Globaali velkakriisi ja rahan valtiaat

Yhdysvalloissa miljoonat kärsivät konkurssien, ulosmittausten ja työttömyyden vaikutuksista. Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa, Irlannissa ja Italiassa koko väestölle on asetettu tiukkoja säästötoimia.

Samaan aikaan suurpankkeja kaatuu Islannissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Apupaketeilla tuetaan törkeästi pankkeja, jotka ovat muka ”liian isoja kaatumaan”. Termi tarkoittaa todellisuudessa pankkeja, joilla on liikaa vaikutusvaltaa, jotta niiden annettaisiin kaatua.

Epäilemättä suurin vastuu näistä fiaskoista kuuluu virkamieshallitusten harteille maissa, jotka on alistettu palvelemaan rahanvallan etuja ja tavoitteita. Yhä useammassa maassa sama kaava toistuu sisäisen korruption myötä, mikä on erityisen selkeää Isossa-Britanniassa, Italiassa ja Yhdysvalloissa.

Arvioidessamme globaalin talous-, valuutta- ja pankkitoiminnan mallin keskeisiä tekijöitä voimme toivottavasti tarjota lukijoille paremman käsityksen siitä, miksi olemme kaikki tällaisessa kriisissä. Kriisi tulee todennäköisesti muuttumaan vielä paljon pahemmaksi tulevina kuukausina ja vuosina.

 

Pohja epäonnistuneelle taloudelle

Nykyinen rahatalouden malli on mahdollistanut sen, että pieni ryhmä ihmisiä kasvattaa ja käyttää valtavaa ja ylivoimaista valtaa markkinoiden, yritysten, teollisuuden, hallitusten ja maailmanlaajuisen median ohjailuun. He piileskelevät tekaistujen ”lakien” takana, joiden väitetään ohjailevan ”globaaleja markkinoita ja talouksia”. Heidän tekojensa vastuuttomat ja rikolliset seuraukset ovat nyt kaikkien nähtävillä.

Malli, jota lyhyesti käsittelemme, on osa paljon laajempaa globaalia valtajärjestelmää, joka on räikeän epäoikeudenmukainen ja sen on suunnitellut ja muovannut norsunluutorneissaan yksityiset geopoliittiset ja talouden suunnittelukeskukset. Nämä toimivat edistääkseen globaalin valtaeliitin agendaa ja uutta maailmanhallitusta.

Erityisesti puhumme keskeisistä ajatushautomoista, kuten Council on Foreign Relations (CFR), Trilateraali Komissio, Bilderberg-ryhmä ja muut vastaavat yhteisöt, kuten Cato -instituutti (rahatalous), American Enterprise Institute ja Project for a New American Century, jotka muodostavat monimutkaisen, kiinteän, tiukan ja erittäin vaikutusvaltaisen verkoston. Verkosto suunnittelee ja hallinnoi uuden maailmanhallituksen etuja, tavoitteita ja päämääriä.

Argentiinan kansalaisen näkökulmasta kirjoittaessani täytyy minun myöntää, että meillä on joitakin ”etuja” verrattuna moniin teollisuusmaihin, kuten Yhdysvallat, Iso-Britannia, Euroopan Unioni, Japani tai Australia. Viime vuosikymmeninä olemme nimittäin Argentiinassa saaneet konkreettista kokemusta peräkkäisistä katastrofaalisista kansallisista kriiseistä, jotka ovat johtuneet inflaatiosta, hyperinflaatiosta, pankkijärjestelmän romahtamisesta, valuuttauudistuksesta, megaluokan valtion velkakirjojen vaihdosta, sotilasvallankaappauksesta ja hävityistä sodista…

 

