Juutalaiset, jotka kirjoittivat Siionin viisaiden pöytäkirjat

Veli Nathanael Kapner (2010) kirjoittaa artikkelissaan Juutalaiset, jotka kirjoittivat Siionin viisaiden pöytäkirjat, pöytäkirjojen julkaisemisesta mm. 1800-luvun lopulla Ranskassa ja muuallakin. Tämä jännittävä kertomus esitetään ainutlaatuisella ja kattavalla dokumentaatio menetelmällä. Kirjoittajan mukaan työhön sisältyy kuukausien intensiivistä tutkimusta.   

Siionin viisaiden pöytäkirjat paljastuvat 

Vuonna 1884 venäläisen kenraalin tytär neiti Justine Glinka oli Pariisissa keräämässä poliittista tietoa tsaari Aleksanteri III:n hoville.  

Glinka palkkasi juutalaisen Joseph Schoerstin eli alias Shapiron agentiksi. Shapiro oli esiintynyt vapaamuurarina ja Mizraim-loosin jäsenenä.  Mizraim-loosi oli juutalainen vapaamuurarijärjestö, ja sillä oli ominaiset riittinsä sekä protokollansa.  Ranskan vapaamuurarien merkittävin jäsen oli juutalaisen pankkidynastian jälkeläinen, Solomon Rothschild. 

Schoerst myi Glinkalle kopiot pöytäkirjoista 2500 frangilla, mitkä olivat herättäneet Schoerstissa suurta kiinnostusta (Creutz, n.d., 9). Pöytäkirjat sisälsivät saneluista koottuja harvinaisia kirjoituksia, jotka myöhemmin liitettiin Siionin pöytäkirjojen lopulliseen kokoelmaan. Kopiot pöytäkirjoista ajautuivat lopulta venäläisen professorin Sergei Nilusin (1862–1930) huostaan (Creutz, n.d., 9-10). Nilus toimi tsaari Nikolai II:n hovin ulkoasiainministerinä. 

Glinkan luovutti viivyttelemättä asiakirjat lähimmälle esimiehelleen Pariisissa asuvalle kenraali Orgejevskille, joka puolestaan lähetti ne sisäministeri kenraali Cherevinille, jonka oli määrä toimittaa asiakirjat suoraan Pietarin keisarilliseen hoviin. Cherevin testamenttasi pöytäkirjan sisältävän muistelmiensa kopion tsaari Nikolai II:lle. Cherevin kuoli vuonna 1896 (Gwyer, 1933, 1938).  

Vuonna 1902 Nilus julkaisi kirjan: The Rule of Satan on Earth – Notes of an Orthodox Believer. Tässä teoksessaan Nilus lainaa otteita pöytäkirjojen kokoelmasta, minkä neiti Glinka oli ostanut ensimmäisenä. 

Sittemmin pöytäkirjan sisältöä päätyi vuonna 1903 merkittävän kustantajan Pavel Krushevan julkaisemaan Znamyassa nimiseen päivälehteen.  Pöytäkirjan koosteiden julkaisemisen jälkeen Krushevaa yritettiin salamurhata. Tämän jälkeen hän oli jatkuvasti varuillaan, ja kantaen aina mukanaan asetta itsensä suojelemiseksi. Välttyäkseen myrkyttämiseltä, hän oli palkannut henkilökohtaisen kokin, joka seurasi häntä matkoillaan (Cesare; De Michelis, 1998). 

Vuonna 1905 Sergei Nilus julkaisi uudistetun, uusintapainoksen teoksestaan ”Valta”, jonka viimeisen luvun muodosti täydellinen versio pöytäkirjoista. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun puutteeton kokoelma pöytäkirjoista oli suuren yleisön saatavilla kirjan muodossa. 

