Englannin keskuspankin vaiettu historia, osa 1

Kansainväliselle talouskriisille ei vaikuta tulevan loppua. Yhä useampi on alkanut pohtia rahavaikeuksien alkuperää. Pahamaineinen yksityisomistuksessa oleva Yhdysvaltojen keskuspankki ei syntynyt tyhjiössä, vaan sen juuret ovat Englannin keskuspankissa, joka perustettiin 1694.

Kuten Angleseyn kreivi totesi 1658: ”Valtion turvallisuuden kannalta on äärimmäisen vaarallista, jos sitä johtaa kourallinen upporikkaita ja petollisia miehiä, joiden toimintaa kuningas ei kykene kontrolloimaan. Rahaeliitti voi halutessaan siirtää kansallisen varallisuutemme ulkomaille ja jättää kansamme kärsimään puutteesta.”

Vuosina 757–791 kuningas Offa hallitsi Merciaa, joka oli yksi seitsemästä Englannin kuningaskuntaa edeltäneestä anglosaksien kuningaskunnasta. Offa oli viisas, hyväntahtoinen ja ammattitaitoinen johtaja. Hän tosin osasi olla myös jyrkkä vihollisiaan kohtaan. Hän perusti Englannin ensimmäisen rahajärjestelmän (erotuksena roomalaiskelttiläisestä Britanniasta). Koska kulta oli harvinaista, Offa päätti, että hopeaa käytettäisiin kolikoissa ja arvon mittana. Offan järjestelmässä yksi punta oli paunan verran hopeaa, jonka arvo oli 240 penniä. Penneihin painettiin tähtisymboli, mistä punnan virallisen nimen sana ”sterling” on peräisin. 787 Offa sääti lain, joka kielsi koronkiskonnan eli lainat, jotka kasvoivat korkoa.

Kuningas Alfred Suuri tiukensi koronkiskonnan vastaisia lakeja entisestään. Hän määräsi, että koronkiskojien omaisuus tulisi takavarikoida. Kuningas Edvard Tunnustaja puolestaan määräsi 1050, että omaisuuden takavarikoinnin lisäksi koronkiskojista on julistettava lainsuojattomia ja heidät on häädettävä maasta.

 

Ensimmäiset juutalaisasukkaat ja heidän häätämisensä

Juutalaiset saapuivat Englantiin 1066, kun kuningas Vilhelm Valloittaja oli päihittänyt edellisen kuninkaan Harald Godwininpojan Hastingsin taistelussa. Juutalaiset tulivat Ranskan Rouenista, joka sijaitsi noin 120 kilometrin päässä Falaisesta, jossa Vilhelm oli syntynyt aviottomana lapsena, minkä vuoksi hänet tunnetaan myös Vilhelm Äpäränä. Arkistot eivät kerro, olivatko juutalaiset kannustaneet Vilhelm Valloittajan hyökkäämään Englantiin, mutta ainakin juutalaiset rahoittivat tätä. Uusi hallitsija palkitsi juutalaiset ruhtinaallisesti vallankaappausavusta: juutalaiset saivat alkaa lainata rahaa ja kiskoa korkoa kuninkaan suojeluksessa.

Englannin kansalle tämä oli katastrofi. Juutalaiset veloittivat 33 % vuosikorkoa aatelisten maalainoista ja 300 % vuosikorkoa työmiehille lainatuista työkaluista ja irtaimistosta. Kahdessa sukupolvessa neljäsosa Englannin maista oli juutalaisten koronkiskureiden omistuksessa.

Juutalaiset maahanmuuttajat tuhosivat ammattikiltojen eettiset periaatteet ja raivostuttivat englantilaiset kauppiaat perustamalla suuria kauppakeskuksia. Juutalaiset syyllistyivät jatkuvasti oman aikansa talousrikoksiin, kuten kolikoiden leikkaamiseen ja metalliarvon pienentämiseen.

