Asumispolitiikkaa elämän kannalta

Pääministerimme Juha Sipilä esitti keskustan perinteiden mukaisesti koko maan pitämistä asuttuna keskustan puoluevaltuuston kokouksessa Jyväskylässä. Kärppänä talousasiantuntijat riensivät paikalle tyrmäämään väitteet hajanaisemman asutuksen kilpailueduista.

Kuten tyypillistä tänä päivänä, keskustelu pyörii kokonaan pankkijohtoisen globaalin talouden ympärillä, ja kumpikin osapuoli unohtaa muut vaikutukset.

Kaupungithan ovat kautta historian olleet väestöllisiä mustia aukkoja. Ne ovat imeneet ympäröivältä maaseudulta itseensä asukkaita, sillä muuten niiden väestö olisi huvennut. Ennen edistystä lääketieteessä syynä tähän oli erilainen epidemiologinen ympäristö harvemmin asuttuihin alueisiin verrattuna, toisin sanoen kuolleisuus oli niin suurta epäterveellisissä kaupungeissa, ettei syntyvyys sitä korvannut.

Lääketieteen kehitys ja kaupunkielämän muuttuminen vähemmän tappavaksi eivät kuitenkaan muuttaneet ilmiön kuvaa. Esimerkiksi J. R. ja W. McNeill toteavat kirjassaan The Human Web: A Bird’s-Eye View of World History, että vuonna 1930 Wienin syntyvyys oli niin alhainen, että väestö olisi huvennut neljännekseen vain yhdessä sukupolvessa. Tämä oli tilanne siis ennen e-pillereitä, abortin laillisuutta tai kulttuurimarxismin voittokulkua. Lukemat Berliinissä olivat tuolloin samaa tasoa.

Tässä valossa ei liene ihme, että jo Oswald Spengler (1880–1936) näki kirjassaan Länsimaiden perikato suurkaupungit maaseudulta elinvoimaa nielevinä ahmatteina, jotka lopulta kuihtuisivat imettyään ympäröivät provinssinsa kuiviin. Niin ikään hän ajatteli maailmankaupunkien kansalaisten unohtavan, mistä he ovat tulleet ja keitä he ovat, hukkuen kosmopoliittiseen massaan vailla identiteettiä. Kuva on erittäin pessimistinen ja ehkä hieman liioiteltu, mutta ei voi sanoa, ettei kuvaus joiltain osin sovi nykypäivän urbaaniin elämään.

Trendiä tänä päivänä on helppo tarkastella esimerkiksi katsomalla maailman valtioiden tai erikoishallintoalueiden syntyvyyttä. Alhaisimmat syntyvyydet naista kohden ovat maissa tai hallintoalueilla, jotka ovat käytännössä pelkästään kaupunkimaisia ja hyvin tiheästi asuttuja; kärjessä ovat Singapore, Macau ja Hong Kong, jos Vatikaanin kaltaista erikoistapausta ei lasketa. Suomelle arvioitu luku vuonna 2015 oli 1,75, eli täällä ollaan alle uusiutumistason. Tiiviimmän asutuksen väestönkasvua hillitsevä vaikutus voisi olla hyödyllinen kehitysmaan oloissa, mutta täällä siihen on suhtauduttava vakavammin.

Nykypäivän megatrendi on urbanisaatio, eikä hajautetumpaa asumista Suomessa rajoita suinkaan elintila vaan työmahdollisuudet ja palveluiden saatavuus. Palveluiden pitäminen riittävän kattavina maassa siis maksaa. Ovatko korkeammat kustannukset näin ollen hyväksyttävä hinta terveellisemmästä asumisesta? Syntyvyyden kannalta ongelmallista on myös haja-asutusalueiden sukupuolijakauma; naiset keskittyvät yleisesti enemmän kaupunkeihin.

Kaupunkien sisällä on luonnollisesti eroja siinä, kuinka soveltuvia alueet ovat lapsille. Yleistyksenä ihmiset siirtyvät lähiöihin perustamaan perheet, ja tämä on otettava huomioon tilannetta tarkasteltaessa – kyseessä voi olla asuminen eri paikassa eri elämänvaiheessa. On ymmärrettävää, että koska jo tila on paljon kalliimpaa tiiviillä keskusta-alueella, ei lapsia haluta siellä tehdä niin paljon. Tämä on kuitenkin vain osa laajempaa ilmiötä, jossa ura, omat nautinnot ja individualismi menevät perhearvojen edelle.

Lähiöt muodostavat parhaimmillaan parempia kasvuympäristöjä kuin keskusta-alueet, ja tilastollisesti ne johtavat keskustoja syntyvyydessä. Elämänmyönteisyyden ja luonnonläheisyyden tulisi aina olla mukana kaupunkisuunnittelussa. Olisi terveellistä, että kohtuullisen matkan päässä asuinalueista sijaitsisi puistoja ja mahdollisuuksia ulkoliikuntaan hieman kauempana liikenteen melusta ja saasteista. Nykykeskustelussa tunnutaan virkistysalueiden ja puistojen merkitys ymmärtävän, onhan vihreys sinällään trendikästä. Samaan aikaan kaupungeista halutaan kuitenkin entistä tiiviimpiä ja niihin toivotaan lisää asukkaita.

Mistä nämä uudet asukkaat sitten tulevat? Maaltamuutosta, joka autioittaa maatamme, tai maahanmuutosta, joka tuskin lisää tuottavuutta, jolla siis tiivistä kaupunkiasumista perustellaan. Entä miten monikulttuurisuus vaikuttaa kaupunkiympäristöön? Vastaanottokeskukset ovat jo itsessään vastustettavia, mutta lisäksi niiden sijoittelu esimerkiksi päiväkoti- tai koulurakennusten läheisyyteen ei varmasti ole omiaan lisäämään tällaisten kasvuympäristöjen turvallisuutta. Jos asumisen hinnan katsotaan vaikeuttavan perheiden perustamista, ei maahantunkeutujien asuttaminen ja suosiminen asuntojonoissa varmasti auta asiaa.

Olisiko parempi vastaus nykyisen tiivistämistrendin sijaan väljempi kaupunkiasuminen, sillä haja-asutusalueet kykenevät työllistämään melko rajallisesti? Globaalissa vertailussa Suomella olisi pinta-alansa puolesta tähän paremmin edellytyksiä kuin monilla muilla teollisuusmailla. Pitkän aikavälin ihanne on tietysti omavarainen Suomi, jossa yhä useampi kansalainen viljelisi itse ainakin osan kuluttamastaan ravinnosta. Tämä tulisi vaikuttamaan radikaalisti asumiskulttuuriin ja koko talouden rakenteeseen. Terveessä yhteiskunnassa valtio pitäisi myös huolen siitä, etteivät rahoituslaitokset kykenisi enää nostamaan asumiskustannuksia keinotekoisesti tuotantokulujen yläpuolelle. Kiinteistökeinottelulle ei ole sijaa kansallismielisessä yhteiskunnassa.

Ihminen on paljolti perimänsä ja ympäristönsä tulos. Kansallissosialistisessa ajattelussa molempien merkitys ymmärretään, ja siksi myös asumiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota osana laajempaa tarvittavaa muutosta.

Julkaistu alunperin Kansallisessa Vastarinnassa.