“Venäjän viimeisen vallankomouksen”  aikoihin, vuonna 1917, Nilus oli valmistellut, täysin dokumentoituna,  viimeistä painostaan, joka jäi kuitenkin julkaisematta. Tähän oli syynä se, että ennen julkaisua oli “vallankumouksen” jälkeen valtaan kohonnut puolijuutalainen Kerenski. Kerenski hävitytti valtaosan pöytäkirjojen kopioista. Ja bolshevikeille annettiin käsky ampua välittömästi jokainen, jonka hallussa oli pöytäkirjoja. 

Mutta pöytäkirjojen ilmestyminen ei tyrehtynyt kokonaan. Moskovan aikakausilehti The Sentinel, julkaisi pöytäkirjat vuonna 1918. Bolshevikien juutalaisjohtajat leimasivat sen vastavallankumoukselliseksi sanomalehdeksi. Heidän toimestaan sanomalehti määrättiin suljettavaksi helmikuussa 1919. 

Itse asiassa bolshevismin (juutalaismafian, toim. huom.) valtaanpäästyä määrättiin “pöytäkirjat” hävitettäväksi koko Neuvostoliiton alueelta, kuten Siniristi julkaisun (1943, 18) julkaisema Siionin viisaiden pöytäkirjat asian ilmaisee. 

Vuonna 1924 juutalaisten täysin hallitsema Moskovan erikoiskomissio (Tšeka) – Neuvostoliiton salainen poliisi, pidätti ja vangitsi professori Nilusin. Vankeudessa häntä kidutettiin ja oikeuden presidentti perusteli tätä julmaa menettelyä sillä, että bolshevikkihallinnolle (juutalaishallinnolle toim. huom.) oli koitunut mittaamaton vahinkoa pöytäkirjojen julkaisemisesta (Christogenea, 15.8.2015).

 

Ginsbergin ja Pinskerin vaikutus pöytäkirjoihin 

1800-luvun loppupuolella voimistuvan sionistisen liikehtinnän hallitsevana tekijänä oli juutalainen Asher Ginsberg, salanimellä  ”Achad Ha’am”. 

Ginsberg oli juutalaisen verovirkailijan poika, joka syntyi Kiovassa ja asettui myöhemmin asumaan Odessaan, joka oli tuolloin tietynkaltaisen sionistisen poliittisen liikehdinnän keskus. Siellä hän perusti vuonna 1886 sionistisen salaseuran “Mooseksen pojat”. 

Filosofi Friedrich Nietzschen kirjoihin tympääntyneenä Ginsberg toimitti Mooseksen pojille ”pöytäkirjansa”, joiden tarkoituksena oli viitoittaa tietä kristillisen kulttuurin tuhoamiseksi, ja juutalaisen nationalismin nostamiseksi, mikä artikkelin kirjoittajan mukaan noudatti samoja periaatteita kuin Nietzschen nationalistiset näkemykset Saksassa. 

Ginsbergin vetämä salaseura kokoontui hänen talossaan ja ensimmäisiin seuran jäseniin kuuluivat: Ben Avigdor, Zalman Epstein, Louis Epstein ja Jacob Eisenstaat. 

Vuoden 1889 alkupuolella Ginsberg oli irrottautunut sionismin konservatiivisista voimista ja julistanut radikalisoitumistaan muiden muassa ”Tämä ei ole tie” – pamfletillaan, jolla vastustettiin hänen entisen ohjaajansa, Siionin rakastajat -liikkeen johtajan Leon Pinskerin ”poliittisesti tarkoituksenmukaisia” näkemyksiä. Ginsberg tavoitteli ensin ”kansallisen tietoisuuden”  eli diasporan hengen elvyttämistä juutalaisuudessa. Lisäksi hänen pyrkimyksenään oli keskustelevan heprean herätteleminen, ennen poliittisen vaikutusvallan käyttämistä, kuten Pinsker oli edistänyt suunnitelmiaan juutalaisvaltion perustamiseksi poliittista vaikutusvaltaa käyttäen. 

