(19 arviota, keskiarvo: 4,53 / 5 tähteä 5)
Ladataan... 4059 Näyttökerrat 15 Kommenttia
Korporatiivinen media ja demokratia
(19 arviota, keskiarvo: 4,53 / 5 tähteä 5)Ladataan...Jopa satunnaiselle tarkkailijalle on ilmeistä, ettei media täytä tehtäväänsä tiedottajana.
Median tehtävää vallan vahtikoirana, neljäntenä valtiomahtina on totuttu demokratioissa pitämään itsestäänselvyytenä – jopa siinä määrin, ettei sitä juurikaan ole kyseenalaistettu.
Täyttääkö korporatiivinen media todellisuudessa tehtävänsä? Todistusaineiston perusteella voisi sanoa – Ei. Tiedämme paljon Ilkka Kanervan lähettämistä tekstiviesteistä, mutta emme työstä jota hän on tehnyt ja tekee. Tiedämme kyllästyttävän paljon suosikkiesiintyjistä, suosikkiuimarannoista, suosikkipuodeista ja suosikkiruokalajeista, mutta emme juuri mitään eduskunnassa tai europarlamentissa käsiteltävistä lakiesityksistä, joilla kuitenkin on voimaan astuessaan vaikutusta arkeemme.
Yhä enenevässä määrin ne, jotka haluavat jotain tietää, joutuvat tekemään median työn itse: etsimään ja lukemaan asiakirjoja suoraan parlamentin tiedostoista, analysoimaan sisältöä ja tarkistamaan aiheeseen liittyvät lakipykälät.
Filosofian ja politiikan professori Robert P. Abele, kolmen kirjan kirjoittaja on eräs niistä akateemisten piirien edustajista, joka on kiinnittänyt asiaan huomiota.
-Korporatiivinen media on liittoutunut niiden tahojen kanssa, joita sen on määrä vahtia; mediasta on tullut megakorporaatioiden ja hallitusten megafoni, eräänlainen keskinäisen hyötymisen kerho, jossa lukijalle on varattu vain tyhjästä puheesta maksajan osa, sanoo Abele.
Abele lähestyy aihettaan tieteellisin menettelytavoin. Hän purkaa rakenteet osasiinsa ja tarkastelee löytämäänsä. Abelen mukaan mitä läpäisevämpi, monimutkaisempi ja voimakkaampi institutionaalinen rakenne on, sen autoritaarisempi, hallitsevampi siitä tulee. Rakenne muuttuu ikään kuin itse itseään ruokkivaksi entiteetiksi, jonka jälkeen se pyrkii vain lisäämään ja säilyttämään oman valtansa. Seurauksena tapahtuu isolaatio; entiteetti eristäytyy ihmisistä, joita sen demokratiassa oli määrä palvella ja alkaa toimia yhteistyössä omaa valtaansa lisäävien rakenteiden kanssa ja niiden hyväksi.
Esimerkkinä Abele käyttää muun muassa Yhdysvaltain perustuslain vastaista Patriot Act-säädöskokoelmaa, joka sallii hallituksen kohdella ihmisiä, myös ei-kansalaisia, terroristeina pelkän epäilyn perusteella ja sitä havaintoa, että valtamedia on jättänyt ko. lakimuutokset tyyten huomiotta uutisoinnissaan.
Vaikka Abele kirjoittaa Yhdysvalloista, hänen huomionsa ovat yleispäteviä.
Propaganda on määritelmällisesti mielipiteen muokkausta, jota harjoittaa systemaattisesti ja tietyin tarkoitusperin yhdistys, hallitus tai jokin muu taho. Abelen mukaan propaganda on suostuttelua yhteistyöhön käyttämällä todellisten tarkoitusten verhona väittämiä ja sanontoja, joiden kanssa on vaikea riidellä: demokratisointi, vapauttaminen, vastuullinen politiikka, suurempi yhteinen hyvä.
Tarkoituksena on luoda mielikuva siitä, että ihmiset hallitsisivat itse elämäänsä ja rakenteita vapaalla tahdolla samalla, kun taustalla toimiva hyväksikäyttäjä saa oman tahtonsa läpi.
Menestyksekäs propagoiminen vaatii myös vaikenemista todellisista päämääristä: päämäärää ei voida altistaa julkisen katseen ja keskustelun kohteeksi, koska se estää suunnitelman läpiviennin. Propagandan ja vaikenemisen yhdistelmällä tuodaan yleisön tarkasteltavaksi vain rajattu määrä vaihtoehtoja, joista valita. Usein myös nämä vaihtoehdot ovat luonteeltaan näennäisiä.
Näennäisdemokratian menetelmä on tuottaa yleisölle valikoidusti esitellyn tiedon pohjalta tehty näennäisdemokraattinen päätös, toteaa Abele, ja tässä media avustaa. Erityisen selvästi menetelmä näkyy vaaleissa; siinä, ketkä ehdokkaista saavat julkisuutta ja millaista julkisuutta he saavat.
Analysoitaessa median rakennetta ja toimintamalleja nähdään keskittyneen omistuksen pyramidirakenne, Abele sanoo.
”Mediaeliitti” kuten Washington Post tai New York Times, asettaa pohjan uutisagendalle, josta pienemmät toimijat poimivat uutisaiheensa sekä niiden sävyn. Suotimina toimivat myös lehden omistus, omistajan varallisuus, voitontavoittelu (mainostulot ja lehden omistajan omistusosuudet muissa yhtiöissä) sekä median käyttämät tietolähteet; hallitus, liike-elämä ja edellä mainittujen tahojen rahoittamat ja hyväksymät asiantuntijat.
Uutisia kontrolloidaan myös kansallisten, uskonnollisten ja kaupallisten intressien nimissä ja toimesta. Suomessa mediaeliitti on lähinnä Helsingin Sanomat, Aamulehti, Kaleva ja Turun Sanomat sekä lehtiyhtiöiden omistama STT.