Rahatalous vastaan markkinatalous

Rahoitusjärjestelmä on epätodellinen, virtuaalinen, symbolinen ja loismainen talousjärjestelmä. Se toimii yhä enenevissä määrin vastoin reaalitalouden etua, jolla tarkoitan todellisen maailman, oikeiden ihmisten tekemän konkreettisen työn, tuotannon, luovuuden, raatamisen, vaivannäön ja uhrausten maailmaa. Viime vuosikymmeninä rahatalous ja markkinatalous ovat lähteneet täysin eri teille, vastakkaisiin suuntiin, eivätkä ne enää toimi terveessä ja tasapainoisessa suhteessa, joka asettaisi etusijalle tavallisen kansan yhteisen hyvän. Tämä valtava ristiriita nähdään muun muassa nykypäivän rahoitus- ja talousjärjestelmässä. Rahoitus- ja talousjärjestelmämme rakentuu enimmäkseen velan arvostamiselle, eli ajatukselle siitä, että mitään ei voi tehdä, ellei ensin ole luottoa, rahoitusta ja lainaa. Siten reaalitalous on riippuvainen virtuaalitaloudesta ja sitä vääristävät virtuaalitalouden tavoitteet, edut ja vaihtelut.

 

Velkaan perustuva järjestelmä

Reaalitalouden tulisi olla aidoilla varoilla rahoitettu. Kuitenkin ajan myötä globaali pankkieliitti onnistui saamaan itsenäisen valtion toisensa jälkeen luopumaan tehtävästään huolehtia kansallisen valuutan oikeasta määrästä reaalitalouden rahoittamisen tärkeimpänä taloudellisena välineenä. Se edellyttää päättäväisiä politiikan toimia, jotka keskittyvät edistämään tavallisen kansan yhteistä hyvää kussakin maassa ja kansallisen edun turvaamista sisäisten ja ulkoisten vastustajien aiheuttamia vaaroja vastaan.

”Keskuspankkien täyttä riippumattomuutta hallituksesta ja valtiosta” edellyttävästä rahatalouden laista on tullut dogmi. Tämä on yksi tapa varmistaa, että keskuspankki pysyy aina alistettuna yksityisen pankkimaailman palvelijana – niin paikallisesti kussakin maassa kuin maailmanlaajuisestikin.

Näemme tämän vallalla kaikkialla: Argentiinassa, Brasiliassa, Japanissa, Meksikossa, Euroopan Unionissa ja jokaisessa maassa, joka on omaksunut ”länsimaisen” rahatalouden. Ehkä paras (tai pikemminkin huonoin) esimerkki tästä on Yhdysvallat, jonka keskuspankkitoiminta (Federal Reserve System) on kokonaan yksityisessä hallinnassa oleva laitos, jonka osakekannasta noin 97 % omistavat suoraan sen jäsenpankit itse (tosin sen osakejärjestelmä on varsin erikoinen). USA:n keskuspankkia pyörittävät pankkiirit tekevät kaikkensa, jotta se näyttäisi hallituksen säätelemältä ”julkiselta” laitokselta, mutta totuus on kaukana siitä.

Yksi globaalin pankkimaailman pysyvä tavoite on valvoa kansallisia valuuttoja seuraamalla ja kontrolloimalla keskuspankkien toimintaa. Tämä puolestaan ​​antaa pankkieliitille mahdollisuuden varmistaa, että liikkeellä ei ole koskaan oikeata määrää kansallista valuuttaa reaalitalouden todellisen kysynnän ja tarpeiden tyydyttämiseksi. Silloin samat yksityispankit, jotka ohjaavat keskuspankkitoimintaa, tulevat apuun ”tyydyttääkseen reaalitalouden rahan tarpeen” luomalla keinotekoisesti yksityispankeille rahaa tyhjästä. He kutsuvat sitä ”luotoksi ja lainaksi” ja tarjoutuvat toimittamaan sitä reaalitalouteen, mutta (heille) kasvaneella arvolla:

a) Pankit laskuttavat korkoa, usein kiskuritasoista.
b) Pankit luovat suurimman osan rahastaan tyhjästä käyttämällä vähimmäisvarantojärjestelmää.

Maailmantalouden tasolla tämä on palvellut myös luomalla valtavia ja tarpeettomia julkisia valtionvelkoja lähes joka maassa. Argentiina on hyvä esimerkki valtiosta, jonka virkamieshallitukset ovat järjestelmällisesti tietämättömiä ja haluttomia käyttämään yhtä itsenäisen valtion keskeisistä voimavaroista: tehokkaan korottoman julkisen rahan liikkeellelasku (tarkempi määritelmä myöhemmin tässä artikkelissa). Sen sijaan Argentiina on antanut IMF:n (kansainvälinen valuuttarahasto) käyttää ”reseptejään”, jotka heijastavat maailmanlaajuisen pankkikartellin omia etuja rahatalouden perustavissa kysymyksissä, kuten keskuspankin oikea toimenkuva, valtion velka, finanssipolitiikka sekä muut raha-, pankki- ja rahoitusjärjestelmät, joita siis järjestelmällisesti ​​käytetään Argentiinan kansan yhteistä hyvää ja Argentiinan kansallisia etuja vastaan.

