Aristoteleen näkemyksiä maahanmuutosta, monietnisyydestä ja demokratiasta

Monikulttuurisuuden lieveilmiöitä pidetään usein modernin ajan vitsauksina, mutta jo eurooppalaisen sivistyksen merkkihenkilöt varoittivat, mihin hallitsematon maahanmuutto ja kulttuurien sekoittaminen johtaa. Julkaisemme tiivistetyn käännöksen The Occidental Observerin artikkelista, joka käsittelee Aristoteleen näkemyksiä väestöjen sekoittamisesta ja sen seurauksista.

Kuluneiden vuosikymmenten aikainen Lännen sivistyksellinen ja moraalinen rappio käy ilmi esimerkiksi lähes täydellisestä tietämättömyydestä länsimaiden sivilisaation klassikoista, jopa niin sanotun älymystön piirissä. Ihmiset, jotka ovat tietämättömiä edesmenneiden älyllisesti ylivertaisempiensa ajatuksista, ovat tuomittuja pysymään lapsina, jotka parhaimmillaankin keksivät pyörän uudelleen, sen sijaan että seisoisivat jättiläisen olkapäillä.

Vaikka klassikkoteokset kirjoitettiin hyvin erilaisena aikana ja hyvin erilaisessa paikassa, niissä esitetyt huolenaiheet ovat ajankohtaisia tänäkin päivänä. Aristoteleen poliittisessa päätutkielmassa, Politiikassa, varoitetaan useaan otteeseen monietnisyyden ja egalitarismin vaaroista. Aristoteleen poliittinen ajattelu ei huomioi eugeniikkaa ja hengellisyyttä samalla tavoin kuin Platonin utopia. Aristoteleen maltillinen ja käytännönläheinen politiikka on helpommin nieltävissä niille, jotka ovat kasvaneet nykyaikaisessa vapaamielisyydessä, minkä lisäksi se tarjoaa selkeämmän johdannon muinaisten kreikkalaisten yhteisökeskeisen ja aristokraattisen poliittiseen etiikkaan.

Aristoteles piti tärkeänä kaupunkivaltion sisäistä vakautta. Hän mainitsee yhdeksi yleisimmistä poliittisen eripuran ja sisällissodan syistä sopeutumattomat maahanmuuttajat ja siitä seuraavan monietnisyyden ikävät seuraukset. Tämä käy kristallinkirkkaasti ilmi Aristoteleen proosasta:

”Myös heimojen ristiriidat aiheuttavat levottomuuksia siihen asti, kunnes heimot oppivat elämään yhdessä. Aivan kuten valtio ei synny sattumanvaraisesta ihmisjoukosta, se ei myöskään synny sattumanvaraisena aikana. Siksi useimmat niistä valtioista, joihin on otettu perustettaessa tai myöhemmin muukalaisia, ovat ajautuneet levottomuuksiin. Esimerkiksi akhaialaiset asettuivat yhdessä troizenialaisten kanssa asumaan Sybarikseen, ja kun heidän lukumääränsä oli kasvanut, he karkoittivat troizenilaiset. Tästä johtuu sybarislaisten kirous. Thurioissa sybarislaiset joutuivat riitaan muiden asukkaiden kanssa ahnehdittuaan lisämaata omakseen, ja siksi heidän karkoitettiin. Byzantionissa uudet siirtolaiset punoivat salajuonia, mutta heidät karkoitettiin asevoimin. Antissalaiset ottivat vastaan khioslaisia pakolaisia, mutta karkottivat heidät sitten asevoimin. Zanklelaiset päästivät samoslaisia valtioonsa, mutta joutuivat näiden karkottamiksi. Mustanmeren rannalla sijaitsevassa Apolloniassa syntyi levottomuuksia, kun sinne oli otettu lisää siirtolaisia. Syrakusassa annettiin kansalaisoikeuksia muukalaisille ja palkkasotureille, mutta pian jouduttiin levottomuuksiin ja mellakoihin. Amfipolislaiset ottivat khalkislaisia siirtolaisia, mutta joutuivat suurimmaksi osaksi näiden karkoittamiksi.” (1303a 13)

Eri ihmisryhmien maahanmuutto oli siis yleinen konfliktien syy ja johti usein sisällissotaan ja joko alkuperäisväestön tai tunkeutujien etniseen puhdistukseen.

