Kuoliko kuusi miljoonaa juutalaista sittenkään, osa 2

Magneettimedia suomentaa holokaustirevisionismin klassikkoteoksen Did 6 Million Really Die? yleisön pyynnöstä. Holokaustirevisionismi on tänään ajankohtaisempaa kuin koskaan, sillä eliitti pyrkii oikeuttamaan ”holokaustilla” muun muassa avoimien rajojen maahanmuuttopolitiikan, itsenäisyytemme tuhoavan EU-liittovaltioprojektin sekä alati tiukentuvat ajatusrikoslait! Lue myös artikkelisarjan ensimmäinen osa.

Sodan lähestyessä Hitlerin hallinnon suhtautuminen juutalaiskysymykseen muuttui ratkaisevasti. Kansainvälinen juutalaisyhteisö julisti jopa virallisesti sodan Saksaa vastaan. Siksi Saksalla oli kansainvälisten sopimusten takaama oikeus eristää juutalaiset muusta väestöstä kansallisen turvallisuuden nimissä.

Toisen maailmansodan puhjettua kansainvälinen sionistijohtaja Chaim Weizmann totesi 5.9.1939, että juutalaiset ovat sodassa Saksaa vastaan ja julisti Jewish Chronicle –lehden (8.9.1939) mukaan:

”Juutalaiset seisovat Ison-Britannian rinnalla ja taistelevat demokratioiden puolella.”

”The Jewish Agency –järjestö on valmis tarjoamaan viipymättä juutalaisia miehiä, osaamista ja resursseja [sotaa varten]…”

Juutalaisten kansainvälinen kattojärjestö toisin sanoen ilmoitti, että juutalaiset ovat valmiita käymään sotaan Saksan valtakuntaa vastaan. Oli siis vain loogista, että Himmler ja Heydrich alkoivat järjestellä Saksassa juutalaisten eristämistä muusta yhteiskunnasta.

On tärkeä muistaa, että Yhdysvallat ja Kanada olivat jo tätä ennen eristäneet japanilaistaustaiset ihmiset kansallisen turvallisuuden nimissä. Pohjois-Amerikan japanilaisperäiset ihmiset eristettiin yhteiskunnan ulkopuolelle ennen Saksan juutalaisia! Tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, että – toisin kuin juutalaiset – kansainvälinen japanilaisyhteisö ei ollut esittänyt vastaavaa sodanjulistusta Amerikkaa vastaan.

Buurisodan aikana myös britit olivat eristäneet kaikki ”vihollispopulaation” naiset ja lapset, mikä oli johtanut tuhansien ihmisten kuolemaan. Kukaan ei kuitenkaan nykyään väitä, että britit olisivat suunnitelleet ”buurien kansanmurhaa”.

Saksalaisten kannalta juutalaisten eristäminen oli käytännöllistä kahdesta syystä. Ensimmäinen syy oli se, että saksalaiset tahtoivat ennaltaehkäistä kapinoita ja sabotaasia.

Himmler oli todennut Mussolinille 11.10.1942, että Saksan juutalaispolitiikka muuttui sodan aikana kokonaan sotilasturvallisuuteen liittyvistä syistä. Himmler oli vihainen siitä, että tuhannet miehitetyillä alueilla oleskelevat juutalaiset olivat aloittaneet partisaanisodankäynnin, johon kuului terrori-iskujen ohella sabotaasi ja vakoilu.

Neuvostoliitto vahvisti Himmlerin kertomukset; Neuvostoliitossa sodan aikana oleskelleen toimittaja Raymond Arthur Davisin mukaan 35 000 euroopanjuutalaista osallistui partisaanisotaan Jugoslavian kommunistijohtaja Josip Titon alaisuudessa. Tämän vuoksi juutalaiset tahdottiin sulkea sodan ajaksi vankileireille, joista osa sijaitsi Saksassa ja osa esimerkiksi Puolassa.

