Sylvia Stolz – ”holokaustin” nojalla vangittu asianajaja

Kirjoitimme lyhyesti Sylvia Stolzista artikkelissa ”Holokausti on maailmanpoliittinen ase”. Julkaisemme nyt käännöksen hänen puheestaan sveitsiläisessä sananvapaustapahtumassa.

Juontaja: Sylvia Stolz on täysin pätevä asianajaja. On tärkeää, ettemme anna arvostelukykyymme vaikuttaa sen, mitä olemme ehkä aiemmin nähneet tai kuulleet. Hän päätyi otsikoihin pari vuotta sitten puolustusasianajajana, kun hän otti rohkeasti vastuun Ernst Zündelin puolustamisesta kuuluisassa oikeusjutussa liittyen ”holokaustin” kiistämiseen. Hän esitti oikeudelle todisteita, jotka saavat epäilemään virallisia versioita historiasta. Tämä aiheutti myrskyn oikeussalissa ja häntä kiellettiin enää puhumasta.

Kun Stolz oli esittämässä puolustuksen todisteita, häntä kesken kaiken kiellettiin sakkojen uhalla jatkamasta. Hän ei välittänyt kiellosta, vaan jatkoi puolustusta ja todisteiden esittämistä. Niinpä asianajaja Stolz pidätettiin oikeussalissa kesken hänen asiakkaansa Ernst Zündelin puolustamisen. Mutta sekään ei häntä vaientanut. Hän jatkoi syytetyn puolustamista, kun häntä riuhdottiin voimakeinoin pois oikeussalista. Hänet vangittiin tästä hyvästä lähes kolmeksi ja puoleksi vuodeksi, vaikka hänellä ei ollut aiempia tuomioita. Suoraan oikeussalista pidätettynä vankilaan. Tämän lisäksi hän menetti asianajajan oikeutensa eli ammattinsa viideksi vuodeksi. Hänet myös erotettiin Saksan asianajajien liitosta. Hänet suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta hänen asiansa ansaitsee tulla kuulluksi.

Sylvia Stolz: Hyvät naiset ja herrat, rakkaat ystävät, kiitos lämpimästä tervetulotoivotuksesta. Haluaisin aloittaa esitykseni lauseella, johon aion sen myös päättää. Uskon tässä lauseen kiteyttävän paljon oleellista ihmisyydestä: ”Ajatellessaan totuutta, tuntiessaan kauneuden ja tahtoessaan hyvyyttä, henki löytää elämäntarkoituksen järjessä.”

Näin lausui Johann Gottfried von Herder. Uskontoon, maailmankatsomukseen ja filosofiseen näkemykseen katsomatta tämä lause vangitsee mielestäni koko ihmiselämän ytimen. Yksi tärkeistä teemoista, joista keskustelemme seuraavaksi, on ”sananvapaus”. Monesti kuulee, että ne, joilla on mielipiteitä, joutuvat ongelmiin. Eikä tämä liity pelkästään politiikkaan, kuten varmasti tiedätte. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa rokotukset, joka on vain yksi esimerkki lääketieteen alalta. Toinen esimerkki voisivat olla journalistit, jotka joutuvat syrjityiksi vain siksi, että heillä on eriävät mielipiteet syyskuun 11. päivän tapahtumista ja jotka haluavat silti kertoa näkemyksistään. Sellaiset journalistit joutuvat varmasti myös ongelmiin. Kuitenkaan näitä ihmisiä ei rangaista tuomioistuimessa, vaan työpaikallaan. Nämä esimerkit riittänevät osoittamaan, että paljon ylistetty ”sananvapaus” ei todellisuudessa pädekään.

