Distributismi – vaihtoehto kapitalismille ja sosialismille osa II

Distributismi eli omistuksen hajautusoppi (joskus myös kansankapitalismi) kehitettiin katolisen kirkon aloitteesta 1800-luvun loppupuolella vaihtoehtona kapitalistiselle ja sosialistiselle talousjärjestelmälle, joille oli tyypillistä varallisuuden ja siten myös vallan keskittyminen harvoille.

Lue ensimmäinen distributismia käsittelevä artikkeli täältä. Alla oleva teksti on Nikolas Ojalan kirjoittama.

1. Johdatusta distributismiin

Jos lukija ei muista koskaan kuulleensa tai lukeneensa talousopista nimeltään distributismi, ei pidä hämmentyä asian vuoksi, sillä Suomessa ei tätä kirjoittaessa ole yhtään poliittista puoluetta tai tunnettua tiedotusvälinettä, joka puhuisi tämän opin puolesta.

Toivottavasti lukija saa tästä tekstistä jonkinlaisen käsityksen, mitä distributismi voisi olla.

1.1. Mitä on distributismi?

Distributismin perusidea on kansalaisten omavaraisuuden suosiminen ja kansakunnalle elintärkeiden perusinstituutioiden (avioliitto, perhe ja koti) vahvistaminen. Tämän idean talouspoliittinen osa voidaan jakaa pääasiassa kahteen toisiaan tukevaan suuntaukseen:

1. Omistuksen hajauttaminen kansalaisten kesken ja
2. pienyritteliäisyyden tukeminen.

Omistuksen hajauttamisella tarkoitetaan niitä keinoja, joita käyttämällä on mahdollista vähentää omistuksen keskittymistä valtiolle tai yksityisille suuromistajille.

Pienyritteliäisyyden tukeminen tässä ei tarkoita suoria taloudellisia tukitoimia, vaan lähinnä verotuksen ja muiden sääntöjen säätämistä siten, että pienillä yrityksillä olisi entistä paremmat mahdollisuudet syntyä ja jatkaa toimintaansa maailmassa, jossa suurilla yrityksillä on luonnostaan kokoonsa perustuen edellytyksiä kampittaa pienempiä kilpailijoitaan.

Pienyrityksellä tarkoitetaan sellaista yritystä, jolla on tunnusomaisesti

• pieni ja paikallinen markkina-alue,
• pieni liikevaihto ja
• vähän työvoimaa, ääritapauksessa vain yrittäjä itse.

Luonnollinen seuraus edellisestä on, että distributismi vastaavasti heikentää suurten yritysten ja liikeketjujen kilpailukykyä suhteessa pienempiin kilpailijoihinsa.

Vaikka distributismi suosiikin pieniä yksityisyrityksiä ja pienomistajuutta, tarkoituksena ei ole kaataa toimivia suuria yrityksiä, sillä joillain aloilla suuryritykset ovat ainoa järkevä tapa tuottaa asioita, joihin pienet yksiköt eivät kykene. Distributismi jättää suosiolla sellaiset alat suurille tuotantoyksiköille ja yrityksille. Mutta myös niiden omistuspohjaa voidaan hajauttaa erilaisten osuuskunta- tai yhtiöjärjestelyjen avulla.

1.1.1. Distributismi poikkeaa kapitalismista ja sosialismista

Distributismin idea poikkeaa kapitalismista ja sosialismista, koska distributismi vastustaa pääomien keskittämistä valtion tai harvojen rikkaiden haltuun.

Kapitalismi ja sosialismi keskittävät varallisuutta ja siten ne ovat molemmat distributismille vastakkaisia talousoppeja, vaikka niissä onkin näennäisesti yhtenevyyksiä distributismiin. Kapitalismille ja sosialismille on yhteistä se, että ne lisäävät yhteiskunnassa palkkatyöläisten ja työttömien määrää ja vähentävät omistajien määrää. Ne siis edistävät kansakunnan jyrkkää jakautumista sosiaalisiin luokkiin, mistä aiheutuu yhteiskunnallisia ristiriitoja.

Distributismissa omistajien lukumäärän lisääminen ja varallisuuden jakautumisen kohtuullinen tasoittaminen ovat oleellisia välinearvoja onnellisemman yhteiskunnan saavuttamiseksi. Tuloerojen tasoittaminen ei ole distributismin tehtävä, sillä on viisaampaa antaa kansalaisten itse ansaita tulonsa.

Distributismi pyrkii vaikuttamaan enemmän tulojen hankkimisen edellytyksiin ja niiden jakautumiseen, kuin suoraan tulojen jakautumiseen. Tällä tavoin distributismi korostaa kansalaisten omaa vastuuta, mutta pyrkii myös tarjoamaan mahdollisuuksia. Jonkinlainen vähimmäistulotason takaava sosiaalinen pelastusverkko distributismissakin tarvitaan, mutta sen ei pidä aiheuttaa kohtuutonta rasitusta kansantaloudelle, eikä se saa madaltaa kansalaisten moraalia ja työhaluja.

1.1.2. Distributismin ja sosialismin vertailua

Esimerkiksi sosialismi muistuttaa jossain määrin distributismia siksi, että sosialismi ainakin näennäisesti pyrkii jakamaan hyvinvointia. Käytännössä sosialismi jakaa pahoinvointia. Tämä ilmenee paisuvan julkisen sektorin, byrokratian, lisääntyvien tulonsiirtojen, kasvavan työttömyyden, kiristyvän verotuksen ja turhautumisen muodossa.

Sosialismi on radikaali ratkaisuyritys itseään säätelevän mutta alkeelliselle säätöjärjestelmälle pohjautuvan kapitalistisen markkinatalouden ongelmiin. Keskusjohtoinen järjestelmä on paljon vaikeampi saada toimimaan käytännössä kuin paperilla.

Siinä missä sosialismi pyrkii jakamaan työn tuloksia esimerkiksi verotuksen ja tulonsiirtojen avulla, distributismi pyrkii jakamaan mahdollisuuksia yrittäjyyteen ja omaan pääomaan.

1.1.3. Distributismin ja kapitalismin vertailua

Toisena esimerkkinä kapitalismi muistuttaa jossain määrin distributismia siksi, että kapitalismi ainakin näennäisesti pyrkii varjelemaan markkinatalouden ihanteita ja suojelemaan yksityisomistusta.

Jo nyt kapitalistisissa järjestelmissä on olemassa antitrusti- ja kilpailulainsäädäntöjä rajoittamassa kontrolloimatonta kapitalismia. Nämä pyrkimykset ja säädöt osoittavat kapitalistisen järjestelmän rakentajienkin halua vältellä äärimmilleen vietyä ja puhdasta kapitalismia. Hekin hakeutuvat lähemmäksi sellaista järjestelmää, jossa myös distributismille ominaisia arvoja jonkin verran kunnioitetaan.

Kaikesta hienosäädöstä huolimatta varallisuuden keskittyminen ja varattoman köyhälistön muodostuminen osoittavat reaalikapitalismin olevan harvoja rikkaita hyödyttävä talousjärjestelmä. Tämä taas on omiaan lisäämään sosialistien kannatusta toisaalla, niin kauan kuin jotkut näkevät sosialismin jonkinlaisena pelastavana vaihtoehtona kapitalismille. Koska kapitalismissa varattomien määrä kasvaa pääomien keskittyessä, se toimii kansakunnan varallisuuden jakautumisen suhteen oleellisesti samalla tavoin kuin reaalisosialismikin. Kapitalismi keskittää taloudellista valtaa ja sitä kautta myös poliittista valtaa.

Kapitalismi on itse asiassa vapaa markkinatalous, jossa on suuromistajia suosivalla tavalla puutteellinen ja alimitoitettu säätöjärjestelmä. Säätöjärjestelmän puutteista johtuen varallisuus keskittyy ja järjestelmä on muutenkin epävakaa. Epävakaus ilmenee talouden taantumina ja lamakausina.

Kapitalistista talousoppia puolustava saattaa muistuttaa, että pääomien tasaisemman jakautumisen edistäminen itse asiassa rajoittaa kapitalistin oikeutta omaisuuteen, mikä taas näyttää kapitalistin silmissä sosialismilta. Tässä täytyy terävöittää distributistista näkemystä, jonka mukaan oikeus yksityisomaisuuteen ei merkitse oikeutta rajattomaan omaisuuteen, samoin kuin avioliittokaan ei merkitse miehelle oikeutta rajattoman moniin vaimoihin. Tämä rinnastus saattaa näyttää naisia esineellistävältä, mutta tervejärkinen ymmärtää sen silti. Jotkut luonnolliset resurssit ovat hyvinkin tiukasti rajallisia, ja niiden päätyminen kokonaan joidenkin harvojen omistukseen väistämättä veisi muilta mahdollisuuden niiden omistukseen ja hyötykäyttöön. Maaomaisuus on tästä helppo esimerkki.

1.1.4. Omistuksen hajauttaminen

Omistuksen hajauttaminen on tärkeää, koska:

• Kansalaisten on hyvä saada onnensa avaimet haltuunsa ja mahdollisuus ylläpitää itsensä ja perheensä hyvinvointia omaan pääomaansa tukeutuen.
• Omistaminen tuo ihmisille vastuuta ja kehittää vastuuntuntoa. Omistamalla jotain itse aikaansaatua ja ansaittua ihminen oppii myös kunnioittamaan toisen omaa.
• Työskentely itsensä ja perheensä hyväksi on moraalisesti kohottavaa.
• Omistuksen kerääntyminen harvojen haltuun aiheuttaa vääjäämättä omaisuudettomien ja varsinkin maattomien luokan kasvamisen. Sellainen tilanne on omiaan aiheuttamaan luokkaristiriitoja, kansallisia levottomuuksia ja yhteiskunnan pirstoutumista.
• Omistuksen siirtäminen valtion haltuun vie kansalaisilta suuren osan työskentelymotivaatiosta. Itsensä hyödyttäminen tekemällä uutta luovaa tai ylläpitävää työtä itselleen hyödyttää siinä sivussa koko yhteiskuntaa.
• Työnsä tulosten siirtyminen perintönä omille perillisille tuo työntekoon pitkän tähtäimen tarkoituksen.

 

1.1.5. Distributismin idea ja mahdolliset keinot

Jäljempänä tässä tekstissä esitellään mahdollisia keinoja distributismin toteuttamiseksi. Useat esiteltävistä keinoista ovat toisiaan täydentäviä tai vaihtoehtoisia. Vaikka jokaiselle keinolle on perustelunsa, distributismin toteuttaminen ei välttämättä edellytä minkään tietyn talouspoliittisen keinon käyttämistä. Mikään yksittäinen talouspoliittinen keino ei määrittele distributismia. Keinovalikoiman soveltamisen täytyy olla alisteinen distributismin pääperiaatteille. Jos ja kun keksitään uusia keinoja distributismin edistämiseksi, niitä voidaan käyttää etukäteen tunnettujen lisäksi tai niiden sijasta. Jos jokin esitelty keino havaitaankin toimimattomaksi, se voidaan korjata paremmaksi, korvata jollakin vaihtoehtoisella keinolla tai hylätä kokonaan. Distributismi ei ole yhtä kuin sen toteuttamiseksi kehitettyjen keinojen valikoima. Distributismi on sellainen distributismin periaatteiden mukainen yhteiskunnan tila, joka hyvällä talouspolitiikalla on mahdollista saada aikaan. Yhtäkään keinoa ei pidä ylentää tavoitteiden yläpuolelle. Distributismi ei ole kahlitseva idea. Se ei pyri ehdottoman tarkkaan varallisuuden tasajakoon, eikä se pakota ketään pienyrittäjäksi. Distributismi nojaa pitkälti ihmisen myötäsyntyiseen kohtuudentajuun. Kun kansalaiset ovat vapaita ja itsenäisiä, yhteiskunnan asiat ovat suurelta osin kunnossa. Yhteiskunnan toimintoja on mahdollista säätää sellaisiksi, että niiden avulla myötävaikutetaan distributismin periaatteiden mukaisen tilan saavuttamiseen ja ylläpitämiseen.

1.2. Distributismin alkuperä

Distributismin perusidea on ikivanha, niin vanha ettei sillä alunperin ollut edes nimeä. Vasta teollisuusyhteiskunnan ja kapitalismin myötä tapahtunut omaisuuden keskittyminen herätti jotkut ajattelijat huomaamaan, että varallisuuden jakautuneisuus on erityisen toivottava asia. He oivalsivat vielä lisäksi senkin, että ellei yksityisen varallisuuden jakautuneisuutta suojella tai edistetä, se voidaan menettää. Maaomaisuuden ja muun tuottavan omaisuuden keskittyminen harvojen käsiin johtaisi vääjäämättä orjayhteiskuntaan, jossa on vain loistokkaasti eläviä omistajia ja varattomia raatajia.

Ensimmäisen kerran distributismin käsitteen esitteli Hilaire Belloc teoksessaan The Servile State:

The essential point to grasp is that the only alternative to private property is public property. Somebody must see to the ploughing and must control the ploughs; otherwise no ploughing will be done.It is equally obvious that if you conclude property itself to be no evil but only the small number of its owners, then your remedy is to increase the number of those owners. So much being grasped, we may recapitulate and say that a society like ours, disliking the name of ”slavery”, and avoiding a direct and conscious reestablishment of the slave status, will necessarily contemplate the reform of its ill-distributed ownership on one of two models. The first is the negation of private property and the establishment of what is called collectivism: that is, the management of the means of production by the political officers of the community. The second is the wider distribution of property until that institution shall become the mark of the whole state, and until free citizens are normally found to be possessors of capital or land, or both. The first model we call socialism or the collectivist state; the second we call the proprietary or distributive state.

Lähde:
Hilaire Belloc
The Servile State
(alkuperäinen julkaisuvuosi 1913)
ISBN 0-913966-32-0
The Stable Solutions of this Instability
Sivuilla 124-125

Distributismi perustuu yksinkertaisen taloudellisen ja poliittisen vallan yhteyden oivaltamiselle: Omistaminen tuo valtaa. Ilman taloudellista kansanvaltaa poliittinen kansanvalta on vain petosta.

Teoksessaan The Outline of Sanity Gilbert Keith Chesterton esitteli eräitä mahdollisia keinoja distributismin edistämiseksi:

… Not all Distributists would agree with all of them; but all would agree that they are in the direction of Distributism. The taxation of contracts so as to discourage the sale of small property to big proprietors and encourage the break-up of big property among small proprietors. Something like the Napoleonic testamentary law and the destruction of primogeniture. The establishment of free law for the poor, so that small property could always be defended against great. The deliberate protection of certain experiments in small property, if necessary by tariffs and even local tariffs. Subsidies to foster the starting of such experiments. A league of voluntary dedication, and any number of other things of the same kind. But I have inserted this chapter here in order to explain that this is a sketch of the first principles of Distributism and not of the last details, about which even Distributists might dispute.Suomennos: … Kaikki distributistit eivät ole samaa mieltä kaikista niistä, mutta kaikki myöntäisivät että ne ovat distributismin suuntaisia. Kauppasopimusten verotus haittaamaan pienomaisuuden myyntiä suuromistajille ja yllyttämään suuromaisuuden omistuksen hajaantumista pienomistajille. Jotain napoleonisen perintölain kaltaista ja esikoisoikeuden lakkautus. Erityisten helpotusten säätämistä köyhien avuksi, jotta pienomaisuus voisi aina puolustautua suuria vastaan. Joidenkin pienpääoman kokeilujen tarkoituksellinen suojelu, vahvistetuilla hinnastoilla ja jopa paikallisilla hinnastoilla, jos tarpeen. Tukitoimia helpottamaan mainitun kaltaisten kokeilujen aloittamista. Vapaaehtoisesti asialle vihkiytyneiden järjestö ja mielivaltainen määrä muita samankaltaisia. Mutta olen sisällyttänyt tämän kappaleen tähän selittääkseni, että tämä on hahmotelma distributismin ensimmäisistä periaatteista, eikä viimeisistä yksityiskohdista, joista jopa distributistit voivat keskenään väitellä.

Näin siis G. K. Chesterton kirjassaan The Outline of Sanity. Teos on vuodelta 1927.

Chesterton määritteli nykyisen kapitalismin näin:

When I say ’Capitalism,’ I commonly mean something that may be stated thus: ’That economic condition in which there is a class of capitalists roughly recognizable and relatively small, in whose possession so much of the capital is concentrated as to necessitate a very large majority of the citizens serving those capitalists for a wage.Suomennos: Kun minä sanon ’kapitalismi’, tavallisesti tarkoitan jotain, mikä voitaisiin selittää tällä tavalla: ’Talouden tila, jossa on helposti havaittava ja suhteellisen pieni omistajien luokka, joiden hallussa on niin paljon pääomaa keskittyneenä, että se pakottaa kansalaisten suuren enemmistön palvelemaan kyseisiä omistajia palkkaa vastaan.’

Chesterton esitti myös, mikä olisi ollut hänen mielestään paremmin kapitalismia kuvaava nimi:

The truth is that what we call Capitalism ought to be called Proletarianism. The point of it is not that some people have capital, but that most people only have wages because they do not have capital.Suomennos: Totuus on, että sitä mitä kutsumme kapitalismiksi, pitäisi kutsua proletarianismiksi. Oleellista ei ole se, että joillakin on pääomaa, vaan se että useimmilla on vain palkkaa, koska heillä ei ole pääomaa.

2. Distributismin keinoja

Edellä todettiin, että distributismia ei määritellä sen toteuttamiseksi tarkoitetuilla keinoilla. Kuitenkin on kohtuullista ja pitemmällä tähtämiellä välttämätöntä kytkeä idea todellisuuteen joillakin toteutuskelpoisilla keinoilla. Seuraavaksi esitellään alustava distributismin toteutuskeinojen luettelo.

2.1. Distributismin keinoja: Verotus

Valtio kerää veroja, sikäli kun se on tarpeellista. Yleisesti ottaen verotus on välttämätön paha. Toisaalta verotus tarjoaa myös mahdollisuuden kansantalouden ohjailemiseen.

Distributismissa veronkannon tarpeellisuutta voidaan perustella omistuksen jakautumisella. Verotusta käytetään siis kansantaloutta ohjaavana työkaluna. Julkisen sektorin osuutta kansantaloudesta ei kuitenkaan paisutella kaikkiin tarkoituksiin, vaan valtion rooli rajataan tarkasti niille yhteiskunnan toiminnan alueille, jotka valtiolle parhaiten sopivat.

Verotuksen keventäminen on sinänsä hyvä tavoite, mutta siihen tavoitteeseen ei päästä suoraan. Oleellista verotuksen keventämisessä on ensin luoda yhteiskunta, joka luonnostaan ei kaipaa raskasta julkista sektoria. Sitten kun julkisen sektorin palveluja ja tulonsiirtoja on mahdollista vähentää, silloin verotuksen kokonaisastettakin saadaan alemmaksi.

Tässä on esitelty erilaisia verotuksen muotoja ja perusteluja sille, miksi joitain niistä pitäisi suosia samalla kun toisia veroja pitäisi vastaavasti vähentää ja lopulta poistaa kokonaan vahingollisina.

Vaikka jäljempänä tekstistä ilmeneekin, että erilaisia poistettavia verotuksen muotoja on huomattavasti enemmän kuin lisättäviä ja kehitettäviä veroja, tämä ei tarkoita velanottoa tai välitöntä valtion kokonaisbudjetin kutistamista. Suosittavia veromuotoja kasvatetaan riittävästi paikkaamaan poistettavien verojen jättämät aukot budjetissa. Myöhemmin kokonaisveroastettakin saadaan alemmaksi.

Koska distributismi nojaa vahvasti pienyritteliäisyyteen, on tietysti viisasta kuunnella, mitä yrittäjillä on sanottavaa. Lue mitä rakennusinsinööri Rauno Kangas sanoi yrittäjyyden perusteista.

