Sibelius, juutalaiset, kansallissosialismi

8.12. vietettiin Jean Sibeliuksen päivää. Sosiaalisessa mediassa syntyi keskustelua kansallissäveltäjän ristiriitaisesta persoonasta – olihan hän juutalaisvastaisia kannanottoja tehnyt vapaamuurari.

Kipinän keskustelulle antoi artikkeli ”Sibelius – vapaamuurarien rituaalien ykkösurkuri”. Sibeliuksen jäsenyys kuvottavassa rikollisjärjestössä ei ole koskaan ollut salaisuus, mutta ymmärrettävistä syistä asiasta ei julkisuudessa ole myöskään haluttu paljoa puhua. Säveltäjämestari liittyi salaseuraan 1922 ja tuotti ryhmälle muun muassa rituaalimusiikkia.

Sibeliuksen vapaamuurariutta on puolusteltu muun muassa toteamalla, että hän oli passiivinen jäsen, jonka tehtävänä oli lähinnä soittaa musiikkia.

Helsingin Suomalaisen klubin ylläpitämillä Sibelius-sivuilla kerrotaan, että nykyinen vapaamuurariyhteisö rakennettiin maahamme 1900-luvun alussa. Yhdysvalloissa asuneet suomalaismaahanmuuttajat tahtoivat juurruttaa aatteen synnyinmaahansa merkkihenkilöitä käännyttämällä.

Vapaamuurareiden värväyslistoilla oli Sibeliuksen lisäksi muun muassa Mannerheimin, taidemaalari Pekka Halosen sekä arkkipiispa Gustaf Johanssonin nimet. Tavoitteena oli ottaa haltuun siis paitsi kulttuurielämä, myös esivalta ja uskonto.

Sibelius sai vapaamuurareilta useita lahjoituksia ja kunniajäsenyyksiä säveltämänsä rituaalimusiikin vuoksi. 1920-luvun loppua kohden hänen vierailunsa loosissa kuitenkin vähenivät ja päättyivät lopulta kokonaan. 1945 vapaamuurarit olisivat halunneet lahjoittaa rahaa Ainolan remonttiin, mutta Sibelius kieltäytyi ”kunniasta”.

Sibeliuksen puolustajat muistuttavat, ettei sotia edeltävää aikaa voi verrata 2000-lukuun, jolloin tietoa vapaamuurareiden todellisesta luonteesta on paljon helpompi saada.

On kuitenkin tärkeä muistaa, että Suomessa isänmaalliset järjestöt ja aktiivit olivat jo Sibeliuksen aikana erittäin hyvin perillä vapaamuurareista. Suojeluskunta- ja IKL-aktiivi Paavo Susitaival pyrki puhdistamaan puolustusvoimia salaseuran jäsenistä ja esitti 1939 eduskunnalle, että vapaamuurarius määrättäisiin laittomaksi Saksan, Unkarin, Italian ja Espanjan esimerkkiä myötäillen:

”…Maassamme toimii kuitenkin vapaamuurarijärjestöjä, jotka osittain ovat myöntäneet tai ainakin vastaansanomatta sallineet julkisesti väittää, että ne ottavat jäseniltään kuolemanuhkauksia sisältäviä valoja taikka salassapito- ja kuuliaisuuslupauksia, ja tällaiset kuuliaisuusvalat saattavat asettaa asianomaiset sellaiseen riippuvaisuussuhteeseen jopa ulkomaalaisiin johtoelimiin tai johtohenkilöihin, jota periaatteellisesti ei ole sallittava niitten velvollisuuksien rinnalla tai yläpuolella, joita itsekullakin Suomen kansalaisella on omaa maataan kohtaan, minkä lisäksi vielä pyritään pitämään salassa ketkä Suomen kansalaisista ovat sellaisia valoja vannoneet…”

Vapaamuurariutta pidettiin jo Sibeliuksen aikana poliittisena ja kulttuurillisena syöpänä, joten jäsenyyttä voi tuskin puolustella vetoamalla tietämättömyyteen.

Uskottavampaa olisi todeta, ettei Sibelius ollut suuri pyyteetön poliittinen ajattelija vaan lahjakas taiteilija, joka liittyi eliittiseuraan todennäköisesti itsekkäistä syistä ja tylsistyi toimintaan pian.

Sibelius ja juutalaiset

Mielenkiintoisempaa Sibelius-kiistassa ovatkin hänen sympatiansa kansallissosialismia ja antipatiansa juutalaisia kohtaan. Vaikuttaa tosin siltä, että Sibelius on aina ollut kiistanalaisempi ulkomailla kuin Suomessa. Saksassa häntä vastaan hyökkäsi jo taannoin pahamaineinen juutalainen Frankfurtin koulukunnan limanuljaska Theodor Adorno.

2000-luvulla Adornon perintöä on jatkanut muun muassa amerikkalaisprofessori Timothy Jackson, joka on tuonut esille Sibeliuksen poliittisesti epäkorrekteja kannanottoja.