Sodan pitkittyessä juutalaisvankeja alettiin yhä useammin käyttää työvoimana Saksan sotilasmahdin lujittamiseksi. Pakkotyökysymys on erittäin tärkeä, kun väitteitä ”juutalaisten joukkotuhonnasta” tutkitaan. Saksa joutui käymään äärimmäisen raskasta sotaa kahdella rintamalla, minkä vuoksi puoli-ilmaisen työvoiman murhaaminen olisi ollut sulaa hulluutta varsinkin ennen sodan päättymistä.

Kun sota Neuvostoliittoa vastaan syttyi, oli Saksa jo päättänyt, että työvoiman hankkiminen oli tärkeämpää kuin juutalaisten siirtäminen esimerkiksi Madagascarille.

Hitlerin ja Unkarin valtionhoitajan Miklós Horthyn 17.4.1943 keskustelupöytäkirjan mukaan Führer pyysi henkilökohtaisesti Horthya lainaamaan 100 000 juutalaisvankia Luftwaffen ilmapuolustushanketta varten. Ilmavoimat tarvitsi kipeästi lisää työvoimaa, sillä Saksaan kohdistuneiden ilmaiskujen määrä oli alkanut kasvaa juuri tuolloin. (Reitlinger, Die Endlösung, Berliini, 1956, s. 478)

Hitler esitti Horthylle pyynnön aikana, jolloin juutalaisten ”kansanmurhahanke” oli valtavirtahistorioitsijoiden mukaan jo lyöty lukkoon. Keskustelupöytäkirja kuitenkin todistaa, että Hitler todella tarvitsi lisää työvoimaa maanpuolustusta varten. Näin vankileireistä tuli suuria työleirejä ja teollisuuskeskuksia.

Kaikille vankileireille pystytettiin suuria teollisuuspisteitä ja tehtaita, joissa tuotettiin tarvikkeita Saksan armeijalle. Bergen-Belsenissä ja Auschwitzissa valmistettiin esimerkiksi synteettistä kumia, ja Ravensbrückin leirillä sijaitsi sähköyhtiö Siemensin laitos. Monissa paikoissa työstä maksettiin seteleillä, joilla vangit pystyivät ostamaan esimerkiksi ylimääräisiä ruoka-annoksia leirien kaupoista.

Saksalaiset tahtoivat siis ottaa kaiken taloudellisen hyödyn irti leireistä, mikä on täydellisessä ristiriidassa valtavirtaisen kansanmurhatarinan kanssa. SS:n talousjohtaja Oswald Pohl johti hanketta, jonka tavoitteena oli tehdä vankileireistä mahdollisimman tehokkaita teollisuuskeskuksia.

Saksa ei luopunut juutalaisten väestönsiirtosuunnitelmista

Kaikesta huolimatta Saksa jatkoi myös juutalaisten väestönsiirto- ja maastamuuttohankkeita myös sodan aikana. Ranskan häviön jälkeen 1940 Saksa pystyi aloittamaan vakavat neuvottelut juutalaisten siirtämisestä Ranskalle kuuluneeseen Madagascariin.

Martin Franz Luther Saksan ulkoministeriöstä kirjoitti elokuussa 1942 muistion, joka paljastaa, että ulkoministeriö kävi kiivaita Madagascar-neuvotteluita heinäkuun ja joulukuun välillä 1940. Tuolloin ranskalaiset kuitenkin vastustivat ajatusta. 15.8.1940 Luther lähetti joukkokirjeen, joka osoitti, että Eichmann oli jo suunnitellut hankkeen yksityiskohdat.

Eichmann oli saanut elokuussa käskyn laatia tarkka Madagascar-suunnitelma, ja hänen avustajansa Dannecker sai tehtäväkseen tutkia Madagascaria tarkemmin Ranskan siirtomaaviraston arkistoissa. (Reitlinger, The Final Solution, s. 77)

Elokuun 15. päivänä esitetyssä ehdotuksessa todettiin, että Euroopan-laajuinen pankki voisi rahoittaa neljän miljoonan juutalaisen porrastetun maastamuuton. Lutherin 1942 muistio osoittaa, että Heydrich oli saanut Himmleriltä luvan suunnitelmalle jo ennen syyskuun alkua. Suunnitelma oli toimitettu myös Göringille.

