukset saattavat toimia demokraattisesti alistamalla pankki- ja rahatalouden sektorin palvelemaan taloutta, ei toisin päin.

Vähintäänkin ne voisivat yrittää maksaa velkaa raskaamman omaisuuden ja varallisuuden progressiivisen verotuksen kautta siirtäen talouden taakkaa niille, jotka saavat suurimmat korkotulot velasta ja varallisuudesta. Pankkien saattaminen uudelleen tiukemman säännöstelyn piiriin ja julkisten pankkipalvelu- ja lainavaihtoehtojen tarjoaminen uudistaisi sosiaalidemokraattista ohjelmaa, joka tuntui olevan hyvällä alulla sata vuotta sitten.

Islanti ja Argentiina ovat viimeisimmät esimerkit, mutta hyvänä historiallisena esimerkkinä velasta, jota ei voi maksaa, on Saksan sotakorvaukset I maailmansodan jälkeen. Todellisuudessa alkuperäinen sotakorvaus korkoineen ja ehtoineen oli niin järjetön, ettei sitä pystynyt maksamaan, mikä osaltaan aiheutti Saksan hyperinflaation vuonna 1923.

 

Michael Hudson on entinen Wall Streetin taloustieteilijä, ansioitunut Kansas Cityn yliopiston tutkimusprofessori ja on kirjoittanut useita kirjoja maailmantaloudesta.

Alkuperäinen artikkeli: http://www.counterpunch.org/2011/12/02/debt-slavery-%E2%80%93-why-it-destroyed-rome-why-it-will-destroy-us-unless-it%E2%80%99s-stopped/