Tähän samoille omistajille keskittyneeseen rakenteeseen viitataan, kun puhutaan valtamediasta. Mediatutkijoiden mukaan valtamedian tavoite on ohjata lukijoiden huomio sivuraiteille, pois tärkeistä asioista, jotta eliitille jää toimintatila ja -rauha tehdä kaikkia, koko kansakuntaa koskevia ratkaisuja.
Abele kuvaa, kuinka Irakin sodan aikaisessa uutisoinnissa huomio ohjattiin pois sodan oikeutuksesta ja keskityttiin Irakin hallussa ehkä-oleviin joukkotuhoaseisiin. Sittemmin on tunnustettu, että joukkotuhoaseita ei ollut ja se myös tiedettiin jo ennakolta.
Noam Chomsky, MIT:n emeritusprofessori ja tietojenkäsittelyteoreetikko kutsuu toimittajia valtiokapitalisteiksi ja hämmästelee, millainen sadan prosentin ideologinen yhtenäisyys älymystön keskuudessa Yhdysvalloissa vallitsee, vaikka maa on perustaltaan monikulttuurinen. Hänen mielestään on hämmästyttävää, ettei koko maassa ole ainoatakaan vasemmistolaista toimittajaa.
– Olisi naiivia uskoa, ettei mediakeskittymillä ja korporaatioilla olisi vaikutusta hallinnon rakenteisiin, toteaa puolestaan Abele.
Korporaatiot tukevat taloudellisesti itselleen mieleisten poliitikkojen kampanjointia ja poliitikot muokkaavat lainsäädäntöä yhtiöille edulliseen suuntaan. Viimeksi tämä näkyi erityisen selvästi Wall Streetin saamissa pankkitakuissa ja rikkaiden laajennetuissa verohelpotuksissa. Ilman poliitikkojen ja megayhtiöiden yhteistyötä ei olisi olemassa globaalia markkinataloutta, jossa megayhtiöt dominoivat maailman eri maiden talouksia.
Abele kertoo, että megakorporaatio-malli sai alkunsa presidentti Reaganin aikana, kun hän salli omistuksen keskittämisen, vaikka sitä aiemmin säädeltiin lainsäädännön avulla. Presidentti Clinton jatkoi Reaganin jäljissä väljentäen entisestään sääntelyä.
– Hallituksia johtavat suuryritysten etuja ajavat poliitikot. Markkinatalouden sääntelyä vaativat tahot leimataan median avustuksella antidemokraattisiksi. Käytännön toimissa kuitenkin suuryritykset mitätöivät ihmisoikeuksia, koska ihmisoikeudet ovat voiton tavoittelun esteenä. Lopputuloksena tästä kehityksestä suuryhtiöt tulevat purkamaan eri maiden hallitukset tarpeettomina. Tätä tullaan markkinoimaan mediassa ihmisten vapauttamisena hallitusten kahleista.
Abele arvioi, että tämä kehityskulku, jossa hallitukset edistävät uusliberaaleja malleja ihmisten kustannuksella on johtanut muutoksiin myös äänestyskäyttäytymisessä. Ihmiset eivät äänestä ollenkaan, tai he äänestävät protestina ja vihassa, eivät asioista tai arvoista.
Yhdysvaltain entinen varavaltiovarainministeri Paul Craig Roberts ilmaisee saman ajatuksen hieman toisin.
– Äänestäjät vaihtavat äänestämällä talousoligarkkien palvelijat, mutta oligarkkien politiikkaan sillä ei ole vaikutusta: ennen vaaleja Obama kampanjoi Muutoksella. Virkaan päästyään hän laajensi sotaa Afganistanissa, ja aloitti uudet sodat Pakistanissa, Jemenissä ja Libyassa samalla kun jatkoi George W. Bushin aloittamaa Iranin uhkailua, Paul Craig Roberts toteaa.
Näennäisdemokratian rakenne ei salli totalitaarista hallintoa, joten instituutioista tulee autoritaarisia, kuvaa Abele. Tästä seuraa tarve käyttää raskasta propagandakoneistoa mielipideilmaston muokkaamiseen kotimaassa samalla, kun voimalla pakottamista harrastetaan muissa maissa. Voimankäyttö ja propaganda ovat tunnusmerkillisiä kaikille autoritaarisille voimille kaikissa institutionaalisissa rakenteissa, summaa Abele.
Tavoite on absoluuttinen valta.
Dr. Robert P. Abele on filosofian tohtori, jolla on MA-oppiarvo myös teologiassa. Abele on kirjoittanut kolme kirjaa: A User’s Guide to the USA PATRIOT Act (2005); The Anatomy of a Deception: A Logical and Ethical Analysis of the Decision to Invade Iraq (2009); sekä Democracy Gone: A Chronicle of the Last Chapters of the Great American Democratic Experiment (2009). Springer Press julkaisee vuoden 2011 aikana Encyclopedia of Global Justice-teoksen, joka sisältää artikkeleita poliittisesta teoriasta ja sodasta.
Lähteet:
NAACP v. Claiborne Hardware Company (1982). Quoted in Chang, Silencing Political Dissent, p. 148.
whatsnew/usa_patriot_act.asp.
Nancy Chang, www.ccr-ny.org. “The USA PATRIOT Act: What’s So Patriotic About Trampling on the Bill of Rights?”
Chomsky and Herman, Manufacturing Consent, pgs. 4-31
Edward Herman, “The Propaganda Model,” Against All Reason, December 9, 2003, pgs. 1-3; 7-9;
David Cromwell, “The Propaganda Model: An Overview,” Private Planet, 2002
Abele, Robert The Anatomy of a Deception (Maryland: University Press of America, 21 Anne-Marie Slaughter, “Good Reasons for Going around the U.N.” New York Times, March, 18, 2003.