Tämä järjestelmä ja sen kauheat tulokset ovat nähtävissä ympäri maailman – Brasilia, Meksiko, Kreikka, Irlanti, Islanti, Iso-Britannia, Portugali, Espanja, Italia, Indonesia, Unkari, Venäjä, Ukraina… Kansainvälinen tuho on tarkkaan suunniteltu, ei sattuma.

 

Vähimmäisvarantojärjestelmä ja lainaus

Vähimmäisvarantojärjestelmä on käytössä koko maailman rahoitusmarkkinoilla ja mahdollistaa yksityisten pankkien luoda ”virtuaalirahaa” tyhjästä. Uutta rahaa ovat taseiden merkinnät ja sähköiset siirrot talletus- ja säästötileille sekä suuri joukko erilaisia lainoja. Suhteessa uutta rahaa voi olla 8, 10, 30 tai jopa 50 kertaa enemmän (taivas on rajana) kuin aitoa rahaa on pankin holveissa. Vastineeksi tämän tyhjästä luodun yksityisen ”rahan” lainasta pankkiirit perivät korkoa ja vaativat vakuudeksi jotain, jolla on todellista arvoa. Jos velallinen laiminlyö maksut, pankkiirit voivat ulosmitata hänen omaisuuttaan tai muuta varallisuutta.

Holveissa olevan rahan määrän ja yksityisten pankkien luoman luoton välinen suhde riippuu keskuspankkien määräämästä kassavarannon vähimmäisvaatimuksesta, eli niin sanotusta rahakertoimesta. Juuri tämän vuoksi keskuspankin hallinta on strategisesti niin tärkeää yksityispankkiirien kartelleille. Rahakerroin on tilastollinen reservi, joka perustuu todellisiin laskelmiin tilin haltijoista, jotka normaalisti käyvät pankissa tai automaatilla nostamassa käteistä rahaa. Avaintekijä on se, että tämä toimii hyvin ”normaaliaikoina”, mutta ”normaali” on pohjimmiltaan kollektiivinen psykologian käsite, joka riippuu täysin siitä, miten nämä tilinhaltijat, ja koko väestö ylipäätään, kokevat rahoitusjärjestelmän tilanteen yleisesti ja kunkin pankin tilanteen erityisesti.

Joten aina kun jostain syystä ”epänormaali” aika iskee, kaikki asiakkaat ryntäävät pankkeihinsa hakemaan kaikki talletuksensa ulos käteisenä. Tällaisia epänormaaleja aikoja tulee säännöllisesti (hienovaraisesti ennustettavissa) kriiseinä, talletuspakoina, romahduksina ja yleisenä paniikkina, joka näyttää leviävän yhtäkkiä, kuten tapahtui Argentiinassa vuonna 2001 ja näyttää nyt tapahtuvan Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Irlannissa, Kreikassa, Islannissa, Portugalissa, Espanjassa, Italiassa ja yhä useammissa maissa. Silloin huomataan, että pankeissa ei ole tarpeeksi rahaa maksaa kaikille tilinhaltijoille, paitsi murto-osalle tilinhaltijoita (yleensä sisäpiiriin kuuluvia tai pankkiirien ystäviä).

Meille tavallisille kuolevaisille ”ei ole enää rahaa”, mikä tarkoittaa, että pankkien on turvauduttava mihin tahansa julkiseen vakuutusjärjestelmään, jonka toimivuudesta ei voi olla takuita. Esimerkiksi Yhdysvalloissa valtion omistama Federal Deposit Insurance Corporation ”vakuuttaa” enintään 250 000 dollaria per tilinomistaja veronmaksajien rahoilla. Argentiinan kaltaisissa maissa ei ole kuitenkaan muuta vaihtoehtoa kuin mennä ulos kaduille pitämään meteliä pahaenteisten ja tiukasti suljettujen pankin porttien ja ovien edessä. Kiitos kuuluu petolliselle pankkien vähimmäisvarantolainausjärjestelmälle.