Ei pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä muutosten kiireellisyydestä!
Vaikka tähtäimessä on joidenkin verotuksen muotojen lakkauttaminen ja toisten tuntuva kasvattaminen, muutoksia ei pidä toteuttaa liian nopeasti, vaan vähitellen. Lisäksi muutoksista on tiedotettava hyvissä ajoin etukäteen, jotta talouselämä kykenee sopeuttamaan toimintojaan. Näin menetellen voidaan välttää turhat ja ikävät yritysten kuolemat.

2.1.1. Kokonaisveroasteen ja verovarojen käytön merkitys

Nämä asiat pitäisi ottaa nykyistä paremmin huomioon ja säätää perustuslaissa: 1) Yhteiskunnan ei pitäisi ottaa liikaa taloudellisia vastuita huolehtiakseen. Mitä enemmän taloudellista vastuuta valtiolla ja kunnilla on kansalaisten asioista, sitä raskaammaksi verotus käy. Korkea veroaste vähentää kansalaisten mahdollisuuksia itse huolehtia asioistaan, yleensä itselleen parhaalla tavalla. Siksi perustuslaeissa pitäisi huolellisen harkinnan jälkeen tarkasti määritellä se varsin niukka tehtävien ja vastuiden joukko asioista, jotka todella kuuluvat yhteiskunnalle. Uusien perustuslakien pitäisi myös olla kansalaisten hyväksymiä ennen voimaansaattamistaan. Täten myös jälkikäteen tehtävät muutokset perustuslakiin pitäisi aina hyväksyttää kansalaisilla. Perustuslain määrittämisen jälkeen valtion politiikasta kulloinkin vastuussa olevat hallitus ja eduskunta eivät enää voisi mielivaltaisesti pelkästään yksinkertaisella enemmistöllä päättää uusista perustuslaissa mainitsemattomista verovarojen käyttökohteista. Budjettikuri pysyisi tiukkana perustuslain ansiosta. 2) Kansalaisilla tulee olla oikeus ja mahdollisuus yhteisesti määrätä veroasteen korotuksille katto riistoverotuksen ehkäisemiseksi. Poliitikoille pitää suoda mahdollisuus säädellä veronkantoa ja varainkäyttöä vain kansalaisten asettamien rajojen puitteissa. 3) Virkamieskuntaa ja hallinnollista byrokratiaa ei saa kasvattaa niin suuriksi, että ne kuormittaisivat julkista sektoria merkittävästi. Byrokratialle ja virkamieskunnan koolle täytyy asettaa riittävän tiukat rajat. Jos virkamiesten määrä koetaan riittämättömäksi, se voi johtua myös kelvottomasta ja liian mutkikkaaksi suunnitellusta järjestelmästä. Korjaaminen on aloitettava järjestelmän yksinkertaistamisesta, jotta byrokratian määrä voidaan pitää kurissa ja byrokratialle kuuluvat tehtävät saadaan hoidettua.

Jos katsomme, mihin kaikkeen veronmaksajien työllä hankittuja julkisia varoja nykyään haaskataan, julkisen kulutuksen kutistamisen pitäisi ymmärtää kiireelliseksi tehtäväksi. Aivan ensimmäisten poistettavien menojen joukossa olisivat erilaiset puolue- ja järjestötuet. Suomessa tuetaan julkisin varoin niin paljon turhia ja vahingollisiakin järjestöjä, että harvojen hyödyllisten tuensaajien joutuminen laihdutuskuurille olisi pieni hinta säästön tuomasta kokonaishyödystä.

2.1.2. Perheen yhteisverotus

Kansakunnan tulevaisuus on tulevien sukupolvien syntyvyyden varassa. Tämän luonnollisesti pitäisi johtaa tavalla tai toisella lapsiperheiden suosimiseen. Kuitenkaan lapsiperheitä ei pitäisi suosia väärällä tavalla. Jos esimerkiksi lapsilisiä tuntuvasti korottamalla luodaan sellainen tilanne, että lasten hankkiminen yleisesti koetaan tulonlähteeksi, se saattaa rohkaista muutoin laiskoja hankkimaan enemmän lapsia, mikä taas kuormittaa ja välillisesti lannistaa ahkerampia kansalaisia. Laiskottelun palkitseminen ei ole järkevää, eikä sellainen kuulu osaksi distributismiakaan.

Ilmeinen ristiriita voidaan ratkaista pitämällä lapsilisät kohtuullisen niukkoina, mutta kohtelemalla kokonaisia perheitä verotuksen kannalta yhtenäisinä yksikköinä tulojen ja varallisuuden suhteen. Jos lisäksi sovelletaan progressiivisia tuloveroja tai progressiivisia varallisuusveroja, lapsiluvun lisäys laskee perheen veroprosenttia. Tällöin perheen nettotulot kasvavat. Perheenlisäys voi olla tämän ansiosta entistä mielekkäämpää ahkerille kansalaisille. Toisaalta laiskottelijoille sama järjestelmä ei tuo mitään lisäetua, mikäli he tyytyvät elämään sosiaaliturvan ja lapsilisien varassa, ilman verotettavia tuloja.

2.1.3. Verohelpotukset lapsiluvun perusteella

Perheen yhteisverotuksen lisäksi tai sen sijasta voidaan käyttää taloudellisena rohkaisukeinona myös lapsiluvun perusteella määräytyviä verohelpotuksia. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että perheettömät maksavat kaikenlaiset verot täysimääräisinä, mutta perheelliset saisivat verohelpotuksia lapsiluvun perusteella. Verohelpotuksissa voisi olla jokin maksimi, mutta varsin suurtakin perhekokoa voitaisiin suosia tällä tavoin verotuksen kautta. Tämäkään järjestely ei millään tavoin kannustaisi sosiaaliturvan varaan ripustautuneita hankkimaan lisää lapsia.

2.1.4. Varainsiirtovero eli leimavero

Valtio perii varainsiirtoveron eli leimaveron kaupankäynnin yhteydessä. Toisin kuin yleensä on totuttu, distributistisessa järjestelmässä leimavero ei määräydy pelkästään kauppahinnasta, vaan lisäksi ostajan varallisuudesta.

Varainsiirtovero on helpoimmin toteutettavissa ja valvottavissa, kun sen vaikutuspiiriin otetaan ainoastaan kiinteä omaisuus.

Yksinkertaisimmillaan tämä malli toimii siten, että leimaveroa peritään vain jos ostajan varallisuus on jotakin rajaa suurempi.

Vähän hienostuneempi tapa olisi varainsiirtoveron suhteellisen osuuden vähittäinen kasvattaminen ostajan varallisuuden myötä.

Distributismin idean mukaisesti painotettunakin varallisuudensiirtovero on osittain päällekkäinen progressiivisen varallisuusveron kanssa, joten varallisuudensiirtoveroa ei ole pakko hyödyntää distributismissa, kunhan varallisuusveron progressio säädetään oikein.

2.1.5. Ansiotuloverot

Yleisesti ottaen ansiotuloja ei pidä verottaa liikaa, koska ansiotulojen verotus heikentää työllistämistä, aiheuttaen siten työttömyyttä, syrjäytymistä ja köyhälistön muodostumisen. Ansiotulojen kevennetty verotus myös osaltaan tekee työvoiman palkkaamisesta helpompaa. Mitään ansiotuloveron luonteisia ansiotuloista perittäviä lakisääteisiä maksuja ei myöskään saa olla työllistämisen haittana.

Ansiotuloverot ja muut ansiotuloverojen kaltaiset pakolliset verot ja maksut muodostavat verokiilan, joka kuvaa työnantajan työvoimakustannusten ja työntekijän käteen jäävän palkan suhteellista eroa. Verokiilan kutistaminen on täydessä sopusoinnussa distributismin kanssa. Verokiilan minimointi parantaa työvoiman arvostusta ja helpottaa työllistämistä.

Ansiotuloverojen vähyydestä aiheutuva vaje täytetään muilla veroilla, kuten haittaveroilla, kiinteään varallisuuteen kohdistettavilla progressiivisilla varallisuusveroilla, progressiivisilla perintöveroilla, kohdistetuilla varallisuudensiirtoveroilla ja myös valtion sijoitustoiminnalla.

Lopullisena tavoitteena on ansiotuloverotuksen ja tuloveron luonteisten työnantajamaksujen täydellinen poistaminen, vaikka siihen kuluisikin paljon aikaa. Verotuksen uudelleenpainotus täytyy toteuttaa kohtuullisen hitaasti talouselämän hitaan vasteen vuoksi. Sopeutuminen uuteen tilanteeseen ottaa oman aikansa.

Niin kauan, kuin ansiotuloja verotetaan, olisi viisasta säätää verotuksen progressiota siten, että varsinkin pienituloisten efektiivinen marginaalivero olisi mahdollisimman pieni. Efektiivistä marginaaliveroa käsitellään jäljempänä tarkemmin yhdessä luvussa:
2.2. Distributismin keinoja: Tulonsiirrot

Maasta pakenevan teollisuuden ongelma Työvoimavaltainen teollisuus pakenee maasta enimmäkseen näistä kolmesta syystä: 1) Työnantajia rasitetaan korkeilla veroluonteisilla työn sivukuluilla, jotka työnantajat maksavat yhteiskunnalle sosiaalisina tulonsiirtoina. Tämä on yhteiskunnan kiitos yrityksille siitä, että ne työllistävät. 2) Työntekijöitä rasitetaan korkeilla ansiotuloveroilla. Korkeiden tuloverojen vuoksi työnantajan on maksettava työntekijälle enemmän bruttopalkkaa, jotta työntekijä voisi elää käteen jäävillä nettoansioillaan. 3) Ammattiyhdistysliikkeen lailla suojattu oikeus käyttää lakkoasetta yllyttää työllistäviä yrityksiä siirtämään toimintaansa sellaiseen ympäristöön, missä lakot eivät aiheuta yhtä suurta uhkaa toiminnalle. Jokainen työtaistelu on pieni taloudellinen sisällissota. Sotiminen kuluttaa voimavaroja. Yritykset eivät pidä sellaisesta toimintaympäristöstä, missä ne ovat jatkuvasti vaarassa joutua mukaan työtaisteluihin.

2.1.6. Pääomatuloverot

Tärkein pääomatuloveroja koskeva sääntö on tämä: Pääomatuloja ei saa verottaa enempää kuin muissa maissa, sillä raskas pääomatulojen verotus houkuttelee omistajia muuttamaan veropakolaisiksi kevyemmän verotuksen maihin. Pääomien pakeneminen pois maasta ei ole distributismissakaan toivottava ilmiö.

Pääomatuloveroja voidaan edelleen vähentää, jos valtion talous sen sallii ja varsinkin jos jokin muu pääomaan kohdistuvan veron kiristys edellyttää pääomatuloveron alentamista.

Pääomatuloverot ovat haitallisia, kuten ansiotuloverotkin, joten tuloveroja pitäisi pitkällä tähtäimellä laskea myös pääomatulojen osalta.

Pääomatuloverot, mikäli niitä halutaan käyttää, on kohdistettava ensisijaisesti arvopapereihin ja talletuksiin, sillä distributismin kannalta kiinteän omaisuuden verottamiseen soveltuu paremmin progressiivinen varallisuusvero.

Pääomatuloverolle on periaatteessa olemassa vaihtoehto, joka ei kuitenkaan ole yleispätevä: Mikäli tuottavien pääomien maastapako voidaan jotenkin estää, pääomatulovero on korvattavissa progressiivisella varallisuusverolla. Varallisuusvero sopii toimintansa puolesta lähinnä kiinteän omaisuuden verottamiseen.

2.1.7. Arvonlisävero ja muut kulutusverot

Kulutusverot, kuten arvonlisävero ja tuoteryhmäkohtaiset haittaverot eivät välttämättä ole työllistämisen kannalta yhtä haitallisia kuin ansiotuloverot, mutta kulutusverojen vaikutukset kohdistuvat välillisesti myös työvoimavaltaiseen liiketoimintaan ja tuotantoon. Siksi on harkittava, pitäisikö pitkällä tähtäimellä myös arvonlisäverosta luopua.

Arvonlisäverolla on muutama juuri sille ominainen haitta:

• Arvonlisäverossa ei ole mukana progressiota, eikä siihen ole helppo sisällyttää progressiota, toisin kuin tuloveroihin.
  Toisaalta eri tuoteryhmiä voidaan kohdella arvonlisäverotuksessa eri tavoin, jolloin käytännössä voidaan saavuttaa samankaltaisia vaikutuksia kuin tuloverojen progressiolla.
• Arvonlisävero kohtelee erityisen huonosti käytetyn tavaran kauppaa, koska käytetty tavara verotetaan monta kertaa, vaikka mitään lisäarvoa siihen ei kierrossa tulekaan.
  Toisaalta periaatteessa on mahdollista vapauttaa käytetty tavara arvonlisäverosta.
• Myös arvonlisävero haittaa työvoimavaltaisia yrityksiä ja siten välillisesti aiheuttaa työttömyyttä. Palvelualat kärsivät ALV:n vuoksi, koska työvoimakulut eivät ole ALV-vähennyskelpoisia.
  Toisaalta tuloveroista ja tuloverojen kaltaisista maksuista luopuminen asettaisi työvoiman tasa-arvoiseen asemaan muiden tuotannontekijöiden kanssa.

Arvonlisäveron ja ansiotuloveron vaikutusta työllisyyteen voidaan vertailla keskenään, mutta oleellista on, että molemmat vaikuttavat haitallisesti. Arvonlisäveron sijasta voidaan soveltaa paremmin perusteltuja ja vähemmän haitallisia muita kulutusveroja.

Huomattavaa on, että kulutusveroihin voidaan kytkeä erilaisia muita veroja, kuten

• haittaveroja (esimerkiksi tupakkavero),
• energiaveroja (polttoaineverot, hiilidioksidivero),
• ympäristöveroja (CFC-ponnekaasut, raskasmetallit) ja
• sosiaalisesti vaikuttavia alennettuja veroja (kuten arvonlisäveron alennus elintarvikkeille).

Kulutusverojen veronkanto on yksinkertaisempaa ja keskitetympää kuin henkilökohtaisten tuloverojen kanto.

Energiaverot on tarkoitettu vain energiantuotantoa ohjaaviksi, joten valittavana täytyy olla ainakin yksi kotimainen energiantuotantotapa, jota ei lisäveroteta energiaveroilla. Muuten energiaa kuluttava teollisuus pakenee maasta.

Luepa, mitä Gaius Säteri kirjoitti tuloverojen korvaamisesta liikevaihtoon perustuvilla veroilla:

Tässä on linkki sivulle, jonne on tallennettu kopio Gaius Säterin liikevaihtoveroa käsittelevästä tekstistä.

Jos arvonlisäveroista eroon pääseminen havaitaan muuten vaikeaksi, olisi distributismin tavoitteiden mukaista sallia vähennykset arvonlisäverosta myös työvoimakustannusten perusteella. Tällöin työvoima olisi tasa-arvoinen tuotannontekijä muiden tuotannontekijöiden, kuten yritykseen ostetun energian, raaka-aineiden ja puolivalmisteiden kanssa. Tämä uudistus helpottaisi työllistämistä ja parantaisi pienyrittäjien asemaa. Luonnollisesti uudistus olisi maksettava muita veroja kiristämällä.

2.1.8. Tuontiverot

Tuontienergialle määrätään korkea tullimaksu, jotta täysin kotimaista energiantuotantoa rakennettaisiin enemmän. Tällä tavoin energian suhteen saavutetaan aikaisempaa parempi omavaraisuus. Suomi on maantieteellisestä sijainnistaan johtuen energiasta riippuvainen valtio. Kun Suomen energiaomavaraisuus saadaan niin korkealle tasolle, että Suomen ei tarvitse enää ostaa tarvitsemaansa energiaa ulkomailta, Suomen kansantalous hyötyy siitä huomattavasti. Vientitulot voidaan sitten käyttää muun vähemmän elintärkeän tuonnin kattamiseen. Energian tuonti on Suomen kansantalouden arka ja haavoittuva kohta.

Tuontitulleja voidaan määrätä myös muille tuotteille, kuten elintarvikkeille, jos katsotaan erityisen tarpeelliseksi suojata kotimaista tuotantoa. Lisäksi tuontitullit ovat tarpeellisia matalan tuloverotuksen ja korkean arvonlisäverotuksen vuoksi, niin että tästä huolimatta kulutus ei painottuisi ulkomailta tilattaviin tuotteisiin.

Elintarvikeomavaraisuudella on samankaltainen merkitys kansallisvaltion turvallisuudelle, kuin energiaomavaraisuudellakin. Protektionististen tuontiverojen tarkoitus on ainoastaan varjella riittävää kotimaista omavaraisuutta turvallisuuspoliittisesti merkittävillä tuotannon aloilla, joita ovat esimerkiksi edellämainitut energian ja ravinnon tuotanto.

2.1.9. Ulkomaisen tai tuntemattoman omistajan pääomatulon lisäverotus

Pääomatulojen siirtymistä ulkomaille voidaan verottaa keskimääräistä enemmän, jotta omistus saataisiin pysymään kotimaassa hyödyttämässä paikallisia markkinoita. Tällöin ulkomaalaisten toimijoiden houkutus vallata haltuunsa paikallisia tuotantovälineitä vähenee.

On mahdollista, että jonkin varallisuuden omistus jyvittyy esimerkiksi osakeyhtiön kautta tuntemattomalle taholle, joka saattaa olla ulkomainen omistaja tai jonkin mutkan kautta kotimainenkin omistaja. Tuntematonta omistajaa voidaan tästä syystä verottaa kovemmin kuin tunnettua kotimaista omistajaa.

Yleinen käytäntö on, että tuloverot kannetaan tulonsaajan kotimaassa, mutta tämän erityisen lisäveron tarkoitus on edistää omistuksen pysymistä paikallisilla omistajilla, siis kotimaassa.

Pitkällä tähtäimellä on kansantaloudelle katastrofaalista, jos omistus siirtyy ulkomaille, koska tavallinen seuraus siitä on myös tuotantovälineiden ja työpaikkojen siirtyminen jonnekin muualle. Tästä on ollut myös Suomessa varoittavia käytännön esimerkkejä.

2.1.10. Pörssikeinotteluvero

Distributismi ei suhtaudu suopeasti keinotteluun ja arvopapereilla keinottelu ei ole siinä suhteessa poikkeus. Tämän vuoksi tarvitaan pörssikeinottelua hillitsevä vero, joka on osakkeen osto- ja myyntitapahtuman välisen ajan perusteella määräytyvä varallisuudensiirtoveron luonteinen lisävero.

Pörssikeinotteluvero iskee täydellä tehollaan vain sellaiseen arvopaperin myyntiin, joka tapahtuu pian oston jälkeen. Mitä vähemmän aikaa osakkeen ostaja pitää osakkeen itsellään ennen myyntiä, sitä suuremman veron hän joutuu maksamaan saamastaan myyntivoitosta.

Arvo-osuusjärjestelmään siirtyminen ei tee pörssikeinotteluveroa mahdottomaksi. Jos samalla omistajalla on jonkin yhtiön eri aikoina hankittuja arvo-osuuksia, verottaja katsoo myynti- ja ostopäivien välisen eron FIFO-menetelmällä (First In – First Out), jonka mukaan ensimmäisinä hankitut saman yhtiön samantyyppiset arvo-osuudet myös myydään ensimmäisinä.

2.1.11. Progressiivinen varallisuusvero

Tässä mallissa valtio perii kiinteästä omaisuudesta progressiivista varallisuusveroa omistajilta. Tämä vero yllyttää myymään ylimääräistä kiinteää omaisuutta sellaiselle taholle, joka sitä erityisesti tarvitsee tai kykenee käyttämään tuottavasti.