Paul Craig Roberts, “The Impotence of Elections,” Global Research, November 4, 2010
Robert McChesney, “Noam Chomsky and the Struggle Against Neoliberalism,” Monthly Review, April 1, 1999, p. 4;
Glenn Greenwald “The Wretched Mind of the American Authoritarian,” Salon.com, October 29, 2010
www.killerCoke.org.
Jason Leopold, “Cheney Admits to War Crimes, Media Yawns, Obama Turns the Other Cheek,” Truthout.org, February 15, 2010
Chomsky, “What Makes Mainstream Media Mainstream?” op. cit., pgs. 5-6
Chomsky, Necessary Illusions, p. 149
Cohen, Stanley, and Jack Young, eds. The Manufacture of News: Social Problems, Deviance and Mass Media, p. 19, quoted in Jeffery Klaehn, “A Critical Review and Assessment of Herman and Chomsky’s Propaganda Model,” European Journal of Communication, 17(2), 2002, p. 150
Jälleen uusi salaliittoteoria. On se niin ihmeellista, että otetaan väitenippu, joka USAn osalta pitää osin paikkansa. Lisätään pari kappaletta suomalaista mediamaailmaa, Kanervasta lähtien ja Voila´! Juttu onkin pätevä myös Suomen osalta.
Samaan tekstiin tekijä upottaa USAa koskevaan asian kappaleen Suomea. Uskooko kirjoittaja aivan tosissaan, että esimerkiksi HS ja Kaleva ovat sopineet jonkun asian salaamisesta/esiin nostamisesta tms..
Onneksi tekstistä puuttuvat YLE ja MTV3. Ne tuskin olisivatkaan samassa juonessa HS:n kanssa.
”Uutisia kontrolloidaan myös kansallisten, uskonnollisten ja kaupallisten intressien nimissä ja toimesta. Suomessa mediaeliitti on lähinnä Helsingin Sanomat, Aamulehti, Kaleva ja Turun Sanomat sekä lehtiyhtiöiden omistama STT.”
Tottahan tässä oli jälkimmäinen lause, nämä todellakin kuuuluvat suomalaisen median eliittiin.
Mitä tulee Irakiin, Bushin jututhan osoitettiin alkuvaiheessa samaan kastiin kuin Reaganin ” We were there just i time..” soopa Grenadasta. Selkeästi tuotiin esille ydinasiantuntijoiden epäilyt Irakinkin suhteen.
Summasummarum, jenkkimediaa koskevat jutut eivät istu suoraan suomalaiseen mediakenttään. Vaikka tekstiin lisättäisiinkin pari kappaletta paikallisväriä.
Sori vain.
Ihmettelijä?,
ei salaliittoteoria. Arkipäivää.
Jos haluat selvästi Suomeen liittyvää materiaalia,voin suositella esimerkiksi Martti Valkosen kirjoja Suomettaminen jatkuu yhä sekä Sananvapaus kauppatavarana.
Martti Valkonen oli Uuden Suomen ulkomaankirjeenvaihtaja (asemapaikka Moskova) sekä Helsingin Sanomien toimttaja. Hän kertoo asiat sisältä päin tuntevana henkilönä siitä, millaista toimittajan työ on ja mikä kaikki vaikuttaa siihen mistä ja miten uutisoidaan.
Kirjoissa tulevat esiin myös toimituksessa työskentelevien keskinäisten suhteiden sekä ko. henkilöiden muiden suhteiden (sosiaalinen verkosto) merkitys uutisoinnissa.
Eräs edelleen ajankohtainen teos on Petri Koikkalaisen ja Esko Riepulan kirja Näin valta ostetaan (Lyhyt oppimäärä poliittisesta korruptiosta Suomessa 2006-2009).
Valkosen työhistoria selittää varmaan hänen ajatusmaailmaansa. Muuten.. en malta olla puuttumatta kirjoitukseesi , jossa esimerkein valaiset median omistuksen vaikutuksia. Otat usein esimerkkisi Yhdysvalloista, vaikka mediakulttuuri on siellä perin erilainen.
Sama asia on sen CocaCola/ Meksiko-jutun kanssa. Jos ajatellaan esimerkiksi Kemijärven paperitehtaan lakkautushistoriaa, et voi väittää suomalaisen median toimineen, kuten Meksikon ”valtamedia”..
Ihmettelija?,
saiko viestistäni sen käsityksen että Martti Valkonen oli kommunisti tai vasemmalle kallellaan? Pahus!
Olisin kyllä luullut että mainitsemani lehdet (US,HS) olisivat kumonneet sellaisen ajatuksen.
Valkonen työskenteli myös Lontoosta käsin. Kirjeenvaihtaja ei valitse asemapaikkaansa itse (vaikka voikin esittää toivomuksen) vaan lehti lähettää.
Hänen tekstejään lukiessa ilmeisintä on huumori, taustoittaminen ja yritys antaa lukijalle laajempi kuva.
Kirjoissaan hän mainitsee muuten (nimeltä) muutaman suomalaisen lehden Moskovassa työskennelleen kirjeenvaihtajan, joiden palkan maksoi NKP -Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kautta jotta jäljet eivät johtaisi suoraan sylttytehtaalle. Valkosen palkan maksoi lehti, jolle hän työskenteli.
Hieno artikkeli taas kirjoittajalta! Mitä ihmettelijän kannanottoon tulee, kyllä suomen media ja uutistoimistot käyttävät 1:1 samoja lähteitä kuin mitä USA:ssa ja muualla maailmassa käytetään ja kirjoitus koskee suomea myös. Erittäin osuvaa on myös se, että media täyttää korvien välin vaarattomilla ja tyhmistävillä, vailla käsikirjoittajia tehdyillä ohjelmilla, jotka tyhmistetyt katsojat maksavat tekstiviesteillään pudotuspeli–liikeidean kautta. Tiedämme jonninjoutavaa nippelitietoa aivan helkkaristi tositvskeidasta, BB-talosta, kokkisodista, kuorosodista, suurimmista pudottajista, hamstraajista, kiintiöhomoista, auton tuunaamisesta, mutta kuten kirjoittaja selkeästi mainitsi ”mutta emme juuri mitään eduskunnassa tai europarlamentissa käsiteltävistä lakiesityksistä” – tässä on aivan hirveän tärkeä pointti meille kaikille. Salaliittokortit voitte pistää poskeenne tarpeettomana.