Tunnettu taloustieteilijä tohtori William Cunningham vertasi Englannin juutalaisten toimintaa 1000-luvulta lähtien sieneen, joka imi kansakunnan varallisuuden itseensä ja esti näin kansantalouden kehityksen. Cunningham totesi: ”On mielenkiintoista, että jo tuohon aikaan valtio teki kaikkensa, jotta juutalaiset olisivat alkaneet tehdä rehellistä työtä ja käydä kauppaa yhteisten pelisääntöjen mukaisesti. Valtion yritykset sulauttaa juutalaiset osaksi yhteiskuntaa kuitenkin epäonnistuivat.”

1233 ja 1275 säädettiin juutalaislakeja, jotka kielsivät koronkiskonnan. Koska koronkiskonnan kielto merkitsi sitä, että merkittävä osa juutalaisista jäi ”työttömäksi”, päätti kuningas Edvard I heinäkuussa 1290, että kaikkien 16 000 juutalaisen oli lähdettävä pois Englannista lopullisesti. Kyseessä ei ollut moderni ”etninen puhdistus”, vaan maksettuaan veron irtaimistostaan (1/15) ja varallisuudestaan (1/10) Englannista pois muuttaneet juutalaiset saivat viedä kaiken omaisuutensa mukanaan. Mikäli juutalainen ei poistunut maasta 1.11.1290 mennessä, uhkasi häntä teloitus.

 

Kultainen keskiaika

Kun rahanlainaajat oli häädetty ja koronkiskonta kielletty, supistui kansalaisten verotaakka murto-osaan entisestä. Valtionvelka hävisi, sillä valtion menot hoidettiin korottomalla päiväpulkkajärjestelmällä. Tästä alkoi ennennäkemätön kasvun ja hyvinvoinnin aikakausi Englannissa. Tavallinen työläinen teki töitä vain 14 viikkona vuodessa ja sai nauttia 160–180 lomapäivästä. Tuolloinen kuuluisa ajattelija Lordi Leverhulme totesi: ”1400-luvulla kansalaiset saivat erittäin hyvää palkkaa.” Kansalaisten ostovoima ja elintaso olivat tuolloin niin korkeat, ettei niitä pystytty päihittämään ennen kuin myöhään 1800-luvulla. Filosofi Houston Stewart Chamberlain vahvistaa tiedon teoksessaan Die Grundlagen des Neunzehnten Jahrhunderts (1899):

”Kun teutonikansat alkoivat 1200-luvulla rakentaa uutta maailmaa, olivat maanviljelijät lähes kaikkialla Euroopassa paljon vapaampia kuin nykyään. Myös heidän toimeentulonsa oli paremmin turvattu. Toiminta perustui copyhold-periaatteelle [copyhold tarkoittaa maata, joka oikeudellisesti on toisen, tavallisesti jonkun isomman maatilan osa, mutta johon sen haltijalla (copyholder) tosiasiallisesti on täysi omistusoikeus, jonka perusteena on jäljennös (copy) maarekisteristä. Suom. huom.]. Copyhold-käytännön vuoksi 1400-luvun Englannissa työn hedelmistä nauttivat tuhannet maanviljelijät. He hallitsivat peltojaan, laidunalueitaan ja metsiään. Nykyään [1899] Englanti on ikävä kyllä taantunut maaherrojen yksinvaltiuteen.”

 

Kultaisen aikakauden loppu

1600-luvulla kultainen aikakausi loppui traagisesti. Hallitsijapariskunta Isabella ja Ferdinand Katolilainen olivat karkottaneet suuren määrän juutalaisia Espanjasta 1492, ja juutalaiset olivat asettuneet Hollantiin. Vaikka Hollanti oli merkittävä merivalta, Amsterdamin juutalaiset rahanlainaajat tahtoivat päästä Englantiin, jossa markkinoiden uskottiin olevan paljon otollisemmat koronkiskojille.