Hankkeiden ajallisuuden eroista huolimatta Pinskerin ja Ginsbergin vallankäytön päämäärät olivat yhtenäiset ja ne suuntautuivat yhteisen sionistisen päämäärän saavuttamiseksi. Pinsker (1906) esitteli kirjassaan ”Auto-Emancipation” “Omaehtoinen vapautuminen”, mielestään jalostunutta menetelmää yksilöllisen vapautumisen saavuttamiseksi sekä juutalaisen kansakunnan kulttuuriperinteen ennaltamiseksi. 

Leon Pinskerin julistuksen mukaan:  

“Taistelun hengen on oltava sellaista tavoitteellisuuta, joka luo vastustamattoman paineen kansainväliseen politiikkaan.” 

Silmiinpistävä yhtäläisyys Pinskerin poliittiseen ohjelmaan löytyy pöytäkirjasta nro 1: 

Esitän  pöytäkirjan nro 1. kohdan laajemmin kuin Veli Nathanael Kapner esitti sen omassa artikkelissaan. 

Pöytäkirjasta nro 1. 

Tunnussanamme on voima ja teeskentely. Valtiollisissa asioissa voittaa vain voima varsinkin, jos se on yhdistynyt kyvykkyyteen, joka on välttämätöntä kansan johtamisessa. Väkivalta on ensimmäinen periaate, ja viekkaus sekä kaksinaamaisuus ovat sellaisen hallituksen voimakeinoja, joka ei halua alistua jonkun uuden mahdin alle. Tämä paha on ainoa keino päämäärän saavuttamiseksi, pääsemiseksi pahasta hyvään. Älkäämme siksi kavahtako lahjomista, petosta ja kavalluksia, jos ne voivat auttaa meitä pääsemään päämääräämme. Valtiotaito vaatii kykyä osata pelkäämättä ryöstää toiselta omaisuus, jos sen avulla saatetaan toiset kuuliaisiksi sekä saavutetaan valtaa. 

Ginsberg peri ohjaajaltaan voimakkaan retoriikan, joka kuitenkin vetosi uuteen ja suoraan fanaattisuuteen, mikä muistutti myös pöytäkirjojen ohjelmasta, kuten esim. väittäessään, että: 

”Juutalaisten on ensin muodostuttava tietoisen aggressiiviseksi kansalaisiksi.”  

Ginsbergin aggressiivinen kehotus juutalaiseen nationalismiin heijastuu selvästi pöytäkirjassa nro 5: 

”Meidän on johdettava gojimien yhteiskunnallista kasvatusta siihen suuntaan, että kansat ovat epätietoisia ja masentuneita aina, kun tarvittaisiin aloitekykyä. Ponnistukset, joihin ihmisten toimintavapaus pakottaa, heikentävät voimia niiden törmätessä yhteen vieraan vapauden kanssa. Tästä aiheutuu pahoja moraalisia vastakohtaisuuksia, pettymyksiä ja vastoinkäymisiä (Siniristi julkaisu, 1943, 87).  

Korkein valta: Kaiken tämän avulla väsytämme gojimit niin, että saamme heidät pakoitetuiksi tarjoamaan meille maailmanvallan. Lahjakkuutemme ja taipumustemme avulla kykenemme hankauksettomasti kokoamaan käsiimme maailman kaikki valtiolliset voimat, ja saamaan korkeimman vallan, Nykyisten hallitsijoiden tilalle olemme asettava kauhuvallan, jota on kutsuttaman valtioiden yläpuolella olevaksi hallinnoksi, Sen käsivarret ulottuvat pihtien tavoin kaikkialle niin valtavan järjestelmän avulla, että kaikkien kansojen on alistuttava herruuteemme (Siniristi julkaisu, 1943, 88).”  

Odesssalaisten keskuudessa levisi tuolloin puheita, että juutalaisten keskuudessa leviteltiin hepreankielisten ”pöytäkirjojen” käsikirjoituksia. 