Hyvä kirjoitus muutaman vuoden takaa:
VALTAMEDIA ON OSA KONTROLLIJÄRJESTELMÄÄ
Bilderbergeihin kuuluvat suurimpien kustantamojen, sanomalehtien, televisiokanavien ja verkkomedioiden elitistit, joten ei tarvitse ihmetellä, miksi valtamediasta ei löydy kiinnostusta lähettää tutkivia journalisteja raportoimaan ryhmän tapaamisista: Bilderberg omistaa valtamedian. Se päättää, mitä kansa näkee ja kuulee, ja mitä kansa ei tiedä, sitä ei ole olemassa tai se ei ole tärkeää. Suomen kokoisessa maassa sitä ei ole olemassa, mitä ei Yle tai HS julkaise. Suomesta Aatos Erkko (osallistui 1991), sanomakonsernin omistaja, on ryhmän jäsen, joten Helsingin Sanomien haluttomuus kirjoittaa analyysejä ei ole mikään yllätys. Myös HS:n entinen päätoimittaja Janne Virkkunen osallistui 1998 ja 2001. Ylen uutispäätoimittaja Atte Jääskeläinen oli viime vuoden kutsuvieras. Vuonna 2007 kumpikin edellä mainittu media vain lyhyesti tyytyi toteamaan, että tällainen kokous järjestetään Turkissa ja keitä suomalaiseen delegaatioon kuuluu. Mutta ei analyysejä, ei reportaaseja, ei uutiskuvia. Mitättömäksi pikku-uutiseksi naamioitu muutaman rivin palsta hukutettiin muun uutismassan sekaan. Ketä nyt jaksaisi kiinnostaa, jos maailman todelliset mahtihenkilöt kokoontuvat jälleen vuosittaiseen salailua pursuavaan tapaamiseensa? Tarkoituksenahan on vain pelailla golfia ja rentoutua yhdessä, joten media pysyköön poissa?
Media ei kuitenkaan ole poissa Bilderberg-kokouksista, vaan se on itse osa ryhmää. Jos maailmaa halutaan hallita täydellisesti, täytyy tyrannin kontrolloida etenkin informaationvälityskanavia. Siksi maailman vaikutusvaltaisimmat mediat eivät ole kokouspaikan ympärillä tenttaamassa osallistujilta tietoa keskustelunkuluista tai tehdyistä päätöksistä, vaan ne ovat kokouksessa sisällä osallistumassa elitistiseen, kansanvallan ulottumattomissa olevaan, päätöksentekoon. Financial Timesin, Economistin, London Timesin, Le Figaron, New York Timesin, Washington Postin, Wall Street Journalin ja lukuisten muiden kotoisan Helsingin Sanomien laatulehdiksi julistamien julkaisujen toimittajat eivät ole tekemässä sitä työtä, jota neljänneksi valtiomahdiksi luonnehditun lehdistön pitäisi tehdä, eli paljastaa vallanpitäjien kieroilut kansan päänmenoksi. Vallan vahtikoirasta on tullut osa valtaa.
Laajalevikkisimpien lehtien päätoimittajat ja pulitzer-palkitut luottotoimittajat eivät istu Bilderberg-kokouksissa hankkimassa aineistoa kriittisiin artikkeleihin, vaan he ovat paikalla varmistamassa, että kokouksissa päätettyjä agendoja aletaan myydä lehtien palstoilla kansalle. Bilderberg-ryhmä esimerkiksi valitsee, kenet se haluaa nähdä seuraavana EU:n tai USA:n presidenttinä tai Saksan liittokanslerina. Jos tietty henkilö, joka yleensä on myös kutsuvieras, saa kannatusta, aletaan lehdissä nostaa häntä suotuisassa valossa esiin ja mustamaalaamaan mahdollisia kilpakumppaneita. Suurelle yleisölle tuiki tuntematon kuvernööri Bill Clinton osallistui Bilderberg-kokoukseen vuonna 1991, ja seuraavana vuonna hän voitti ensin demokraattien ehdokkuuden ja sen jälkeen presidenttiyden. Clinton haluttiin valtaan, koska hän tuki innokkaasti NAFTAA, joka on askel kohti yhtä maailmanhallintoa. Tony Blair osallistui kokoukseen vuonna 1993, seuraavana vuonna hänestä tuli Labourin puoluejohtaja ja vuonna 1997 pääministeri. George Robertson osallistui vuonna 1998, ja seuraavana vuonna hänet nimitettiin NATO:n pääsihteeriksi.
Estulin tarjoaa kirjassaan runsaasti esimerkkejä vastaavista tapauksista, joissa Bilderberg-vierailusta on nopeasti seurannut nouseminen merkittävään yhteiskunnalliseen asemaan. Vuoden 2005 kokouksessa esimerkiksi pohdittiin keinoja, millä mediatempuilla kuivaksi ja vastenmieliseksi mielletty Angela Merkel nostettaisiin Saksan liittokansleriksi. Media myy kansalle jo valmiiksi valitut ehdokkaat niin tehokkaasti, että kansa lopulta luulee itse valinneensa heidät. Kukapa äänestäisi ehdokasta, josta ei ole koskaan kuullutkaan tai joka esitetään vain huonossa valossa?