 

Sijoituspankkitoiminta

Yhdysvalloissa niin kutsutut ”liikepankit” ovat niitä, joilla on suuria talletus- ja sijoitussalkkuja ihmisille ja yrityksille (esimerkiksi suuret nimet Citibank, Bank of America, JP MorganChase jne. Argentiinassa meillä on Standard Bank, BBVA, Galicia, HSBC ja muut). Liikepankit toimivat lainauksen rahakertoimilla, jotka mahdollistavat niiden lainata ”virtuaalidollareita” tai pesoja 6, 8 tai 10 kertaa holveissaan hallussa olevan todellisen käteisen verran; nämä pankit ovat yleensä tarkemmin maan rahatalouden viranomaisten valvomia.

Yhdysvalloissa käytäntö oli kuitenkin täysin eri (ja on edelleen muualla) näiden globaalien ”investointipankkien” tapauksessa. Ne myöntävät jättilainoja yrityksille, suurasiakkaille ja itsenäisille valtioille ja niitä valvotaan paljon vähemmän. Niiden lainauksen rahakertoimet ovat myös paljon, paljon suuremmat. Tämä suurempi joustavuus on syy, miksi amerikkalaiset investointipankit saivat myöntää ”lainoja” luomalla tyhjästä esimerkiksi 26 virtuaalidollaria jokaista todellista käteisdollaria vastaan (Goldman Sachs). Muita esimerkkejä ovat Morgan Stanley (30 virtuaalidollaria), Merrill Lynch juuri ennen romahdustaan 15. syyskuuta 2008 (yli 60 virtuaalidollaria) sekä Bear Stearns ja Lehman Brothers (yli 100 virtuaalidollaria ennen romahdusta).

 

Yksityinen pankkiraha ja todellinen raha

Tässä vaiheessa katsaustamme on erittäin tärkeää tehdä selkeä ero kahdenlaisen ​​rahan tai valuutan välillä:

a) Pankkiraha. Tämä on ”virtuaalirahaa”, joka on luotu tyhjästä yksityisessä pankkijärjestelmässä. Se tuottaa lainakorkoa, joka lisää liikkeellä olevan (sähköisen) pankkirahan määrää sekä leviää ja laajenee läpi koko talouden. Tätä laajenemista olemme tottuneet pitämään ”inflaationa”. Itse asiassa suurin syy talouden inflaatioon on rakenteellinen ja perustuu korkoa kerryttävään vähimmäisvarantojärjestelmään, jopa teollisuusmaissa. Inflaation syy nykyään ei ole niinkään valtion liiallinen rahan liikkeelle lasku, niin kuin kaikki ”pankkiasiantuntijat” haluaisivat meidän uskovan, vaan vähimmäisvarantolainauksen ja yksityisen pankkirahan korkojen yhteisvaikutus.

b) Julkinen raha. Tämä on ainoa todellinen raha. Se on todellista rahaa, jonka on laskenut liikkeeseen kansallinen valuutasta vastaava yksikkö, jolla on monopoli (eli keskuspankki tai jokin vastaava valtion elin). Se ei kasva korkoa eikä sitä pitäisi kenenkään muun luoda kuin valtion. Jokainen muu rahantekijä on väärentäjä ja kuuluisi vankilaan, sillä julkisen rahan väärentäminen vastaa reaalitalouden (eli ”meidän, työtä tekevän kansan”) työn, raadannan ja tuotannon ryöstämistä antamatta mitään vastineeksi, mitä tulee sosiaalisesti tuottavaa työhön. Saman pitäisi päteä yksityisiin pankkiireihin nykyisessä vähimmäisvarantolainausjärjestelmässä: rahan väärentäminen (eli tyhjästä luominen tasemerkinnällä tai lukuna tietokoneen näytöllä) vastaa reaalitalouden työn, raadannan ja tuotannon ryöstämistä antamatta mitään vastineeksi, mitä tulee sosiaalisesti tuottavaa työhön.