Ällöttävää Suomen julkisessa keskustelussa on se, että Sibeliuksen kannanottoja on yritetty ”puhdistaa” leimaamalla esimerkiksi juutalaisvastaiset kannanotot ”tietämättömyydeksi”, ”höperyydeksi” tai jopa hetkelliseksi mielenhäiriöksi. Selittelyvimma ei tietenkään rajoitu vain Sibeliukseen – samasta kulttuurimarxistisesta historianvääristelystä ovat kärsineet lukemattomat muut 1900-luvun (ja myös edeltävien vuosisatojen!) suurhahmot aina filosofi Martin Heideggeristä ja runoilija Ezra Poundista lähtien.

Kevättalvella säveltäjä nousi puheenaiheeksi Sibelius-tutkija Antti Vihisen ohjaaman näytelmän myötä. Vihinen on tutkinut Sibeliuksen päiväkirjoja, joissa säveltäjä kirosi ”haisevia juutalaisia” sekä tervettä kulttuuria vihannutta ”juutalaislehdistöä”.

Sibelius liittyi varapuheenjohtajaksi Joseph Goebbelsin perustamaan kansainväliseen säveltäjäjärjestöön, jonka tavoitteena oli puhdistaa eurooppalainen kulttuurielämä juutalaisvaikutuksesta. 1942 Saksassa perustettiin myös Sibelius-seura. 1934 – vuosi kansallissosialistien valtaannousun jälkeen – Sibelius kieltäytyi avustamasta saksalaissyntyistä juutalaissäveltäjä Günther Raphaelia. 1935 Hitler myönsi Sibeliukselle Goethe-mitalin.

Juutalaiset itse eivät Suomessa ole uskaltaneet tuomita Sibeliusta. Syynä tälle lienee säveltäjän suvereeni asema suomalaisessa kulttuurissa; liian ankara kritiikki todennäköisesti asettaisi Suomen juutalaisyhteisön ikävään valoon.

Simo Muirin tahattoman koomisessa Finland’s Holocaust –teoksessa vihjataan vain ujosti, että Sibeliukselle ei ehkä voida antaa täydellistä synninpäästöä juutalaisvastaisista lausunnoistaan. Suomi–Israel Yhdistysten Liitto on ottanut vieläkin sovittelevamman kannan Jedidut-lehtensä numerossa 2/2014. Kansallissäveltäjän nimittäminen ”natsiksi” saattaisi herättää liikaa mielenkiintoa kansallissosialismia kohtaan.

Sibeliuksen omana aikana juutalaiset suosivat suorempaa puhetta. Adorno ja juutalaissäveltäjä René Leibowitz hyökkäsivät säälimättömästi Sibeliusta ja tämän ”amatöörimäisiä” sävellyksiä vastaan. Poliittinen yhteistyö Saksan kanssa oli vain yksi vihan motiiveista. 1900-luvun alussa Euroopassa käytiin kansallisen ja rappiollisen taiteen välistä sotaa, jossa juutalaiset säveltäjät suosivat usein atonaalista riitasointuista mölyä.

Sibeliuksen tuotanto ammensi voimaa Pohjolan maisemista ja muista äärimmäisen epäkosmopoliittisista lähteistä. Musiikki oli liian harmonista ja arvokasta ”aikaansa seuraavien” juutalaiskriitikkojen korviin, minkä vuoksi Sibelius sai saman tuomion kuin esimerkiksi Hitlerin suosikkisäveltäjä Richard Wagner.

Historian pahat pojat ja tytöt

Suomalaista roskalehdistöä 1900-luvun alun taiteilijoiden ”natsiyhteydet” vaikuttavan kiehtovan loputtomasti. Tämä on toki ymmärrettävää: ovathan aidosti isänmaalliset ja radikaalit suomalaiset suurmiehet ja -naiset monin verroin jännittävämpiä persoonia kuin monikulttuurisessa maailmantuskissaan kituvat minttumustakalliot tai linnan juhlissa ”kohauttavat” Zombie-elokuvasta karanneet lesboaktivistit.

Juutalaisen Erkon suvun propaganda-aviisi Helsingin Sanomat käsitteli aihetta elokuisessa artikkelissaan ”Suomalainen eliitti ylisti kilpaa Hitleriä – taiteilijoiden natsisuhteet ovat usein ’unohtuneet’”, jossa sivuttiin myös Sibelius-tutkimusta.

HS menettää kuitenkin uskottavuutensa heti kättelyssä kertoessaan V. A. Koskenniemen ”valitelleen” 1935 – kolme vuotta ennen ”kristalliyötä”! – kirjoittamassaan raportissa ”juutalaisten tuhoamista”. Edes valtavirtahistorioitsijat eivät väitä, että juutalaisia oltaisiin alettu ”tuhoamaan” 1935, mutta valtamedia on tunnettu taiteellisista vapauksistaan. Median ja yliopistojen uskottavuusongelmien vuoksi on erittäin vaikea saada luotettavaa tietoa 1900-luvun merkkihenkilöiden poliittisesti ”epäkorrekteista” näkemyksistä.