Ja nyt aiheeseen kielletyistä todisteista ja puolustuksen epäämisestä koskien holokaustin kiistämistä. Aiheesta voitaisiin sanoa niin paljon, että tunti sen kattavaan käsittelyyn ei riitä millään. Keskitytään siis kaikkein olennaisimpaan. Omassa tapauksessani rikoksen tunnusmerkistö ei todellisuudessa täyttynyt. Kyseessä oli oikeusmurha. Syytetylle pitäisi kertoa, mitä hän teki väärin ja mitä hänen olisi tullut tehdä toisin. Jos joku ottaa polkupyörän, joka ei kuulu hänelle, täyttää tämä tietenkin varkauden tunnusmerkit, kuten hyvin tiedämme. Jos taas henkilöä epäillään kunnianloukkauksesta, oikeuden tehtävänä on selvittää, oliko sanottu totta vai valhetta. Jos syytetty on puhunut totta, ei kyseessä ole kunnianloukkaus, sillä teoriassa jokaisen kuuluisi saada lausua totuus julki. ”Holokaustin” kiistämisen tapauksessa suurin ongelma on, ettei ”holokaustia” ole missään määritelty. Siinä on rikoslain ongelma. Virallista määritelmää ei löydy mistään. Palaan tähän myöhemmin.

Tarkastellaan lakikirjaa. Ensiksi Saksan laista… Pykälän 130 momentin 3 mukaan ”holokaustin kiistäjää” voidaan sakottaa tai tuomita vankeuteen viideksi vuodeksi jokaisesta yksittäisestä rikoksesta. Tässä pykälässä ei ole tarkempaa mainintaa itse holokaustista, eli sitä ei määritellä laissa. Sen sijaan laissa viitataan kansainvälisen lain 6. pykälän 1. momenttiin, josta löydämme määritelmän ”kansanmurhasta”. Jokainen, joka kiistää ”kansanmurhan” tapahtuneen, syyllistyy rikokseen, olettaen, että myös muut lisäehdot ovat täyttyneet. Lisäehtoihin luetaan muun muassa yleisen järjestyksen häirintä. Haluaisin kuitenkin korostaa ”kansanmurhan” määritelmää pykälässä 6. Se on hyvin lyhyt. Annan esimerkin. ”Kansanmurhaksi” on määritelty teko, jossa edes ”YKSI jäsen” etnisestä, uskonnollisesta tai muusta ryhmästä tapetaan tarkoituksena aiheuttaa tarkoituksellinen ja järjestelmällinen tuho koko tai osalle etnisestä, rodullisesta, uskonnollisesta tai kansallisesta ryhmästä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos yhdenkin vaikkapa uskonnollisen ryhmän jäsen tapetaan, ja syyllisen tarkoitus oli tappaa osa tai koko ryhmä, niin täyttää se määritelmän kansanmurhasta.

Tarkastellaanpa selkeyden vuoksi miten se tulisi määritellä. Normaalisti murhatapauksessa tuomio sisältää tunnetut tosiasiat poliisitutkinnasta rikoksen ajasta, paikasta, tavasta, aseesta, syyllisestä jne. Kaikki tämä sisältyy tuomioon, joka julistetaan syyttäjän nimettyä esimerkiksi murha-aseen perustuen syytetyn sormenjälkiin ja muihin teknisiin todisteisiin. Nämä asiat tulee mainita tuomiossa. ”Holokaustin” kiistämisessä on kyse murhan kiistämisen rikoksesta, jolloin meillä tulisi olla oikeus lukea tuomion yhteydessä tapahtuneen ”murhan” yksityiskohdista. Ilman niitä emme saa mitenkään tietää, mitä syytetty itse asiassa kiisti.

Tämä on ongelma. Ei ole mitään selvyyttä siitä, mitä itse asiassa kiistettiin. Pitäisi olla vähintään yksi ennakkotapaus holokaustin kiistäjää vastaan, jossa kyseisen rikoksen yksityiskohdat olisi eritelty ja näytetty toteen. En tunne yhtäkään sellaista päätöstä. Ei ole olemassa mitään yksityiskohtia rikospaikasta, tekotavoista, uhrien lukumäärästä, tappamisten ajankohdista, syyllisistä tai ruumiista. Meillä ei ole mitään fyysisiä todisteita tappamisesta. Todistajalausuntoja ei ole nimetty, kuten ei myöskään asiakirjoja tai muita vastaavia todisteita. Kansallissosialistien tavoite tuhota juutalaiset kokonaan tai osittain ei ole missään todistettu. Ei ole asiakirjoja aikaisemmista päätöksistä, suunnitelmista tai käskyistä. Tarkasteltaessa holokaustikiistäjien oikeudenkäyntejä ei näitä asioita ole yksilöity. Emme myöskään löydä mitään viitteitä muihin tuomioihin, joissa nämä asiat olisivat tulleet julki. Tämä on suurin ongelma. Niin kauan kuin oikeus ei yksilöi yhtäkään rikospaikkaa, jossa nämä väitetyt joukkomurhat olisivat tapahtuneet, niin kauan kuin oikeus ei yksilöi ainoatakaan yksittäistä todistetta, ei joukkomurhia ole yksinkertaisesti todistettu. Eikä näin ollen myöskään joukkomurhien kiistämistä.