 

Miksi kärsimme talouskriiseistä?

Nykyisen talousmallin keskiössä on eräs olennainen mekanismi, joka mahdollistaa suunnattomien voittojen ja toisaalta katastrofaalisten tappioiden tehokkaan siirtämisen tietyille talouden alueille. Mekanismi on kaikkien rajojen ja julkisen valvonnan ulottumattomissa.

Kuten kaikissa malleissa, myös tässä, josta kärsimme nykypäivänä, on oma sisäinen logiikkansa, joka tekee siitä ennustettavan, kunhan sen oikein ymmärtää. Talousmallin suunnitelleet ihmiset tietävät varsin hyvin, että sitä säätelevät suuret kierrot, joilla on tietyt laajenemisen ja supistumisen vaiheensa ja tietty aikaväli. Siten he voivat varmistaa, että voimakkaan kasvun aikoina jättimäiset voitot (kun järjestelmä kasvaa, on suhteellisen vakaa ja tuottaa kasoittain ”rahaa” tyhjästä), kaikki voitot yksityistetään. Voitot virtaavat tiettyihin instituutioihin, talouden aloille, osakkeenomistajille, keinottelijoille, toimitusjohtajille ja ylimmän johdon bonuksiin sekä ”sijoittajille” ja muille, jotka ohjailevat koneistoa ja pitävät koko järjestelmän hienoviritettynä ja toiminnassa.

Nykyisen talousmallin suunnitelleet kuitenkin tietävät myös, että kaikki hyvä loppuu aikanaan ja vuoristoradan tavoin huipun jälkeen alkaa alamäki. Laskusuhdanne markkinoilla horjuttaa järjestelmää ja voi karata käsistä, se saa talouden kutistumaan ja jopa romahtamaan, kuten tapahtui Argentiinassa vuonna 2001 ja suuressa osassa maailmaa vuonna 2008. Silloin kaikki tappiot kansallistetaan laittamalla valtio maksamaan ne mitä monimutkaisimpien siirtojärjestelmien kautta, jotka lopulta sälyttävät nämä valtavat tappiot väestön maksettavaksi joko yleisenä inflaationa, katastrofaalisena hyperinflaationa, pankkiromahduksena, tukipakettina, veronkorotuksina, velkojen mitätöimisenä, pakkokansallistamisena tai esimerkiksi äärimmäisinä säästötoimenpiteinä.

 

Nelisivuinen globaali ”ponzi”-pyramidihuijaus

Egyptin pyramideissa on neljä sivua. Globaali talousjärjestelmä perustuu pyramidihuijaukseen, joka on myös neliulotteinen.

Seuraavaksi esittelemme yhteenvedon nelisivuisesta globaalista ”ponzi”-pyramidihuijauksesta, jolle talousmallimme rakentuu. Samalla osoitamme, miten nämä neljä puolta toimivat koordinoidusti, johdonmukaisesti ja toisistaan riippuvaisella tavalla.

1. Luodaan julkisen rahan vaje. Tämä saavutetaan, kuten edellä selitettiin, hallitsemalla julkista rahaa liikkeelle laskevaa tahoa. Sen tavoitteena on viedä reaalitaloudelta likvidi raha, jolloin tämän on pakko etsiä ”vaihtoehtoisia rahoituslähteitä” tarpeisiinsa (tällöin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin turvautua yksityisiin pankkilainoihin).

2. Myönnetään yksityisen pankkitoiminnan laina rahakertoimella. Tämä, kuten aiemmin todettiin, on virtuaalista rahaa, jota luodaan tyhjästä ja josta pankkiirit kiskovat korkoa. Laina tuottaa valtavia voittoja ”sijoittajille”, velkojille ja kaikenlaisille ​​yhteisöille ja yksityishenkilöille, jotka loismaisesti elävät muiden ihmisten työstä. Tätä ei olisi koskaan tapahtunut, jos jokainen paikallinen keskuspankki olisi joustavasti laskenut liikkeelle kulloinkin oikean määrän julkisia varoja tyydyttämään kunkin maan ja alueen reaalitalouden tarpeet.

