Taistelu koronkiskontaa vastaan, osa 2

Tämä on toinen kappale kolmiosaisesta artikkelista, joka käsittelee koronkiskonnan ja keskuspankkitoiminnan tuhoisia vaikutuksia. Lue myös osa 1!

Yhdysvaltain perustuslakia oli laatimassa joukko miehiä, joiden mukaan kansakunnan on suojeltava itseään kansainvälisiltä pankkiireilta. Niinpä ensimmäisen artiklan toisessa osassa todetaan: ”Kongressilla tulee olla valta […] painaa rahaa ja määritellä sen arvo…”

Alexander Hamilton oli vapaamuurari ja George Washingtonin hallituksen valtiovarainministeri. [Hamilton kasvoi juutalaisten ympäröimänä, osasi hepreaa ja teki elämänsä aikana lukuisia voimakkaita juutalaismyönteisiä julkilausumia. Hänen mukaansa ”juutalaisten edistys muihin kansoihin verrattuna on ollut jotain täysin erityislaatuista”. Suom. huom.] Hän teki tiivistä yhteistyötä ulkomaalaisten rahoitusalan jättien kanssa. Hamilton sai heiltä käskyn perustaa yksityisen liittovaltiopankin sekä ottaa korkoraha käyttöön. Julkisuudessa Hamilton markkinoi ideaansa sanomalla: ”Valtionvelka voi olla jopa siunaus kansalle.” Hänen mukaansa on vaarallista, mikäli valtio itse päättää valuuttansa luomisesta.

Yhdysvallat saikin ensimmäisen keskuspankkinsa 1791. Se oli yksityinen, mutta sen toimilupa kesti vain 20 vuotta. Lupaa ei enää uusittu. Yhdysvaltain seitsemäs presidentti Andrew Jackson muistutti, että perustuslain mukaan valtiolla on oikeus luoda rahaa muttei oikeutta ulkoistaa rahanluontia muille.

Historioitsija Richard Boesenin mukaan juutalainen vapaamuurari Nathan Rothschild (1777–1836) esitti Yhdysvalloille uhkavaatimuksen: mikäli yksityisen keskuspankin toimilupaa ei jatketa, syttyy sota. Rothschild oli 1806 perustanut pankin Lontooseen ja rahoittanut sotia Napoleonia vastaan Englannin keskuspankin kautta. Jackson ei säikähtänyt, vaan totesi, että pankkiirit olivat pelkkiä varkaita, jotka tultaisiin tuhoamaan. Hurjistunut Rothschild antoi käskyn: ”Hävyttömiä amerikkalaisia on rangaistava. Amerikasta on tehtävä jälleen siirtokunta.”

Britannia pyrki estämään amerikkalaisten kaupankäynnin merillä sekä Amerikan laajenemisen Kanadan alueelle. Presidentti James Madisonilla ei ollut 1812 enää muuta vaihtoehtoa kuin antaa kongressille lupa julistaa sota Englantia vastaan. Rothschildien tavoitteena oli tuhota Yhdysvallat niin perusteellisesti, että maa ei voisi enää nousta jaloilleen ilman velkaantumista. Iso-Britannia ei kuitenkaan ollu tarpeeksi vahva, jotta se olisi voinut palauttaa vanhat siirtokuntansa hallintaansa. Yhdysvallat ei puolestaan kyennyt miehittämään Kanadaa.

 

Vaikuttajat kulissien takana

Monet menettivät henkensä, mutta Rothschildit eivät olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Yksityisen keskuspankin toimilupa oltiin uusittu, mutta se loppui jälleen vuonna 1836 Andrew Jacksonin presidenttikaudella. Keskuspankki lakkautettiin.

Tästäkin huolimatta Euroopan pankkiirit ja heidän amerikkalaiset kumppaninsa kykenivät vaikuttamaan voimakkaasti Yhdysvaltojen rahajärjestelmään. Gustavus Myers myöntää kirjassaan History of the Great American Fortunes (1910): ”Kulissien takana Rothschildit kykenivät kauan vaikuttamaan suoraan Yhdysvaltojen taloudelliseen lainsäädäntöön. Asiakirjat osoittavat, että he olivat keskuspankin todelliset johtajat.”

Amerikkalaisissa valtavirtaisissa historiankirjoissa ei kerrota mitään pankkien roolista Yhdysvaltain ensimmäisessä (1775–83) ja toisessa (1812–14) vapaussodassa. Meille ei myöskään mielellään kerrota Abraham Lincolnin korottomista greenback-seteleistä.