Kuningatar Elisabet I:n (1558–1603) valtakaudella pieniä määriä marrano-juutalaisia (Espanjan juutalaisia, jotka peittelivät identiteettiään omaksumalla kristittyjä tapoja) muutti asumaan Lontooseen. Monet heistä toimivat kultaseppinä. He tarjoutuivat tallettamaan asiakkaidensa kultaa kassakaappeihin, minkä jälkeen he laittoivat kiertoon arvoltaan kymmenkertaisen määrän kultakuitteja. Toisin sanoen he tahkoivat rahaa myöntämällä katteetonta korollista luottoa.

Kultakuitit olivat tuhoisan vähimmäisvarantojärjestelmän esiaste. Lopulta kuitteja alettiin lainata myös kruunulle virallisesti 8 % vuosikorolla. Amiraliteetin sihteeri Samuel Pepysin mukaan korkotaso saattoi kuitenkin todellisuudessa nousta jopa 20–30 prosenttiin vuodessa. Englantilaiset kauppiaat pakotettiin maksamaan jopa yli 33 % korkoa vuodessa, vaikka laillinen raja oli 6 %. Työläiset ja köyhät olivat kuitenkin koronkiskojien epäonnisimmat uhrit, sillä he joutuivat maksamaan 60 %, 70 % ja jopa 80 % vuotuiskorkoja.

A Short Account of the Bank of England –pamfletin kirjoittaneen Michael Godfreyn mukaan kansalaiset myös menettivät yhteensä 2–3 miljoonaa puntaa, kun kultasepät ajautuivat konkursseihin tai näiden konttorit ”katosivat” äkkiarvaamatta.

 

Cromwell ja Englannin sisällissota

Kuningas Henrik VIII:n 1534 säätämän suprematialain myötä syntyi Englannin oma anglikaaninen kirkko. 1500- ja 1600-luvuilla John Wycliffen ja Jean Calvinin puritaaniset opit saivat paljon suosiota. Puritaanien mukaan Raamattu oli Jumalan ilmoittama laki, ja puritaanit painottivat Raamatun lukemisen, rukoilun, saarnojen sekä kansantajuisten rituaalien merkitystä.

Kuningas Kaarle I (1625–1649) tahtoi pitää valta-asemansa anglikaanisessa kirkossa, joten hän joutui ankaraan konfliktiin puritaanien kanssa. Puritaanit vaikuttivat voivansa värvätä koko kansan riveihinsä. Kun Kaarle I:n hyvä ystävä ja neuvonantaja Buckinghamin herttua salamurhattiin 1628, joutui kuningas selkä seinää vasten.

Englantilaisten sisäiset uskonnolliset ristiriidat tarjosivat juutalaisille näiden kauan kaipaaman mahdollisuuden. Kuten pääministeri Benjamin Disraelin isä Israel Disraeli kirjoitti teoksessaan The Life and Reign of Charles I: ”Koko kansa jaettiin sapatin viettäjiin ja sen rikkojiin.”

1640 kauppiaana ja vakoojana toiminut maanalaisen juutalaisyhteisön jäsen Fernandez ”Suuri juutalainen” Carvajal perusti noin 10 000 jäsenen puolisotilaallisen järjestön. Ryhmä koostui rikollisista, jotka olivat tottuneet pelottelemaan Lontoon asukkaita ja kylvämään hämmennystä. He jakoivat suuria määriä pamfletteja ja lentolehtisiä aiheuttaakseen maahan lisää eripuraa.

Sisällissota syttyi anglikaanisuutta kannattaneiden rojalistien sekä ”keropäiksi” kutsuttujen puritaanien välille 1642–1648. Puritaanit voittivat uusimallisella armeijallaan sodassa, jossa kuoli noin 190 000 ihmistä eli noin 3,8 % koko väestöstä. Puritaaneja johti Oliver Cromwell (1599–1658). Cromwellin armeija oli juutalaisen Carvajalin varustama ja vaatettama, minkä lisäksi asevoimat saivat rahoitusta Amsterdamin juutalaisilta rahanlainaajilta. Hollannin juutalaisjohtaja Manasseh Ben Israel loi yhteyden Cromwelliin ja lupasi, että mikäli juutalaiset saisivat palata Englantiin, ei Cromwellin tarvisi koskaan huolehtia rahasta.