Jotkut saattavat ehkä kysyä: ”Entä Nürnbergin oikeudenkäynnit? Ehkä yksityiskohdat löytyvät niiden pöytäkirjoista?” Näin ei ole. Antakaapa kun luen asianmukaisen kohdan Nürnbergin tuomiolauselmasta, jossa kaasukammiot mainitaan. Tässä suora lainaus: ”Osa keskitysleireistä oli varustettu kaasukammioin vankien tuhoamiseksi joukoittain ja polttouunein ruumiiden polttamiseksi. Joitakin niistä käytettiin itse asiassa juutalaisten hävittämiseksi osana juutalaisongelman ’lopullista ratkaisua’. Suurinta osaa ei-juutalaisista vangeista käytettiin pakkotyöhön, vaikka työskentelyolosuhteet tekivät työstä ja kuolemasta lähes synonyymejä. Ne vangit, jotka sairastuivat eivätkä kyenneet enää työhön, joko tuhottiin kaasukammioissa tai lähetettiin erityisille sairastuville, joissa heille annettiin aivan riittämätöntä sairaanhoitoa, jopa huonompaa ruokaa kuin vangeille, mikäli mahdollista, ja jätettiin kuolemaan.” Tämä on ainoa maininta kaasukammioista Nürnbergin tuomiolauselmassa. Niihin viitataan ympäripyöreästi, kuten ”osassa keskitysleireistä”. Kaasukammioiden sijaintia ei mainita. Tämä tarkoittaa sitä, että puolustusasianajajalle ei jää mitään mihin tarttua.

On myös tärkeää painottaa, että Nürnbergin oikeudenkäynnissä ”todisteiden” ei virallisesti tarvinnut perustua tosiasioille. Lontoon säädöksissä sanotaan, ja nämä kirjoitettiin erityisesti juuri toisen maailmansodan jälkeiselle sotilastuomioistuimelle, pykälässä 19: ”Tuomioistuinta eivät sido todistelusäännöt”. Siinä on lause, jota sietää pohtia. Sotilastuomioistuin vapautetaan todistustaakasta. Lisäksi pykälässä 21 todetaan: ”Tuomioistuin ei tarvitse todisteita yleisesti tiedossa olevista tosiasioista, mutta ottaa ne huomioon juridisesti.” Yleensä tuomioistuimen tehtävänä on todistaa eikä olettaa faktoja. Kaikki muuttuu hieman selkeämmäksi amerikkalaisen pääsyyttäjän Robert H. Jacksonin kertomana. Hän lausui Nürnbergin oikeudenkäynnissä: ”Sotaoikeudenkäyntinä tämä tuomioistuin on jatkoa liittoutuneiden sotaponnisteluille.” Siis Nürnbergin sotaoikeudenkäynnit olivat ”jatkoa liittoutuneiden sotaponnisteluille”. Vihollisen toteaminen syylliseksi oli osa sotaponnisteluja.

Tahdon lukea teille nyt katkelman eräästä toisesta tuomiosta. Maalaisjärjellä ajateltuna luulisi, että sen yhteydessä olisi varmasti lueteltu oletetun ”holokaustin” yksityiskohtia. Tämä on niin sanotusta ”Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnistä”. Lainaan suoraan lopullisesta tuomiolauselmasta:

”Oikeudelta puuttui lähes kaikki normaalin murhaoikeudenkäynnin todistelukeinot, jotka ovat välttämättömiä totuudellisen käsityksen saamiseksi murha-ajankohdan tapahtumista. Uhrien ruumiita ei ole, eikä ruumiinavauspöytäkirjoja, ei asiantuntijalausuntoja kuoleman ajankohdasta ja syystä. Ei ole todisteita rikollisista, murha-aseista tai muustakaan. Vain harvoissa tapauksissa todistajalausuntojen varmentaminen oli mahdollista.” Ja hieman myöhemmin: ”Oikeus oli siten lähes täysin riippuvainen todistajalausunnoista selvittäessään syytettyjen rikoksia. Lisäksi todistajista juuri ketään ei voinut pitää puolueettomana tarkkailijana Auschwitzin keskitysleirin tapahtumissa.”