Joutilaana seisova omaisuus ei hyödytä ketään henkilöä, yritystä tai kansakuntaa. Siksi talousjärjestelmä tarvitsee tuekseen notkeasti toimivan säätöjärjestelmän, joka mahdollisimman automaattisesti poistaa pääoman joutilaisuuden ongelman.

Varallisuusvero on progressiivinen,
a) kun jonkin alarajan alittavasta varallisuuden osasta ei peritä veroa lainkaan ja
b) kun alarajan ylittävästä varallisuuden osasta peritään säännöllinen varallisuusvero suhteessa alarajan ylittävän varallisuuden määrään.

Tämä progressiivinen omaisuusvero toimii omaisuuden tasaisemman jakautumisen hyväksi. Veroprogressio voidaan myös säätää moniportaiseksi tai täysin portaattomasti liukuvaksi, jos yksinkertaisempi malli koetaan liian rajuksi.

Käytännön tosiasia Suomessa on, että suomalaisten varallisuudesta ylivoimaisesti suurin osa on asunnoissa ja vapaa-ajan asunnoissa. Niiden yhteinen osuus suomalaisten varallisuudesta on noin 75%. Tätä voidaan verrata esimerkiksi talletusten ja arvopapereiden osuuteen suomalaisten varallisuudesta; vain 15%. Näin ollen on selvää, että progressiivinen varallisuusvero voitaisiin kohdistaa erityisesti asuntoihin, kiinteistöihin ja maaomaisuuteen. Muu varallisuus ja pääoma voidaan jättää verotuksen ulkopuolelle.

Lisäksi omaisuuden verottamisessa voidaan ottaa mukaan näkökulma, jonka mukaan yhtiö ei ole verotuksellisesti tasa-arvoinen luonnollisen henkilön kanssa. Yhtiö tai ulkomaalainen henkilö joutuvat maksamaan veron täysimääräisenä, kun taas maassa asuva maan kansalainen voi omistaa kohtuullisen kokoisen omaisuuden täysin verovapaasti, nauttien siten progressiivisen verotuksen eduista.

Mikäli joku näkee ulkomaalaisten tai yhtiöiden eriarvoisen kohtelun verotuksellisissa tai muissa asioissa epäilyttäväksi, täytyy muistaa, että distributismin kantava ajatus on juuri kansalaisyhteiskunta, jossa yksityiset kansalaiset omistavat. Toisin sanoen kansalaisyhteiskunta ei ole etäisiä ulkomaalaisia varten, eikä myöskään kasvottomia suuryhtiöitä ja niiden rikkaita omistajia varten. Kansalaisyhteiskunta on nimensä mukaisesti kansalaisia varten ja lait säädetään distributistisessa talousjärjestelmässä tämän johtavan periaatteen mukaisesti.

Elintärkeän kiinteän omaisuuden jakautumisen kohtuullinen tasoittaminen on distributismille keskeinen välinearvo kansakunnan kokonaishyvinvoinnin parantamiseksi.

Omaisuuden arvon määrittäminen on oleellinen asia varallisuusveroon keskittyvässä verotuksessa. Millään muulla tavalla määritelty hinta, kuin todellinen markkina-arvo ei ole luotettava verotuksen peruste. Asiantuntijoiden arviot ovat vain suuntaa antavia.

Rekisteröidyn omaisuuden markkina-arvon määrittämiseksi on mahdollista käyttää esimerkiksi seuraavaa menetelmää:

1. Joka kerta kun rekisteröity omaisuus vaihtaa omistajaa, kaupanteon kohteena olevan omaisuuden markkina-arvo tulee tarkistettua. Kyseistä kauppahintaa verottaja käyttää varallisuusveron perusteena.
2. Milloin tahansa kuka tahansa kansalainen voi tehdä sitovan ostotarjouksen omaisuudesta verottajan kautta. Vain verottajan kautta ilmoitetut ostotarjoukset käsirahan kanssa ovat sitovia. Verottajan tietämättä tehdyt ostotarjoukset eivät nauti lain suojaa siinä mielessä että hyväksytyn tarjouksen jälkeen kaupanteosta perääntyvä osapuoli joutuisi lain mukaan hyvittämään mitään. Tällä tavoin kaikki lainvoimaiset ostotarjoukset tulevat verottajan tietoon. Omistaja ei ole velvollinen myymään omaisuuttaan kenellekään, mutta edellisen kaupan jälkeinen korkein ostotarjous määrittelee omaisuuden hinnan, mikäli tarjottu hinta on korkeampi kuin edellisessä kaupanteossa sovittu hinta.
3. Jos verottaja arvioi jonkin omaisuuden alihinnoitelluksi ja siten aliverotetuksi, myös verottaja voi tehdä siitä sitovan ostotarjouksen, johon myös kuuluu lakisääteinen käsiraha.
4. Jos omistaja arvioi omaisuutensa verotuksessa yliarvostetuksi, esimerkiksi talouden matalasuhdanteesta johtuvan yleisen kysynnän vähentymisen vuoksi, hän voi tehdä verottajalle myyntitarjouksen kyseisestä omaisuudesta. Jos myyntitarjouksessa omaisuuden kauppahinta on 90% verottajan rekisterin mukaisesta verotusarvosta tai alle sen, verottaja on siinä tapauksessa velvollinen joko
   (a) uudelleen määrittelemään kyseisen omaisuuden verotusarvo alemmaksi tai vaihtoehtoisesti
   (b) ostamaan kyseinen omaisuus myyjältä myyntitarjouksen määrittelemään hintaan.
   Tällä tavoin omistaja voi suojautua mielivaltaiselta liikaverotukselta.
5. Verottaja julkaisee verotusarvot kaikesta rekisteröidystä omaisuudesta, jotta kansalaiset löytäisivät kiinnostavat ostokohteet mahdollisimman helposti.
6. Asunto, jossa sen omistaja asuu, voidaan rauhoittaa markkina-arvon uudelleenmäärittelyltä. Tällöin voidaan käyttää kevyempää tilastoperustaista indeksikorotusta. Käytännössä tämä johtaisi myös siihen, että sijoitusasuntoja verotettaisiin varallisuusveroilla kovemmin kuin omistajiensa asuntoja.

Edellä kuvatulla menetelmällä omaisuuden todellinen markkina-arvo voidaan määritellä vaikka kauppaa omaisuudesta ei käytäisikään. Menetelmän käyttö edellyttää kuitenkin kirjallisia ja sitovia osto- ja myyntitarjouksia.

Progressiivisen varallisuusveron ylärajaa voidaan säätää tuoton perusteella. Seuraava pieni taulukko valaisee asiaa hivenen:

Sijoitus Vuotuinen tuotto Pörssiosakkeet 16,8 % Asunnot 10,5 % Metsä 9,6 % Obligaatiot 9,0 % Inflaatio 6,6 % Taulukko 2. Eräiden sijoitusvaihtoehtojen keskimääräinen vuotuinen tuotto vuosina 1972-1998

Ylläoleva taulukko on lainattu Seppo Saarion ”Pörssiraamatusta” eli kirjasta Miten sijoitan pörssiosakkeisiin.

Taulukosta on helposti havaittavissa, että sellainen reaaliomaisuus, jonka hallitseminen ja omistaminen on tavallisille kansalaisille tärkeintä, tuottaakin vähiten, vaikka tuotto ja käyttöarvo ovatkin tunnetusti hyvin vakaita.

Pörssiosakkeet taas, jotka keksintöinä ovat kapitalismin luonteenomaisia ilmentäjiä, eivät ole vastaavalla tavalla selkeitä ja kouriintuntuvia hyödykkeitä, mutta historia on osoittanut että niillä saa paremman tuoton kuin tärkeimpiä perushyödykkeitä tuottavista asunnoista ja maaomaisuudesta.

Kansalaisten omavaraisuus ja taloudellinen turvallisuus ovat kuitenkin tärkeämpiä arvoja kuin äärimmäinen tuotto, ja siksipä juuri on toivottavaa että varsinkin asuntojen ja maaomaisuuden omistus jakautuisivat kohtalaisen tasaisesti kansalaisten kesken.

Edellisestä päätellen, progressiivisen varallisuusveron prosentuaalinen maksimi voidaan säätää sopivan matalaksi, jotta sen efektiivinen vaikutus ei ylittäisi esimerkiksi OECD-verrokkimaiden pääomatuloverojen keskiarvoa. Vero voitaisiin säätää kuitenkin niin korkeaksi, että veron progressio pyrkisi tasoittamaan vähiten tuottavien pääomien jakautumista, koskien siten erityisesti asunto- ja maaomaisuutta.

Paljonko varallisuusveron katto sitten käytännössä olisi? On esitetty 0,5% varallisuusveroa, jota sitäkin on kritisoitu ja pidetty liian korkeana, koska sen pelätään karkoittavan rikkaimmat omaisuuksineen ulkomaille. Huoli ei ole aiheeton. Toisaalta, jos vastaavasti pääomatuloveroa (joka ei ole progressiivinen vero) lasketaan tuntuvasti, korkeampikaan varallisuusvero ei olisi mahdoton rikkaimpien siedettäväksi. Tällä tavoin menetellen pelättyä pääomien joukkopakoa ei tulisikaan. Pääomatuloveron poistaminen kokonaan mahdollistaisi ehkä 5% tai 6% varallisuusveron maksimin. Tällöin verottoman varallisuuden raja voisi olla noin 200000 euroa (vuoden 2003 valuutan reaaliarvon mukaan). Jos pääoman vuotuinen tuotto on yli 15%, tällöin 5% kiinteään omaisuuteen kohdistettu varallisuusvero vastaisi rasitukseltaan alle 33% pääomatuloveroa.

Progression idea varallisuusverossa ei olekaan siinä, että rikkailta saataisiin nyhdettyä oikein paljon rahaa, vaan siinä, että köyhimpiä ei veroteta lainkaan. Tällöin köyhimmillekin jää paremmat mahdollisuudet kerätä jokin pesämuna ja päästä omille jaloilleen. Päästyään kunnolla varoihinsa heistäkin tulee tuottoisia veronmaksajia. Mutta tärkeintä on, että he elättävät itsensä omaan työhönsä ja pääomaansa tukeutuen.

Distributismissa varallisuuden kertymistä voidaan varsin hyvin käyttää taloudellisen menestyksen mittarina. Jotta heikoimmin menestyneiltä ei vietäisi kasvumahdollisuuksia, verorasitus kohdistetaan ainoastaan keskivertoa paremmin menestyneisiin, toisin sanoen varakkaisiin.

Muun varallisuuden keskittymistä on mahdollista ehkäistä myös progressiivisella perintöverolla, jonka säätäminen toimii periaatteessa samoin kuin varallisuusveron kohdalla.

2.1.12. Perintöverot

Perintöveroa voidaan käyttää distributismissa varallisuuden tasaisemman jakautumisen edistämiseen, suunnilleen samoin kuin progressiivista varallisuusveroakin. Perintöveroa on kehitettävä distributismin periaatteiden mukaisesti progressiiviseksi. Tämä tarkoittaa käytännössä perillisen kohtuullisen suurta verovapaata perimysoikeutta. Rajan ylittävältä osalta perintöveroprosentti voi sitten olla korkeakin. Suomessa verovapaan perinnön yläraja on perinteisesti ollut niin mitättömän matala, että distributismin näkökulmasta sillä ei ole ollut juurikaan käytännön merkitystä. Verottoman perinnön ylärajaa olisikin nostettava. Tällä tavoin valtio tukisi pienomistusta, sukupolvenvaihdoksia ja pienyritteliäisyyttä myös perintöveron kautta.

Verojen päällekkäisyys ei ole toivottavaa, mutta toisaalta varallisuusveron ulottaminen kaikenlaisen varallisuuden verottamiseen voi olla ongelmallista. Perintöveroissa ongelma on pienempi, koska perintövero yleensä ei yllytä ketään muuttamaan ulkomaille omaisuutensa kanssa, toisin kuin mahdollisesti varallisuusvero voi sen tehdä.

Progressiivinen varallisuusvero on nopeampi omistuksen hajaannuttaja kuin perintövero, mutta toisaalta viiveellä toimivaa progressiivista perintöveroa valtio voi käyttää ronskimmin.

Perintöveroa voidaan distributismissa soveltaa kaikenlaisen sijoitusvarallisuuden verottamiseen, yleensä sellaiseen varallisuuteen, johon varallisuusvero ei välttämättä kovin hyvin sovi. Kyseeseen tulevat lähinnä arvoesineet, talletukset ja arvopaperit, kuten osakkeet ja velkakirjat.

Perintöverossa on muutamia nyrkkisääntöjä lainsäätäjille:

• Kuolinpesää ei veroteta kokonaisuutena. Perillisiä verotetaan perintönä saadusta varallisuudesta.
• Perintöveron verollisen osuuden alaraja on niin korkea, että verovapaalla perintöosuudella voi perillinen hankkia itselleen velattoman kodin ja omavaraisen elinkeinon.
• Veron täytyy olla niin suuri, että se tehokkaasti jakaa varallisuuden keskittymiä uudelleen.

On myös mahdollista, että perillisiä tasapuolisesti kohteleva perintölaki, jollainen on Suomessakin ollut käytössä vuosikymmenet, hajauttaa omaisuuskeskittymiä niin tehokkaasti, että se tekee perintöverot varallisuuden hajauttamisessa tarpeettomaksi.

2.2. Distributismin keinoja: Tulonsiirrot

Tulonsiirroilla valtio muodostaa kansalaisten suojaksi eräänlaisen taloudellisen turvaverkon. Turvaverkon tarkoitus on estää ihmisiä joutumasta henkilökohtaisen kriisin vuoksi taloudelliseen ja sosiaaliseen rappiotilaan, josta nouseminen voisi olla erittäin vaikeaa omin voimin.

Erilaisten harkinnanvaraisten tukimekanismien määrä on minimoitava, jotta ne eivät mutkistaisi ja kasvattaisi järjestelmän pyörittämiseen tarvittavaa byrokratiaa ja aiheuttaisi kannustinloukkuja. Efektiivisen marginaaliveron täytyy olla kaikissa tuloluokissa aina reilusti alle 100%, jotta ei syntyisi kannustinloukkuja. Vielä parempi, jos efektiivinen marginaalivero olisi mahdollisimman pieni, esimerkiksi 0% pienituloisilla, joista useat ovat työttömiä.

Efektiivinen marginaalivero on laskettavissa bruttoansiotulojen muutoksen ja nettotulojen muutoksen suhteesta seuraavasti:
EFMV = 100% · ( 1 – ( ΔNTT / ΔBAT ) )

Edellisessä yhtälössä

• EFMV tarkoittaa efektiivistä marginaaliveroa,
• ΔNTT tarkoittaa nettotulojen muutosta,
• ΔBAT tarkoittaa bruttoansiotulojen muutosta.

Voidaan myös ajatella, että bruttoansiotulot ovat kohtuullisen hyvin suhteessa työntekijän työpanoksen markkina-arvoon. Nettotulot on se osuus, joka työntekijälle jää käteen kaikkien mahdollisten verojen ja tulonsiirtojen jälkeen.

Mitä muita huomattavia ongelmia huonosti toteutettu sosiaaliturva voi tuoda? Vilkaise juttu: Eläkkeidenmaksajat

2.2.1. Perustulo tai negatiivinen tulovero

Perustulojärjestelmässä osa valtion verotuloista osoitetaan sosiaalisiin tulonsiirtoihin, joista pääosan muodostaa ns. negatiivinen tulovero, jota voidaan myös kutsua perustuloksi.

On periaatteessa samantekevää, minkä nimikkeen alla perustulojärjestelmä toteutetaan. On esitetty, että perustulojärjestelmä kannattaisi toteuttaa negatiivisena tuloverona, jolloin tämä tulonsiirto yhdistettäisiin suoraan verotuksen osaksi. Idean oleellinen etu on siinä, että tarvittava byrokratia on jo olemassa verohallinnossa. Tällä tavoin perustulon yhdistäminen verotuksen osaksi saattaisi tuoda synergiaetuja ja vähentäisi julkisen byrokratian kokonaistarvetta ja siten kokonaiskustannuksia.

Perustulo mitoitetaan siten, että se riittää elämiseen, kuten pieneen ja halpaan asuntoon, kunnolliseen ravintoon, hygieniaan, vaatteisiin, yms. ehdottomasti tarpeelliseen, mutta ei ylellisen elämäntavan ylläpitoon. Sellaisenaan perustulo syrjäyttää täydellisesti pienen päässälaskun jälkeen idealtaan ja myös toteutukseltaan ala-arvoisen ns. toimeentulotuen, mutta sen lisäksi myös muita harkinnanvaraisia sosiaalisia tulonsiirtoja.

Kun perustulo syrjäyttää harkinnanvaraisiin tulonsiirtoihin perustuvan sosiaaliturvan, ilmenee eräs erinomainen ominaisuus: Perustulojärjestelmässä henkilön tuloihin kohdistuva efektiivinen marginaalivero on aina alle 100%. Ymmärrettävämmin sanottuna tämä merkitsee sitä, että vastaanotetusta työstä työntekijä saa aina rahallisen nettohyödyn, eikä bruttopalkan lisäyksen hyöty katoa jäljettömiin joidenkin harkinnanvaraisten tukien kutistuessa, vaan nettotulot kasvavat myös.

Perustulo on säännöllinen ja yhtäläinen tulonsiirto veronmaksajilta kaikille kansalaisille riippumatta perustuloa vastaanottavien kansalaisten sukupuolesta, iästä, asuinpaikasta, sosioekonomisesta asemasta tai mistään muista tuloista. Ainoastaan alaikäiset muodostavat sillä tavoin poikkeuksen, että alaikäisen perustulo siirretään kasvamaan korkoa valtion obligaationa, kunnes kyseinen alaikäinen aikuistuu täysi-ikäiseksi, jolloin hän voi nostaa säästyneen obligaation korkoineen itselleen ja käyttää sen sitten esimerkiksi asunnon hankkimiseen. Viimeksi mainittu mahdollisuus ehkäisee nuorten joutumisen pankin lainakoukkuun silloin kun pitäisi hankkia asunto ja perustaa perhe. Yleisenä suuntauksena perheen perustamisen viivästyminen taas vaarantaa kansakunnan tulevaisuuden.

Alaikäisen perustulon säästyminen kyseisen kansalaisen aikuisikään ehkäisee myös lapsen vanhempia hankkimasta lastensa avulla huomattavia lisätuloja yksinkertaisesti tekemällä lisää lapsia.

Obligaatioina säästetty perustulo mahdollistaa kansalaiselle kohtuullisen varallisuuden itsenäisen aikuiselämän alusta asti.

Nimimerkki Excalibur teki 20.11.2002 Kokoomuksen keskustelupalstalla mielenkiintoisen negatiiviseen tuloveroon liittyvän keskustelunavauksen, jonka tueksi hän liitti myös laskelman.

Tässä on linkki sivulle, jonne on tallennettu kopio kyseisestä keskustelunavauksesta.

Katso myös Mika Niemen tekemä havainnollinen Perustulolaskuri osoitteessa http://personal.inet.fi/koti/mika.niemi/tulonsiirrot.html

2.2.2. Sairausvakuutus ja terveyspalvelut

Toinen tärkeä osa tulonsiirroista on valtion sairausvakuutus, josta korvataan kansalaisten tarvitsemat hoidot sairaus- ja tapaturmatapauksissa. Myös sairauksia ennaltaehkäisevät kansanterveyttä parantavat terveyspalvelut voidaan pitää yhteiskunnan tukemina, koska kansantaloudellinen nettohyöty on ilmeinen. Sairausvakuutus rahoitetaan suoraan valtion verokertymästä ilman mitään korvamerkittyjä veroja tai veroluonteisia maksuja. Tuotettu palvelu hyödyttää sitä tarvitsevia.