Aristoteleen ihannekansalainen oli solidaarinen ryhmäänsä kohtaan ja hoiti kansalaisvelvollisuutensa, mikä toteutui vain jos yhteinen identiteetti on vahva ja kansalaisten ja muukalaisten välinen pesäero selkeä. Kuten on huomattu, muukalaiset palkkasotilaat eivät tunne yhteenkuuluvuutta kansalaisten kanssa, minkä vuoksi tyrannit käyttävät heitä pitämään yllä epäoikeudenmukaista hallintoaan:

”Kuninkaan henkivartiosto on muodostettu kansalaisista, tyrannin muukalaisista.” (1310b 31)

”Tyranni ei pidä arvokkaista ja mieleltään vapaista, sillä hän pitää vain itseään sellaisena. Jos joku muu esiintyy arvostaan tietoisena ja vapautta vaativana, hän riistää tyrannilta yliotteen ja käskyvallan. Tyrannit vihaavat heitä ja pitävät heitä valtansa kumoamiseen pyrkivinä. Siksi tyranni valitsee pitovieraikseen ja jokapäiväisiksi seurustelukumppaneikseen mieluummin muukalaisia kuin kansalaisia, koska jälkimmäiset ovat hänelle vihamielisiä, mutta edellisillä ei ole syytä toimia häntä vastaan.” (1313b 29)

Tämä lainaus tuo mieleen Neuvostoliiton alkuaikojen bolsevikkityrannian. Tuolloin hallitus, ja erityisesti sen salainen poliisi, koostui suurelta osin ei-venäläisistä etnisistä ryhmistä. Kuten Aristoteles totesi, moisessa järjestelmässä pienikin pyrkimys riippumattomuuteen murskattiin säälimättömästi.

Aristoteles teki myös tähän liittyvän havainnon, eli että etnisesti homogeenisessa yhteisössä vallitsee ryhmän sisäinen solidaarisuus, jota tarvitaan tyrannian kukistamisessa, kun taas monesta kansasta koostuvaa väestöä vailla yhteistä identiteettiä on helpompi hallita. Jotta yleellinen elintaso olisi mahdollinen esimodernilla aikakaudella, Aristoteles esitti, että yhteisöllä tulisi olla orjia eri etnisistä ryhmistä (ajatus, josta en yhteiskuntarauhan ja geneettisen yhtenäisyyden vuoksi perusta, varsinkaan automaation aikakaudella):

”Mikäli asiat olisivat toiveidemme mukaisesti, maanviljelijöiden olisi parasta olla orjia. Heidän kaikkien ei kuitenkaan tule olla samasta heimosta, eikä heidän tule olla intomielisiä. Näin he olisivat käyttökelpoisempia työtehtäviin, eikä heidän tarvitsisi pelätä nousevan kapinaan.” (1330a 23)

Eli identiteetitöntä sekarotuisista massaa on helpompi hallita kuin itsetietoisia ihmisiä, totuus, jonka Lännen pahansuopa eliitti ymmärtää vaistonvaraisesti.

Aristoteles teki huomion, että muukalaiset olivat paitsi tyrannien mutta myös ääriegalitaristien suosituin poliittinen ase. Hän kirjoitti: ”Amfipoliksessa Kleotimos-niminen mies toi uusia siirtolaisia Khalkiksesta, ja näiden saavuttua hän johti heidät kapinaan rikkaita vastaan.” (1305b 39). Aristoteles sanoi, että muukalaisten normalisoinnilla oli keskeinen asema demokratian äärimuodon perustamisessa Ateenassa. Hän kirjoitti Kleisthenesille, jonka kerrotaan perustaneen kaupungin demokratian: ”… tyrannien karkoituksen jälkeen. Hän otti heimojen jäseniksi paljon asumisoikeuden saaneita muukalaisia ja orjia.” (1275b 34). Aristoteles sanoo toisaalla, että demokraatit vakiinnuttivat hallintomuotonsa pyrkimällä sekoittamaan eri kansankerroksia toistensa kanssa (rikkoen vanhat identiteetit) ja edistämällä individualismia:

”Myös sellaiset toimenpiteet ovat eduksi kansanvallalle, joita Kleisthenes teki Ateenassa pyrkiessään lisäämään kansanvaltaa ja joita kansanvallan perustajat tekivät Kyrenessä. Tulee näet muodostaa entistä enemmän uusia heimo- ja veljeskuntia, yksityiset jumalanpalvelusmenot on yhdistettävä muutamiksi yhteisiksi menoiksi, ja kaikki on suunniteltava niin, että kaikki sekoittuvat keskenään ja aiemmat ryhmittymät hajoavat. Tyranninkin toimenpiteet näyttävät kaikki kansanvaltaisilta, kuten vapaamielisyys orjia kohtaan. Se lienee tiettyyn rajaan asti hyödyllistä. Sama koskee myös vapaamielisyyttä naisia ja lapsia kohtaan, sekä sitä, että ei välitetä, vaikka kaikki elävät halujensa mukaan. Monet kannattavat tällaista valtiomuotoa, sillä heistä on miellyttävämpää elää kurittomasti kuin järkevästi.” (1319b 19)