”Oikeus” oli siis ”lähes täysin riippuvainen todistajalausunnoista selvittäessään syytettyjen rikoksia.” Tämä on juridinen lähtökohta holokaustin kiistäjien oikeudenkäynnille ja se on samalla myös sen päätepiste, sillä mikään ei tule muuttumaan. Kukaan ei tule koskaan tietämään, ei puolustusasianajaja eikä syyttäjä, mitä ”holokausti” todellisuudessa oli. Sitä ei voi tarkistaa aiemmista tuomioista ja päätöksistä eikä uusista. Varmasti asiasta on paljon puhetta mediassa ja siitä voi lukea kirjoista, mutta tietenkin meidän pitäisi saada kuulla, mitä tuomioistuimet ovat päättäneet. Haluamme tietää.

Tässä vaiheessa haluaisin lainata hyvin kuvaavaa lausuntoa 34 ranskalaiselta historioitsijalta. Vuonna 1979 nämä 34 historioitsijaa julkistivat lausunnon vastineena revisionisti Robert Faurissonin esittämille teknisille todisteille hänen todistaessaan kaasukammiotarinan valheeksi. 34 historioitsijaa kaikki pitäytyvät virallisessa versiossa holokaustista ja esittivät seuraavan lausunnon vasta-argumenttina Robert Faurissonin johtopäätöksille:

”Ei pidä kysyä, miten oli teknisesti mahdollista toteuttaa sellainen joukkomurha. Se oli teknisesti mahdollista, koska se tapahtui. Se on ainoa oikea lähtökohta mihin tahansa tämän aiheen historialliseen tarkasteluun. Velvollisuutemme on yksinkertaisesti lausua tämä totuus: ei ole, eikä voi koskaan olla, mitään keskustelua kaasukammioiden olemassaolosta.”

Tämä kuuluu olennaisesti holokaustinkiistäjien oikeudenkäynnin lähtöasetelmaan. Tämän pohjalta tuomarit, syyttäjät ja muut tekevät päätöksensä. Näitä asioita saa kyseenalaistaa. Tällä on ollut suunnattomat seuraukset. En ole missään nimessä ensimmäinen asianajaja, jota on rangaistu ”holokaustin kiistämisestä”. En likimainkaan. Saatan olla ehkä ensimmäinen siitä vangittu asianajaja. Mutta jo vuosia asianajajia on syytetty holokaustin kiistämisestä, koska he ovat esittäneet todisteita holokaustin yksityiskohtiin liittyvistä ristiriidoista. Kun asianajaja esittää todisteita, hänet on pakotettu esittämään ne totuutena. Muutoin niitä ei voida kirjata todisteeksi ja ne hylätään. Kaikkea oikeudelle esitettävää on kutsuttava todeksi, muutoin se ei kelpaa todisteeksi ja se voidaan hylätä muotoseikkojen vuoksi. Kun yrittää esittää todisteita holokaustinkiistäjän puolustukseksi, ei tuomioistuin hyväksy todisteita, vaan myös asianajajaa aletaan syyttää holokaustin kiistämisestä.