2.2.3. Harkinnanvaraiset tulonsiirrot

Kolmannen tulonsiirtoryhmän muodostavat harkinnanvaraiset tulonsiirrot, joita myönnetään vain erityisen painavista syistä vammaisille, heikoille vanhuksille ja työkyvyttömille, koska heidän ei oleteta kykenevän ylläpitämään talouttaan työtä tekemällä. Nämä erityisistä syistä myönnettävät tulonsiirrot voidaan myös vakinaistaa loppuiäksi tai myöntää määräajoiksi kerrallaan.

Opiskelijoille, taiteilijoille tai työttömille ei harkinnanvaraisia erikoisavustuksia myönnetä, ellei heillä ole edellä mainittuja terveyteen liittyviä erityisiä syitä. Muiden tulojen puuttuessa heidän oletetaan tulevan toimeen perusturvaksi tarkoitetulla perustulolla. Myöskään kallista asumista ei tueta asumistuella, vaan kansalaisten oletetaan osaavan valita tuloihinsa sopiva asumistaso.

2.2.4. Lapsilisät

Lapsilisät kattavat lasten hankkimisesta aiheutuvat ehdottoman pakolliset lisämenot, riippumatta huoltajien taloudellisesta asemasta. Koska useiden lasten hankkiminen tuo huoltajille synergiaetuja verrattuna yhden lapsen huoltamiseen, lapsilisien kokonaismäärää kasvatetaan vähenevästi huollettavien alaikäisten lasten määrän kasvaessa. Tämä järjestely ehkäisee huoltajien elintason parantamisen pelkästään lasten hankkimisen kautta.

Tässä luvussa käsiteltiin lapsilisät eräänä tukimuotona, mutta kokonaiskuvan muodostamiseksi lukijalle saattaa olla hyväksi palata hivenen taaksepäin ja lukaista kertauksen vuoksi uudelleen nämä luvut:
2.1.2. Perheen yhteisverotus
2.1.3. Verohelpotukset lapsiluvun perusteella

2.3. Distributismin keinoja: Työpalvelu

Edellä on esitelty sosiaaliturvan uudelleenjärjestämistä perustulon tai negatiivisen tuloveron keinoin. Sosiaaliturva jättää kuitenkin erään pulman ratkaisematta: Sosiaaliturvan ansiosta jotkut työkykyiset terveet kansalaiset voivat elää toisten työhön ja ahkerointiin turvautuen vaikka koko elämänsä. Siten ahkerat ja työkykyiset kansalaiset verotuksen ja sosiaaliturvan kautta kustantavat toisten laiskempien tai saamattomien mutta muuten yhtä työkykyisten kansalaisten elämisen. Näin voi käydä ja on käynytkin, kun työllisyydestä ei oikeasti pidetä huolta.

Vastikkeettoman sosiaaliturvan maksaminen työkykyiselle väestönosalle nimenomaan työtulojen sijasta epäilyttää. Se tarkoittaa vapaaehtoista luopumista osasta kansakunnan työkapasiteettia, kun työkykyiset saavat tuloja ansaitsematta. Toisin sanoen kohtuupalkkaisten töiden puutteessa jotkut ihmiset viettävät elämäänsä ns. ”tumput suorina” ja ehkä kaljajuottoloissakin vetelehtien. Nykyisessä kannustinloukkuja sisältävässä järjestelmässä hyödyllinen aktiivisuus, työnteko ja ansiotulojen hankkiminen voisivat kostautua heille sosiaalisten tulonsiirtojen menetyksinä. Perustulo voisi ratkaista kannustinloukkujen ongelman, mutta ei vastaa perimmäiseen: Perustulon varassa jotkut voisivat silti elää joutilasta ja passiivista elämää ahkerampien veronmaksajien työntekoon turvautuen.

Vaikka yhteiskunnan ihanteena onkin yleinen vapaus, joutilaisuutta ei tulisi milloinkaan suvaita. Kaikki työkykyiset henkilöt olisi pakotettava tekemään ainakin oman ylläpitonsa vaatiman määrän työtä.

Samalla tavoin kuin työn verottaminen rankaisee työntekijää rehellisen hyödyllisen työn tekemisestä, myös sosiaaliturva usein palkitsee työtöntä passiivisuudesta ja laiskottelusta. Tämä on käytännön totuus, riippumatta siitä, mikä on verotuksen tai sosiaaliturvan varsinainen tarkoitettu vaikutus.

Mikään sivilisaatio ei selviä tilanteesta, jossa sen piirissä esiintyy pitempiä aikoja laajoja työttömien luokkia. Julkisista varoista maksettavan tuen vastaanottaminen aikaa myöten murtaa ja turmelee parhaatkin kansalaiset. Myös yksityinen hyväntekeväisyys muuttuu turmiolliseksi, kun työkykyiset kansalaiset ovat pitempään sellaisen kohteena.

Bangladeshilainen Muhammad Yunus ilmaisi saman asian Suomen Kuvalehden haastattelussa (Suomen Kuvalehti 42/2004):

… ”Jatkuva ilmaisapu vain luo riippuvuutta, tappaa aloitekyvyn ja auttaa köyhyyttä jatkumaan” … ”Tarvitaan vain luottamusta köyhiin. Heidän on se itse tehtävä” … ”Teillähän [Suomessa] on mainio sosiaaliturva. Mutta on tuhoisaa elää jatkuvasti sen varassa, ilman työn tuomaa arvostusta ja itsetuntoa.”

Työvoiman aktivoiminen voi tuntua mahdottomalta haasteelta, koska useiden peräkkäisten hallitusten toimenpiteet eivät ole purreet suurtyöttömyyteen, josta näyttääkin tulleen pysyvä ilmiö.

Melkoisen suuri osa valtion keräämistä veroista kuluu erilaisten huolto-, perusparannus- ja kunnossapitotöiden maksamiseen. Huollettavana on paljon yhteistä infrastruktuuria. Kyseisissä töissä tarvitaan keskimääräistä terävämpää älyä lähinnä suunnittelu- ja työnjohdollisissa tehtävissä. Suoritustasolla riittää useimmiten, että lapio tai vasara pysyy kädessä.

Valtio voisi ohjata työttömiä työpalveluun. Jokainen työpalvelun työpaikan vastaanottanut olisi oikeutettu työpalvelun peruspalkkaan. Tämän osan saisivat siis ne, jotka viitsisivät raahautua työpaikalle kutsuttuina. Peruspalkka tosin olisi niukka ja sillä eläminenkin vain riittävää. Se vastaisi suuruudeltaan suunnilleen nykyisen työttömyysturvan perusosaa. Tällä tavoin työpalvelu ei rasittaisi kansantaloutta liikaa, eikä sitä kautta johtaisi korkeaan verotukseen.

Huomattavan bonuksen peruspalkan päälle saisi, jos työnjohdolta tulisi raporttia töiden edistymisestä. Joillekin erityisen tunnollisesti ja hyvin työnsä tekeville tulisi sitten vielä lisäbonus, jonka ansiosta kokonaispalkka kaikkine bonuksineen lähestyisi vapaiden markkinoiden palkkatasoa vastaavissa töissä. Myös opiskelijat voisivat halutessaan hyödyntää työpalvelujärjestelmää lisätulojen lähteenä. Sillä tavoin opiskelijoiden riippuvuus opintolainasta vähenisi ja ehkä loppuisi kokonaan.

Työpalvelu kilpailisi vapaiden markkinoiden kanssa vain osittain, sillä valtio teettäisi työpalvelun työt vain itselleen, valtion kiinteistöjen, teiden ja muun yhteisen omaisuuden kunnossapitoon, eikä markkinoisi työpalvelutöitä yksityisen sektorin käyttöön. Toisaalta valtio hyödyntäisi saatavilla olevaa työpalvelua aina kun se vain olisi mahdollista ja järkevää, jolloin kovempipalkkaisen ulkopuolelta hankitun työn määrä vähenisi. Näin yhteinen valtion omaisuus pidettäisiin jatkuvasti hyvässä kunnossa mahdollisimman vähäisillä kuluilla.

Työpalvelussa palkkataso olisi aina jonkin verran matalampi kuin vapailla markkinoilla, jotta työpalveluun turvautuneet hakeutuisivat aktiivisesti ns. ”parempiin töihin” yksityiselle sektorille. Tällä tavoin työpalvelun sosiaaliturvan kaltainen luonne ja tarkoitus ei unohtuisi työntekijöiltäkään.

Työpalvelun kautta tarjottu työvelvollisuus ei tietenkään koskisi alaikäisiä, vanhuuseläkkeeseen oikeutettuja vanhuksia eikä työkyvyttömiä (invalideja). Heitä varten olisivat yhä eläkkeet ja sosiaaliturva olemassa.

Työpalvelujärjestelmän kantava idea on siinä, että työkykyistä väestöä ei makuuteta jouten ihmettelemässä työttömänä oloaan. Kansallinen työkapasiteetti otetaan tarkoin hyötykäyttöön. Tästä on lopulta hyötyä koko kansantaloudelle.

Työpalvelujärjestelmän johtajien tehtävä olisi tarjota työpalvelun työsuorituksia valtion laitoksille sopivan matalaan hintaan, jotta työpalvelun käyttöaste olisi korkea ja mieluiten hipoisi sataa prosenttia.

Mahdollisesti on olemassa myös työkykyisiä ihmisiä, joille mikään tarjottu työ ei kelpaa, eikä heillä ole omaa laillista yritystoimintaakaan. Niin kauan kuin he hankkivat elantonsa ylipäänsä joillakin laillisilla keinoilla, heihin ei pidä kohdistaa mitään kurinpito- tai rankaisutoimia. Mielenkiintoinen kysymys jää kuitenkin odottamaan vastausta: Pitäisikö heillä olla oikeus valtion vanhuuseläkkeeseen, jonka kasvattamisesta he ovat vapaaehtoisesti jättäytyneet pois?

Työpalvelujärjestelmä olisi yhdistettävissä esimerkiksi perustulon tai negatiivisen tuloveron järjestelmään siten, että tulonsiirto veronmaksajilta työikäisille ja terveille mutta passiivisille kansalaisille olisi pienempi kuin nykyinen sosiaaliturva, mutta jo pienelläkin työpanoksella työpalvelussa kansalainen voisi parantaa elintasoaan huomattavasti.

2.4. Distributismin keinoja: Rahan luominen ja kierrätys

Oikeus ja velvollisuus luoda laillista rahaa kuuluu valtion yksin omistamalle keskuspankille, joka vastikkeetta antaa luomansa rahan valtiolle. Valtio edelleen laskee rahan liikkeelle käyttämällä sen, eikä lainaamalla. Rahan määrää tulee kasvattaa varovaisesti vain suhteessa todelliseen talouskasvuun. Kun kierrossa olevan rahan määrää säädellään oikein, yleinen hintataso ei nouse eikä laske. Vakioidakseen rahan arvon valtio voi myös verotuksen avulla tarvittaessa kerätä ylimääräistä rahaa markkinoilta pois kierrosta. Valtion yksinoikeus käyttää uutta luotua rahaa ei merkitse sitä, että valtiolla olisi oikeus ryhtyä rahoittamaan hankkeitaan luomalla riittävästi uutta rahaa. Perustuslakiin tulee tehdä lisäys, joka määrittelee sellaisen toiminnan laittomaksi. Myös valtion rahoituskeinot perustuvat pääasiassa rahan kierrätykseen, eikä sen luomiseen. Rahan luonti ja poistaminen kierrosta ovat käyttökelpoisia keinoja, mutta vain rahan arvon säätelyyn. Tällä tavoin toimien yleinen luottamus rahan arvoon saadaan pidettyä.

On myös mahdollista turvautua ns. ”reiluun rahaan” eli jalometallista lyötyyn metallirahaan. Jalometallirahojen arvo määräytyy suoraan rahan sisältämän metallin arvon perusteella. Tällä tavoin otetaan valtiolta pois velvollisuus ja myös oikeus säädellä rahan arvoa. Jalometallirahoja voidaan laskea liikkeelle mielivaltainen määrä kysynnän mukaan, sillä rahan arvo on sen metallissa, jonka arvo määräytyy jatkuvasti vapailla markkinoilla. Valtion tehtäväksi jäisi standardoida yleiseksi maksuvälineeksi kelvollisen rahan fyysiset ominaisuudet ja valvoa liikkeelle laskettavan rahan laatua. Fyysisen rahan laadun valvonnasta valtio voi periä pienen provision (esimerkiksi 0,5%) suhteessa liikkeelle lasketun rahan määrään. Samoin rahapajat pidättävät provisiot kulujensa kattamiseksi.

Perinteisiä rahametalleja ovat kulta, hopea ja kupari. Uudempia ja myös vähemmän rahoissa käytettyjä jalometalleja ovat platina ja palladium. Useimmat rahametallit ovat puhtaina pehmeitä ja huonosti kulutusta kestäviä. Siksi niihin yleensä sekoitetaan pieni määrä muita metalleja kovuuden ja kulutuskestävyyden parantamiseksi. Iridiumkolikko, jossa olisi sitkeyttä parantavana ainesosana pieni määrä (noin 5%) platinaa, olisi kulutuskestävyyden ja väärentämisen vaikeuden kannalta ihanteellinen jalometalliraha.

Lausunto ajalta, jolloin todelliset valtiomiehet ymmärsivät velan merkityksen:

The modern theory of the perpetuation of debt has drenched the earth with blood, and crushed its inhabitants under burdens ever accumulating. – Thomas Jefferson

Tässä vielä toinen, yhtä huomattava:

The Government should create, issue, and circulate all the currency and credits needed to satisfy the spending power of the Government and the buying power of consumers. By the adoption of these principles, the taxpayers will be saved immense sums of interest. Money will cease to be master and become the servant of humanity. – Abraham Lincoln

Oma raha oli perimmäinen syy Uuden Englannin vallankumoukselle ja Amerikan Yhdysvaltojen syntymiselle.

Uuden Englannin raha

Missä tahansa nykyaikaisessa talousjärjestelmässä raha on tärkeä. Ainoastaan keräilytaloudessa elinkeinojen eriytymättömyys ja olematon kauppa tekevät rahasta samantekevää. Erityisen tärkeää on, millä tavoin raha lasketaan liikkeelle.

Tässä on lyhyt suomennettu kertomus Englannin Pohjois-Amerikan siirtokuntien omasta rahasta ja tapahtumista, jotka johtivat Amerikan eroon brittiläisestä imperiumista ja lopulta Amerikan Yhdysvaltojen syntymiseen. Kertomuksen esitti alunperin vuonna 1941 Nebraskan entinen kongressiedustaja Charles G. Binderup radio-ohjelmassa.

Kuinka Benjamin Franklin teki Uuden Englannin vauraista siirtokunnista vielä vauraampia kuin emämaasta Ennen Amerikan itsenäisyyssotaa (1776), asutettu alue, jota nykyään Amerikan Yhdysvalloiksi kutsutaan, oli Englannin omistuksessa. Sitä kutsuttiin Uudeksi Englanniksi ja se koostui 13:sta siirtokunnasta, joista tuli mahtavan tasavallan ensimmäiset 13 osavaltiota. Vuoden 1750 aikoihin tämä Uusi Englanti oli hyvin vauras. Benjamin Franklinilla olikin kanttia kirjoittaa, ”Siirtokunnissa oli yltäkylläisyyttä ja rauha vallitsi kaikilla rajoilla. Oli vaikeaa ja jopa mahdotonta löytää onnellisempaa ja vauraampaa kansakuntaa koko maapallon pinnalta. Hyvinvointi vallitsi joka kodissa. Ihmiset yleensä ottaen pitivät yllä korkeinta moraalin tasoa ja koulutus oli laajalle levinnyttä.” Kun Benjamin Franklin meni Englantiin edustamaan siirtokuntien puolesta, hän näki täysin erilaisen tilanteen. Heidän maansa työväestöä jäyti nälkä ja köyhyys. ”Kadut tulvivat kerjäläisiä ja maankiertäjiä”, hän kirjoitti. Hän kysyi englantilaisilta ystäviltään, kuinka niin varakkaalla Englannilla saattoi olla sellainen köyhyyden massa työväenluokassa. Hänen ystävänsä vastasivat, että Englanti oli joutunut kamalien olosuhteiden kynsiin: Sillä oli liikaa työläisiä! Rikkaat sanoivat olevansa veroilla ylirasitettuja, eivätkä voineet helpottaa näin suuren työläisjoukon tarpeita ja köyhyyttä. Useat rikkaat englantilaiset siihen aikaan itse asiassa uskoivat, Malthus mukaanlukien, että sota ja rutto olivat tarpeellisia liikaväestöstä eroon pääsemiseksi. Franklinin ystävät sitten kysyivät häneltä, kuinka Amerikan siirtokunnat onnistuivat keräämään riittävästi rahaa tukeakseen köyhäintaloja, ja kuinka he ratkaisisivat köyhyyden kirouksen. Franklin vastasi, ”Meillä ei ole köyhäintaloja siirtokunnissa; ja vaikka meillä joitain olisikin, meillä ei olisi ketään laittaa niihin, sillä siirtokunnissa ei ole yhtäkään työtöntä, eikä kerjäläisiä tai maankiertäjiä.” Kiitokset kansakunnan liikkeelle laskemalle vapaalle rahalle Hänen ystävänsä eivät voineet uskoa korviaan, ja vielä vähemmän ymmärtää tätä tosiasiaa, sillä kun Englannin köyhäintalot menivät liian sekaisin, Englanti laivasi nuo köyhät parat ja väliinputoajat niin kuin karjan, ja päästi pois siirtokuntien satamissa, nimittäin ne, ketkä olivat selvinneet matkan köyhyydestä, likaisuudesta ja puutoksista. Siihen aikaan Englanti heitti tyrmään ne, ketkä eivät saaneet maksettua velkojaan. Siksipä he kysyivät Franklinilta, kuinka hän saattoi selittää Uuden Englannin siirtokuntien vaurauden. Franklin vastasi: ”Se on aivan yksinkertaista. Siirtokunnissa me laskemme liikenteeseen oman paperirahamme. Sitä kutsutaan »siirtokuntien seteliksi». Me laskemme sen liikkeelle sopivassa suhteessa, jotta hyödykkeet siirtyvät helposti tuottajilta kuluttajille. Tällä tavoin, luomalla itsellemme oman paperirahamme, me säätelemme sen ostovoimaa, eikä meidän tarvitse maksaa korkoa kenellekään.” Pankkiirit määräävät köyhyyden Tämä tieto kantautui Englannin pankkiireiden tietoon ja kiinnitti heidän huomionsa. Välittömästi he astuivat tarpeelliset askeleet saadakseen Britannian parlamentin hyväksymään lain, joka kielsi siirtokuntia käyttämästä omaa »seteli» rahaansa ja sitten määräsivät heidät käyttämään vain kulta- ja hopearahaa, joita englantilaiset pankkiirit tuottivat riittämättömän vähän. Siitä alkoi Amerikan velkarahan vitsaus, joka siitä lähtien on tuonut monia kirouksia Amerikan ihmisille. Ensimmäinen laki hyväksyttiin 1751 ja täydennettiin vielä rajoittavammalla lailla 1763. Franklin raportoi, että vuosi tämän siirtokuntien rahan kieltämisen täytäntöönpanon jälkeen siirtokuntien kadut täyttyivät työttömistä ja kerjäläisistä, aivan niin kuin Englannissakin, koska siellä ei ollut riittävästi rahaa maksaa hyödykkeistä ja työstä. Kiertävä maksuväline oli vähennetty puoleen. Franklin lisäsi, että tämä oli Amerikan vallankumouksen alkuperäinen syy, eikä teevero tai leimaveroasetus, niin kuin historiankirjoissa on yhä uudelleen opetettu. Pankkiirit aina onnistuvat poistattamaan koulukirjoista kaiken sellaisen, mikä voisi tuoda heidän suunnitelmansa päivänvaloon ja vahingoittaa sitä kiiltoa, joka suojelee heidän valtaansa. Franklin, yksi Amerikan itsenäisyyden pääarkkitehdeistä, kirjoitti selvin sanoin: Siirtokunnat olisivat iloiten makselleet pienen teeveron ja muut asiat, kunhan Englanti ei olisi heidän rahaansa ottanut siirtokunnilta pois, mikä aiheutti työttömyyttä ja tyytymättömyyttä. Siirtokuntalaisten voimattomuus oman rahansa liikkeelle laskemiseen Yrjö III:n ja kansainvälisten pankkiirien ulottumattomissa, oli ensisijainen syy vallankumoukselliseen sotaan. Tämän Franklinin näkökulman vahvistivat hänen aikalaisensa suuret valtiomiehet: John Adams, Jefferson ja useat muut. Merkittävä englantilainen historioitsija John Twells kirjoitti, puhuessaan siirtokuntien rahasta eli siirtokuntien setelistä: ”Juuri sen rahajärjestelmän vuoksi, jonka alaisuudessa Amerikan siirtokunnat kukoistivat niin mahtavasti, Edmund Burke saattoi kirjoittaa heistä: ”Mikään maailman historiassa ei muistuta heidän edistystään. Se oli järkevä ja hyödyllinen järjestelmä ja sen vaikutukset koituivat kansan onneksi.” John Twells lisäsi: ”Huonoon aikaan Englannin parlamentti otti pois Amerikalta sitä edustaneen rahan, kielsi myöhempien velkakirjojen liikkellelaskun, lakkautti nämä velkakirjat olemasta laillisia maksuvälineitä, ja määräsi että kaikki verot pitäisi maksaa kolikoissa. Miettikääpä seuraamuksia: Tämä maksuvälineiden rajoittaminen lamautti kaiken teollisen energian kansasta. Kurjuus astui näihin aikaisemmin kukoistaneisiin siirtokuntiin; mitä ankarin kurjuus vieraili joka perheessä ja kaikessa liiketoiminnassa, tyytymättömyys muuttui epätoivoksi, ja saavutti sellaisen pisteen, tohtori Johnsonin sanoja lainaten, missä ihmisen luonto nousee vaatimaan oikeuksiaan.” Toinen kirjoittaja, Peter Cooper, ilmaisee itseään samoja linjoja myötäillen. Sanottuaan, kuinka Franklin selitti Lontoon parlamentille siirtokuntien vaurauden syytä, hän kirjoitti, ”Kun Franklin antoi selitykset siirtokuntien vaurauden todellisista syistä, parlamentti sääti lait, jotka kielsivät tämän rahan käyttämisen verojen maksamiseen. Tämä päätös tuotti niin monia varjopuolia ja niin paljon köyhyyttä ihmisille, että se oli vallankumouksen pääsyy. Siirtokuntien rahan kukistaminen oli paljon tärkeämpi yleisen kansannousun syy kuin olivat teevero ja leimaveroasetus.”