Myöhemmin juutalaisen, Detroitin ”Free Press” -lehden kustantajan, Herman Bernsteinin mukaan,  pöytäkirjat olisivat olleet väärennöksiä. Joskin hän myönsi Henry Fordin sihteerin William Cameronin läsnäollessa henkilökohtaisesti lukeneensa pöytäkirjojen hepreankieliset julkaisut Odessassa. 

Juutalaisjohtoisen bolshevikkivallankumouksen aikana harvat kaupungit olivat yhtä hajanaisia kuin Odessa, jossa Ginsberg opetti kristillisille arvoille perustuvan yhteiskunnan tuhoamista, joka oli pöytäkirjojen perusperiaate. 

Muiden väkivaltaisuuksien lisäksi mainittakoon  kristittyjen naisten ja tyttöjen raiskaukset, kristittyjen orpokotien tuhoaminen ja kaikkien siellä olleiden lapsien ampuminen kuoliaaksi. Rasismin ylläpito ja ei-juutalaisen kulttuurin sekä eläväntavan pilkkaaminen oli jo vakiintunut käytännöksi kansainvälisten sionistien keskuudessä. 

Siionin vanhimmat 

Salaiseksi julistetut Yhdysvaltain tiedusteluasiakirjat koottiin elokuussa 1919. Nämä asiakirjat sisältävät ensimmäiseen maailmansotaan liittyviä kansainvälisiä taloudellisia kysymyksiä. Nämä arkaluonteiset asiakirjat luokiteltiin salaiseksi vuoteen 1973 saakka. 

Paperikopiona esitetyn asiakirjan voi saada Yhdysvaltain kansallisarkistosta Washington DC:stä – numerolla 245-1. 

Asiakirjan sivulla 5. mainitaan, että sionismin isänTheodore Herzlin toimittamalla Maailmanpoliittisen sionismilla ja muilla sen kaltaisilla julkisilla kirjoituksilla on yhtymäkohdat ”pöytäkirjojen” keskeiseen sanomaan. 

Tämä pitkään salattu ja viimmein salaiseksi julistettu asiakirja osoittaa silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä Herzlin vuonna 1897 julkaistun esseen ”Juutalaisvaltio” sekä pöytäkirjojen kappaleiden 1 ja 20 välillä: 

Theodore Herzl: ”Jokaisessa asiassa, jotka esiintyvät kansojen välisissä suhteissa, on kysymys voimasta. En poista mitään tästä lausuntoni osuudesta, mikä määrittää siinä oikeudemme.” 

Nykyisellään oleva maailma edeltää oikeaa suuntaa tulevaisuudessa (sionistien määritelmien mukaan, toim. huom.). Täten on (juutalaistoimijoiden mukaan) hyödytöntä olla uskollisia patriootteja, kuten hugenotit, jotka pakotettiin muuttamaan maasta. Juutalaisten on hankittava riittävän suuri taloudellinen valta-asema voittaakseen ennakkoluulot heitä kohtaan. 

Kun olemme laskukaudessa, meistä muotoutuu vallankumouksellinen proletariaatti, mutta ollessamme nousukaudessa, voimistuu myös hirvittävä rahavaltamme. 

Kirjasta Protokolla:  

”Ainoastaan voimalla ja oveluudella voitetaan poliittisella kentällä. Olemisen lain mukaan voimalla saavutetaan oikea suunta. Oikeutemme on voimassa. Taloudellisen valta-asemamme kautta manipuloimme pääomaa, luomme lamaa ja ohjaamme ei-juutalaiset valtiot konkurssiin. Hallintamme on aikamme suurinta voimaa – kultaa. Todistamme, että kaikki se pahuus, mitä olemme tällaisella rikkaudella tehneet, on palauttava myös kaiken järjestykseen. Onnistumme todistamaan, että olemme hyväntekijöitä, jotka ovat palauttaneet turmeltuneelle maalle, ja sen asukkaille todellisen hyvän, mutta tietysti sillä ehdolla, että noudatamme tiukasti säätämiämme lakeja.” 