Maailman kollektiiviset korvat ja silmät ovat siis tehokkaasti peitettyinä, jotta kulissien takana voidaan pelata likaista peliä ilman paljastumisen pelkoa. Miten kansa voisi vastustaa bilderbergien suunnitelmia, jos kansa ei ole niistä kuullutkaan, tai jos kuulee, on informaatio suodattunut pelissä osallisena olevan valtamedian kautta. Kansa ainoastaan kokee nahoissaan suunnitelmien vaikutukset, mutta ei osaa etsiä oikeaa syyllistä. Politiikka pelkistetään mustavalkoiseksi vasemmisto – oikeisto vastakkainasetteluksi, ja yksittäisen kansalaisen ainoaksi sallituksi rooliksi tulee sijoittaa itsensä tälle poliittiselle kentälle, vaikka bilderbergit omistavat sekä vasemmiston että oikeiston. Heille ei ole perimmäistä merkitystä valitaanko USA:n presidentiksi demokraatti vai republikaani (tai Suomessa demari vai kokoomuslainen), koska he omistavat molemmat puolueet. Tämän voi jokainen tarkistaa tutkimalla puolueiden vaalirahoitusta, joka tulee samoista lähteistä.
PÄÄMÄÄRÄT
Bilderbergien päämäärä on uusi maailmanjärjestys, New World Order (NWO), jossa on yksi valuutta, yksi armeija, yksi pankki ja yksi talousalue. Tarkoituksena on keskittää poliittinen, taloudellinen, intellektuaalinen ja uskonnollinen valta yhden maailmanhallinnon alle. Siirtyminen toteutetaan asteittain yhdistämällä pieniä alueita suuremmaksi, kuten Euroopan valtiot Euroopan unioniksi, USA, Kanada ja Meksiko Pohjois-Amerikan unioniksi ja Aasian maat Aasian unioniksi. Euroopan unionin valmistelu laitettiin alulle 50-luvun Bilderberg-kokouksissa. Lord Rothschild ja Laurence Rockefeller valitsivat 100 vaikutusvaltaisinta elitistiä integroimaan Euroopan – ei suinkaan muodostaakseen mielekkäämmän tulevaisuuden tavalliselle kansalaiselle, vaan tehokkaammin toimivan valvontakoneiston ja kaiken alistamisen talouden ylivallalle. Bilderbergien kyky manipuloida informaatiota mahdollistaa maailman todellisen historian sterilisoinnin. Tehokkaat propagandakoneistot alkoivat vakuutella, että mikä on hyvää pankki- ja liiketoiminnalle, on hyvää kaikille muille. NATO:a Bilderberg käyttää kontrolloimaan Euroopan asioita.
Perimmäinen päämäärä on Estulinin mukaan luoda yksi sosialistinen ”hyvinvointivaltio”, jossa tottelevaiset orjat palkitaan ja häiriköt, kuten järjestelmän kriitikot, terminoidaan. Maailman teollisuuden ja teknologisen kehityksen alasajo on jo aloitettu USA:sta ja muu maailma seuraa perässä. Eliitti panttaa itselleen huipputeknologian, ja orjat näkevät siitä vain yhden osan – huippuunsa viritetyn valvontalaitteiston, kuten ihonalaisen mikrosirun. Kehitysmaat halutaan pitää kehitysmaina ja riippuvaisina ulkopuolisesta avusta. Lopullinen utopia, tai suurimmalle osalle dystopia, on ”ylikansallisten intellektuellien” hallitsema uusi maailmanjärjestelmä, jossa pieni eliitti hummaa ympäri planeettaa nauttimassa vapaudesta ja elämännautinnoista orjiksi muutettujen kansalaisten palvellessa heitä. Jotta ihmiset luovuttaisivat vapautensa ilman vastarintaa ”omaksi hyväkseen”, on heitä ensin peloteltava perin pohjin – terrorismilla, talousromahduksella, lamalla, epidemioilla, pedofiileillä, rikollisuudella… Kun ihmiset ovat demoralisoituja, hämmentyneitä, itsetunnottomia ja tulevaisuudestaan epävarmoja, ottavat he avosylin vastaan uuden maailmanjärjestyksen, joka lupaa vakautta ja vaurautta kaikille. Hintana on vapaus.
COUNSIL ON FOREIGN RELATIONS JA TRILATERAL COMMISSION
Jotta Bilderberg-ryhmän ja globaalin valtaeliitin toimintarakennetta voisi ymmärtää, käsittelee Estulin kirjassaan kahta muutakin eliitin organisaatiota. Näitä ovat Bilderbergin ”sisarjärjestöt” Council on Foreign Relations (CFR) ja Trilateral Commission (TC). CFR on avoin vain yhdysvaltalaisille, Bilderberg USA:laisille, kanadalaisille ja eurooppalaisille ja Trilateral Commission on globaali valtaeliitin ”hyvä veli” -kerho. Kaikille kolmelle edellä mainitulle yhteinen nimittäjä on David Rockefeller. Näiden klubien vaikutusvallasta kertoo jotain jo se, että kaikki Yhdysvaltojen presidentit ovat kuuluneet johonkin näistä kolmesta organisaatiosta.
Council On Foreign Relations perustettiin 1921 ideoidakseen uuden maailman, joka perustuisi yhteen keskitettyyn finanssijärjestelmään. Visio houkutti mukaansa sekoituksen kapitalisteja, sosialisteja, idealisteja ja opportunisteja. Median kärkinimet, CIA, FBI, IRS ja hallinto-organisaatiot ovat edustettuina CFR:ssä. Sekä republikaanit että demokraatit rekrytoivat hallintonsa kokoonpanon kyseisen klubin riveistä. Vuodesta 1940 lähtien kaikki USA:n ulkoministerit James Byrnesiä lukuun ottamatta ovat olleet CFR:n tai TC:n jäseniä, ja sama pätee puolustus- ja valtiovarainministereihin. Lähes kaikki neuvonantajat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, sekä kenraalit ja amiraalit, kuuluvat niin ikään näihin elitistikerhoihin. Korkein oikeus koostuu CFR-jäsenistä ylituomari mukaan lukien.