3. Edistetään velkaan pohjautuvaa talousjärjestelmää. Itse asiassa koko pyramidimalli perustuu siihen, että talous pyörii työn, luovuuden ja vaivannäön sijaan yksityisten sijoittajien sekä pankkilainojen ja -luottojen ympärillä. Kaikessa on kyse velkaantumisesta. Ajan myötä tämä käytäntö on korvannut äärettömän paljon viisaamman, vakaamman, tasapainoisemman ja yhtenäisemmän arvomaailman, jossa yritysten voitot investoitiin takaisin itse yritykseen ja jossa todelliset henkilökohtaiset säästöt loivat perustan turvallisuudelle ja hyvinvoinnille. Aika pitkälti juuri siten Henry Ford vanhempi alun perin kasvatti menestyneimmän yrityksensä.

Nykyään kuitenkin velka hallitsee yli kaiken ja tämä ajatusmalli on juurtunut ihmisten mieliin valtamedian ja erikoistuneiden julkaisujen ansiosta. Samaa kastia ovat huippuyliopistojen taloustieteelliset laitokset, jotka ovat kaikki onnistuneet sisällyttämään koulutukseensa tätä ”poliittisesti korrektia” ajattelua talousasioista; erityisesti tämä koskee julkisen rahan luonnetta ja tehtävää.

Tosiasia on kuitenkin, että tämä malli aiheuttaa tarpeettomia lainoja, jotta pankkitoiminta voi saada valtavia voittoja. Pankkiala yllyttää ihmisiä hallitsemattomaan, perusteettomaan ja usein patologiseen kulutusvillitykseen, joka käy käsi kädessä alati lisääntyvän säästämisvastaisuuden kanssa. Enää ei jakseta ”säästää pahan päivän varalle.”

Tällaisille veloille, joiden tavoitteet ovat taloudellisen sijaan poliittisia ja strategisia, annetaan yleensä ohut ”laillisuuden” pintasilaus, jolloin velanantaja voi helpommin määrätä ne velallisen maksettavaksi (samaan tapaan kuin Venetsian kauppiaassa Antonion ja Shylockin välinen velkasitoumus antoi Shylockille laillisen oikeuden paunaan Antonion lihaa). Argentiinan tavoin kroonisesti velkaantuneiden maiden ollessa kyseessä vastaava ”laillisuus” saavutetaan monimutkaisen julkisen velan pesumekanismin kautta. Tämän on Argentiinassa tehnyt jo moni ”demokraattinen” virkamieshallitus.

4. Voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi. Tiedämme hyvin, että pitkällä aikavälillä luvut eivät tule ikinä täsmäämään ja lopulta koko järjestelmä tulee väistämättä romahtamaan. Tämä malli mahdollistaa voittojen yksityistämisen ja tappioiden sosialisointi. Argentiinassa tämä sykli on käynyt yhä selvemmäksi niille, sillä maamme paikallisen ”pyramidin” kierto kestää keskimäärin 15-17 vuotta. Toisin sanoen meillä on ollut peräkkäisiä romahduksia, mukaan lukien brutaali devalvaatio (1975), hyperinflaatio (1989) ja systeeminen pankkiromahdus (2001). Teollistuneessa maailmassa kierto on kuitenkin suunniteltu kestämään lähes 80 vuotta (eli kolme sukupolvea välillä 1929-2008).

 

Johtopäätökset

Perimmäinen syy nykypäivän meneillään olevaan maailmanlaajuiseen reaalitaloutta runtelevaan taloudelliseen romahdukseen on selvä: virtuaalitalous on noussut jalustalle ja käyttää ylivaltaa reaalitalouteen, joka ei laillisesti kuulu sille. Rahatalouden tulisi aina olla reaalitalouden ohjauksessa ja palveluksessa samalla tavoin kuin talouden tulisi totella itsenäisen valtion lakeja ja palvella sen poliittisen mallin määrittelemiä yhteiskunnallisia tarpeita. Globaalille valtaeliitille on taloudellisesti ja poliittisesti välttämätöntä ensin heikentää itsenäisen valtion valtaa ja lopulta poistaa se kokonaan.