Theodore Herzlillä oli kiinteät yhteydet Max Nordauhun, joka sai sionistijohtajan järjestämään ensimmäisen sionistikongressin vuonna 1897 (Siniristi julkaisu, 1943, 19). 

Nordau syntyi vuonna 1849 Budapestissa ja hän sai nimekseen Simcha Sudfeld. Hän muutti myöhemmin nimensä henkilöityäkseen ”ei-juutalaisena” julkisuudessa. Ensimmäisessä sionistikongressissa, joka pidettiin Sveitsin Basellissa, Nordau valittiin Herzlin presidentin varapresidentiksi. 

Jäljempänä katkelma Max Nordaunin puheesta, jonka hän piti kuudennessa sionistikongressissa Baselissa elokuussa 1903. Nordau julisti puheessaan sionistien suunnitelman tapahtuvaksi tosiasiaksi tulevien kahden vuosikymmenen kuluessa (Ford, 1924). Oheisessa artikkelissa lainaus on pitempi kuvaus Nordaunin puheesta kuin Veli Nathanael Kapner omassa artikkelissaan esittää. 

Lukija seuratkoon nyt tarkkaavasti Rosenthalin kertomuksen jälkimmäistä, tärkeämpää osaa (Ford, 1924):   

Noin kuukautta myöhemmin matkustin asioissa Ranskaan. Matkalla Lyoniin poikkesin Pariisissa ja kävin kuten tavallista sionististen ystäviemme luona. Eräs heistä kertoi minulle, että tohtori Nordau esittäisi samana iltana kertomuksen 6. kongressista. Minä keskeytin tietenkin matkani ollakseni läsnä kokouksessa ja kuullakseni Nordaun kertomuksen. Kun illalla astuimme kokoussaliin, oli se tungokseen saakka täynnä, ja kaikki odottivat kärsimättöminä suurta mestaria Nordauta, jota saliin tullessaan tervehdittiin myrskyisillä suosionosoituksilla. Suosiomyrskystä välittämättä alkoi Nordau heti esitelmänsä ja sanoi: Te tulette tänne kaikki mielessänne kysymys, joka polttaa sydäntänne ja on kohoamassa huulillenne, ja se kysymys on suuri ja tärkeä. Minä vastaan teille siihen. Te tahdotte kysyä: kuinka saatoin – yhtenä niistä, jotka laativat Baselin ohjelman – kuinka uskalsin puhua Ugandaa koskevan englantilaisen ehdotuksen hyväksi, kuinka saatoimme Herzl ja minä pettää Palestiina-ihanteemme? Sitä varmaankin te ajattelette, että me olemme sen pettäneet ja unohtaneet. Mutta kuulkaa, mitä minulla on teille sanomista. Minä puhuin Ugandan hyväksi pitkän ja huolellisen harkinnan jälkeen; tietoisesti neuvoin kongressia harkitsemaan Englannin hallituksen ehdotusta ja hyväksymään tämän ehdotuksen, joka sionistikongressin kautta oli tehty Juudan kansalle; ja minun vaikuttimeni – vaan omien vaikuttimieni asemesta kerron teille kernaammin erään poliittisen historian jonkinlaisena vertauskuvana.  

Tahtoisin puhua teille ajasta, joka nyt jo on melkein unohtunut, ajasta, jolloin Euroopan vallat päättivät lähettää laivaston Sevastopolin linnoitusta vastaan. Siihen aikaan ei vielä ollut Italiaa, Italian yhtynyttä kuningaskuntaa. Italia oli todellisuudessa vain pieni Sardinian ruhtinaskunta, ja suuri, vapaa, yhtynyt Italia kaikkien isänmaanystävien ajatuksissa. Sardinian johtajina, jotka suunnittelivat vapaata, yhtynyttä Italiaa ja taistelivat sen hyväksi, oli kolme suurta kansallissankaria Garibaldi, Mazzini ja Cavour.  