Lähdeteksti:
http://www.freedomdomain.com/prospercolony.html
http://www.preteristcentral.com/articles-government-money.htm

Alkukielinen teksti suomennoksineen löytyy myös täältä:
Tositarina Uuden Englannin menestyksellisestä velattomasta rahasta englanniksi ja suomeksi

Charles G. Binderup oli Nebraskan osavaltion District 4 demokraattipuolueen kongressiedustaja vuosina 1935-1939.

Benjamin Franklin kuvaili tapahtunutta kirjeessä sisarelleen Jane Mecomille näin:

”It seems to me, that if Statesmen had a little more Arithmetick, or were more accustomed to Calculation, Wars would be much less frequent. I am confident that Canada might have been purchased from France for a tenth Part of the Money England spent in the Conquest of it. And instead of fighting with us for the Power of Taxing us, she had kept us in good Humour by allowing us to dispose of our own Money, and now and then giving us a little of hers, by a way of Donation to Colleges, or Hospitals, or for cutting Canals, or fortifying Ports, she might easily have drawn from us much more money by using occasional voluntary Grants and Contributions, than ever she could by Taxes.” – An excerpt of a letter from Benjamin Franklin to his sister Jane Mecom, on September 20, 1787, published in The Letters of Benjamin Franklin & Jane Mecom, The American Philosophical Society, Princeton University Press, 1950 Edited with an Introduction by Carl van Doren Suomennos: ”Minusta näyttää siltä, että jos valtiomiehet saisivat enemmän laskuoppia, tai olisivat tottuneempia laskemiseen, sodat olisivat paljon harvinaisempia. Olen vakuuttunut, että Kanada olisi voitu ostaa Ranskalta kymmenesosalla siitä rahasta, minkä Englanti kulutti valloittaakseen sen. Ja jos sen sijaan että taisteli meitä vastaan voidakseen verottaa meitä, olisikin pitänyt meidät hyvillä mielin antamalla meidän käyttää omaa rahaamme, ja silloin tällöin antanut vähän omastaan, lahjoituksilla yliopistoille, tai sairaaloille, tai kaivamalla kanavia, tai varustamalla satamia, se olisi helposti voinut vetää meiltä paljon enemmän satunnaisilla apurahoillamme ja avustuksillamme, kuin ikinä verottamalla.” – Lainaus benjamin Franklinin kirjeestä hänen sisarelleen Jane Mecomille 20. syyskuuta 1787, julkaistu teoksessa The Letters of Benjamin Franklin & Jane Mecom, The American Philosophical Society, Princeton University Press, 1950 Toimittanut Carl van Doren

Uuden Englannin esimerkki ei ole ainutlaatuinen. On muitakin vastaavia menestyksekkäitä esimerkkejä:

• Guernseyn saari vuodesta 1817 lähtien
• Swanenkirchen, Baijeri
• Worgl, Itävalta

Tietolähde:
Olive and Jan Grubiak
The Guernsey Experiment
Distributist Books, London, England
Nide, 32 sivua

2.5. Distributismin keinoja: Kansalaisen velkaloukun torjuminen

Toisinaan hyvistä suunnitelmista ja ahkeruudesta huolimatta kansalainen saattaa joutua velkaloukkuun, josta hän ei omin avuin kykene irroittautumaan.

Jos kansalainen jää jumiin velkaloukkuun, josta hän ei pääse irti millään työllä, hän menettää kaiken motivaation yrittää uudelleen. Se on velkaloukkuun jääneen kansalaisen ja koko kansakunnan tappio.

Järjestelmä, joka sallii pankin putsata velallisen rahoistaan vaikka koko loppuelämän ajan, kannustaa pankkeja tyrkyttämään uusia velkoja ja kulutusluottoja maksukyvyltään heikoille rahan tarvitsijoille. Riskin siirtäminen entistä enemmän velkojille pakottaisi pankkeja ja muita rahoituslaitoksia tarkempaan harkintaan lainojen myöntämisessä, mikä todennäköisesti vähentäisi jatkossa ylivelkaantumistapauksia.

Tämän vuoksi lainsäädäntöön tulee tehdä muutos, joka siirtää vastuuta ja riskiä velallisilta aiempaa enemmän velanantajille. Luonnollisesti kasvanut riski jonkin verran jakautuu uudelleen muille velallisille kasvavien korkojen muodossa. Samasta syystä todennäköisesti myös lainarahan, erityisesti kulutusluottojen kokonaismäärä vähenisi. On kuitenkin ensisijaisesti lainanantajan tehtävä katsoa, kenelle myöntää lainan. Toisinaan talouskriisien yhteydessä on havaittu, että pankit ja rahoituslaitokset ovat vastuuttomasti myöntäneet tai suorastaan tyrkyttäneet lainojaan epäluotettaville velallisille.

Lakiin voidaan sisällyttää pykälä, jonka mukaan kansalaisella on oltava mahdollisuus henkilökohtaiseen konkurssiin. Tämä perustuu distributismin periaatteeseen, jonka mukaan kansalaisen juridisten oikeuksien kuuluu olla vähintään yhtä hyvällä, ellei paremmallakin tasolla kuin jonkin kasvottoman yrityksen kuten osakeyhtiön oikeudet.

Johdonmukaisesti edelliseen tukeutuen:

1. Jos yhtiöillä on mahdollisuus konkurssiin, kansalaisella on myös oltava vastaava mahdollisuus.
2. Edelleen samaa periaattetta noudattaen yksityisen kansalaisen tulee olla velkojan tai takaajan asemassa etusijalla verrattuna muutoin tasa-arvoisessa asemassa olevaan pankkiin tai muuhun rahoitusyhtiöön.

Kansallisvaltio on olemassa nimensä mukaisesti kansalaisiaan varten, eikä kasvottomia yhtiöitä ja niiden tuntemattomia omistajia varten.

Mitä vikaa on osakeyhtiöissä? Lue Marjorie Kellyn juttu The Divine Right of Stockholders

2.6. Distributismin keinoja: Minimalistinen valtio

Jotkut yhteiskunnan toiminnot sopivat luonnostaan niin hyvin valtiolle, että niitä ei kannata yksityistää. Sellaisia ovat esimerkiksi rautatiet, oppilaitokset, puolustusvoimat, valtion pankki, kirjastot, valtionhallinto ja osa terveyspalveluista.

Muuten lähes kaikki muut toiminnot voidaan jättää yksityisen sektorin huoleksi. Jos valtio omii liiaksi itselleen palveluja ja toimintoja, järjestelmä alkaa muistuttaa sosialismia.

2.6.1. Valtiokapitalismi ja distributismi

Distributismi korostaa pienomistajuutta ja pienyritteliäisyyttä. On kuitenkin olemassa pääomia, joiden pilkkominen ei olisi viisasta. Määritellään valtiokapitalismi distributismin sisällä ja osoitetaan, kuinka se eroaa sosialistien käsittämästä valtiokapitalismista ja markkinaliberaalien kapitalismista:

Distributismissa valtiokapitalismi tarkoittaa valtion mahdollisuutta hankkia ja omistaa pääomia. Valtio voi luoda, ostaa, myydä ja kehittää suuria pääomamassoja tarkoituksena kehittää valtion taloutta. Distributismissa valtio keskittyy toimimaan sellaisilla aloilla, missä distributismille ominainen pienyritteliäisyys ja hajautus eivät ole yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta optimaalisia vaihtoehtoja.

Distributistinen valtiokapitalismi eroaa sosialistisesta siten, että distributismissa yritteliäisyys on mahdollista ja pienyrittäjyyteen rohkaistaan. Sosialismissa yhteisomistus on erityisesti tuettua ja yksityisyritteliäisyys väheksyttyä tai jopa torjuttua. Sosialisointi ei kuulu distributistisen valtiokapitalismin keinovalikoimaan.

Distributistinen valtiokapitalismi poikkeaa myös äärimmäisestä kapitalistisesta mallista, koska valtiokapitalismissa valtiollista yhteisomistusta ei suljeta pois käytettävien keinojen valikoimasta.

Distributismissa asenne valtiokapitalismiin on käytännöllinen: Joissain tapauksissa valtiollinen yhteisomistus voi olla hyvä asia. Sellaisissa tapauksissa valtion kannattaa sijoittaa yhteisiä varoja lisätäkseen valtion pääomaa ja pääomatuloja. Pääomatulojen sijasta tarkoitukseksi kelpaa myös laadukkaiden ja huokeiden palvelujen tuottaminen kansalaisille.

2.6.2. Valtiokapitalismi vai vero-orjuus?

Valtiokapitalismin oikeutusta distributismissa voidaan käsitellä myös vertaamalla valtiokapitalismia sen vaihtoehtoon. Valtiokapitalismi mahdollistaa valtiolle pääomatuloja, jotka ”puhtaammassa” kapitalismissa jäisivät valtiolta saamatta. Verotus on toinen mahdollinen keino hankkia valtiolle tuloja. Toisaalla on jo käsitelty verotuksen aiheuttamia ongelmia. Sen lisäksi, että valtiokapitalismi ei ole ristiriidassa distributismin idean kanssa, valtiokapitalismi voi myös säästää veronmaksajat liian raskaalta verotukselta.

2.7. Distributismin keinoja: Suhtautuminen ulkomaalaisomistukseen

Mitä haittaa kansantaloudelle olisi siitä, jos ulkomaalaiset eivät voisi ostaa suomalaisten yhtiöiden osakkeita? Olisiko siitä haittaa kenellekään muulle, kuin ulkomaalaiselle sijoittajalle, joka ehdottomasti haluaisi ostaa suomalaisen yhtiön osakkeita?

Käytännössä on havaittu, kuinka ulkomaiset sijoittajat ovat ostaneet suomalaisia yrityksiä pois, pitäneet hallussaan tärkeät patentit ja lopettaneet toiminnan Suomessa. Näin ulkomaisesta omistuksesta on ollut selvästi haittaa Suomen kansantaloudelle. Suomen kansantalous hyötyy siitä, että taloudellinen toiminta kasvaa, kukoistaa ja pysyy Suomessa.

Myös pääomatulojen virta ulkomaisille omistajille Suomen rajojen ulkopuolelle on pois suomalaisilta ja siten Suomen kansantaloudelta.

Edellisistä syistä johtuen olisi viisasta rajoittaa ulkomaisten oikeutta ostaa ja omistaa suomalaisia yrityksiä.

2.8. Distributismin keinoja: Protektionismi

Edellä käsiteltiin erilaisia käyttökelpoisia verotuksen malleja. Eräs näistä veroista on tuontivero, joka on protektionistinen työkalu, samoin kuin tukiaiset.

2.8.1. Protektionismin puolustus

Ehdottoman vapaan maailmankaupan kannattajat vetoavat aina teoriassa hyvin perusteltuihin vapaakaupan mukanaan tuomiin etuihin puolustaessaan ehdottoman vapaan maidenvälisen kaupankäynnin erinomaisuutta.

Perusteltaessa protektionismin käyttökelpoisuutta, lähtökohtana on, että maailma on jakautunut kansallisvaltioihin tai muihin itsehallintoalueisiin. Näiden alueiden oikeus ja velvollisuus on huolehtia omista taloudellisista eduistaan. Mikäli protektionismi tuo kansallista etua, on protektionismia myös voitava käyttää. Tätä ei siis tarvitse perustella distributismin lähtökohdista, vaan yleisesti kansantalouden ylläpidon vaatimuksilla.

Oikeutus ja tarve kansallisvaltion olemassaololle taas pohjautuu kansakunnan tai sellaiseen verrattavien etnisten ryhmien oikeudelle pitää itsellään luomansa varallisuus ja yhteiskunta. Tätä voidaan verrata perheen oikeuteen rakentaa itselleen tukeva asunto, valvoa perheen taloutta ja asunnossa tapahtuvia asioita. Kansakuntaa voidaan siis pitää eräänlaisena suurperheenä ja valtiota kyseisen suurperheen kotina.

Jotta protektionismin hyödyllisyys voidaan osoittaa, täytyy olla vähintään yksi, edes teoreettinen esimerkki protektionismin hyödyllisyydestä sitä harjoittavalle valtiolle. Kun on olemassa edes yksi esimerkki, saadaan rikottua myytti ehdottoman vapaakaupan universaalista ja poikkeuksettomasta paremmuudesta. Sen jälkeen vapaakauppaa ja protektionismin käyttöä sen vaihtoehtona täytyy aina harkita tapauskohtaisesti.

Oletetaan kaksi valtiota, olkoot ne vaikkapa A ja B. Lisäksi oletetaan, että tuotetaan jotakin hyödykettä z, jonka tuotantoon tarvitaan puolivalmisteet x ja y. Sattumoisin valtion A sisällä on kapasiteettia sekä puolivalmisteiden x että y tuottamiseen. Tämä mahdollistaa valtiolle A omavaraisen tuotannon tuotteelle z. Sattumoisin on myös niin, että valtiossa B tuotetaan myös puolivalmistetta y jonkin verran halvemmalla kuin valtiossa A. Tämä merkitsee muutosta asetelmaan käytännössä kahdella huomattavalla tavalla: Valtiossa A tuotteen z tuotanto muuttuu edullisemmaksi, mikäli käytetään hyväksi valtion B tuottamaa halvempaa puolivalmistetta y. Valtio B saa hyötyä puolivalmisteen y myynnistä valtioon A. Näin ollen näyttäisi siltä, että kaikilla on hauskaa ja muutos oli kaikille kokonaisuudessaan edullinen. Mutta siltä näyttää vain, mikäli unohdetaan valtion A puolivalmisteen y tuotannon merkitys valtion A hyvinvoinnille.Mikäli valtiossa A puolivalmisteen y tuotantokapasiteetti jää käyttämättä, eikä sen tilalle saada mitään korvaavaa kilpailukykyistä tuotantoa, tällöin jäävät valtion A aikaisemmin saamat hyödyt puolivalmisteen y tuotannosta kokonaan pois. Valtiolla A on mahdollisuus pitäytyä tiukasti vapaakaupan periaatteissa ja menettää puolivalmisteen y tuotanto naapurimaahan B. Vaihtoehtoisesti valtio A voisi harjoittaa protektionismia ja sen ansiosta pitää puolivalmisteen y tuotantoon liittyvän kotimaisen työvoiman työllistettynä ja tuottavan pääoman aktiivisena. Työvoiman ja käyttökelpoisen pääoman seisottaminen passiivisina on kansantaloudelle ja sitä kautta myös valtion A taloudelle vahingollista.

Edellä esitetty mahdollisimman yleisluontoinen ja yksinkertaistettu esimerkki osoittaa, että protektionismi voi toisinaan olla hyödyllistä sitä harjoittavalle osapuolelle. Jos protektionismi voi olla jossakin tapauksessa hyödyksi sitä harjoittavalle valtiolle, tästä seuraa, että vapaakauppa ei ole aina itsestään selvästi paras vaihtoehto.

Edellisestä seuraa johdonmukaisesti, että protektionistisia keinoja ja vapaakauppaa täytyy harkita tapauskohtaisesti.

Voidaan muodostaa kaksi yleistä vapaakauppaa koskevaa väitettä:

Vapaakaupalla on taipumus kasvattaa kokonaisvaurautta sillä alueella, minkä vapaakauppa kattaa. Vapaakaupalla ei ole taipumus kasvattaa jokaisen osan vaurautta sillä alueella, minkä vapaakauppa kattaa.

Protektionismin hyödyllisyys on aina punnittava tapauskohtaisesti. Ei ole syytä niellä sellaisenaan ehdottoman vapaakaupan kannattajien väitteitä vapaakaupan yleisestä ja kaikenkattavasta paremmuudesta.

2.8.2. Tuontiverot

Tuontiverojen käyttö protektionismin hyväksi perustuu ulkomailta tuotavien hyödykkeiden markkinahinnan keinotekoiseen nostoon, jotta kotimainen kulutus keskittyisi enemmän kotimaassa tuotetun vastaavan hyödykkeen hyväksi. Tuontiveron hyvä puoli on myös se, että se tuo verotuloja, mikä osaltaan mahdollistaa muiden verojen alentamisen.

2.8.3. Tukiaiset

Tukiaisten käyttö protektionismin hyväksi on ongelmallista, ensinnäkin siksi, että tukiaisten käyttö rasittaa veronmaksajia. Toisaalta tukiaisten toisinaan aiheuttama ylituotanto voidaan joutua myymään ulkomaille alihintaan. Näistä mainituista syistä johtuen kotimaisen tuotannon suojelu nimenomaan tukiaisia käyttäen ei ole suositeltavaa.

2.9. Distributismin keinoja: Perintölaki

Tämä distributismin keino on jo yleisesti käytössä, joten sitä ei välttämättä lasketa nimenomaan distributismiin kuuluvaksi. On silti huomattava, että G. K. Chesterton puhui perillisiä tasa-arvoisesti kohtelevan perintölain puolesta sellaisena aikana, kun esikoispojat yleisesti nauttivat muita sisaruksiaan suuremmista oikeuksista vanhempiensa perintöön. Chesterton puhui perintöoikeudesta nimenomaan distributismin yhteydessä, joten tasapuolinen perinnönjako on myös laskettavissa distributismiin kuuluvaksi keinoksi. Myönnettäköön samalla, että se ei ole ainoastaan distributismille ominainen.