CFR:n rahoittajia ovat säätiöt, joista suurimmat ovat Rockefeller, Ford ja Carnegie. Näitä säätiöitä puolestaan johdetaan suuryrityksistä ja pankeista kuten Monsanto, Chase Manhattan (Rockefeller omistus), Bechtel jne. ”Rockefeller filen” kirjoittaja Gary Allen on todennut, että David Rockefeller on tehnyt USA:n valtiovarainministeriöstä käytännössä Chase Manhattan –pankin sivukonttorin. CFR ei muiden salaseurojen tavoin päästä ulkopuolisia seuraamaan neuvottelujen todellista kulkua, ja se painottaa jäseniään olemaan tiukasti raportoimatta mitään niiden sisällöstä. Yleisön halutaan uskovan, että CFR:n nettisivuilta löytyvät viattomilta kuulostavat raportit pitävät sisällään sen, mitä todella on puhuttu.
CFR:llä on samanlainen hallintorakenne kuin tiedustelupalveluilla kuten CIA:lla: se koostuu kehistä kehien sisällä. Ulkokehällä olevat eivät tiedä, mitä seuraavalla tapahtuu. Näin rakentuvat myös Bilderberg ja TC. Täten voidaan varmistaa, että kukaan ei tiedä enempää, mitä hänen asemansa ja käyttökelpoisuutensa organisaatiossa ovat. Ulkokehäläiset siis uskovat olevansa mukana täysin erilaisessa organisaatiossa kuin sisäkehäläiset. ”Valhe on erilainen joka tasolla.” Siten tieto todellisista päämääristä säilyy vain kourallisella ihmisistä ytimessä, jonka ympärille kehät piirtyvät.
CFR ei ole mikään merkityksetön organisaatio Euroopankaan kannalta. Se alkoi pohjustaa tietä nykyiselle Euroopan hallinnolle jo ennen bilderbergejä. Ajatus Marshall-avusta oli klubin ideanikkareiden käsialaa, ja sen tarkoitus oli Euroopan amerikkalaistaminen ja yhdistäminen, jotta se voisi tulevaisuudessa siirtyä sulavasti yhden hirmuvallan maailmanjärjestykseen. Kansallisvaltioiden tuhoaminen, yksityisten kansalaisten riisuminen aseista ja YK:n roolin vahvistaminen ovat seuraavia askeleita. NWO tarvitsee armeijan, ja sen on tarkoitus toimia YK:n alaisuudessa.
Estulinin käsittelemistä sisarjärjestöistä toinen on Trilateral Commission, jota oli perustamassa David Rockefeller. Ensimmäinen kokous pidettiin yleisöltä suljettuna (kuten kaikki muutkin) hänen huvilallaan vuonna 1972, ja koolle kutsuttiin 250 talouden ja teollisuuden mahtihenkilöä. TC on levittynyt globaaliksi eliittikerhoksi, mutta jäseniä ei kuitenkaan ole Afrikasta mukana. TC on jakanut maailman kolmeen osaan nimensä mukaisesti. Jokainen TC-alueen maa on koonnut itselleen orjavaltioita, joissa niiden hikipajat, plantaasit ja kaivokset sijaitsevat.
Vapaa kilpailu on illuusio. Ylikansalliset suuryhtiöt eivät osallistu markkinoille yksilöinä tai autonomisina yhtiöinä, vaan osina verkostosta, jota johdetaan keskitetyiltä tahoilta, jotka suosivat monopolia ja vihaavat vapaata kilpailua, vaikka virallisesti vannovat sen nimeen. Ylikansallinen vallan verkosto rakastaa kommunismia, koska se pitää sisällään ajatuksen monopolista. Sosialistinen ”hyvinvointivaltio” on tehokas keino kontrolloida kaikkia elämänalueita. Estulinin mukaan elitistit ymmärtävät sosialismin olevan äärimmäinen hallintakoneisto, ja he ymmärtävät sen psykologiaa paremmin kuin marxilaiset. Siksi anti-kapitalistiset ohjelmat ja säädökset saavat heiltä tukea, mutta ei suinkaan vaurauden jakamiseksi rikkailta köyhille, vaan vallan ja kontrollin keskittämiseksi Rockefellereille, Rothschildeille, Morganeille ja muille maailmanvaltiaille. Keskikokoisten yritysten menestyminen tehdään vaikeaksi, jotta jättiläiset voisivat niellä ne ja saavuttaa monopoliaseman. Sosialismi keskittää vallan hallituksille ja koska Rockefeller hallitsee hallituksia, merkitsee hallitusvalta Rockefellerin valtaa.
JULKISEN MIELIPITEEN KONTROLLOINTI
Estulinin mukaan yksi parhaiten varjelluista salaisuuksista on se, miten vain kourallinen ihmisiä pystyy hallitsemaan koko maailman informaatiovirtaa. Esimerkiksi ABC, CBS ja NBC ovat vain näennäisesti kilpailevia mediakonserneja, mutta todellisuudessa ne ovat yhteydessä toisiinsa lukuisten yritysten ja pankkien kautta. ABC:n ja NBC:n hallituksissa valtaa pitävät Rockefeller-Rothschild-Morgan-ryhmittymän edustajat, jotka kuuluvat samoihin organisaatioihin (CFR, Bilderberg, TC). Foxin omistaja Rubert Murdoch, joka omistaa huomattavan suuren osan maailman medioista, on Bilderberg-jäsen. Riippumatonta valtamediaa ei ole.
Rahalla pystyy ostamaan median, median avulla voi kontrolloida julkista mielipidettä, ja julkisella mielipiteellä voi hallita politiikkaa. Suljetuissa kabineteissa syntyneet ideat ja poliittiset linjaukset esitellään johtavissa lehdissä, ja niistä tulee julkista politiikan tekoa. Bilderbergeissä on edustajia kaikista USA:n ja Euroopan suurimmista sanomalehdistä ja verkkomedioista. Mukanaolon ehto on, että tapahtumasta ei raportoida. Pienemmät mediat eivät uskalla tarttua aiheeseen, eikä niillä ole resursseja tehdä tutkivaa journalismia. Siksi kokous käydään täyden uutispimennon alla. ”Vapaa media” on bilderbergien propagandan armoilla.