Euroopan vallat kehottivat myöskin Sardiniaa ottamaan osaa Sevastopolin edustalle tehtävään retkeen ja lähettämään laivueen linnoitusta piirittämään. Tämä ehdotus synnytti johtajain kesken erimielisyyttä. Garibaldi ja Mazzini eivät tahtoneet lähettää laivastoa Englannin ja Ranskan avuksi. He sanoivat: Meidän ohjelmamme, työ, johon me olemme velvolliset, on vapaa yhtynyt Italia. Mitä meille Sevastopol kuuluu? Sevastopol ei ole meille mitään, ja meidän täytyy keskittää kaikki voimamme alkuperäiseen ohjelmaamme, jotta voimme toteuttaa ihanteemme niin pian kuin mahdollista.  

Mutta Cavour, joka silloin oli Sardinian etevin, kykenevin ja kaukonäköisin valtiomies, vaati, että hänen maansa lähettäisi laivaston piirittämään Sevastopolia yhdessä muiden valtain kanssa, ja sai lopulta tahtonsa läpi. Teistä on kukaties mielenkiintoista kuulla, että Cavourin oikea käsi, hänen ystävänsä ja neuvonantajansa, hänen sihteerinsä Hartum, oli juutalainen, ja hallitusta vastustavissa piireissä puhuttiin kiihtyneinä juutalaisesta kavalluksesta. Ja eräässä italialaisten isänmaanystäväin kokouksessa ahdistettiin ankarasti Cavourin neuvonantajaa Hartumia, ja vaadittiin häntä puolustamaan vaarallisia ja vahingollisia valtiotoimiansa. Ja hän sanoi; Meidän unelmamme, kamppailumme, ihanteemme, ainoa toivomme ja pyrkimysperämme on vapaa ja yksimielinen Italia. Kaikki keinot ovat pyhitettyjä, jos ne johtavat tähän suureen, ihanaan päämäärään. Cavour tietää sangen hyvin, että Sevastopolin jälkeen ennemmin tai myöhemmin tulee pidettäväksi rauhankonferenssi, ja että tähän konferenssiin ottavat osaa ne vallat, jotka ottivat osaa taisteluihin. Tosin ei Sardinialla ole mitään suoranaista tekemistä Sevastopolissa, mutta jos me nyt olemme laivastollamme apuna, saamme olla mukana tulevassa rauhankonferenssissa ja nauttia samoja oikeuksia kuin muut vallat ja siinä rauhankonferenssissa tulee Cavour julistamaan vapaan, riippumattoman, yhtyneen Italian. Näin on meidän unelmamme vihdoinkin tuleva ihanaksi, onnelliseksi todellisuudeksi. Ja jos te minulta vielä nyt kysytte, mitä Sardinialla on Sevastopolissa tekemistä, niin mainitsen teille seuraavat sanat ikään kuin portaiden astuimet: Cavour, Sardinia, Sevastopolin piiritys, tuleva eurooppalainen rauhankonferenssi, vapaan, yhdistyneen Italian julistaminen.  

Koko kokous oli Nordaun kauniin, lennokkaan ja innostuneen puheen lumoissa, ja hänen loistava, musikaalinen ranskansa hiveli kuulijain korvaa miltei aistillisella nautinnolla. Puhuja vaikeni pari sekuntia ja yleisö, hänen loistavasta puheestaan aivan huumaantuneena, osoitti mieltymystä hurjilla taputuksilla. Mutta pian pyysi Nordau hiljaisuutta ja jatkoi:  