3. Keskusteluja distributismista eri keskustelupalstoilla

En ole jäänyt passiivisena odottelemaan, josko ihmisillä olisi jotain sanottavaa tai kritisoitavaa distributismia koskevista ideoistani. Liitän tähän linkit, joiden kautta kiinnostuneet pääsevät lueskelemaan distributismista käytyjä vanhoja keskusteluja eri keskustelupalstoilla.

• Keskustelu Kokoomuksen keskustelupalstalla maaliskuussa 2002
• Keskustelu Keskustan keskustelupalstalla elokuussa 2002

4. Lainauksia eri lähteistä

Toisinaan eri lähteissä esitetään näkemyksiä, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät distributismiin, vaikka kyseisissä lähteissä ei distributismia mainittaisikaan.

4.1. Lainattua:
Tuloverotus haittaa työllisyyttä

Tässä on hivenen vahvistusta sille havainnolle, että tuloverotus haittaa työllisyyttä:

Korkea tulovero lisää työttömyyttäPERJANTAI 26.4.2002 Juhani Aro Uutispäivä Demari Kansantaloustieteen professori Erkki Koskela pitää tieteellisesti selvitettynä, että korkea tuloverotus ja toisaalta korkeat työnantajamaksut ovat molemmat osasyy Suomen yhä korkeana pysyttelevään työttömyyteen. Valtion taloudellinen tutkimuslaitos VATT julkaisi johtopäätöksiä eilen kirjassa ”Towards Higher Employment – The Role of Labour Market Institutions”, Erkki Koskela, Seija Ilmakunnas (toim.) VATT 32, 2002. (Kohti korkeampaa työllisyyttä – työmarkkinoiden instituutioiden rooli). Koskelan mukaan havainnot verotuksen työllisyysvaikutuksista ovat kansainvälisiä. On mm. haluttu selvittää, miksi Euroopan ja USA:n työttömyysluvut eroavat niin paljon toisistaan. EU:n alueella työttömyysaste on ollut 1980-luvun alkuvuosista lähtien korkeampi kuin USA:ssa. EU:ssa myös pitkäaikaistyöttömyysongelma on pahempi kuin jenkeissä. – On fakta, että USA:n työttömyysturva on huonompi kuin Euroopassa. Yhtä tosi on se, että verotus on alhaisempaa kuin Euroopassa, Koskela sanoo. – Päättäjien on hyvä pitää nämä asiat mielessä, kun he tekevät työttömyyttä ja veroja koskevia ratkaisuja. Korkeat verot – korkeat palkat Koskelan mukaan korkea tulovero johtaa korkeisiin nimellispalkkoihin ja lisääntyvään työttömyyteen. Myös korkeat työnantajamaksut lisäävät kokonaistyövoimakustannuksia ja aiheuttavat sitä kautta työttömyyttä. – Sen sijaan korkeampi progressio johtaa palkkamalttiin ja parempaan työllisyyskehitykseen, Koskela sanoo. – Onko työn verotuksen rakenteella sitten merkitystä? Koskela kysyy ja vastaa: ei, jos veropohjat ovat yhtä suuria. Kyllä, jos veropohjat ovat vaikkapa verovähennyksistä johtuen erisuuruisia. Arja Jokiaho

Tässä on toinen vastaava, jossa esitetään harmaan talouden, työttömyyden ja verokiilan kiinteä yhteys:

Verottajan tehoiskut toimineet, itse ongelma ratkaisematta Verottajan tekemät ns. tarkastusiskut harmaan talouden yrityksiin ovat tehonneet perinteisiä keinoja paremmin. Iskukohteista on saanut talteen jopa kymmenen kertaa enemmän verovaroja. Itse harmaan talouden aiheuttava ongelma – korkea verokiila – on kuitenkin ratkaisematta.   Harmaan talouden vastainen hanke alkoi vuonna 1994. Viime vuoden loppuun mennessä oli tehty yli 200 tarkastusiskua mm. ravintola- ja rakennusalalle. Tutkimusaineiston perusteella yli 80 prosentissa yrityksistä oli harmaata taloutta. Koko pimeä summa oli 132 miljoonaa markkaa eli yli miljoonaa markkaa yhtiötä kohti. Tästä määrästä suurin osa oli pimeitä palkkoja, seuraavaksi yleisintä oli peitelty osingonjako omistajille ja sitten muut verottajalta pimitetyt tulot. Iskut teki enimmäkseen verottaja itse, vain 30 prosenttia niistä hoideltiin yhteistyössä poliisin kanssa. Iskuissa on hyödynnetty poliisilta ja tuotevalvontakeskukselta saatuja tietoja. On tehty myös omakohtaista havainnointia ja haastateltu työntekijöitä ja omistajia. Näitä tietoja on voitu sitten suoraan verrata kirjanpitoon. Tutkimuksessa suositellaan, että perinteiseen tarkastustoimintaan tulisi enemmän iskutarkastuksiin liittyviä menetelmiä. Verotarkastajille olisi lisäksi annettava oikeus takavarikoida kirjanpitoaineistoa ja vaatia henkilöllisyystodistusta työntekijöiltä, joita epäillään pimeän työn tekijöiksi. Verokiila harmaan talouden moottorina Harmaasta taloudesta tuli laman myötä erottamaton osa talouttamme, ja siinä on arvioitu liikkuvan vuosittain rahaa noin 10-12 miljardia markkaa. Tämä merkitsee noin 100 000 työpaikkaa, jossa työntekijän palkka olisi 120 000 markkaa vuodessa.Nämä arviot ovat vielä alakantissa, sillä OECD:n tutkimuksissa harmaan talouden suuruusluokkana on pidetty yleensä 10 prosenttia BKT:sta eli Suomessa se olisi 25-50 miljardia. Valtion verotulojen menetys olisi siis näin 12-26 miljardia markkaa vuodessa. Harmaan talouden kasvu on ollut paljolti ns. verokiilan syytä. Se ja työelämän joustamattomuus tekevät harmaan talouden kilpailukyvyltään rehellistä taloutta houkuttelevammaksi. Työllistämisen este Työnantajan työvoimakustannusten ja työntekijän käteen saaman palkan välille muodostuva verokiila nousi joustojen lisäksi keskeiseksi puheenaiheeksi hallituksen pohtiessa alkutaipaleellaan työllisyyden parantamista. Korkea verokiila on yksi suurimmista työllistämisen esteistä.Verokiila vaikuttaa työllisyyteen kahdella tavalla. Se nostaa yritysten työhönottokynnystä ja madaltaa työttömien halua hakeutua työhön. Verokiila on noin 70 prosenttia ja se on viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanut lähes kolmanneksella. Verokiila on harmaan talouden alku ja juuri. Jos esimerkiksi tekee remonttikeikan, ero siitä, että maksetaanko se tekijälle puhtaana käteen vai maksetaanko kaikki maksut, on noin 3,5-kertainen. Sekä työn teettäjällä että tekijällä herää kysymys, onko järkeä maksaa kaikkia oheiskuluja. Kulman takana kaikki käy helpommin ja halvemmalla. Harmaan talouden kimppuun käytäessä on ollut perinteisesti se vika, että keksitään kaikki mahdolliset poliisi- ja verotukselliset keinot sekä pahimmillaan yritystoimintaa vaikeuttavat toimet, joilla harmaa talous saataisiin kuriin. Harmaan talouden alkujuureen – verokiilaan – ei ole kyetty juurikaan puuttumaan. ILKKA AHTOKIVI-STT 29.8.1997

Edellisen tekstin lähde:
http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1997/29.elokuu/HARTAL.HTM

4.2. Lainattua:
Varallisuuden jakautumisella on suuri merkitys

Tässä John Kenneth Galbraith esittelee kapitalismin hedelmiä kirjassaan Epävarmuuden aika:

Irlannissa oli runsaasti myös Ricardon maanomistajia, joskin he usein mieluummin oleilivat Englannissa, joka maanomistajalle oli seurallisesti miellyttävämpi ja usein myös turvallisempi asuinpaikka. Irlannin väestön lisääntyessä kilpailu maasta kasvoi, ja niin nousivat myös poissaolevien maanomistajien perimät vuokrat. Viljaa tehtiin vuokran maksamiseksi ja perunaa ravinnoksi.Vilja myytiin ja vuokrat maksettiin vaikka ihmiset näkivätkin nälkää. Nälästä saattoi mahdollisesti selvitä hengissä. Jos vuokran jätti maksamatta joutui karkotetuksi mailtaan ja menetti kaikki toimeentulomahdollisuutensa. Malthusilainen huipentuma ei tapahdu asteittain. Intian ja Bangladeshin viimeaikaiset kokemukset osoittavat sen tulevan äkillisesti kun jokin menee vikaan. Näissä maissa sateet jäivät tulematta. Vuosina 1845-47 Irlannin lämpimän ja kostean ilmaston edistämä phytopthora infestans ensin vahingoitti perunasatoa ja lopulta tuhosi sen kokonaan. Tätä katoa on aina syytetty paljosta, aivan kuten Intiassa kuivuutta tai tulvia. Irlannissa paljon suurempi syyllinen oli väestönkasvusta jälkeenjäänyt elintarvikkeiden tuotanto sekä vuokraviljelijöiden heikkenevä asema maanomistajiin nähden. Paitsi että olosuhteet vastasivat Ricardon ja Malthusin ennustuksia, Westminster suhtautui Irlannin hätätilaan juuri siten, kuin Ricardo olisi suosittanut. Toimittiin oppikirjan mukaan. Viljalait kumottiin viljan vapaan tuonnin mahdollistamiseksi. Tämä periaatteessa erinomainen toimenpide ei auttanut niitä, joilla ei ollut rahaa ostaa viljaa. Tähän luokkaan kuului koko nälkäänäkevä väestönosa. Lähde: John Kenneth Galbraith Epävarmuuden aika sivulla 32

David Ricardo oli Adam Smithin jälkeen elänyt taloustieteilijä, pörssimeklari ja Britannian parlamentin jäsen. Edellinen esimerkki tuo oivallisesti esiin distributismin tarpeellisuuden, kun kapitalismin varallisuutta keskittävä luonne pahimmillaan vie tavalliselta kansalta elämisen edellytykset.

Tässä on toinenkin valaiseva esimerkki samasta kirjasta:

Jokainen Port Talbotiin tuleva uudisasukas sai kaksikymmentä hehtaaria, jos eversti oli hyvällä tuulella, piti tulijan ulkonäöstä ja sattui olemaan selvänä. Asiat toimitettiin everstin talon ikkunan kautta. Epäedullisen vaikutuksen tehneet saivat nähdä ikkunan sulkeutuvan nenänsä edessä. Maan jakamisesta 80 hehtaarin suuruisiin palstoihin ja teiden rakentamisesta eversti itse sai jäljelle jäävät 60 hehtaaria. Tämä tuli hänen alunperäisen alueensa lisäksi. Uudisasukkaiden saapuessa suurin joukoin hänen maansa laajenivat ihmeteltävän nopeasti länteen kohti Windsoria ja Detroitia.Tässä piili suuren riidan siemen – oli syntymässä suuren mittakaavan feodalismia, pohjoisamerikkalainen maata omistava eliitti. Olemme toisaalla nähneet, että maan epäoikeudenmukainen alkuperäinen jako oli tehokkaammin kuin mikään muu vaikuttanut pysyvästi oloihin. Se vaikutti hallintoon. Maanomistus antoi poliittista valtaa. Poliittinen demokratia edellytti ennen kaikkea demokraattista maanomistusta. Tässä tapauksessa demokratia kuitenkin pelastettiin. Saatuaan ensin omat maansa peratuiksi uudisasukkaat halusivat päästä käsiksi naapurialueisiin. He vaativat äänekkäästi oikeutta ostaa maata. Everstillä oli kyllä upseerin arvonsa mutta joukkoja hänellä ei ollut. Hän ei voinut kutsua ketään apuun. Näin ollen hän ei pystynyt vastustamaan painetta, vaan möi. uudisasukkaat saivat loput maasta nimelliseen hintaan. Tästedes omistavien ja omistamattomien välillä ei vallinnut ylipääsemätöntä juopaa, joka olisi tehnyt demokraattisen hallintomuodon mahdottomaksi. Ratkaisu ei ollut ainutlaatuinen. Samalla tavalla selvitettiin maaongelmat keskilännessä ja preerioilla; Homestead Actissa oli aluksi kyse 160 eekkerin (n. 65 ha) ja myöhemmin suuremmistakin tiloista. Samoin meneteltiin myös Kanadan länsiosissa missä ratkaisu oli ennalta harkittu. Tuloksena syntynyt suhde ihmisten ja maan välillä antoi edellytykset yleiselle hyvinvoinnille ja poliittiselle demokratialle, tehden jälkimmäisen mahdollisesti jopa väistämättömästi. Kun kaikilla on jonkin verran vaurautta, kaikki haluavat ja saavat mahdollisuuden vaikuttaa hallintoon. Uuden maata omistavan aristokratian syntymismahdollisuudet Eriejärven ympärille haihtuivat maanomistuksen tasaantuessa. Eversti Talbotin tavoitteista ei ole pienintäkään epäilystä. Hän rakennutti itselleen järven takana kohoavalle kukkulalle feodaalilinnan, joskin ainoastaan sen nimi, Malahide Castle, sisältää jonkinlaista ylevyyttä. Linna tehtiin hirsistä. Englannista tulevat arvostetut matkustajat käyttivät sitä yöpymispaikkanaan eivätkä sen tarjoamat mukavuudet tehneet heihin kovin suurta vaikutusta. Vanhoilla päivillään eversti Talbot matkusteli itsekin ja vieraili Napoleon III:n luona, ilmeisesti tasaveroisena. Pitääkseen omaisuutensa suvun hallussa hän siirsi sen vuosisadan puolivälissä perintönä veljenpojalleen eversti Richard Aireylle. Mutta sitten tapahtui onnettomuus, joka sotilaallisten epäonnistumisten pitkässä historiassa kuuluu kaikkein pahimpiin. Vuonna 1852 eversti Airey sai kutsun puolustamaan Englannin värejä Krimin sodassa. Kevyen ratsuväen hyökkäysmääräyksen allekirjoitti – kukapa muu kuin Richard Airey. Syy oli toisten, mutta hän ei palannut. … Näiden maatilojen asuttajista kukaan ei rikastunut, mutta harvat jäivät köyhiksi. Muutaman vuoden tai korkeintaan sukupolven kuluttua maahantulosta kaikkialla oli jo omaisuutta, maatiloja, rakennuksia, latoja, karjaa, rattaat, huonekaluja, vaatteita – enemmän kuin yksikään Skotlannin esi-isä olisi voinut uneksiakaan. Meille kerrottiin alusta lähtien esivanhempiemme olleen hyvin rohkeita miehiä ja naisia, jotka olivat saaneet kärsiä paljon. Varsinaisia kärsijöitä olivat kuitenkin ne jotka olivat jääneet vanhaan kotimaahan. John Kenneth Galbraith Epävarmuuden aika sivuilla 275-277

 

4.3. Lainattua:
Kansallisen omaisuuden merkitys

David Ricardon talouspolitiikan teoriasta on myös huomautus
David C. Kortenin kirjassa
Elämä kapitalismin jälkeen
sivulla 72:

David Ricardon teoria suhteellisesta edusta on markkinateorian kulmakivi. Siihen sisältyy vaatimus, että kaupan tulee olla tasapainossa ja pääoman kansallista (eli kansalaisten omistuksessa ja valtion rajojen sisäpuolella). Ricardon teorian mukaan kahden valtion välinen kauppa edistää kummankin osapuolen kansallisia etuja – kuten kapitalismin asiamiehet muistuttavat puhuessaan rajojen poistamisen, kansainvälisen kaupan ja investointien vapauttamisen puolesta. Ricardon mukaan valtioiden välinen kauppa oli kuitenkin hyödyllistä vain tiettyjen ehtojen vallitessa. Ehtoihin kuului muun muassa valtioiden välisen kaupan tasapaino ja molempien valtioiden täystyöllisyys. Ricardon mallissa sijoittajat eivät olisi voineet siirtää tuotantolaitoksia maasta toiseen. Tavalliseen tapaansa kapitalismin puolustajat jättävät nämä olosuhteet huomiotta. Heille riittää se, että rahan ja tavaroiden vapaa liikkuvuus lisää globaalien kapitalistien rikastumismahdollisuuksia. Kansalliset edut eivät kiinnosta heitä.Viite: David Ricardo The Principles of political Economy and Taxation 1817, London, Guernsey Press, 1973 Lähde: David C. Korten Elämä kapitalismin jälkeen sivulla 72

 

4.4. Lainattua:
Markkinateorian edellytykset

Useille David Ricardo on outo nimi, mutta Adam Smith huomattavasti tutumpi. Lainaan tämän vuoksi edelleen David C. Kortenia, sillä hän tukeutuu myös Adam Smithiin, johon kapitalismin kannattajatkin usein tukevat ajatuksiaan:

Markkinatalouden teoria juontaa juurensa skotlantilaiseen taloustieteilijä Adam Smithiin ja hänen vuonna 1776 julkaistuun teokseensa Kansojen varallisuus. Monien mielestä Kansojen varallisuus on kaikkien aikojen vaikutusvoimaisin taloustiedettä käsittelevä kirja. Siinä kehitellään väkevä ja loistavan demokraattinen ihanne itseohjautuvasta taloudesta, jossa yhteiskunnan tuottavat voimavarat jakautuvat oikeudenmukaisesti ja sosiaalisesti optimaalisesti, kun pienet ostajat ja myyjät tekevät päätöksiä, jotka perustuvat heidän yksilöllisiin tarpeisiinsa ja intresseihinsä. Smithin ja hänen seuraajiensa kehittelemä markkinateoria on hienostunut ja yhtenäinen älyllinen sommitelma, joka perustuu huolellisesti muotoiltuihin olettamuksiin olosuhteista, joissa itseohjautuvat prosessit johtaisivat sosiaalisesti ihanteellisiin tuloksiin. Niihin kuuluvat esimerkiksi seuraavat oletukset: Ostajat ja myyjät ovat niin pieniä, etteivät ne voi yksin vaikuttaa markkinahintoihin. Kaikki informaatio on yleisesti saatavilla, eikä liikesalaisuuksia ole. Myyjät vastaavat kauppatavaroidensa kaikista kuluista ja lisäävät ne myyntihintaan. Investointipääoma pysyy kansallisten rajojen sisällä ja valtioiden välinen kauppa on tasapainossa. Säästöt investoidaan tuottavaan pääomaan. Lähde: David C. Korten Elämä kapitalismin jälkeen sivuilla 59-60

 

4.5. Lainattua:
Finanssikapitalismin turmiollisuus

Adam Smith ei erikoisemmin luottanut liikemiesten luontaiseen hyväntahtoisuuteen:

Mutta toisin kuin lähes kaikki Smithiin nykyään tukeutuvat kuvittelevat, valtio ei ollut ainoa uhka. Liikemiehet itse olivat suureksi vaaraksi omalle vapaudelleen, sillä heillä on vaistomainen halu asettaa rajoituksia itselleen, ja tämä antoikin aiheen Adam Smithin toiselle, hyvin terävälle huomiolle: »Saman alan ihmiset tapaavat harvoin edes huvittelun tai ajanvietteen merkeissä, ilman että keskustelu päätyy salaliittoon yleisöä vastaan tai että punotaan juonia hintojen korottamiseksi.»Smith teki myös toisen tärkeän huomion josta liikemiehet eivät tänä päivänä juuri puhu. Monia epäilemättä järkyttää se, että hän vastusti voimakkaasti osakeyhtiöitä. Osakkeenomistajista hän sanoi: …»(He) ovat harvoin edes ymmärtävinään mitään yhtiön asioista, eivätkä haluakaan niin kauan kun kuppikuntalaisuus ei satu vallitsemaan heidän keskuudessaan, vaan ottavat tyytyväisinä vastaan sen puolivuosittaisen tai vuosittaisen osingon jonka johtajat katsovat sopivaksi.» Hänellä oli sanottavaa myös johtajista: Koska he eivät hoida omiaan vaan muiden rahoja, ei voida tosiaankaan olettaa että he huolehtisivat niistä samalla herkeämättömällä tarkkaavaisuudella kuin yksityisen yhtiön liikekumppanit omistaan. Rikkaan miehen palvelijoiden tavoin he eivät katso isäntänsä kunnian mukaiseksi paneutua kovin mitättömiin asioihin, ja siksi he mielellään jättävät sellaiset oman onnensa nojaan. Välinpitämättömyys ja tuhlaavaisuus ovat siksi väistämättä valloillaan tällaisen yhtiön asioiden hoidossa… Erivapauksia vailla olevat (kauppayhtiöt) ovat usein hoitaneet kauppaa huonosti. Kun niille on annettu erivapauksia, ne ovat usein sekä hoitaneet kauppaa huonosti että rajoittaneet sitä. Lähde: John Kenneth Galbraith Epävarmuuden aika sivulla 22

Adam Smith suhtautui nyrpeästi osakeyhtiömuotoisiin yrityksiin syistä, jotka hän tiesi perustella. Osakeyhtiömuoto irroittaa näppärästi omistuksen ja yrityksen johdon moraalisen vastuun toisistaan, mikä kenties olikin osakeyhtiön keksijän tavoite.