Suunnitelma oli varmasti saanut myös Hitlerin hyväksynnän. Saksan ulkoministeriön päätulkki Paul Schmidt on nimittäin todennut, että Hitler oli kertonut Mussolinille jo 17.6., että ”Madagascariin perustetaan uusi Israel”. (Schmidt, Hitler’s Interpreter, Lontoo, 1951, s.178)

Pariisin juutalaistutkimuskeskuksen johtaja Léon Poliakov on myöntänyt, että saksalaiset jatkoivat Madagascar-suunnitelman edistämistä senkin jälkeen, kun ranskalaiset olivat näyttäneet sille punaista valoa joulukuussa 1940. Eichmann työskenteli Madagascar-aiheen parissa vielä koko vuoden 1941 ajan. Lopulta ajatusta alettiin pitää kuitenkin epäkäytännöllisenä, sillä sotaonni oli kääntynyt. 10.2.1942 ulkoministeriö ilmoitti, että Madagascar-hanke pannaan jäihin.

Ulkoministeriön asiakirja on äärimmäisen tärkeä siksi, että se osoittaa vastaansanomattomasti, että termi ”lopullinen ratkaisu” tarkoitti vain juutalaisten väestönsiirtoa – ei kansanmurhaa! Asiakirja todistaa, ettei juutalaisia kuljetettu ghettoihin ja keskitysleireille murhattaviksi vaan osana väestönsiirto-ohjelmaa. Asiakirjassa määrätään:

”Sota Neuvostoliittoa vastaan on tarjonnut mahdollisuuksia siirtää juutalaiset muille alueille [kuin Madagascarille], jotta lopullinen ratkaisu voidaan toteuttaa.

Führer onkin nyt päättänyt, että Madagascarin sijaan juutalaiset tulisi evakuoida itään. Niinpä Madagascar ei ole enää osa lopullista ratkaisua.”

Juutalaisten evakuoinnin yksityiskohdista oli keskusteltu vain kuukautta aiemmin Wannseen kokouksessa Berliinissä. Tulemme käsittelemään kokouksen sisältöä tarkemmin myöhemmin.

Reitlinger ja Poliakov väittävät molemmat täysin perusteettomasti, että Madagascar-suunnitelman peruminen tarkoitti sitä, että saksalaiset olivatkin päättäneet murhata juutalaiset. Göbbels kirjoitti kuitenkin vain kuukautta myöhemmin (7.3.1942) muistion, jossa hän kertoi pitävänsä Madagascar-väestönsiirtoa parhaana ”lopullisena ratkaisuna” juutalaiskysymykseen. (Manvell & Frankl, Dr. Goebbels, Lontoo, 1960, s. 165)

Göbbels jatkoi toteamalla, että juutalaisten väestönsiirtoja itään voidaan kuitenkin väliaikaisesti jatkaa, kunnes Madagascar-suunnitelmaan palaaminen on jälleen mahdollista. Myöhemmissä muistioissaan Göbbels painottaa, että juutalaisten väestönsiirtoja itään (Puolaan) on jatkettava. Göbbels kirjoitti myös, että juutalaiset ovat Saksan sotamenestyksen kannalta tärkeää työvoimaa.

Termiä ”lopullinen ratkaisu” käytettiin siis väestönsiirtojen yhteydessä, oltiinpa juutalaisia siirtämässä sitten Madagascarille tai itään. Mikään ei viittaa siihen, että termillä olisi koskaan tarkoitettu juutalaisten ”kansanmurhaa”.

Vielä toukokuussa 1944 saksalaiset olivat valmiita päästämään miljoona juutalaista ulos Euroopasta. Aiheesta on kirjoittanut nimekäs neuvostojuutalainen tiedemies Alexander Weissberg, joka häädettiin maasta Stalinin suurten puhdistusten aikana. Weissberg kirjoitti väestönsiirtohankkeesta teoksessaan Die Geschichte von Joel Brand.