Selvitäkseen taloudellisesti Yhdysvaltain sisällissodasta (joka alkoi 12.4.1861) presidentti Lincoln joutui käyttämään hyväkseen kongressin oikeutta luoda rahaa. 1862–1864 painettiin 450 miljoonaa korotonta greenback-seteliä. Kun Lincoln tuli uudelleen valituksi, hän lupasi alkaa taistella pankkiireita vastaan heti sodan päätyttyä. Rahoitusmaailmaa edustanut lordi Goschen kirjoitti The London Times –lehteen: ”Jos Lincolnin nykyinen rahapolitiikka vakiinnuttaa asemansa, hallituksesta tulee rahataloudellisesti omavarainen. Valtio ei enää velkaannu. […] Tämä merkitsee historiallista kukoistuksen aikaa. Mikäli me emme tuhoa Amerikkaa, Amerikka tulee pian tuhoamaan meidät.”

Sisällissodassa pohjoisvaltiot saivat rahoitusta Rothschildeilta, joiden välikätenä toimi Amerikassa asunut juutalainen August Belmont (oikealta nimeltään Schoenberg). Etelävaltioita puolestaan rahoittivat juutalaiset Erlangerin veljekset, jotka olivat sukua Rothschildeille. Voittipa sodan siis kumpi osapuoli tahansa, tulisivat myös pankkiirit voittamaan.

Sisällissota päättyi 9.4.1865. Pankkiirit alkoivat valmistella presidentti Lincolnin syrjäyttämistä.

 

Lincolnin murha ja taistelu rahan vallasta

15.4.1865 juutalaistaustainen John Wilkes Booth murhasi Lincolnin. Sisällissodan päättymisestä oli ehtinyt kulua vain kuusi päivää. Boothin lapsenlapsi Izola Forrester kertoi kirjassaan This One Mad Act (1937), että Booth kuului Knights of the Golden Circle –salaseuraan (josta Ku Klux Klanin ensimmäiset versiot kehittyivät; nykyisen Klaanin juuret eivät kuitenkaan ole salaseurassa) sekä vapaamuurari Giuseppe Mazzinin ”vallankumoukselliseen” Nuori Amerikka –liikkeeseen. Forrester kertoo tarkasti kuinka vapaamuurarit osallistuivat presidentin murhahankkeeseen. Booth eliminoitiin pian Lincolnin murhan jälkeen.

Lincolnin murhan jälkeen maassa palattiin ”normaaliin päiväjärjestykseen” ja rahapoliittisen niukkuuden aikaan. 1866 rahaa oli kierrossa 1,9 miljardia dollaria eli 50,46 dollaria jokaista kansalaista kohden. 1876 määrä oli enää 605 miljoonaa dollaria eli 14,8 dollaria per henki.

Tämä johti yhteensä 56,446 konkurssiin 10 vuodessa sekä 2 miljardin dollarin menetyksiin. 1887 pankkiirit vähensivät rahan määrää entisestään – nyt kansalaisella oli keskimäärin käytössään enää 6,67 dollaria. Irlantilaiskirjailija Margit Kennedy totesi kirjassaan Interest and Inflation Free Money, että korot alkavat nousta aina, kun rahaa ei ole tarpeeksi. Kun rahan kysyntä kasvaa, kasvaa myös sen hinta. Korkeat korot puolestaan merkitsevät konkursseja ja työttömyyden kasvua.

Amerikkalaisissa koulukirjoissa väitetään, että oli onni, ettei demokraattien ehdokasta William Jennings Bryania valittu presidentiksi 1896. Bryan näet vastusti kultakantaa sekä velkarahaa. Puoluekokouksessa Chicagossa 9.7.1896 pitämässään ”Cross of Gold” –nimisessä puheessaan Bryan totesi: ”Kun palautamme perustuslaillisen rahapolitiikkamme, voimme tehdä kaikki tarvittavat uudistukset tässä maassa. Ilman rahauudistusta kaikki muutkin uudistukset ovat mahdottomia.”

Bryan hävisi presidenttikilvan. 17 vuotta myöhemmin 1913 kongressi hyväksyi lakialoitteen, joka riisti hallituksen oikeuden luoda valuuttaa ja siirsi oikeuden yksityiselle keskuspankille, Federal Reserve Systemille. Aloitteen takana oli vapaamuuraripresidentti Woodrow Wilson.

Kongressin Charles A. Lindbergh (kuuluisan lentäjän isä) kommentoi lakia: ”Kun presidentti allekirjoittaa sen, rahanlainaajien rikollinen alamaailma laillistetaan lopullisesti. Tämä on vuosisadan karkein rikos. Tilinteon hetki koittaa pian.”