Nämä kuvastavat sitä, mitä Samuel Francis kutsui ”anarkotyranniaksi”: perinteisten ryhmäidentiteettien ja perheen isähahmon auktoriteetin heikkeneminen pelkistää ”vapaat yksilöt” johdateltavaksi joukoksi, joka on kansankiihottajien armoilla. Aristoteles karsasti äärimmilleen vietyä demokratiaa, sillä hän katsoi sen johtavan laittomuuteen ja individualismiin.

Aristoletes puhui voimakkaasti yhteisökeskeisen oikeuskäsityksen puolesta: ”Politiikassa hyvää on oikeudenmukaisuus, ja oikeudenmukaista on se mikä ajaa yhteistä etua” (1282b 14). Kuinka usein nykyajan poliittisessa keskustelussa – olipa kyse aborttioikeudesta, homoavioliitoista, maahanmuutosta, talouspolitiikasta tai mistä tahansa – perustellaan näkemyksiä yhteisellä hyvällä sen sijaan, että käytetään solipsistisia ja lapsellisia argumentteja ”oikeuksista” tai ”tasapuolisuudesta”?

Aristoteles oli selkeästi ”porvarillisempi” kuin Platon, mutta hänkin halveksui liiallisuuksiin vietyä tasa-arvoa, joka ilmenee äärimmäisenä demokratiana ja itsekkäänä individualismina. Aristoteles huomautti, että jotkin demokratiat olivat niin äärimmäisiä, että ne uhkasivat valtiota, eivätkä näin ollen selvinneet yhtä kauan kuin maltilliset demokratiat. Hän kirjoitti hyvin kaunopuheisesti kuinka kansa on käsittänyt vapauden väärin:

”Kansanvaltaisimpina pidetyissä kansanvalloissa kehitys on kulkenut kaikkein haitallisimpaan suuntaan siksi, että vapaus on määritelty väärin. Kahta seikkaa pidetään kansanvallan määrittelevinä tekijöinä: enemmistön valtaa ja vapautta. Tasavertaisuuden ajatellaan olevan oikeudenmukaisuutta. Tasavertaisena pidetään sitä, että kansan päätöksillä on korkein valta, ja vapautena pidetään sitä, että kukin saa tehdä, mitä haluaa. Siten tällaisessa kansanvallassa kukin elää haluamallaan tavalla, mielihalujensa armoilla, niin kuin Euripides sanoo. Tämä on väärin. Valtiomuodon mukaisesti elämistä ei tarvitse pitää orjuutena, vaan pikemminkin pelastuksena.” (1310a 12)

Eikö tämä ole loistava kiteytys nykyliberalismin ongelmista? Mielestäni Länsi sai vakavan tartunnan jo 1930-luvulla, ennen kuin etäpesäkkeet levisivät epätodellisen laajalle 1960-luvulta eteenpäin. Tämän päivän liberaalit tavoittelevat ”tasa-arvoa” ja ”solidaarisuutta”, samalla tuhoten näiden tavoitteiden perustan monikulttuurisuudella ja avoimilla rajoilla, joihin pyritään lyhytkatseisella kiihkoilulla.

Aristoteles teki selväksi, että homogeenisuus, yhteinen identiteetti ja samaan kansaan kuulumisen tunne ovat normeja, jotka ovat välttämättömiä kansalaisuudelle, solidaarisuudelle ja vapaudelle tyrannimaisesta hallituksesta. Hänen mukaansa hyvä hallinto tavoittelee yhteistä etua yksilön ”oikeuksien”, mielivaltaisten päätösten ja tasa-arvon sijaan. Antiikin Kreikan politiikka vaikuttaa toki ”autoritääriseltä” tai jopa ”totalitaariselta” nykyajan liberaalien mielestä. Oikeastaan Kreikan kaupunkivaltioiden politiikka ei juuri eronnut järjestäytyneistä perheyhteisöistä, joiden tuli täyttää pyhä velvollisuus oli suojella, rangaista ja kasvattaa kansanmiehiään hyveellisesti.

Aristoteleen synkät havainnot kansojen sekoittamisesta on syytä nostaa esille: sopeutumattomien maahanmuutto johtaa vain konfliktiin. Konflikti päättyy vasta kun toinen osapuoli karkoitetaan, joko tunkeutujat tai esi-isiensä maiden alkuperäisväestö.