Suuri yleisö ei tästä paljoa tiedä, sillä harva asianajaja haluaa tulla tuomituksi. He vain maksavat sakkonsa ja toteavat itsekseen pysyvänsä loitolla ongelmista tulevaisuudessa. Näitä juttuja on hyvin paljon. Minä kuitenkin mietin itsekseni, miksi tämän pitäisi pysyä poissa julkisuudesta. Oikeutta käytetään väärin ja syytettyjä kohdellaan kaltoin. Asianajajia yksinkertaisesti rangaistaan siitä, että he tekevät työnsä. Tunsin tärkeäksi, että kansa saisi myös tietää tämän. Seuraavaksi käsittelen lakimiehiä syyttänyttä Baijerin tuomioistuinta, joka päätti asianajolupani lakkauttamisesta. Sinnekin esitin perustellut epäilykseni virallisesta holokaustitarinasta. Taaskaan todisteita ei hyväksytty ja syyksi ilmoitettiin, että oikeus ei saatavilla olevien kirjojen ja kuvien valossa voi epäillä holokaustin virallista versiota. Minä itse ja asianajajani pyysimme tuomioistuinta osoittamaan, mitkä kirjat ja kuvat vakuuttivat heidät holokaustista. Nämä pyynnöt hylättiin: ”Holokausti ja kansallissosialistien rikokset juutalaisia kohtaan ovat ’ilmiselviä’,” todettiin. Emme siis saaneet vastausta, mihin materiaaliin oikeus perusti näkemyksensä. Ainoa, mitä saimme, oli yleinen viittaus ”sanomalehtiin, radioon, televisioon, sanakirjoihin ja historiankirjoihin”. Jos siis haluatte tietää, mistä teitä rangaistaan, joudutte katsomaan sen sanomalehdestä. Tuomiolauselmassa sitä ei lue. ”Katsokaa Iltalehdestä!”

Mitä sanomalehdet meille kertovat? Ranskalaista historioitsijaa Jacques Beynacia lainattiin Le Nouveau Quotidien de Lausannessa, sveitsiläisessä sanomalehdessä syyskuussa 1996. Hän sanoi: ”Puhuttaessa natsien kaasukammioista, on myönnettävä, ettei asiakirjoja, fyysisiä jälkiä tai muita vastaavia todisteita ole löytynyt.” Tämä on ranskalaisen historioitsijan mielipide. Ja hän muuten uskoo holokaustin viralliseen versioon. Eikö tämän jos minkä tulisi tarkoittaa, ettei holokausti ole juridisesti yksiselitteinen ilmiö?

Eräs toinen historioitsija, Ernst Nolte, kirjoitti kirjassaan The Causal Nexus: ”Todistajalausunnot perustuvat suurelta osin kuulopuheisiin ja olettamuksiin. Ne muutamat silminnäkijöiden todistukset, joita meillä on, ovat ristiriidassa keskenään ja herättävät kysymyksiä uskottavuudesta kokonaisuudessaan.” Historioitsija Hans Mommsenin kerrotaan Süddeutsche Zeitungissa (Etelä-Saksan päivälehti) lausuneen: ”Hitler ei määrännyt holokaustia”. Jälleen lausuntoja, jotka osoittavat, että holokaustin kyseenalaistaminen on perusteltua. Viimeinen lausunto, jonka haluaisin teille lukea on Fritjof Meyeriltä. Osteuropa-lehdessä julkaistiin hänen artikkelinsa ”Auschwitzin uhrien lukumäärä: Uutta tietoa uusista arkistoiduista asiakirjoista”. Hän kirjoitti seuraavaa rikospaikasta ja hän on muuten Der Spiegelin päätoimittaja… Toukokuussa 2002 julkaistiin lehti, jossa hän kertoi että kansanmurha ei tapahtunut Auschwitzin keskitysleirissä. Sen sijaan kansanmurha tapahtui ”kahdessa maalaistalossa leirin ulkopuolella, luultavasti…” Kansanmurha ei siis tapahtunut leirin sisäpuolella, vaan ”luultavasti” kahdessa maalaistalossa leirin ulkopuolella? Tämä osoittaa jälleen, että holokaustin virallisen tarinan kyseenalaistavat todisteet pitäisi hyväksyä oikeudessa.