Median avulla siis ensisijaisesti kontrolloidaan julkista mielipidettä, mihin on käytettävissä maailman parhaimmat psykologisen sodankäynnin ammattilaiset. Esimerkiksi CBS:n perustaja William Paley on koulutettu massa-aivopesutekniikoihin Tavistockissa. Yhdysvalloissa on 200 think-tankia, ajatushautomoa, joiden tarkoitus on manipuloida julkista mielipidettä. Esimerkiksi Stanford Research Institute on erikoistunut tutkimaan, miten eri taustoista lähtöisin olevat ihmiset omaksuvat tietyn mielipiteen. Yksi taktiikka ujuttaa propagandaa kansan keskuuteen, on CFR:n tapa rahoittaa arvostettuja tutkimuslaitoksia, jotka käyttävät ”oikeanlaista” kieltä saavuttaakseen korkean tason uskottavuuden. Näiden laitosten tutkimustuloksia siteerataan valtalehdissä ympäri maailman ilman kritiikkiä, kuten Helsingin Sanomienkin toimenkuvaan näyttää kuuluvan.
Täydellistä mediakontrollia maailman mahtavimmatkaan eivät ole pystyneet luomaan. Yksi esimerkki on vuoden 2006 Bilderberg-kokous Kanadassa, joka uutisoitiin etusivulla muutamissa maan suurimmissa sanomalehdissä. Syynä oli bilderbergien ylimielisyys ja illuusio täydellisestä koskemattomuudesta. He luulivat pystyvänsä juonimaan salassa kokouksen järjestävän isäntämaan tuhoamisesta. Bilderbergien agenda matkalla kohti yhtä maailmanvaltaa on jo pitkään ollut USA:n, Kanadan ja Meksikon taloudellinen romahduttaminen, jonka jälkeen ne yhdistetään yhdeksi unioniksi.
MITÄ SITTEN?
Ruususen unessa nukkuva lukija hymähtää ja toteaa: onko sillä väliä, jos maailman eliitti silloin tällöin tapaa toisiaan ja nauttii siinä lomassa kupin kahvia ja pelailee golfia? Hyvä, että saavat edes joskus olla rauhassa median ahdistelulta ja skandaaliotsikoilta?
Jos maailman vaikutusvaltaisimpien täytyy kokoontua salassa ja varmistaa erilaisin turvatoimin, että ulkopuoliset eivät pääse paikalle, ei kyseessä ole ainakaan kansan etujen ajaminen. Jo tarve kokoontua salassa antaa syyn tutkia asia perin pohjin. Mutta suurin osa ihmisistä haluaa kieltää todellisuuden. Me haluamme elää turvallisessa keinotodellisuudessa, joka rajoittuu kodin, työn ja televisiosta tarjoiltavien kevyiden sirkushuvien ympyrän sisälle. Tähän meitä myös median taholta kannustetaan. Asenne on kuin strutsilla, joka hautaa peloissaan päänsä hiekkaan ja uskottelee itselleen, että sitä ei ole olemassa, mitä ei haluta nähdä.
Valtaenemmistö ei halua nähdä salaliittoa, jonka takana ovat kaikkein eniten valtaa ja rahaa itselleen kahmineet elitistit. Median mielipidevaikuttajat ovat ehdollistaneet ihmismielen siten, että pelkkä ”salaliitto”-sanan lausuminen aiheuttaa välittömän reaktion, jossa syytöksen kohteeseen automaattisina mielleyhtyminä liitetään termit tyhmä, hullu ja huomionkipeä. ”Salaliitto”-sanaa käyttämällä voidaan välittömästi tappaa kaikki järkevä keskustelu.
Mitä ja ketä valtiovarainministeri Jyrki Katainen edusti vuoden 2007 Bilderberg-kokouksessa? Miksi kansaa edustava eduskunta ei vaadi häneltä julkista selvitystä esille tulleista agendoista? Ovatko Lipponen, Niinistö, Heinäluoma, Katainen ja muut korkean tason ministerit junailleen kansan selän takana asioita, jotka eivät ole sen edun mukaisia? Lupasiko Lipponen, että Suomi liitetään Natoon? Miksi media ei ole kiinnostunut? Kun Montesquien nimeämät kolme valtiomahtia liittoutuu teollisuuden ja liiketoiminnan kanssa, ja media neljäntenä valtiomahtina, jonka pitäisi vahtia kolmea edellistä, liittyy mukaan seuraan, on kyse diktatuurista. Jos kansan valitsema eduskunta nimittää ministerin, joka käy eliittikerhossa ajamassa politiikkaa, jolla ei ole kansan tukea ja joka on sen edun vastaista, on kyseessä maanpetos. Tämä ei kuitenkaan kiinnosta ketään, sillä sunnuntaina tulee taas ”Tanssii tähtien kanssa”, ja maanantaina saamme lukea lööppien kirkuvista otsikoista seksikkäimmistä asuista. Älkää vain ajatelko, sillä ajattelu hoidetaan teidän puolestanne ylikansallisten intellektuellien toimesta suljetuissa kabineteissa.
Eipä riitä käsitykykyni vastaamaan tuollaiseen vuodatukseen. Salaliittoteorioita voi aina aukottomasti rakennella. Kehäpäätelmäteeseille ei tavallinen kuolevainen voi mitään. Että ihan Lipponen lupasi Suomen Natoon, kokoomuslaisethan sitä olivat puuhaamassa.
Hanke näyttää kuitenkin kaatuneen, varsinkin kun media nosti kokoomuslaisten puuhastelun julkisuuteen. Kansahan on erimieltä, kuten julkisuudessa esitetyt gallupit ovat kertoneet. Vai onko sekin osa ”sunnitelmaa”?