 

Miehet keskuspankin takana

Ehkä tärkein hahmo uuden keskuspankin taustalla oli juutalainen pankkiiri Paul Warburg, joka oli saapunut Amerikkaan veljensä kanssa Saksasta. Veljeksista tuli Kuhn, Loeb & Co. –pankin osakkaita. Pankkia johti pahamaineiseen B’nai B’rithiin kuulunut juutalainen Jacob Schiff. Warburgit saivat tukea Nelson Aldrichilta (Nelson ja David Rockefellerin isoisä), joka oli aktiivinen vapaamuurari.

1907 vapaamuuraripankkiiri J. P. Morgan onnistui käynnistämään rahoituskriisin Yhdysvalloissa. Kriisillä tahdottiin ”todistaa” kansalle, että Amerikka tarvitsi keskuspankkijärjestelmän.

Rockefellereille työskennellyt Frank Vanderlip myönsi muistelmissaan: ”En liioittele sanoessani, että salainen kokouksemme Jekyll Island –saarella oli lähtölaukaus Fed-keskuspankin perustamiselle.”

Jekyll Islandin kokouksessa 1910 juutalainen Paul Warburg oli painottanut, että sanan ”keskuspankki” käyttämistä julkisuudessa tulisi välttää kaikin tavoin. Päätettiin, että julkisuussyistä olisi puhuttava ”alueellisesta reservijärjestelmästä” (Regional Reserve System).

Wilsonin valinta presidentiksi varmistettiin kovalla työllä. Rahat vaalitaistoon hän sai joukolta rikkaita juutalaisia, kuten Jacob Schiff, Bernard Baruch, Henry Morgenthau ja Adolph Ochs.

Romaanissaan Philip Dru: Administrator (1912) juutalainen Edwar Mandel House vaati siirtymistä progressiiviseen tuloverotukseen ja keskuspankkijärjestelmään. House oli erittäin voimakas poliittinen vaikuttaja ja presidentin neuvonantaja, jota kutsuttiin Yhdysvaltojen ”todelliseksi presidentiksi” Wilsonin kaudella. House kannatti yhtä maailmanhallitusta ja omanlaistaan versiota marxistisesta sosialismista. Tavoitellessaan unelmaansa hän turvautui jatkuvasti valehteluun ja poliittiseen korruptioon.

Keskuspankkilakiesitys tehtiin yöaikaan 22.12.1913, kun suurin osa kongressin komitean jäsenistä oli nukkumassa. Laki runnottiin nopeasti läpi edustajainhuoneessa ja senaatissa. Presidentti Wilson allekirjoitti lain, joka siirsi rahan vallan kongressilta yksityisille pankkiireille. Amerikkalaiset olivat neljä kertaa päässeet eroon yksityisestä keskuspankista, mutta viidennellä yrityksellä pankkiirit viimein voittivat.

 

Demokratian tappio

Keskuspankkilaki oli kaikkea muuta kuin demokratian voitto, jollaisena se tahdottiin julkisuudessa kuvata. Paul Warburg alkoi välittömästi työskennellä keskuspankissa, vaikka palkka siellä oli huomattavasti matalampi kuin hänen entisessä työpaikassaan pankkiirina. Presidentillä, kongressilla ja valtionvarainministerillä ei ole lainkaan sananvaltaa sen suhteen, millaista politiikkaa Yhdysvaltain keskuspankki tekee.

Fed on itse asiassa 13 suuren yksityispankin kartelli. Niistä tärkein on Bank of New York [2007 siitä tuli Bank of New York Mellon. Pankin perustivat juutalainen Rothschildin perhe sekä Alexander Hamilton. Suom. huom.].

Presidentti Wilson antoi valtionvelan kasvaa miljardista 455 miljardiin. Pian korot olivat kolmanneksi suurin menoerä valtion budjetissa.

Yhdysvallat lainasi yhteensä 4 biljoonaa dollaria useilta yksityisiltä pankeilta 1992. Alijäämää oli tuolloin 285 miljardia. 1991 toiset kaksi miljoonaa ihmistä sukelsivat köyhyysrajan alapuolelle Amerikassa. Vuonna 2000 köyhiä oli 31,6 miljoonaa. Kahdessa vuodessa köyhien määrä kasvoi vielä 1,3 miljoonalla. Valtionvelka oli 1980 hieman yli biljoonan. 1995 se oli jo 5 biljoonaa.