Ihminen, joka haluaa rahaa ja valtaa, mutta ei halua moraalista tai rikosoikeudellista vastuuta, pyrkii epäilemättä hankkiutumaan osakeyhtiöiden suuromistajaksi. Osakkeenomistajan ainoa vastuu on osakkeen tuottoon ja siitä johtuvaan vaihtoarvoon liittyvä taloudellinen riski.

4.6. Lainattua:
Sosialismi on perustaltaan mätä

Usein kapitalismin ja markkinatalouden arvostelijat elättelevät ruusunpunaista unelmaa sosialistisesta yhteiskunnasta, jossa vääryydet korjataan ja ihmiset elävät onnellisina. Mutta Marxinsa luettuaankaan he eivät onnistu löytämään rajuimpia vikoja kannattamassaan aatteessa.

John Kenneth Galbraith tekee huomioita Karl Marxin ajatuksista:

… Hän esitti Gothan Ohjelman Kritiikissään mm. sen, että kun työläiset ovat ottaneet vallan, on kapitalistisesta käyttäytymisestä jäljelläolevan arpikudoksen ensin hävittävä. Vasta sitten koittaa suuri päivä, jona voidaan lippuihin kirjoittaa: jokaiselta kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan. Nämä kuusi sanaa ovat hankkineet ehkä Marxille enemmän kannattajia kuin Pääoman sadat tuhannet sanat.John Kenneth Galbraith Epävarmuuden aika sivulla 97

Siinä on esitettynä sosialistisen talousjärjestelmän kompastuskivi, ajatus että ansioiden mukainen tulonjako voitaisiin lopettaa noin vain ja yksinkertaisesti luottaa siihen, että ihmiset tekevät parhaansa tarvitsematta henkilökohtaisen taloudellisen hyödyn tuomaa motiivia. Ei se sitten toiminutkaan. Jälkiviisaus on tietenkin helppoa, mutta sekin on parempi kuin ei viisautta lainkaan.

Ihminen ei ole luonnostaan sosialistinen yhteisen hyvän vuoksi ahertava muurahainen. Muurahaiset ovatkin asia erikseen: Tavalliset työmuurahaiset eivät edes lisäänny. Muurahaiset tekevät kaikkensa kuningattaren hyvinvoinnin puolesta, sillä vain kuningatar kykenee takaamaan pesälle jatkuvuuden. Ihmiset tekevät työtä itsensä, lastensa ja myös yhteisönsä hyväksi, mutta yhteisön etu arvona jää toiseksi oman lapsen hyvinvoinnille. Näin voitaisiin tiivistäen sanoa, että muurahaiset yhdyskunnassaan ovat luonnostaan sosialistisia, mutta ihmiset eivät.

Työtä tekevälle ihmiselle ei ole moraalisesti kohottava ajatus siitä, että hän tekee työtä kartuttaakseen jonkun toisen omaisuutta tai kenties yhteiskunnan hyväksi, vailla mahdollisuutta tuottaa itselleen tai lapsilleen lisää hyvinvointia ja taloudellista turvallisuutta enemmän ahkeroimalla. Toisin on oman kotinsa ja työpaikkansa omistavan yksityisyrittäjän laita ja vielä paremmin, jos verottaja ei verota häntä ahkeroinnistaan. Tämän vuoksi distributismi vieroksuu työn verottamista. Rehellinen työnteko on yhteiskunnalle välttämätöntä toimintaa, eikä siitä pidä rangaista verottamalla, eikä muutenkaan.

Distributismi puuttuu varallisuuden kasautumiseen ja muihin yhteiskunnan vakautta vaarantaviin ilmiöihin ja pyrkii pienentämään niitä verotuksen säätämisen ja tarkoituksenmukaisten lakien avulla.

Loput marxilaiset hulluudet ovat luettavissa Karl Marxin kirjoittamasta kommunistisesta manifestista.

John Kenneth Galbraith tiivisti Karl Marxin kommunistisen manifestin vuolaan sananhelinän näihin selkokielisiin pääkohtiin:

Maan yksityisomistus on lakkautettava. Tulovero on tehtävä progressiiviseksi. Perintöoikeus on poistettava. On luotava kansallinen pankki, jolla on pankkitoimintojen monopoli. Rautatiet ja muut kulkuvälineet on otettava julkiseen omistukseen. Maanviljelystä on hoidettava paremmin. Kaikkien on tehtävä työtä. Maatalous ja teollisuus on yhdistettävä; väestö on hajasijoitettava. Koulutus on tehtävä ilmaiseksi. Lapsityövoiman käyttö on lakkautettava. Työn ohessa on annettava koulutusta.

Myönnettäköön, että Marxin kirjoittamassa manifestissa on joitain hyviäkin kohtia, mutta niiden väliin on mahdutettu kammottavia asioita, varsinkin kohdissa 1 ja 3. Kohdassa 2 Marx ehdottaa progressiivista tuloveroa ja niinpä sosialistit vielä nykyäänkin hellivät ajatusta oikeudenmukaisesta verotuksesta progressiivisen ansiotuloveron avulla. Aiempana tässä tekstissä on esitetty perustellen, mitä vikaa ansiotuloveroissa on.

Eräs poikkeus ja Rothschildin menetelmä

Kohdassa 4 on esitetty ajatus, joka ensilukemalta näyttäisi olevan selkeästi markkinatalouden periaatteiden vastainen ja siten menossa roskakoriin useiden muiden Marxin ideoiden kanssa. Mutta kun asiaa tarkemmin mietitään, mitä sellaista yksityiset pankit voivat tarjota, mihin kansallistettu pankkimonopoli ei kykenisi? Joitain erityisen kilpailukykyistä tuotteita tai halpoja korkoja? Kansallinen pankki voi joko tarjota kansalaisille matalakorkoisia lainoja tai mahdollistaa verotuksen keventämisen omistajalleen eli valtiolle tuottamiensa pääomatulojen verran.

Saattaa myös olla niin, kuten G. Edward Griffin on antanut ymmärtää, että yksityiset kansainväliset rahoittajat toimivat aktiivisesti aiheuttaakseen sotia.

Seuraava suomennettu teksti on peräisin Griffinin kirjasta The Creature from Jekyll Island, vuodelta 1994:

Sota on lopullinen kurittaja mille tahansa hallitukselle. Jos se kykenee menestyksellisesti kohtaamaan sodan haasteen, se selviytyy. Jos se ei kykene, se tuhoutuu. Kaikki muu on toisarvoista. Mikä tahansa hallitus nopeasti uhraa lakiensa loukkaamattomuuden, kansalaistensa hyvinvoinnin ja valtion kassan maksukykyvyn ensisijaisen itsepuolustuksen hyväksi. Ainoa mitä siis tarvitaan, on varmistaa, että hallitus pitää yllä tai kasvattaa velkaansa sotkemalla se mukaan sotaan tai sodan uhkaan. Mitä suurempi uhka ja tuhoisampi sota, sitä suurempi on sen velkaantumisen tarve. Jotta voidaan sotkea jokin maa sotaan, on tarpeellista että sillä on sotilaallisesti uskottavia ja kyvykkäitä vihollisia. Jos sellaisia vihollisia on jo olemassa, sitä parempi. Jos niitä on, mutta niiltä puuttuu sotilaallinen voima, on tarpeellista tarjota niille rahaa sotakoneistonsa rahoittamiseen. Jos vihollista ei lainkaan ole olemassa, sitten on tarpeellista luoda sellainen rahoittamalla vihamielisen poliittisen järjestelmän valtaannousua. Viimeinen este on hallitus, joka kieltäytyy rahoittamasta sotiaan velkarahalla. Vaikka tätä harvoin tapahtuukin, kun niin tapahtuu, on tarpeellista rohkaista sisäistä poliittista vastustajaa, kapinaa tai vallankumousta korvaamaan hallitus sellaisella, joka on taipuvaisempi meidän tahtoomme. Valtionpäämiesten salamurhaaminen voisi näytellä tärkeää osaa tässä menetelmässä. Minkään kansakunnan ei voi sallia pitää vahvempia sotavoimia kuin sen vastustajien, sillä tämä saattaisi johtaa rauhaan ja velan vähenemiseen. Voimatasapainon saavuttamiseksi saattaa olla tarpeellista rahoittaa selkkauksen molempia osapuolia. Ellei yksi taistelevista osapuolista ole vihamielinen meidän etujamme kohtaan ja siten jouda tulla tuhotuksi, kummankaan puolen ei pidä päätyä ratkaisevaan voittoon tai tappioon. Vaikka meidän täytyy aina julistaa rauhan puolesta, vaiettu tavoite on jatkuva sota.

Griffin nimesi yllä kuvaillun menetelmän ”Rothschildin menetelmäksi” (The Rothschild Formula) mahdollisesti siksi, että kuvattu menetelmä muistuttaa joidenkin rahoituslaitosten ja niiden omistajien toimia sotien yhteydessä.

Edellä kuvaillun syyn perusteella saattaisi olla koko maailmalle parasta, jos kansainvälisesti toimivat pankit ja rahoituslaitokset olisivat kansallisomaisuutta, eivätkä yksityistä pääomaa. Kansakunnan omistamalle pankille kansallinen etu on yrityksen toiminnan korkein sääntö, toisin kuin yksityisille yrityksille, jotka pyrkivät edistämään yksityisten omistajiensa etua pääomatulojen kautta.

Kansainvälisesti toimivat pankit ja rahoituslaitokset voisivat olla esimerkiksi osuuskuntaperiaatteen mukaisesti kansallisten pankkien yhteistä omaisuutta ja sitä kautta alisteisia maailman valtioille.

Yksittäinen valtio tuskin voi tätä ohjetta noudattaen estää yhtäkään sotaa, mutta on mahdollista, että se voisi toimia ajatuksia herättävänä esimerkkinä, ainakin jos se samalla avoimesti kertoisi syyn ratkaisulleen.

Jos löytyy jokin paremmin distributismin periaatteisiin sopiva ja lisäksi tehokas ratkaisu Rothschildin menetelmän neutraloimiseksi, se täytyy varmaankin asettaa etusijalle kansallistamisen sijasta. Muussa tapauksessa kansallistaminen näyttää ainoalta vaihtoehdolta ja samalla myönnytykseltä Marxin suuntaan.

4.7. Lainattua:
Työnantajan riistosta pienyrittäjän itseriistoon

(Jos ajatus itseriistosta tuntuu lukijasta kovin luotaantyöntävältä, hänelle ehkä tekee hyvää vilkaista jäljempänä lainattu teksti 4.9. Sairaan onnelliset yrittäjät, joka antaa paremmin kuvan kolikon toisesta puolesta.)

John Kenneth Galbraith kuvailee pienyritystoiminnan siunauksellisuutta ja pienyrittäjien itseriistoa:

Pienessä yrityksessä säännöt eivät ole tarpeen työnteon varmistamiseksi. Tämän tilalle tulee yksityisyrittäjän kiihokejärjestelmä, joka palkitsee tehokkaat ponnistelut täysin mitoin ja rankaisee vastaavasti laiskuudesta ja epäpätevyydestä. Henkilökohtainen tarkkailu korvaa muodolliset säännöt, koska pienellä yrittäjällä on vain muutama työntekijä palveluksessaan. Totesimme jo aikaisemmin, että tämä tapa taata työntekijän ahkeruus on erityisen kätevä silloin, kun tehtävät ovat luonteeltaan hajanaiset ja standardoimattomat ja varsinaisten työnormien määrittäminen olisi hankalaa. Se soveltuu myös erittäin hyvin moniin palveluammatteihin, joissa menestys riippuu enemmän asiakkaan subjektiivisesta suhtautumisesta kuin tehtävään käytetystä energiasta tai teknisestä taidosta. Huoltoaseman, motellin tai lounasbaarin hoitajan kyky pitää luontainen happamuutensa kohtuuden rajoissa tai esiintyä ”palvelualttiina” nöyrästi kumarrellen saattaa olla hänen työssään tärkeämpää kuin muut ponnistelut tai tekninen taito. Tällainen käytös taataan parhaiten siten, että hän henkilökohtaisesti saa nauttia käytöksensä aiheuttamista palkinnoista ja rangaistuksista.Luovuttaessa työpanoksen vähimmäistason määrittävistä säännöistä hylätään samalla ilmeisesti myös enimmäismääriä koskevat säännöt. Tästä seuraa, eräin lain ja käytännön suomin poikkeuksin, että mikään ei säännöstele yksityisyrittäjän työtunteja eikä mikään rajoita hänen työnsä intensiivisyyttä. Hän voi täten korvata organisoidun mutta säännöstellyn sektorin paremmin varustetun työntekijän suuremman tuottavuuden tekemällä työtä pitempään, ahkerammin tai älykkäämmin kuin vastaavaa työtä organisaation palveluksessa tekevä. Näin tehdessään hän vähentää korvaustaan tehokasta työntekoyksikköä kohden. Hänellä on toisin sanoen täysi vapaus riistää työvoimaansa, koska hän itse muodostaa oman työvoimansa. Sanaa riisto käytetään tässä tarkassa merkityksessään kuvaamaan tilannetta, jossa yksilö taloudellisen vallan suhteellisen puutteen vuoksi joutuu tekemään työtä käypää pienemmästä korvauksesta. Itseriisto on suorastaan välttämätöntä pienyrityksen olemassaololle. Se on tärkeä maataloudessa ja erittäin tärkeä yhden tai muutaman hengen yrityksissä muillakin aloilla, esim. vähittäiskaupoissa, ravintoloissa, korjausliikkeissä ja kotitalouteen liittyvissä palveluyrityksissä. Sillä on niin suuri merkitys korkealaatuisen palvelun takaajana pienin kustannuksin, että eräät kommunistiset maat, kuten Puola, Unkari sekä Jugoslavia, sallivat pienyritykset niihin liittyvine itseriiston mahdollisuuksineen esimerkiksi huoltoasemien, ravintoloiden ja muiden palveluelinkeinojen kohdalla. Näissä maissa kyseiset palvelut suoritetaan kätevämmin, nopeammin ja taloudellisemmin kuin Neuvostoliitossa, missä tällaista itseriistoa ei pidetä suotavana. Ei ole yllättävää, että sovelias yhteiskunnallinen hyve pitää pienyrittäjän itseriistoa erittäin suuressa arvossa. John Kenneth Galbraith Valta ja raha sivuilla 100-102

Koska distributismi nojaa suurelta osin pienyritteliäisyyteen, se korostaa välillisesti myös itseriistoa. Itseään vapaaehtoisesti riistävien pienyrittäjien verkosto on distributistisen yhteiskunnan vahva ja kuitenkin äärimmäisen joustava tukiranka. Niin hyödyllistä toimintaa yhteiskunnan olisi tuettava matalakorkoisilla starttilainoilla, työn verotuksen minimoimisella, helpotetulla kirjanpitomääräyksillä ja edistämällä varallisuuden tasaisempaa jakautumista, mikä myös olisi suotuisaa nimenomaan pienille yrityksille.

Distributismi ei pyri hävittämään suuryrityksiä, mutta toisaalta distributismi ei myöskään purematta niele sellaista väitettä, että kaikki toimisi paremmin keskitettyjen suuryritysten kautta. Suurin osa palveluiden ja muiden tuotteiden tarjonnasta olisi mahdollista kattaa pienyritysten voimin. Suuryrityksille voidaan jättää ne alat ja tehtävät, joihin pienet yksiköt eivät voi venyä.

4.8. Lainattua:
Varallisuuden keskittymisen vaikutus talouden vakauteen

Ravi Batra kirjoitti näin:

Kun varallisuus keskittyy, sillä on normaalisti kolme vaikutusta. Ensinnäkin niiden ihmisten lukumäärä lisääntyy, joilla on vähän tai ei lainkaan omaisuutta. Seurauksena lainojen kysyntä kasvaa, koska köyhien ja keskituloisten lainantarve ylittää suuresti rikkaiden lainantarpeen. Toiseksi, koska köyhillä ja keskituloisilla, jotka ovat enemmistö, nyt on vähemmän varoja, lainaajat ylipäänsä ovat vähemmän luottokelpoisia kuin ennen. Jos pankki torjuu riskilainaajat, sen rahoitusrakenne pysyy terveenä. Olosuhteissa, joissa luottokelpoisuus on yleisesti heikentynyt, useimmilla pankeilla ei ole varaa nirsoilla, koska niiden on maksettava korkoa tallettajilleen. Vain hyvin harkitsevainen pankki pystyy silloin välttämään riskilainat. Näin ollen varallisuuden kasaantuessa epävarmoja hakijoita lainoittavien pankkien määrä lisääntyy. Ja mitä suurempaa kasaantuminen on, sitä lähempänä ovat pankkien vararikot.Kasvavan vaurauden epäsuhdan sivuvaikutus on keinottelusijoitusten lisääntyminen. Kun ihminen vaurastuu, hänen riskien pelkonsa vähenee. (Tämä on kuuluisa Arrow-Prattin hypoteesi absoluuttisen riskihaluttomuuden vähentämisestä.) Varallisuuden epäsuhdan kasvaessa rikkaiden tekemien sijoitusten yleinen riskiluonteisuus kasvaa myös. Tämä kuvastaa ihmisen halua nopeaan rahan tekemiseen. Se tietää omaisuuden tai tavaroiden velaksi tai vähittäismaksulla ostamista pelkästään jälleenmyyntiä varten eikä tuottaviin tarkoituksiin. Se tietää muun muassa sijoittajien lisääntyvää sitoutumista riskienhallinnan futuurimarkkinoihin. Kun rikkaiden nähdään hankkivan sievoisia voittoja keinottelukaupoilla, haluavat muut seurata esimerkkiä. Kuten Charles Kindleberger osuvasti asian ilmaisee: Kun näihin puuhiin osallistuvien yritysten ja kotitalouksien määrä kasvaa suureksi vetäen mukaansa väestön osia, jotka normaalisti pysyvät sellaisista uhkayrityksistä erossa, voitonhimoisessa keinottelussa väistyy normaali järkevä käyttäytyminen ja tilalle tulevat ”maniat” ja ”kuplat”. Sana ”mania” korostaa järjettömyyttä, ”kupla” taas enteilee puhkeamista…. Keinottelun kohteet saattavat vaihdella laajasti eri manioissa tai kuplissa. Ne saattavat olla perustuotteita tai kaukaisille markkinoille vietäviksi tarkoitettuja teollisuustuotteita, erilaisia kotimaisia tai ulkomaisia arvopapereita, maata kaupungissa tai maaseudulla, taloja, toimistorakennuksia, ostoskeskuksia, asunto-osakkeita, ulkomaan valuuttaa. Viime vaiheissa keinottelulla on taipumus irtautua todella arvokkaista kohteista ja kääntyä kuviteltuihin. Yhä suurempi ja suurempi osa kansasta pyrkii rikastumaan ymmärtämättä todella käynnissä olevaa prosessia. Ei ihme, että huijaus ja hämärät hankkeet kukoistavat. (Charles Kindleberger Manias, Panics and Crashes New York: Basic Books, 1978) Kuten Kindleberger osoittaa, keinottelukiihko ruokkii itseään, ja siinä vaiheessa, kun suuret yleisöjoukot ryntäävät ehtiäkseen mukaan, seikkailu on kallistumassa loppuvaiheisiinsa.Ravi Batra 1990 Suuri lama? sivulla 109

Mitä edellisen perusteella voimme päätellä? Distributismi tulisi toteuttaa myös terveellisen talouden vakauttamisen vuoksi. Talouden epävarmuus ja epävakaus ovat sellaisia asioita, jotka kurjistavat yhteiskuntaa, aiheuttavat sosiaalisia ongelmia ja vähentävät syntyvyyttä. Varsinkin syntyvyyden väheneminen liian alhaiseksi on pitkällä tähtäimellä kohtalokasta kanssakunnalle.