Weissberg asui sodan aikana Krakovassa. Hän kertoi kirjassaan, että Eichmann lähetti Himmlerin hyväksynnällä Budapestin juutalaisjohtaja Joel Brandin Istanbuliin mukanaan liittoutuneille esitetty tarjous: Saksa olisi valmis lähettämään miljoona juutalaista ulos Euroopasta kesken sodan. (On mielenkiintoista, että valtavirtaisen holokaustihistorian mukaan saksalaisten alueilla tuskin oli enää edes miljoonaa juutalaista hengissä keväällä 1944)

Gestapo myönsi, että juutalaisten väestönsiirto tulisi vaikeuttamaan Saksan sotaponnisteluja huomattavasti. Gestapo kuitenkin ilmoitti, että se olisi valmis luopumaan juutalaisesta työvoimasta, jos vastineeksi saataisiin 10 000 rekkaa itärintamalle.

Ikävä kyllä suunnitelma ei koskaan toteutunut: britit luulivat, että juutalainen Brand on todellisuudessa vaarallinen ”natsiagentti”, minkä vuoksi tämä vangittiin Kairossa. Lehdistö valehteli kansalle, että Brandin matka oli ”natsien” vaarallinen juoni liittoutuneiden päänmenoksi.

On suorastaan tragikoomista, että Churchill totesi myöhemmin, että Unkarin juutalaisten kohtelu (saksalaisten käsissä) oli ”maailmanhistorian suurin ja törkein rikos”, vaikka hän itse kertoi Weizmannille, ettei Britannia voi ottaa Brandin tarjousta vastaan! Churchill perusteli päätöstään väittämällä, että vaihtamalla juutalaiset rekkoihin britit joutuisivat ”pettämään” ystävänsä Neuvostoliitossa.

Vaikka suunnitelma ei toteutunut, on se historioitsijoiden kannalta erittäin tärkeä tapaus: kukaan juutalaisten ”joukkotuhontaa” toteuttava ei vapaaehtoisesti päästäisi miljoonaa juutalaista pakenemaan.

Väestö ja maastamuutto

Väestötilastot juutalaisten määristä sodan aikana ovat monilta osin epätarkkoja ja niiden laatu vaihtelee maakohtaisesti paljon. Kukaan ei osaa sanoa, montako juutalaista tarkalleen ottaen häädettiin tai vangittiin 1939–45.

Vaikka väestötilastot eivät olekaan tarkkoja, ne todistavat omalta osaltaan, ettei edes pientä osaa ”6 000 000 juutalaisesta” olisi voitu murhata. Väite 6 000 000 juutalaisen ”holokaustista” on tilastojen valossa täysin epälooginen.

Chambers’s-tietosanakirjan mukaan Euroopassa asui ennen sotaa yhteensä 6 500 000 juutalaista. Mikäli Hitler olisi murhauttanut 6 000 000 juutalaista, lähes kaikki Euroopan juutalaiset olisivat siis kadonneet ennen sodan loppua.

Neutraali sveitsiläisjulkaisu Basler Nachrichten selvitti kuitenkin juutalaisten tilastojen perusteella, että 1933–1945 välillä 1 500 000 juutalaista muutti Britanniaan, Ruotsiin, Espanjaan, Portugaliin, Australiaan, Kiinaan, Intiaan, Palestiinaan ja Yhdysvaltoihin.

Muun muassa juutalaistoimittaja Bruno Blau vahvisti Basler Nachrichtenin artikkelin sisällön 13.8.1948 newyorkinjuutalaisessa Aufbau-lehdessä. Juutalaismaahanmuuttajista noin 400 000 oli lähtenyt Saksasta ennen syyskuuta 1939. Tämän vahvistaa World Jewish Congressin julkaisu Unity in Dispersion (s. 377), jossa todetaan: ”Valtaosa saksanjuutalaisista onnistui pakenemaan ennen sodan syttymistä.”

Saksanjuutalaisten ohella noin 220 000 itävallanjuutalaista oli muuttanut maasta 1939 syyskuuhun mennessä. Itävallassa oli asunut yhteensä vain 280 000 juutalaista. Prahan juutalaisten maastamuuttovirasto oli ehtinyt siirtää maaliskuusta 1939 alkaen jo 260 000 juutalaista ulos Tšekkoslovakiasta. Syksyllä 1939 enää noin 360 000 juutalaista oleskeli edelleen Saksan, Itävallan ja Tšekkoslovakian alueilla.