Ekonomi Milton Friedman on varma siitä, että vuoden 1929 pörssiromahdus alkoi, koska keskuspankki ei suostunut ostamaan valtion joukkovelkakirjoja. Keskuspankin toiminnan vuoksi pankit eivät saaneet tarpeeksi rahaa, mikä johti romahdukseen ja historialliseen talouskriisiin.

 

Guernsey, koroton paikallisraha ja juutalaistaustaiset pankkiirit

1810-luvulla alkoi sosialististen vallankaappausliikkeiden valmistelu Euroopassa. Tilanne oli erityisen paha Guernseyssä 1815. Kanaalisaariin kuuluva Guernsey on yli puolet pienempi kuin Jerseyn saari. Guernseyn ilmasto on kostea ja lauha. Sen maaperä on erittäin viljavaa. Koska kansalaisilla ei 1815 ollut tarpeeksi rahaa ostaa hyödykkeitä, tuotanto pysähtyi kuin seinään ja suuri määrä ihmisiä joutui toimettomaksi. Konkurssi uhkasi, sillä veroja Englannille ja korkomaksuja pankkiireille ei voitu enää maksaa. Uusia lainoja ei myönnetty. Tilanne oli epätoivoinen. Yhä useampi päätti jättää saaren ja muuttaa Australiaan paremman toimeentulon toivossa.

1815 Guernsey tarvitsi uuden kauppahallin. Rahaa ei kuitenkaan ollut. Sitten ehdotettiin, että saari voisi pelastaa itsensä painamalla omaa korotonta valuuttaa. Ensin ehdotus torjuttiin. Koska saari kuitenkin tarvitsi kipeästi uutta rahaa, vouti Daniel de Lisle Brock päätti 1816, että Guernsey voisi painaa 4 000 punnan verran korotonta paikallisrahaa. Sen ohella käytettiin edelleen myös Englannin puntia, joita saarella oli jo ennestään.

Kauppahallin rakentaminen alkoi, ja hanke maksettiin uudella korottomalla rahalla. Kun rakennus valmistui, asiakkaat saapuivat ja kauppa alkoi käydä heti paljon vilkkaammin kuin oltiin oletettu. 1822 kaikki rakennuskulut oltiin katettu, joten hanketta varten painetut paikallissetelit tuhottiin.

Ensimmäinen uudella valuutalla toteutettu rakennushanke oli niin menestyksekäs, että sitä seurasivat pian uudet hankkeet. Saareen tarvittiin esimerkiksi uusi tie, ja saatavilla oli soraa, kiveä ja työvoimaa – vain rahoitus puuttui. Tarvittiin myös kouluja. Näiden lisäksi paikallista valuuttaa painettiin esimerkiksi rahoittamaan monien julkisten toimistojen rakennushankkeet sekä katujen levennystyöt. Saarelle rakennettiin myös uusi satama ja viemäriverkko. Kun kulut oli katettu verotuksella, hankkeita varten painettu paikallisraha hävitettiin. Julkiset hankkeet työllistivät kansalaisia ja elvyttivät taloutta erittäin tehokkaasti.

1827 de Lisle Brock kertoi paikallisista ”uudistuksista, joita vieraamme ihailevat ja jotka ovat tuoneet verrattoman paljon onnea, terveyttä ja hyvinvointia asukkaillemme”. Elämä saarella oli täysin erilaista kuin 1815, jolloin rahan niukkuus määritteli politiikan. Kansainvälinen lama ei vaikuttanut elämään Guernseyssä. Saarella vallitsi täystyöllisyys ja matalat verot. Kalliiden ulkomaalaisten elintarvikkeiden tuontia voitiin vähentää. Pankkiirit inhosivat Guerneytä, sillä he pelkäsivät, että saaren poliittinen esimerkki voisi levitä muualle Eurooppaan. Tämä merkitsisi pankkiirien perikatoa.

1830 pankit aloittivat vastahyökkäyksen ja pyrkivät levittämään omaa rahaansa Guernseyssä. Ensimmäisenä saarella aloittivat liiketoimintansa Lontoon juutalaiset pankkiirit Finkelstein & Co. He alkoivat syöttää propagandaansa ”paremmasta” ja ”aidosta” rahasta. Monet uskoivat juutalaispankkiirien puheisiin, mikä johti jälleen rahan niukkuuteen ja velkaantumiseen. De Lisle Brock taisteli tarmokkaasti pelastaakseen saarensa elintason, mutta hävisi. Pian saaren talous oltiin ajettu takaisin koronkiskojien ansaan.

 

Julkaistu alunperin englanniksi The Barnes Review –lehdessä 2004.