Että ihan Rockefellerit pitävät maatamme näpeissään, joopa.
ps. Salaliittokäsitys tulee tekstistä selväksi. Olen varmaan näitä ehdollistuneita.
”Että ihan Lipponen lupasi Suomen Natoon, kokoomuslaisethan sitä olivat puuhaamassa”. Kyllä hän sitä asiaa ajoi. Kun hän osallistui kokoukseen, hän oli käskynjaolla ottamassa vastaan mitä ylhäältä annettiin, kuten muidenkin valtioiden vaikuttajat. Se on se syy, miksi Tarja Halonen on julistanut BB-kokouksen pöytäkirjat salaisiksi – eivät kestä päivänvaloa. Tässä kohdassa kannattaa itse kunkin miettiä, onko hallitukset kansaa varten valvomassa kansan parasta vai kansa venkoilevia hallituksia varten.
Suomalainen media on selvillä lainsäädännöstä ja eduskunnan tapahtumista ja raportoi siitä. Esimerkiksi aselakia koskeva keskustelu on viime päivinä saanut paljonkin tilaa.
Tottahan mediassa julkaistaan paljon viihdettä yms asioita, mutta en käsitä kuinka se olisi tahallista harhaanjohtamista. Vaikea on kuvitella, että Kansan uutisilla, Aamulehdellä ja Demarilla olisi jokin salainen sopimus.Totta on myös se, että ”kansa”, jos näin voi ilmaista ei välttämättä ole aina ajan tasalla vrt. käsitys perussuomalaisista tai demareista hallituksessa.
Ihminen, jota yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat pysyy kyllä ajantasalla.
Sitäpaitsi onhan esimerkiksi YLEllä kirjeenvaihtajaverkkonsa, tosin karsittuna. Kansainvälisten tapahtumien uutisoinnissa käytetään osin samoja lähteitä, kuin USA:n ja muidenkin maiden media, mutta kotimaan uutisoinnissa media on omavarainen.
Suomen media on pääosin juutalaisten hallussa mtv3 myöten. Yleä kontrolloi vapaamuurarit; juutalaisten kätyrit. STT on Sanoman ja Alman omistuksen johdosta myös juutalaisten käsissä. Ei ihme, että tämä media ei juuri kritisoi Suomen velkaannuttamista vaan pelottelee romahduksella jos ei taata ja tueta euroopan velkaisimpia valtioita. Josta rahat sitten siirtyvät juutalaisille pankkiireille, kätevää eikö ?
Vakavasti puhuen. Tämä juutalaisjuttukin on kyseenalaista. Ihmettelenkin MM:n linjaa tässä asiassa, Söyringkin viittasi siihen, että mediasta on yli 90 prosenttia juutalaisten hallussa.
Asia ei perustu mihinkään faktaan. Tämä on juuri sellaista keskustelua, jonka voisi lukea vihapuheeksi. Otetaan jokin ryhmä ja leimataan kaikki samaksi massaksi, jonka tavoitteena on tehdä meille pahaa tms.
Henkilökohtaisesti en pidä ortodoksijuutalaisuudesta, enkä siionismista. Nehän rajaavat samalla tavalla ihmiskunnan meihin ja muihin, kuten esimerkiksi lestadiolaisuus Suomessa. Valittu kansa-ajattelu vie palestiinalaisilta kansalaisoikeudet ja palestiinalaisalueilta veden.
Juutalaistenpa hyvinkin. Just joo. Tuollaisen edessä ei voi muuta kuin mykistyä. Ja vapaamuuraritkin. Mitähän vielä.
On ”hauska” arvuutella, mitä eliitti tekee viime aikojen pahojen tapahtumien ja niiden uutisoinnin varjolla. Japanin katastrofille en osannut keksiä selitystä. Onneksi sain lukea siitä täältä. Norjan katasrofista osuin oikeaan. Huh huh tätä maailman menoa! Luulen että loppu on lähempänä kuin kukaan osaa arvatakaan. Pelottavaa. Mutta tulevaisuus ja toivo odottaa onnekkaita.
OK. Minua on aina huvittanut, kun Lipponen on sanonut:” Hyvät toverit”. Muistini taitaa pätkiä tässä asiassa. Mutta jos oikein ajattelen, kyllähän hän sinnepäin oli kallellaan. Mutta plussana Lipposelle oli pyrkiminen EU:n keskiöön, sinne missä päätöksiätehdään. Vanhanenhan Suomen sitten pudotti kuvioista pois.
Kokoomus ja Natohan tulivat esiin wikileaksin kautta.
Tämä BB-juttu on kyllä söyringiläisten houretta. Menee samaan kastiin, kuin nämä juutalais-ja vapaamuuraripuheet. Tottahan on, rappareihin kuului aikanaan monien kaupunkien silmäätekeviä, nykyään porukan vetovoima ei taida enää purra nuorempiin..
Eliitin kirjoittelua itsestään. Ja eliitti valittaa että heidän analyysejään ei pääse esiin mediassa..
Mutta Ihmisiä, suomalaisiakaan, ei kiinnosta politiikka vaan se mitä Kanerva tekee vapaa-ajallaan.
Se ei ole ylhäältä johdettua vaan kansan vetämää. Vaikka jatkuvasti tulee tv:ssä esiin ketkä ovat hallituksessa ja ketkä oppositiossa, niin kadulla jos kyselet niin harva tietää hallituspuolueet oikein.(Kuten äskettäinen galluppikin paljasti).
Siksi koska kansaa ei kiinnosta, osa ei edes ymmärrä politiikkaa.
Ei voi väkisin tunkea. Jää lehti hyllyyn ja firma on kanttuvei.
Toinen eliitin ja journalistien harha on että heidän prioriteettinsa on sama kuin kansalla. Ei ole. Kansalle kokoontumisvapaus, puhevapaus, lehdistönvapaus jne olivat prioriteettilistansa pohjalla. Suomessa (!)
Venäjällä ja ruotsissa suuri osa haluaa diktaattoria valtaan demokratian sijasta jne.