Noin 500 000 juutalaista oli ehtinyt lähteä Puolasta ennen sodan syttymistä. Niinpä muista Euroopan maista (Ranska, Hollanti, Italia, muut Itä-Euroopan maat jne.) poistui yhteensä noin 120 000 juutalaista. Juutalaisten maastamuutto alkoi jo ennen sotaa ja jatkui sodan melskeessä. Niinpä Eurooppaan jäi yhteensä vain noin 5 000 000 juutalaista.

Huomioon on otettava myös vuoden 1939 jälkeen Neuvostoliittoon paenneet juutalaiset sekä ne, jotka evakuoitiin ennen saksalaissotilaiden tuloa. Tulemme osoittamaan, että valtaosa näistä – noin 1 250 000 – oli siirtolaisia Puolasta. Reitlinger myöntää, että myös Puolan ulkopuolelta noin 300 000 muuta Euroopan juutalaista siirtyi Neuvostoliittoon 1939–41. Niinpä Neuvostoliittoon muutti yhteensä noin 1 550 000 juutalaista.

Freiling Foster kirjoitti Colliers-lehdessä 9.6.1945 juutalaisista Venäjällä: ”2 200 000 on muuttanut Neuvostoliittoon vuoden 1939 jälkeen paetakseen natseja.” Meidän maltillisemmat arviomme ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin lähempänä totuutta.

Juutalaisten joukkopako Neuvostoliittoon merkitsee sitä, että juutalaisia asui Saksan miehittämillä alueilla yhteensä noin 3 450 000. On eroteltava juutalaiset, jotka asuivat neutraaleissa maissa ja jotka välttivät sodan seuraukset. 1942 ilmestyneessä World Almanac –kirjassa todetaan sivulla 594, että Gibraltarilla, Britanniassa, Portugalissa, Espanjassa, Ruotsissa, Sveitsissä, Irlannissa ja Turkissa asui yhteensä 413 128 juutalaista.

Kolme miljoonaa juutalaista Euroopassa

Saksan hallitsemilla alueilla asui yhteensä siis noin 3 000 000 juutalaista, vaikka väestötilastoihin ei olekaan täydellisesti luottaminen. Samaan lukuun päästään myös toista kautta, mikäli tutkimme juutalaisten määriä niissä maissa, jotka Saksa miehitti.

Yli puolet Neuvostoliittoon vuoden 1939 jälkeen muuttaneista juutalaisista oli peräisin Puolasta. Usein väitetään, että Puolan-sodan myötä 3 000 000 uutta juutalaista joutui Saksan vaikutuspiiriin ja että lähes kaikki heistä ”murhattiin”. Tämä on valhe, sillä 1931 väestönlaskennan mukaan Puolassa asui vain 2 732 600 juutalaista. (Reitlinger, Die Endlösung, s. 36)

Reitlingerin mukaan ainakin 1 170 000 puolanjuutalaista jäi alueelle, jonka venäläiset valtasivat syksyllä 1939. Noin miljoona näistä evakuoitiin Uralille ja eteläiseen Siperiaan sen jälkeen, kun Saksa hyökkäsi kesäkuussa 1941. (Reitlinger, s. 50)

Kuten jo aiemmin todettua, noin 500 000 juutalaista oli ehtinyt jo häipyä Puolesta ennen sotaa. Neuvostoliitossa asunut toimittaja Raymond Arthur Davis totesi, että noin 250 000 juutalaista oli paennut saksalaisten miehittämiltä puolalaisalueilta Venäjälle 1939–41. (Odyssey through Hell, N.Y., 1946)

Kun Puolasta poistuneiden juutalaisten määrä vähennetään väestönlaskussa rekisteröidyistä 2 732 600 juutalaisesta (ja kun normaali väestönkasvu otetaan huomioon), saksalaisten valtaamilla alueilla ei voinut oleskella enempää kuin 1 100 000 puolanjuutalaista vuoden 1939 lopulla! (Gutachen des Instituts für Zeitgeschichte, München, 1956, s.80)

Puolan lukuun voidaan vielä ynnätä 360 000 Saksassa, Itävallassa ja Tšekkoslovakiassa asunutta juutalaista, jotka eivät lukemattomien heimoveljiensä tavoin muuttaneet pois ennen sotaa. Nürnbergin näytösoikeudenkäynnissä syyttäjä totesi, että 320 000:sta ranskanjuutalaisesta 120 000 häädettiin maasta. Reitlingerin mukaan häädettyjen määrä oli tosin vain 50 000.