Tarkastellaanpa, mikä on korkeimman oikeuden kanta holokaustin kiistämisen kriminalisointiin. Lakimme täällä kieltää tietynlaisen puheen, ja holokaustiaihetta pidetään erityissäännöksenä laissa. Tämä lain erityissäännös on korkeimman oikeuden mielestä perustuslain vastainen, koska se on ristiriidassa perustuslaissa taatun sananvapauden kanssa. Tämä todettiin melko tuoreessa korkeimman oikeuden päätöksessä vuonna 2009. Pykälän 130 virallinen tunnustaminen ”erityissäädökseksi” on pieni askel eteenpäin. Kunpa he vain ottaisivat seuraavan loogisen askeleen ja julistaisivat holokaustin kiistämisen kriminalisoivan erityissäädöksen laittomaksi perustuslain vastaisena… Säästän teidät kuitenkin heidän perusteluiltaan olla tekemättä sitä. Korkeimman oikeuden perustelu erityissäädöksen säilyttämiseksi niin kutsutussa Wunsiedel-päätöksessä vuodelta 2009 oikeus julisti Saksan olevan erityisasemassa ja saavan pitää erityisasetuksia, kuten pykälä 130. Se on siis erityissäädös, joka kriminalisoi tietynlaiset puheet ja samalla kriminalisoi todisteiden esittämisen ja puolustautumisen oikeudessa… Saksan sallitaan poikkeuksella säilyttää tämä erityissäädös, perustuen ”Saksan liittotasavallan ainutlaatuiseen historialliseen identiteettiin, joka on muodostunut vastakohtana kansallissosialismille”. Toisin sanoen tuomioistuin voi ylläpitää sananvapauden poikkeussääntöjä, koska kyseessä on ”Saksan liittotasavalta”? Onpa hienosti muotoiltu. Tämä on järjenvastaista. Toinen perustelu ei ole ilmaistu yhtä selkeästi ja se löytyy toisaalta tässä korkeimman oikeuden päätöksessä. Tässä puhutaan ”ainutlaatuisista” rikoksista ja annetaan ymmärtää, että johtuen ”ainutlaatuisista” rikoksista poikkeuksellisesti todisteiden esittäminen on sekä tarpeetonta että rikollista. Tuntuuko tämä teistä loogiselta?

Kaiken kaikkiaan nämä ovat ne kaksi kulmakiveä, joilla holokaustin kiistämisen kriminalisointi lepää. Se on näin perusteltu lakiteoriassa. ”Saksan liittotasavallan ainutlaatuinen historiallinen identiteetti” ja ”ainutlaatuinen rikos” itsessään ovat tekosyitä todisteiden esittämisen kieltämiselle. Tarkistukset ja perustuslakiin vetoavat valitukset hylätään järjestään ”ilmiselvästi perusteettomina”, mikä tarkoittaa, että tuomioistuinten ei tarvitse perustella päätöksiensä oikeutusta. Kun jokin on ”ilmiselvästi perusteetonta”, ei sitä tietenkään tarvitse perustella. Miten käytännöllistä. Taaskaan ei saatu vastausta siihen, mitä saamme sitten kysyä. Siihen ei ole vastausta.

Kuulin itse oikeudessa seuraavan lausunnon tuomari Meinerzhagenilta Ernst Zündelin oikeudenkäynnissä, mutta jos olisin sen vain sanonut teille, ei kukaan olisi minua uskonut, eikä sitä tietenkään löydy oikeuden virallisesta transkriptiosta. Kuitenkin Berliner Tageszeitung ”TAZ” (Berliinin päivälehti) oli paikalla ja raportoi tämän tuomari Meinerzhagenin lausunnon. (Lainaus Berliinin päivälehdestä TAZ 09.02.2007) raportti oikeudenkäynnistä Ernst Zündelia vastaan: ”Loppua kohden ja fasisminvastaisten ryhmittymien yllätykseksi oikeus hylkäsi kaikki esitetyt todisteet. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että ”on täysin epäoleellista, tapahtuiko holokausti todella vai ei”. ”Sen kieltäminen on Saksassa laitonta ja se on ainoa asia, jolla on oikeudessa merkitystä.”

Palaan nyt mietteeseen, jolla aloitin tämän esitelmän:

”Ajatellessaan totuutta, tuntiessaan kauneuden ja tahtoessaan hyvyyttä, voi saavuttaa kyvyn tunnistaa ja nimetä valheita. Kyvyn tunnistaa ja nimetä epäinhimillisyyden sekä kyvyn tunnistaa ja nimetä vääryyden. Se myös kertoo omista luonteenpiirteistään, mikä on erityisen tärkeää nykyaikana. Tietämys omasta kuolevaisuudestamme, järkkymättömyydestämme ja lahjomattomuudestamme. Sellaisilla luonteenpiirteillä voisimme muuttaa maailmaa kaikkien niiden lasten hyväksi, jotka olivat täällä jo aiemmin tänään. Maailma, jossa voimme lausua totuuden pelkäämättä rangaistusta.”

Kiitos.