Nyt on Englannin suuri edistysmielinen maailmanvaltakunta Kishinewin pogromien jälkeen sympatiansa osoitukseksi kansaraukallemme tarjonnut sionistikongressin kautta Juudan kansalle Ugandan itsenäistä siirtokuntaa. Uganda on tosin Afrikassa eikä Afrikka ole eikä tule koskaan olemaan Siion, käyttääkseni Herzlin omia sanoja. Mutta Herzl tietää sangen hyvin, että ei mikään ole sionismin asialle niin arvokasta kuin ystävälliset valtiolliset suhteet Englannin kaltaiseen valtakuntaan, sitäkin arvokkaammat, kun Englannin pääharrastus kohdistuu itämaihin. Ei missään ole ennakkotapaus niin tehokas kuin Englannissa, ja niinpä on erinomaisen tärkeää vastaanottamalla Englannin kädestä siirtomaa luoda tällainen ennakkotapaus meidän asiamme eduksi. Ennemmin tai myöhemmin täytyy itämaiden kysymys tulla ratkaistuksi, ja siihen sisältyy Palestiinan kysymys. Englannilla, joka oli lähettänyt virallisen poliittisen nootin sionistikongressille – joka puolestaan on sidottu Baselin ohjelmaan – Englannilla on oleva ratkaiseva ääni itämaisen kysymyksen lopullisessa ratkaisussa, ja Herzl on katsonut velvollisuudekseen ylläpitää arvokkaita suhteita tähän suureen ja edistysmieliseen valtaan. Herzl tietää, että edessämme on hirvittävä koko maailman järkytys. Pian ehkä toteutuu kokoon kutsuttavaksi eräänlainen maailmankongressi, ja Englanti, suuri, vapaa ja mahtava Englanti on silloin jatkava sitä työtä, jonka se jalomielisellä tarjouksellaan kuudennelle kongressille on alkanut. Ja jos te minulta vielä nyt kysytte, mitä Israelilla on tekemistä Ugandassa, niin toistan minä Sardinian valtiomiehen sanat, vain meidän tapaukseemme sovitettuina ja meidän käsityskantamme mukaisesti ajateltuina. Minä lausun teille seuraavat sanat, ikään kuin näyttäisin teille aina korkeammalle ja korkeammalle johtavien portaiden astuimia:  

Herzl, sionistikongressi, Englannin Uganda-tarjous, tuleva maailmansota, rauhankonferenssi, jossa Englannin avulla luodaan vapaa ja juutalainen Palestiina (Ford, 1924).   

Lopuksi 

Historia ei petkuta. Myös juutalaistoimijoiden sanat, ovat ennustaneet heidän suunnitelmiensa toteutumisen tulevaisuudessa. Verratkaamme tapahtumia ”Siionin viisaiden pöytäkirjoihin”. 

Henry Ford (1924) kirjoittaa teoksessaan Kansainvälinen juutalainen, maailman tärkein kysymys, että “Venäjän vallankumous” ei ole siirtyvä maailmanhistoriaan mitenkään romanttisena. Maailma tietää sen todellisen luonteen. Se saa pian tietää kenen rahoilla ja kenen yllytyksestä se pantiin alkuun sekä toteutettiin, ja mistä maanosasta vallankaappaus oli peräisin. “Venäjän kumouksen” alkuperä on rodullista, eikä poliittista tai taloudellista laatua. Sen valhesosialismin ja onttojen ihmisveljeys-fraasien takana piilee erään rodun maailmanvaltiuspyrkimyksen tarkoin määritelty suunnitelma, joka ei ole venäläinen, ja jota sivistyneen ihmiskunnan terve järki sekä yhteinen etu vaatii kumottavaksi.  