Konsensus kuitenkin lienee, että Aino-vaimo oli huomattavasti Jeania radikaalimpi ja poliittisesti selväkatseisempi henkilö. Aino Sibelius ihaili Hitleriä ja antoi tukea niin Lapuan liikkeelle kuin SS-vapaaehtoisille. Pariskunta osallistui yhdessä Lapuan liikkeen juhlatapahtumaan 1930, ja Sibeliuksen säveltämät Suojeluskuntalaulu, Jääkärimarssi ja Karjalan osa kertoivat selvää kieltä, kenen joukoissa hän seisoi.

Jenni Kirveen kirjoittaman elämänkerran mukaan Aino Sibelius ”kauhistui” sodan jälkeen, kun hän sai tietää ”Saksan hirmuteoista”. On vaikea sanoa, uskoiko Aino Sibelius todella saksalaisvastaiseen sotapropagandaan, sillä Kirveen käyttämä lähde perustuu kuulopuheisiin, ei esimerkiksi Ainon omiin päiväkirjamerkintöihin.

Sibeliuksen perheen vakaumus ei vaikuta olleen yhtä voimakas kuin Wagnereiden, joihin heitä on juutalaiskysymyksen vuoksi toisinaan verrattu. Yksi syy tälle on varmasti se, että suomalainen ja saksalainen yhteiskunta erosivat voimakkaasti toisistaan.

Toisin kuin Saksassa, Suomessa juutalaiset eivät olleet näkyvä osa vallankaappausta yrittänyttä kommunistiliikettä. Juutalaisten rooli valtamediassa, pankeissa ja järjestäytyneessä rikollisuudessa oli myös paljon pienempi jo väestöllisistä syistä. Suomessa nationalistien juutalaisvastaisuus oli usein filosofista ja teoreettista, kun taas Saksassa se perustui yleensä konkreettisiin arkisiin kokemuksiin ja kohtaamisiin. Ei siis ihme, että Suomessa kulttuurivaikuttajat eivät suhtautuneet juutalaiskysymykseen yhtä intohimoisesti kuin saksalaiset.

Siinä missä Sibeliuksen juutalaiskannanotot vaikuttavat olleen ailahtelevia, oli Wagner paljon analyyttisempi ja määrätietoisempi. Wagnerin tunnetuin kannanotto oli essee ”Das Judenthum in der Musik”.

Wagnerin mukaan juutalaiset olivat onnistuneet soluttautumaan kulttuurielämän ytimeen*, vaikka heidän tuottamansa ”taide” oli parhaimmillankin keskinkertaista. Juutalainen hegemonia kulttuurielämässä oli johtanut Wagnerin mielestä taiteen rappioon sekä epäisänmaallisten ja epäterveiden arvojen esiinmarssiin – kulttuuribolsevismiin. Modernin taiteen tunnusomaisia piirteitä olikin perhearvojen, voimakkuuden ja luonnonläheisyyden pilkkaaminen. Kulttuurimaisema siirtyi keskiaikaisista katedraaleista, jylhistä vuoristoista ja ikimetsistä berliiniläisiin porttoloihin.

Siinä missä Sibeliusten on katsottu mukautuneen ympäristöönsä ja eläneen ”ajan hengen” mukaisesti, löytyi Wagnerin suvusta enemmän kapinahenkeä. Saksalaissäveltäjän miniä Winifred Wagner totesi vielä 1970-luvulla olevansa täysin lojaali Hitlerille. ”Jos Hitler koputtaisi ovelleni tänään, ottaisin hänet vastaan yhtä lämpimästi kuin aina ennenkin,” Winifred totesi 1975.

Sibelius oli siis poliittisesti ristiriitainen hahmo, joka vaikutti olevan kiinnostuneempi taiteesta kuin yhteiskunnasta. Häntä ei voi verrata Wagnerin kaltaisiin aatteen miehiin, mutta toisaalta hän ei suinkaan ollut kulttuuribolsevikki tai isänmaanpetturi.

Tyypillisenä vapaamuurarina häntä ei voi pitää, sillä hänen aktiivikautensa salaseurassa oli mitä ilmeisimmin lyhyt ja sävellyskeskeinen. Mielenkiinto kansallissosialismia kohtaan ja juutalaisvastaiset lausunnot ovat kaikuja menneestä ajasta, jolloin poliittisesti korrekti dogmatismi ei sanellut kuinka kaikkien eurooppalaisten tuli ajatella esimerkiksi rotukysymyksestä.

*Magneettimedia ei ota kantaa Wagnerin ajatusten todenperäisyyteen vaan esittelee ne puhtaasti historiallisista syistä.

 

Arvi Pihkala