Sika Suomessa sikisi…

Joulupöydän itseoikeutettu kohokohta on sian kinkku.

Se on kuitenkin varsin tuore tulokas joulupöydässä. Vielä 1900 -luvun alussa kinkku ei ollut jouluruokana erityisasemassa.

Jouluna toki syötiin lihaa, mutta se saattoi olla lehmänreisi, lampaanjalka tai lihakeitto.

Kinkun nauttimiseen on syytä käydä suurella hartaudella, sillä sika on ihmiskunnan symboleista vanhimpia. Unissa esiintyvä sika on onnen enne.

Sika ei ole mikä tahansa eläin, sillä on oma jumalansakin, emakkojumalatar Ceridwen eli Vanha Viisas, joka sikojen hyvinvoinnin ohella hoitelee kuuta ja hedelmällisyyttä.

Muita sikoihin kiintyneitä muinaisia jumalattaria ovat Demeter ja vastineensa Ceres. Skandinaavisessa mytologiassa maankasvua hallitsevan Freyrin sisar Freja oli lisänimeltään Syr eli emäsika.

Sikaveistoksia on löytynyt neoliittikaudelta (noin 7000 – 3500 eKr.) ja myöhemmältä ajalta löytöinä on sikanaamioita ja erilaisia rituaaliastioita.

Siankinkkua on syöty Skandinaviassa aina, olihan se sankareiden ruokaa. Taistelussa kaatuneet urhot saapuivat Valhallan kartanoon, ja siellä heille tarjottiin sika. Sikaa ylistää myös Frank K. Bengtsson klassikkoromaanissaan Orm Punainen: ”Kun sianliha tuli Ormin ja Tooken luo, he istuivat liikkumattomina kattilaan päin kääntyneinä ja seurasivat tarkoin rengin toimia. He huoahtivat ilosta kun hän sai vartaaseensa hyviä kylkisilavan palasia heille; ja he muistuttivat toinen toisilleen kuinka kauan siitä oli kulunut, kun he viimeksi olivat istuneet tällaisen aterian ääressä, ja ihmettelivät, että he niin monta vuotta olivat jaksaneet sianlihattomassa maassa.”

Poloiset Orm ja Tooke olivat olleet seitsemän vuotta Andalusiassa maurien parissa.

Suomalaisessa kansanrunoudessa tunnetaan Ison sian virsi, jossa hurjistunut sika ajaa ”ukon kuusehen pakohon, muut jumalat muihin puihin.”

Irlannissa uskotaan sian näkevän tuulen.

Takaisin pääjuttuun