Kommentti: Suomen hakeuduttava maailmansodassa EU:n erityisasemaan
Riippuen yhteentörmäyksen laajuudesta suurvaltojen kesken, mm. Venäjällä sen eteläisissä osissa Kaukasuksen alueella ja pohjoisen Arktisilla alueilla, sekä Kiinalla mm. Etelä-Kiinan merellä ja Korean niemimaalla, myös sodan kuvan pelätään laajenevan kolmanneksi maailmansodaksi. Levottomuuksia ja eskalaatioita on luvassa koko maailmankartalla. Iranin ja Syyrian tapahtumiin tuntuu sitoutuvan koko kahtiajaon ratkaiseva lenkki. Sotilaallinen eskaloituminen on tapahtumassa mainittujen alueiden lisäksi mm. Georgiassa, Kosovossa, Sudanissa, Jemenissä, Turkissa, Nigeriassa, Pakistanissa ja Taiwanissa.
Venäjän strategiset ohjusjoukot ovat olleet tammikuun alusta saakka korkeimmassa hälytystilassa. Uusista ohjusjoukkojen sijoituksista mm. Kalingradiin, EU:n rajoille, vastaamaan amerikkalaisten ajamaan ohjuspuolustushankkeen uhkaan saatu tietoja. Yhdysvallat ei ole pyynnöistä huolimatta ollut valmis takaamaan Venäjälle, että sen sotilaalliset toimet eivät ole suunnattu sitä vastaan. Kaikki osapuolet varustavat armeijoitaan nyt nopeutetuilla varusteluohjelmilla ja YK:n turvallisuusneuvoston työt ovat jumiutuneet riitojen ja veto-oikeuksien käyttämisen vuoksi. YK:n rooli on heikentynyt nopeasti.
Länsimaiden uhkapeli maailmanherruuden saavuttamiseksi on siis vaarantamassa koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Aseyhtiöiden ja median omistuksien yhdistyessä länsimaisessa mediassa, siitä onkin tullut propagandakoneisto, joka tyytyy journalismin sijasta toistamaan ”virallisia” tiedotteita niitä pureksimatta ja se hukuttaa tosiasiat pursuavan viihteen ja viihteellistämisen sekaan. Tilanneseuranta on retuperällä ja suursotaa valmistellaan, ja on valmisteltu, täydellisen uutispimennon kestäessä.
Me Suomessa olemme kuitenkin suurvaltapolitiikan etulinjassa, halusimme sitä tai emme. Venäjän, ja varsinkin Pietarin alueen turvallisuuden takaaminen on historiallinen ja kansallinen velvollisuus, jota emme saa hetkeksikään unohtaa. Jotta oikeutemme omaan maahan säilyisi, myös vaikeampina aikoina, meidän on ajateltava ennen kaikkea meitä voimakkaamman naapurimaamme intressejä, ja osoitettava tukea sen pyrkimyksille. Edellisellä kerralla diplomaattisten velvollisuuksien laiminlyönti olikin maksaa koko kansakunnan olemassaolon. Enää ei siis tulisi hakata päätä Karjalan mäntyyn.
Kahdenvälisten suhteiden vaaliminen ja neuvotteluyhteyksien säilyminen Moskovaan on pidettävä erityisenä kansallisena huolenaiheena ja EU:n jäsenenä Suomen tulisikin erityisesti pitää huolta siitä, että naapurimaamme näkemykset tulee varmasti kuultua Brysselissä. Tietojen politiikan suunnista tulee kulkea ajoissa myös toiseen suuntaan, Moskovaan. Suomen on panostettava diplomatiaan ja vaadittava geopoliittisen aseman vuoksi liittolaisilta ymmärrystä poikkeuksellisen tärkeille idänsuhteille. Meidän on toimittava omien etujemme mukaan myös EU:n jäsenenä.
Venäjä ei ole Suomelle uhka, kunhan me emme ole uhka Pietarille. Mahdollisuutemme säilyä kansakuntana suuristakin konflikteista nojaa yksin sen varassa, että tilanteesta huolimatta me voimme jatkaa hedelmällistä kanssakäyntiä itänaapurimme kanssa. Sotilaallinen liittoutumattomuus, valtaliittoihin sitoutumattomuus ja osaltamme Venäjän strategisista eduista vastuun kantaminen takaa ainoastaan turvallisuutemme tässä yhä epävakaammaksi muuttuvassa maailmassa.
Minä taas luulen, että jos todellla tehdään jokin hallittu konflikti Korean sodan tapaan, joissa goyimeja tapetaan urakalla tai kuin Vietnamissa, niin silloin tällainen esitys toteutuu tietysti juuri Suomessa, jonka Venäjä miehittää varmuuden vuoksi tai rajoitetussa sodassa tms. Suomalaisia murhataan siis pian urakalla.