Ravi Batra selittää näkemyksiään lisää:

Tarvitsemme järjestelmän, jossa vaatimukset valtiovallan osallistumisesta ovat vähimmillään, jossa ei tarvita työttömyyskorvauksia, ruokakuponkeja, Medicaidin kaltaista köyhien sairasapujärjestelmää eikä muitakaan hyväntekeväisyysohjelmia. Tämän kirjan tarkoitus ei ole tarkan suunnitelman laatiminen ihannejärjestelmäksi eikä se olisi mahdollistakaan. Sellaisen järjestelmän on jo hahmotellut mielessään P. R. Sarkar, sosiaalisen aaltoliikkeen lain kehittäjä, joka on antanut tälle järjestelmälle nimeksi Prout. Se on muodostettu sanoista progressiivisuus (Pro), utilization (hyväksikäyttö) (u), ja teoria (t). Olen toisaalla käsitellyt tämän järjestelmän etuja ja ominaisuuksia. Lähdeviite: (Ravi Batra Prout: The Alternative to Capitalism and Marxism Proutist Universal 1354 Montague Street, N.W. Washington D.C. 20011 1980) Tässä tyydyn vain hahmottelemaan Prout-järjestelmään pohjaavien uudistusten perusperiaatteita, joille voisi rakentua tällaisen ihannetalouden ominaisuudet omaava vapaan yrittäjyyden yhteiskunta. Myönnettäköön, että nämä ovat kauaskantoisia ja syvällisiä muutoksia, ja elleivät muuta, niin ne ainakin sävähdyttävät meidät irti tavanomaisen taloustieteellisen viisauden todistamattomista olettamuksista. Proutistisen yhteiskunnan toteutumiseen saakka vähimmäispalkan ja enimmäispalkan tulee olla sidoksissa toisiinsa. Tarkemmin sanoen, millään elinkeinoalalla enimmäispalkka ei saa olla suurempi kuin kymmenkertainen vähimmäispalkka. Teollisuudenalat, jotka tuottavat elintärkeitä hyödykkeitä, kuten öljyä, hiiltä ja terästä, on jaettava pieniksi keskenään kilpaileviksi yksiköiksi, niin että monopolistiset yksityiset tuottajat eivät voi kiristää koko yhteiskuntaa pidättäytymällä tarjoamasta. (American Telephone and Telegraphin pilkkominen 1985 on erinomainen esimerkki monopolien jakamisesta pienemmiksi keskenään kilpaileviksi yksiköiksi. Seurauksena ovat kaukopuhelujen taksat alentuneet jyrkästi.) Suurten yhtiöiden osake-enemmistö on jaettava työläisten ja toimihenkilöiden kesken, ja heidän valitsemansa edustajat muodostavat yhtiön hallituksen. Yksityinen aloitteellisuus ja yksityiset sijoitukset on rajoitettava pieniin yhtiöihin tai perheyrityksiin. Perintöomaisuudelle on asetettava katto, joka on suhteessa vähimmäispalkkaan. Valtion budjetin tulee olla suhdannekausittain tasapainossa. Toisin sanoen, budjetin on oltava ylijäämäinen talouden kukoistaessa ja alijäämäinen, kun taloudessa on taantuma. Rahan määrän kasvun on oltava suhdannekausittain tasapainossa talouden keskimääräisen kasvun kanssa. Sitä on lisättävä taantumien aikana ja vähennettävä nousukausina. Kohdassa 2 mainittuja elintärkeitä teollisuudenaloja lukuun ottamatta valtiovallan puuttuminen talouteen on pidettävä minimissään. Sen tulee pääasiassa pyrkiä ylläpitämään kilpailua talouden toimintayksiköiden kesken ja puolustamaan heikommassa asemassa olevien etuja. Nämä ovat ne perustavat taloudelliset uudistukset, jotka ajan mittaan loisivat edellä kuvatun ihannetalouden. Tämän talouden merkittäviä ominaisuuksia olisivat suppea hallintokoneisto ja pienet varakkuuserot yhteiskuntaluokkien kesken. Siinä olisi joukkokapitalismia tai yritysdemokratiaa, jossa työläisten ja toimihenkilöiden edustajat johtaisivat yrityksiä. Yritysten voitot, nykyisen varallisuuden epäsuhdan pääasialliset aiheuttajat, jaettaisiin joukkojen kesken, ja varallisuuseroja, jotka olisi perintöverotuksella painettu alhaisiksi, valvottaisiin. Taantuman aikana ei työntekijöitä sanottaisi irti, koska tehtaita johtaisivat kaikki työntekijät kollektiivisesti, vain työaikaa lyhennettäisiin, niin että yritystoiminnan supistuminen rasittaisi kaikkia yhtä lailla. Työttömyyskorvauksiaja niiden aiheuttamaa byrokratiaa ei tarvittaisi.Samaten nousukauden aikana kaikki pääsisivät osallisiksi vauraudesta. Kun varallisuuserot olisivat pienet, ei syntyisi keinotteluvillityksiä eikä siten myöskään suuria lamakausia. Lyhyesti, perustavien talousuudistusten avulla emme ainoastaan välttäisi tuhoisia lamakausia, vaan loisimme kaikille tasaveroisen ihannetalouden. Se olisi tuottavuuden ja kasvun puolesta korkeatasoinen talous, sillä työntekijöillä, jotka olisivat ylpeitä omistajia ja tietäisivät yhtiön tulevaisuuden olevan kyseessä, olisi erityinen innostus uutteraan työntekoon. Keynesiläinen taloustiede, monetarismi ja muut teoriat eivät ole kyenneet karkoittamaan lamakausien kirousta länsimaisesta yhteiskunnasta, koska niiden ajamat uudistukset ovat koskeneet ainoastaan ikivanhan sairauden oireita. Prout-järjestelmään pohjaavat uudistukset kuitenkin poistaisivat sairauden aiheuttajan ja loisivat perusteiltaan uuden vapaan markkinatalousjärjestelmän, jolla olisi oma, uusi luonnollinen ja suhteellisen vakaa rytminsä. Ravi Batra 1990 Suuri lama? Sivuilla 166-168

Prout ja distributismi ovat osittain yhteneviä, vaikkakin distributismissa suhtautuminen perintöverotukseen ei olekaan Proutin esimerkin tavoin varauksettoman myönteistä.

4.9. Lainattua:
Sairaan onnelliset yrittäjät

Aiempana oli John Kenneth Galbraithilta lainattu teksti pienyrittäjän itseriistosta. Itseriisto antaa yrittämisestä vinoutuneen kuvan, ikään kuin kyseessä olisi lohduttoman raadannan ura. Totuus on kuitenkin toisenlainen.

Raija Hallikainen kirjoitti Tekniikka & Talous -lehdessä näin:

Sairaan onnelliset yrittäjät [Raija Hallikainen 14.9.2007]Yllätys, yllätys! Suomalaiset yrittäjät ovat onnellisia, vaikka yrittäjien edusmiehet ovat tehneet kaikkensa, jotta yrittäjien elämä kuulostaisi meistä muista kamalalta. Hyvin ovat pelotteluopit menneetkin perille, sillä suomalaisia ei pidetä yrittäjäkansana. Syitä on tietysti sysissä ja sepissä, mutta kuitenkin. Sampo-pankin suuressa yrittäjätutkimuksessa yrittämättömien pelkokertoimet yrittämistä kohtaan kuvaavat juuri niitä käsityksiä, joita meille on syötetty. Yrittäminenhän vie koko elämän, rahat ja perheen. Yrittäjä saa raataa ja yrittäjän vapaus on vapautta tehdä töitä vuorotta. Rahaa tulee kuin vettä rännistä sateettomana päivänä. Yksinyrittäjä se vasta raukka onkin. Näin himpun verran kärjistäen. Ja vielä mitä. Eilen julkistettu tutkimus kumoaa onneksemme monia näistä pinttyneistä käsityksistä. Jos ei tältä istumalta tarvitsekaan ottaa ihan todesta, että yrittäjä on huikean paljon onnellisempi kuin me muut, on kuitenkin ilo ajatella niin. Yrittäjä ansaitsee olla olla onnellinen ja menestynyt. Ja mikä tärkeintä, jos yrittäjä tuntee itsensä vapaaksi, onnelliseksi ja riittävän menestyneeksi, se saa hänet yrittämään. Ja työllistämäänkin – parhaassa tapauksessa. Onnellisuus-tutkimuksessa on yksi plussa ylitse muiden: tyytyväinen yrittäjä antaa nuorille ja muillekin kunnollisen kick offin yrittämiseen. Lähes puolet useista tuhansista yrittäjävastaajista on yksinyrittäjiä. Hekään eivät näyttäisi olevan onnettomia luusereita. Duunin tekemisen vapaus ja itsenäisyys ovat ilmeisiä ilonaiheita. Ilman työllistäjän huolia yksinyrittävä voi sovitella työn ja muun elämän annit sopivasti toistensa lomaan. Siksi tuntuu vähän hullulta, että näitä ainokaisia syyllistetään kasvuhaluttomuudesta, sysitään tulemaan kenties onnettomiksi. Pienet ja keskisuuret yritykset ovat Suomen työllistäjiä. Näiden yritysten omistajat ja yrittäjät kokevat päivittäin palkitsevuuden tunteita, mutta meistä ei-yrittäjistä jopa 40 prosenttia jää työssään vaille palkitsevuuden kokemusta. Näin tietää samainen tutkimus. Joku sanoo, että johtamisesta se on kiinni. Olisikohan jaettu työn ilo kaksinkertainen ilo, vai miten se menikään? Kasvuhakuinen yrittäjä erottuu muiden onnellisten joukosta. Hänelle raha ja varallisuus ovat isoja ja tärkeitä juttuja. Omat unelmat ja niiden täyttyminen motivoivat riskinottoon. Viesti valtiovallalle! Tämän tutkimuksen perusteella enemmän euroja pitäisi panna jonoon ihan toisenlaisiin kasvuyrityksiin. Ei vain akateemisten teknokraattien, vaan nuorten nälkäisten ammattilaisten nälkää tyydyttämään. Olipa lopullinen totuus yrittäjistä tämä tai jokin muu, ei ole hullumpaa saada vaihteeksi optimismia peliin. Epävarmuus rassaa yrittäjän mieltä, eikä kaikilla mene hyvin, se on selvä. Yrittäjien kirjo on yhtä laaja kuin ihmisten kirjo. Menossa oleva hyvä talouskehitys on saattanut nostaa vastaajien tunnelmia, mutta hyvä niinkin.

 

5. Distributismin periaatteellinen pohja on lavea

Distributismissa on mahdollista käyttää erilaisia keinoja, mitkä vain toimivat tarkoituksenmukaisesti. Siksi distributismi ei hyljeksi tai suosi mitään veroa tai muuta keinoa periaatesyistä, vaan sen mukaan, mitä eri keinoilla on mahdollisuus edistää tai saada aikaan.

Distributismi on valtion sisällä hyvinkin vapaata markkinataloutta, mutta turvallisuuspoliittisilla perusteilla voidaan puolustaa protektionistisia tuontiveroja. Protektionismi tunnetusti sotii vapaiden markkinoiden ideologiaa vastaan.

Distributismi suosii pääoman omistuksen hajauttamista eri aloilla tavallisille kansalaisille, mutta siitä huolimatta distributistinen valtio voi omia joitakin elinkeinoelämän aloja itselleen. Valtiollinen omistus taas viittaa sosialismiin, mutta jos sitä käytetään säästeliäästi ja varovaisesti, yhteiskunta ei muutu luonteeltaan sosialistiseksi, jolle tyypillisiä oireita ovat keskusjohtoisuus ja siitä seuraava runsas byrokratia.

Itse asiassa maailmassa on olemassa joitain esimerkkejä valtioista, jotka eivät paljonkaan välitä puhtaan idealismin rajoitteista, vaan huolehtivat kansallisista eduista parhaaksi katsomallaan tavalla. Tästä esimerkkinä on Singapore:

Singaporen hallituksen voima on siinä, että se pragmaattisesti hyödyntää kaikkia aatteita antautumatta minkään vangiksi. Elääkö Adam Smith Singaporessa? Vastaus kuuluu: mitä suurimmassa määrin. Maailmassa ei liene montaakaan paikkaa, missä rahallista omaa etua ajetaan tarmokkaammin ja mistä aineellisista tuloksista nautitaan selvemmin.Onko Keynes siellä? Tässäkin tapauksessa vastaus on myönteinen. Julkiset menot tasapainotetaan rutiininomaisesti työvoiman tarjonnan sekä talouden nykyisin odotettavissa olevan tuotantokapasiteetin mukaan. Jälkikeynesiläinen näkemys inflaatiosta – näkemys jota olen pitkään puolustanut – saa myös arvoisensa kohtelun Singaporessa. Palkkasopimuksia valvotaan, jälleen itsestään selvänä asiana, inflaation minimoimiseksi ja Singaporen teollisen kilpailukyvyn säilyttämiseksi maailmanmarkkinoilla. Kun muut puhuvat tulopolitiikan tarpeellisuudesta, singaporelaiset ekonomistit, liikemiehet ja ammattiliittojen johtajat tunnetusti haukottelevat. He ovat harjoittaneet tulopolitiikkaa jo vuosikaudet. Onko Singaporessa suunnittelua, jopa sosialismia? Ovatko Webbit, Franklin Roosevelt ja Clement Attlee vaikuttaneet siellä? Olisivatko Enoch Powell ja Barry Goldwater harmissaan? Vastaus on jälleen myönteinen. Viranomaiset huolehtivat asunnoista, satamista, kuljetuksista ja teollisuuden sijoittamisesta. Taivaanrantaa hallitsevat julkisessa omistuksessa olevat vuokratalot. Oman edun tavoittelu tarjoaa hyvän kiihokkeen. Singaporessa on kuitenkin havaittu, ettei se palvele kaikkia tarkoituksia. Parhaiten se toimii systemaattisen ja harkitun suunnittelun puitteissa. Osittain Singaporen hallinnon menestys johtuu ilmeisesti säännöstä jonka mukaan mikään ei periaatteessa ole hyvää tai pahaa. ratkaisevaa on toimiiko se tai auttaako se ihmisiä toimimaan. Tuskin on olemassa toista maata, joka olisi yhtä vähän kiinnostunut ideologisista väittelyistä ja jossa sekä yksityisyritteliäisyyden että sosialismin retoriikka puuttuvat yhtä täydellisesti. Tämä on esteettinen elämys. John Kenneth Galbraith Epävarmuuden aika sivulla 280

Singaporen malli ei ole distributismin mukainen, mutta distributismin keinoja ja tavoitteita on laadittu arvioimalla eri keinojen vaikutuksia, niin kuin Singaporekin on valikoinut keinoja tarpeidensa mukaisesti. Tärkeää ei ole se, kuuluuko käytettävä keino puhtaimpaan mahdolliseen markkinatalouteen, vaan tärkeää on se, mitä seuraamuksia käytettävä keino aiheuttaa käytännössä. Kansakunnan hyvinvointi on distributismin johtoajatus ja kaikki esitetyt keinot perustuvat siihen.

6. Joitain seurauksia distributismista

Distributismiin siirtyminen ei ole kaikille kansakunnille helppoa. Paljon riippuu siitä, minkälaisiin rajoitteisiin kansakunta on antanut itsensä kahlita.

6.1. Kansainväliset talouspoliittiset sopimukset

Distributismin keinot ja tavoitteet ovat monissa suhteissa ristiriidassa uusliberaalin kapitalismin ja sosialismin kanssa. Sen vuoksi ne kansainväliset sopimusjärjestelyt, järjestöt ja hankkeet, jotka ovat sopusoinnussa kapitalismin kanssa ovatkin hyvin usein jyrkässä ristiriidassa distributismin kanssa.

Distributismin tehokas soveltaminen edellyttäisi irroittautumista seuraavista:

• EMU (European Economic and Monetary Union, suomeksi Euroopan talous- ja rahaliitto)
• WTO (World Trade Organization, suomeksi Maailman kauppajärjestö)
• IMF (International Monetary Fund, suomeksi Kansainvälinen valuuttarahasto)

IMF ja EMU tekevät käytännössä kansallisvaltion itsenäisen rahapolitiikan harjoittamisen mahdottomaksi. Lisäksi kaikki yllä luetellut järjestöt ja unionit edistävät suuryhtiöiden vallan kasvua ja varallisuuden keskittymistä riippumatta siitä, mitä niiden usein väitetään edistävän.

6.2. Ulkopoliittiset vaikutukset

On todennäköistä että jos Suomi ryhtyy harjoittamaan omaperäistä distributistista talouspolitiikkaa ja irroittautuu useista talouspoliittisista järjestöistä ja sopimuksista, siitä aiheutuu Suomelle useiden ulkomaiden tahoilta vakavia talouspakotteita. Pakotteita perustellaan julkisuudessa erilaisilla kokonaan tai osittain keksityillä tekosyillä.

Talouspakotteiden tarkoituksena olisi lopettaa poikkeavan talouspolitiikan harjoittaminen, joka nähtäisiin pääomapiireissä vaarallisena esimerkkinä. Distributismi ei ole joidenkin mielestä vaarallinen siksi, että se ei ehkä toimisi, vaan koska se heidän mielestään voi toimia niin hyvin, että talousmalli liian todennäköisesti levittäytyisi menestyksellisesti useisiin maihin.

Koska kyseisillä pääomapiireillä on käytännössä poliittista vaikutusvaltaa kaikkialla maailmassa, useat valtiot, todennäköisesti USA ensimmäisenä, liittoutuisivat taloudellisesti pientä distributismia harjoittavaa kansallisvaltiota vastaan.

On mahdotonta ennustaa, kuinka koviksi pakotteet lopulta menisivät ja kuuluisiko pakotteiden joukkoon tekaistu sotilaallinen konflikti talouspoliittisen kokeen lopetettamiseksi väkivalloin.

7. Aiheeseen liittyviä linkkejä

• Distributismia käsittelevää kirjallisuutta
• Tilastotietoja varallisuuden jakautumisesta
• Markkinavoimat
• A Distributivism Page
• A Distributist Future of Australia
• Distributism
• Suomen Pienyrittäjät ry