 

Kaarle I:n murha

Cromwellin petollisuus tulee raadollisesti esille hänen käymässään kirjeenvaihdossa Saksan Mülheim an der Ruhrin synagogan kanssa:

16.6.1647
Oliver Cromwellilta, Ebenezer Pratt
Vastineeksi taloudellisesta avusta tulen vaatimaan juutalaisten päästämistä Englantiin. Tämä on kuitenkin mahdoton tehtävä niin kauan kuin Kaarle elää. Kaarlea ei voida teloittaa ilman oikeudenkäyntiä ja päteviä perusteita. Kaarle ei ainakaan toistaiseksi ole syyllistynyt mihinkään, minkä perusteella hänet voitaisiin tuomita kuolemaan. Siksi Kaarle on parasta salamurhata, mutta minä en halua sotkeutua toteutukseen. Voimme kuitenkin auttaa tappajaa pakenemaan.

Vastaus oli seuraava:

12.7.1647
Oliver Cromwellille, Ebenezer Pratt
Tulen tarjoamaan taloudellista tukea heti, kun Kaarle on poistettu ja juutalaiset päästetty maahan. Salamurha on liian vaarallinen hanke. Kaarlelle on annettava mahdollisuus paeta. Kun hänet saadaan kiinni karkumatkalta, voidaan hänet viedä oikeuden eteen ja tuomita kuolemaan. Saamasi avustus tulee olemaan avokätistä, mutta aiheesta on turha puhua enempää ennen kuin Kaarle on saatu tuomiolle.

Kaarle asui käytännössä vankina Holdenby House –rakennuksessa Northamptonshiressa. 4.6.1647 500 vallankumouksellista kaappasi kuninkaan, mutta hänen annettiin paeta Wightsaarelle, jossa hänet myöhemmin pidätettiin. 5.12.1648 parlamentti päätti, että kuningas Kaarle oli yhteistyökykyinen, joten kaikki voitaisiin vielä sovittaa. Cromwell ja eversti Pryde kuitenkin iskivät parlamenttiin ja passittivat toisinajattelijat ulos. Paikalle jäi vain 50 häkeltynyttä päättäjää, jotka Cromwellille kuuliaisesti määräsivät, että kuningas on vietävä oikeuden eteen.

Englannissa ei ollut ensimmäistäkään syyttäjää, joka olisi uskaltanut asettua kuningasta vastaan. Lopulta sopiva syyttäjä kuitenkin löydettiin; hän oli hollanninjuutalainen Isaac Dorislaus. Kuningas pakotettiin osallistumaan näytösoikeudenkäyntiin korkeimmassa oikeudessa, jonka jäsenistä kaksi kolmasosaa oli Leveller-liikkeen jäseniä, jotka kannattivat ”moderneja” arvoja ja vastustivat kuningasta.

Kuningas Kaarle kieltäytyi valittamasta. Hänet todettiin syylliseksi. Kuningas teloitettiin 29.1.1649. Saattueen kävellessä mestauslavalle kauhistuneet englantilaiset rukoilivat Jumalalta apua Kaarlen pelastamiseksi. Teloitus oli tuskaista seurattavaa.

 