Useimmat kansantaloudet ovat edelleen melko ehjiä, vaikkakin pahasti mustelmilla taloudellisen romahduksen jäljiltä. Rahatalous on merkittävän maailmanlaajuisen romahduksen keskiössä. ”Ponzi”-rahoitusmalli on kasvanut eräänlaiseksi pahanlaatuiseksi syöpäkasvaimeksi, joka on nyt metastasoitunut uhaten tappaa koko talouden ja yhteiskunnan rakenteen lähes jokaisessa maailman maassa ja erityisesti teollisuusmaissa.

Yllä mainittu vertaus nykypäivän rahoitusjärjestelmän ja pahanlaatuisen kasvaimen välillä on enemmän kuin pelkkä vertauskuva. Jos tarkastellaan tunnuslukuja, voimme heti nähdä merkkejä tämän rahatalouden muodostamista ”etäpesäkkeistä.” Esimerkiksi New York Times kertoi 22. syyskuuta 2008 painoksessaan, että viikkoa aiemmin räjähtäneen taloudellisen romahduksen tärkein laukaisija oli, kuten kaikki nyt tiedämme, johdannaismarkkinoiden huono hallinto ja valvonnan puute. Times selitti seuraavaksi, että kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, vuonna 1988, ei ollut johdannaismarkkinoita, mutta vuoteen 2002 mennessä johdannaismarkkinat oli kuitenkin kasvanut maailmanlaajuiseksi 102 biljoonan dollarin markkinoiksi (50 % enemmän kuin kaikkien maailman maiden yhteenlaskettu bruttokansantuote), ja syyskuuhun 2008 mennessä johdannaismarkkinat oli paisunut jo 513 biljoonaan. Se on kahdeksan kertaa koko planeetan BKT! ”Rahatalouden etäpesäke” pahimmillaan. Sittemmin on arvioitu globaalien johdannaismarkkinoiden kokonaisarvon olevan jo tuhannen biljoonan dollarin luokkaa.

Luonnollisesti romahduksen alettua virkamieshallitukset Yhdysvalloissa, Euroopan Unionissa ja muualla kävivät heti toimeen ja toteuttivat ”operaatio tukipaketin”, jolla pelastettiin kaikki megapankit, vakuutusyhtiöt, pörssit, spekulaatiomarkkinat sekä niiden operaattorit ja ”ystävät”. Siten biljoonia ja biljoonia dollareita, euroja ja puntia työnnettiin Goldman Sachsille, Citicorpille, Morgan Stanleylle, AIG:lle, HSBC:lle ja muille rahoituslaitoksille, jotka olivat ”liian suuria kaatumaan”, joka siis tarkoittaa uuskielessä ”liian vaikutusvaltaisia kaatumaan”, koska heidän rautaisessa otteessaan on poliitikoita, puolueita ja hallituksia.

Kaikki tämä maksettiin veronmaksajien rahoilla, tai mikä vielä pahempaa, kontrolloimattomalla ja vastuuttomalla valtion joukkovelkakirjalainojen ja julkisen rahan liikkeelle laskulla. Erityisen suuri syyllinen on keskuspankki, joka on käytännössä aiheuttanut dollarin hyperinflaatio: he kutsuvat sitä ”valuutan elvyttämiseksi”, mikä on uuskielen termi hyperinflaatiolle.

Kukaan ei uskalla todeta tätä avoimesti. Kukaan ei uskalla myöntää, ettei keisarilla ole vaatteita. Ei ainakaan ennen kuin jokin ”hallitsematon” tapahtuma laukaisee tai paljastaa, minkä pitäisi nyt olla jo kaikille selvää: keisari dollari on täysin alasti. Kun näin tapahtuu, tulemme näkemään verisiä sisällissotia kaikkialla maailmassa, eikä vain Kreikassa ja Argentiinassa.

Siihen asti kuitenkin vaikutusvaltainen pankkiirien klikki ja heidän hyvin palkatut rahoitus- ja media-alan toimijat tarkkailevat koko helvetillistä spektaakkelia turvallisesti ja mukavasti muhkeista kokoushuoneistaan pilvenpiirtäjien huipulta New Yorkissa, Lontoossa, Frankfurtissa, Buenos Airesissa ja São Paulo…

 

Adrian Salbuchi, 26.09.2011