Nykyisin “juutalaisessa-” eli kasaarikansassa itsekkyys on saavuttanut maksiminsa. Aikamme kasaarimafia on paljon pahempi kuin esim. 300 vuotta sitten, sillä peritty pahuus lisääntyy sukupolvittain. Kasaarien verkostot ovat nykyisellään jättiläismäinen, äärimmäisen hyvin or­ganisoitunut mafia, jonka päämääränä on Talmudin opit: maa­il­man valloittaminen, kristittyjen tuhoaminen ja kaikkien kansojen alistaminen orjuuteen. Nämä päämäärät ovat kuvattuna täsmällisesti Siionin viisasten pöytäkirjoissa. Näiden “juutalaisverkostojen” kan­sainvälinen pe­tokseen, koronkiskontaan, mediavaltaan, sodanlietsontaan sekä mur­hiin poh­jau­tuva kansoja tuhoava toi­minta on ri­kos ih­miskuntaa vastaan. Kasaa­rijuutalaisia ei voi pitää var­sinai­sesti kan­sana tai etnisenä ryhmänä, vaan rikollisena jättiläisma­fiana, joka uhkaa kan­sojen ole­mas­saoloa. Vaikka monet ta­vallisista kasaareista ovat aivan kunnon ihmisiä, ovat he kuitenkin viimeisenä lenk­kinä siinä ket­jussa, jota kasaarien ylijohto ohjaa ja käyttää hyväkseen to­teut­taakseen Talmudin sekä pöytäkirjojen kam­mottavat tavoitteet. 

Nykyisin juutalaismafian helvetillinen luonne paljastuu esimerkiksi Gazan kansanmurhana 

Yhdysvaltojen pohjaton taloudellinen ja sotilaallinen tuki terroristivaltio Israelille on todiste “juutalaismafian” melkein täydellisestä maailmanvallasta. Myös Eurooppa on asettunut puolustamaan Talmud-ideologiaan pohjautuvaa helvetillistä Israelin valtiota.  Juutalaisvaltion ylläpitämä kansanmurha Gazassa laajenee ja raaistuu jatkuvasti. Muiden muassa  Suomen poliittinen koneisto ei tee Gazan kansanmurhan lopettamiseksi mitään, muuta kuin tyhjänpäiväisiä julkilausumia. Kuitenkin Israel voitaisiin asettaa vähintään taloussaartoon. Tästä hyvänä esimerkkinä on Slovenia, joka teki päätöksen Israelin siirtokuntatuotteiden maahantuonnin kieltämiseksi. 

Markku Juutinen 

Lähteet 

Veli Nathanael Kapner (2010): The Jews Who Wrote The Protocols Of Zion. https://www.realjewnews.com/?p=534 (Pääasiallisin lähde.) 

——— 

Cesare G.; De Michelis (1998): Protocolli Dei Savi Di Sion. https://books.google.se/books?id=9uG1jsrOenwC&q=The+Non-Existent+Manuscript&redir_esc=y#v=snippet&q=The%20Non-Existent%20Manuscript&f=false  

Christogenea (15.8.2015): The Protocols of Satan, Part 1: Dr. Karl Bergmeister and The World Jewish Conspiracy. 

Ford, Henry (1924): Kansainvälinen juutalainen, maailman tärkein kysymys. WSOY. 

Gwyer, John (1933): Portraits of mean men: a short history of the Protocols of the elders of Zion. https://catalogue.nla.gov.au/catalog/2507977  

Gwyer, John (1938): Portraits of mean men: a short history of the Protocols of the elders of Zion. https://catalogue.nla.gov.au/catalog/2507977  

CREUTZ W. (n.d.): Full text of ”New light on the protocols : latest evidence on the veracity of this remarkable document”. S. 9, 10. https://archive.org/stream/nlopmerged/NLOP-merged_djvu.txt  

Pinsker, Leo (1906): Auto-emancipation. Zionist publications 

Siniristi julkaisu (1943): Siionin viisaiden pöytäkirjat. S. 18, 19, 87 ja 88. https://archive.org/details/svpkj/page/18/mode/2up  

Artikkelin aiheeseen liittyviä muita julkaisuja  

Taylor, Alan R. (1964): Zionist Ideology: An Interpretive Analysis. https://www.jstor.org/stable/4323775   

Jewish Virtual Library (1998-2025): Zionist Congress: First to Twelfth Zionist Congress (1897-1921). https://www.jewishvirtuallibrary.org/first-to-twelfth-zionist-congress-1897-1921