Juutalaiset saapuvat Englantiin toisen kerran

7.–18.12.1655 Cromwell järjesti suurkokouksen Whitehallissa Lontoon ydinkeskustassa. Kokouksen teema oli juutalaisten päästäminen Englantiin. Vaikka paikalla oli paljon Cromwellin uskollisia tukijoita, ei esitys saanut paljoa kannatusta. Esimerkiksi kauppiaat, lakimiehet ja papit vastustivat ajatusta juutalaisten maahanmuutosta Englantiin. Lokakuussa 1656 ensimmäinen erä juutalaisia kuitenkin päästettiin vaivihkaa Englantiin. Juutalaisten maahanmuutto sallittiin, vaikka hallituksen komitea oli järjestänyt suuria protesteja, sillä komitean mukaan ”juutalaiset olisivat suureksi vaaraksi valtiojärjestykselle sekä kristilliselle perinteelle”. ”Kaikki kauppiaat vastustivat juutalaisten pääsyä Englantiin. Heidän mukaansa juutalaismaahanmuuttajat vahingoittaisivat yhteiskunnan moraalia. Rikkaat ulkomaalaiset tulisivat rikastumaan huijaamalla kantaväestöä.”

Cromwell kuoli 3.9.1658, minkä jälkeen johtoon astui hänen poikansa Richard. Richard Cromwell hallitsi kuitenkin vain yhdeksän kuukautta. Kaarle I:n poika Kaarle II (1660–1685) peri mestatun isänsä kruunun. Hän oli viimeinen englantilainen kuningas, joka oli varannut yksinoikeuden luoda uutta rahaa seteleinä. Hän teki kuitenkin kaksi kohtalokasta virhettä. 1.8.1663 hän sääti kiertoilmaisulta kuulostavan ”kaupankäyntiin kannustavan” lain, joka mahdollisti ”kaikkien ulkomaalaisten hopeisten ja kultaisten kolikoiden sekä harkkojen viennin ilman mitään säätelyä”. Kolme vuotta myöhemmin säädettiin vielä rahanlyöntilaki, joka antoi yksityishenkilöille – eli pankkiireille ja kultasepille – luvan lyödä kolikoita kuninkaallisessa rahapajassa. Keräämällä rahaveroa (seigniorage) rahaa lyöneet yksityishenkilöt saattoivat rikastua nopeasti.

Kaarle II:n jälkeen valtaan astui hänen veljensä Jaakko II (1685–1688), joka hallitsi kuitenkin vain kolme vuotta. Jaakosta tuli häikäilemättömän propaganda- ja pamflettisodan uhri. Suurin osa kuninkaan vastaisesta materiaalista oli peräisin Hollannista. Lopulta Vilhelm III Oranialainen syrjäytti tämän voimakeinoin. Jaakko II:n armeija oli paljon Vilhelm III:n sotavoimia suurempi. Jaakon hyökkäysinto kuitenkin karisi, kun John Churchill, Marlboroughin herttua, pakeni yllättäen hänen riveistään. Jewish Encyclopedian mukaan Churchill sai tämän jälkeen vuosittain 6 000 punnan lahjoituksia hollanninjuutalaiselta Solomon Medinalta palkkioksi petoksestaan.

Vilhelm III Oranialaisen (kuten aiemmin myös Vilhelm Valloittajan) sotaretken olivat rahoittaneet juutalaiset pankkiirit. Kiitollisuudenosoituksena juutalaisille Vilhelm III määräsi, että valtion on luovuttava yksinoikeudestaan liikkeellelaskea velatonta ja korotonta rahaa. Rahanluontioikeus myönnettiin Englannin keskuspankille, jonka nimi oli tuolloin Governor and Company of the Bank of England. A. N. Field kuvaa teoksessaan All these Things dramaattisen päätöksen seurauksia:

”33 vuotta sen jälkeen, kun Cromwell oli päästänyt juutalaiset Britanniaan, juutalaispankkiirien ympäröimä hollantilainen prinssi saapui Amsterdamista. Hän syöksi kuninkaallisen appensa valtaistuimelta ja astui hänen tilalleen.