Niinpä kansallissosialistien hallinnoimilla alueilla asui alle kaksi miljoonaa juutalaista! Skandinaviasta lähetettiin vain vähän juutalaisia, Bulgariasta ei yhtään. Kun Hollannin (140 000), Belgian (40 000), Italian (50 000), Jugoslavian (55 000), Unkarin (380 000) ja Romanian (725 000) juutalaiset lasketaan mukaan, luku on silti vain noin 3 000 000.

On huomioitava, että viimeisenä esittämäni kuutta maata koskevat luvut perustuvat sotaa edeltäviin arvioihin, jotka eivät huomioi juutalaisten joukkomuuttoa (noin 120 000 edellä mainituista kuudesta maasta) pois Euroopasta.

Kahdella eri laskutekniikalla päädytään siis samaan lopputulokseen: vain noin 3 000 000 juutalaista asui Saksan vaikutuspiirissä, vaikka valtavirtahistorian mukaan saksalaiset onnistuivat murhaamaan 6 000 000 juutalaista!

Juutalaisten evakuointi Venäjällä

Venäjällä asuneiden juutalaisten tarkasta lukumäärästä ei ole tietoa, minkä vuoksi niitä on usein pyritty paisuttelemaan röyhkeästi.

Juutalainen tilastotieteilijä Jacob Leszczynski on esimerkiksi väittänyt, että 1939 noin 2 100 000 juutalaista asui Venäjällä alueilla, jotka Saksa myöhemmin valloitti sodassa. Lisäksi Baltian maissa kerrotaan asuneen noin 260 000 juutalaista.

Sodan jälkeen Neuvostoliitossa kiertäneen American Jewish Council for Russian Relief –järjestön johtajan Louis Levinen mukaan valtaosa edellä mainituista juutalaisista evakuoitiin itään heti Saksan hyökättyä. Levine kertoi Chicagossa 30.10.1946:

”Sodan syttyessä juutalaiset olivat ensimmäisten evakuoitujen joukossa. Heidät kuljetettiin pois Länsi-Venäjältä, jonne Hitler oli hyökkäämässä. Juutalaiset kuljetettiin Uralille turvaan, ja näin 2 000 000 juutalaista onnistuttiin pelastamaan.”

Juutalaistoimittaja David Bergelson kirjoitti jiddišinkieliseen moskovalaislehti Ainikeitiin 5.12.1942: ”Kiitos evakuoinnin, valtaosa (80 %) Ukrainan, Valko-Venäjän, Liettuan ja Latvian juutalaista ehdittiin pelastaa ennen saksalaisten saapumista.”

Reitlinger on yhtä mieltä juutalaisjohtaja Joseph Schechtmannin kanssa siitä, että valtavia määriä juutalaisia ehdittiin evakuoida ennen saksalaisten saapumista. Reitlinger tosin kirjoittaa teoksessaan The Final Solution (s. 499) uskovansa, että noin 650 000–850 000 juutalaista jäi saksalaisten valloittamille alueille.

Tulemme myöhemmin kuitenkin osoittamaan, etteivät saksalaiset tappaneet miehittämillään alueilla yli 100 000:aa vihollista, vaikka Hitler joutuikin käymään veristä sotaa kommunistipartisaaneja ja -komissaareja vastaan. Vain osa kuolleista partisaaneista oli ylipäätään juutalaisia. Partisaanit itse kehuskelivat murhanneensa viisinkertaisen määrän saksalaissotilaita.

 

Magneettimedia tulee julkaisemaan pamfletin seuraavan osan suomennoksen piakkoin.