Kun Englannin keskuspankki alkoi lainata rahaa kruunulle, alkoi valtionvelkaa luonnollisesti kertyä. Ennen juutalaisten saapumista valtio oli itse painanut tarvitsemansa rahan. Panttilainaamo avattiin. Ehkäpä parhaiten tilannetta kuvasi Shakespeare, joka laittoi seuraavat sanat kuolevan Juhana Gentin suuhun:

’Tämä siunattu puutarha, laidun, valtakunta, äiti, tämä meidän Englantimme […] tämä suurten sielujen maa, armas, kallis maa, kallis maineensa ja kunniansa tähden, on nyt luovutettu vuokralle – tuo sana surmaa minut – luovutettu vieraalle kuin vuokratila tahi pieni kurja torppa. Englanti, jota rannattomat meret vyöttävät ja jonka lohkareinen ranta torjuu pahansuovan Neptunuksen saarron, on nyt musteen tahrimin ja haurain pergamentein vangittuna häpeäänsä; meidän Englantimme, alistamaan tottunut, on häpeällisesti alistanut itse itsensä.’ (Rikhard II, II, 1)”

Tästä alkoi velkaantumisen ja korko-orjuuden aikakausi. Juutalaiset tulisivat vain lujittamaan asemaansa Britanniassa.

 

Englannin keskuspankki

1693 eläköitynyt merirosvo William Paterson kirjoitti pamfletin A Brief Account of the Intended Bank of England. Hänen mukaansa keskuspankkien täytyy olla yksityisiä. Patersonin mukaan oli hienoa, että ”pankki pystyy perimään korkoa rahasta, jonka se luo tyhjästä”. 21.6.1694 pankki avasi ovensa; pankilla oli 1,2 miljoonaa puntaa pääomaa. Muutamassa päivässä se oli lainannut saman verran rahaa asiakkailleen.

Pankin näennäinen tehtävä oli lainata kuningas Vilhelmille rajattomasti rahaa 8 % vuosikorolla sotatoimien ylläpitämiseksi. Lainarahaa käytettiin varsinkin sodassa Ranskan Ludvig XIV:ttä vastaan. Pankki sai siis kruunulta vuosittain 100 000 punnan korkomaksut. Hallinnollisia maksuja kertyi vuosittain 4 000 puntaa. Lisäksi pankki varasi itselleen oikeuden painaa 1,2 miljoonan punnan edestä seteleitä ilman, että summaa sidottiin pankin kultavarantoihin.

Ennen pankin hyväksymistä Serjeant Levinz oli tutkinut tarkkaan laitoksen säännöt varmistaakseen, että pankki toteutti myös epäviralliset velvollisuutensa. Yleisölle ei tietenkään kerrottu, että pankin tarkoituksena oli riistää kansalaisten rahat perimällä korkoa luotosta, jonka se loi tyhjästä. Yksityispankin rahalle ei ollut katetta. Korko oli sen olemassaolon tarkoitus. Levinz oli Amsterdamista saapunut juutalainen asianajaja.

Monet vastustivat pankin perustamista. Kultasepät ja perinteiset rahanlainaaja-koronkiskojat kokivat, että uusi pankkijärjestelmä oli astunut heidän reviirilleen. Vanhanaikaiset kultasepät ja rahanlainaajat pelkäsivät, että uudet koronkiskojat ajaisivat kultakuittikauppiaat konkurssiin. Maanomistajat ja säätyläiset pelkäsivät korkojen nousua, sillä pankki hallitsi nyt maan rahatuotantoa. Oli epäilyksiä, että pankki suosi tiettyjä kauppiaita antamalla näille luottoa tavallista matalammalla korolla. Suurin pelko oli, että ”pankki kasvaisi liian voimakkaaksi ja siitä tulisi koko kansantalouden kiilakivi. Ikävä kyllä kansalaisten pahimmat pelot toteutuivat. Englannin keskuspankista tuli malli kaikille muille maailman keskuspankeille.

 

Seuraava osa julkaistaan myöhemmin Magneettimediassa. Stephen Goodsonin artikkeli on julkaistu alunperin englanniksi lähteineen Barnes Review –lehdessä. Tämä artikkeli on tarkoitettu historialliseksi katsaukseksi, joten lukijat ovat itse vastuussa, mikäli he haluavat vetää tekstistä poliittisia tai nykypäivään sijoittuvia johtopäätöksiä.