Doreen ja Karen – tarina kahdesta äidistä

Poliittisen korrektiuden raadollisimmat piirteet paljastuvat valkoisen kantaväestön osakseen saamasta kohtelusta. Aasialaistaustaisen jengien järjestäytynyt katuväkivalta vaietaan kuoliaaksi, mutta satunnaisesta uhristakin voidaan leipoa varsinainen pyhimys, jos uhrin rotu sattuu kohdalleen.

 

Rouva Doreen Lawrencen ylennys Britannian korkeimman parlamentaarisen elimen, parlamentin ylähuoneen, jäseneksi ei pitäisi tulla yllätyksenä yhdellekään pitkäaikaiselle Britannian poliittisen eliitin seuraajalle.

Kenties Britannian historian tärkeimmän murhatapauksen uhrin äitinä, hänellä on erityinen asema poliittisessa järjestyksessä. Kenties hänen paikkansa on jossain Bob Geldofin ja prinsessa Dianan rinnalla – tai kenties häntä voidaan verrata Rosa Barksiin tai pyhimykseksi korotetun Trayvon Martinin vanhempiin.

Kukaan ei osaa nimetä yhtäkään niistä kymmenistä teini-ikäisistä mustista, jotka murhataan vuosittain Lontoon kaduille. Doreenin poika, Stephen Lawrence, oli poikkeustapaus.
 
Hänen tappajansa olivat valkoisia, ja hänen kuolemaansa avulla luotiin voimakkain mahdollinen ase, millä Britannian kansaa on tähdätty: joukkosyyllistäminen.

Varhaisempina aikoina taktisia aluepommituksia käytettiin säälimättömään, pitkäkestoiseen ja taukoamattomaan siviiliväestön moraalin rapauttamiseen. Tällä kertaa käytetään, RAF:n [Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimat. Suom. huom.] sijaan, median suoltamaa propagandaa. Doreen Lawrencella on merkittävä rooli elävänä symbolina valkoisen rasismin pahuudesta.

Tavallaan hänet aatelointiin teoistaan poliittisen eliitin, ihmisoikeusteollisuus-kompleksin, virkamiesluokan, median ja kaikkien, jotka ovat millään tavalla hyötyneet kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneesta murhasta, hyväksi.

 

Valkoisen perheen tragedia

Useiden satojen mailien päässä pohjoisessa, Lancashiren maakunnan merilomakohteessa, Blackpoolin kaupungissa asuu toinen äiti, Karen Downes. Hänen katkeruutta huokuva ilmeensä annettakoon anteeksi, kaiken koetun jälkeen.

Todennäköisesti Doreen Lawrence ja Karen Downes eivät ikinä tule tapaamaan toisiaan. Silti heillä on paljon yhteistä. Heidän molempien lapset murhattiin rasistien toimesta. Kumpikin heistä on joutunut taittamaan peistä poliisien epäpätevyyttä ja viranomaisten välinpitämättömyyttä vastaan.

Siihen yhdenmukaisuus päättyykin. Samalla kun Jamaikalla syntyneestä Lawrencesta on tullut silmäätekevien ylistämä kansallissankari, jolle on annettu näkyvyyttä mediassa ja myönnetty kunniamainintoja, Downes on vieroksuttu ja marginalisoitu hahmo, joka elää epätietoi-suudessa siitä, saatetaanko hänen tyttärensä murhaajia ikinä oikeuden eteen.

Eroavaisuudet kohtelussa eri tapausten välillä voidaan ymmärtää vain ns. uhrihierarkian kautta. Lawrence on mustan teinin äiti, kun taas Downes ja hänen tyttärensä kuuluvat parjattuun valkoiseen työväenluokkaan.

On vaikeaa yliarvioida tapahtumaketjun tärkeyttä, joka alkoi Stephen Lawrencen sattuman-varaisesta puukotuksesta Kaakkois-Lontoolaisen Elthamin kaupunginosan bussipysäkillä vuonna 1993. Voidaan hyvinkin sanoa rikoksen olleen yksi käänteentekevistä tapahtumista, maan uuden lakiteknisen ratkaisun luonnissa.

 

Poliittisesti latautunut oikeusprosessi ohittaa perusoikeudet

Poliisitutkinnan hutiloinnit ja oikeudessa kaatuneet syytteet johtivat täyden mittakaavan tutkintaan vuonna 1999, lordi McPhersonin johdolla. Tällä oli kaksi seurausta. Ensimmäinen niistä oli se, että suurkaupunkialueen poliisin todettiin syyllistyneen, epämääräisin ja väärin perustein, ”rakenteelliseen rasismiin”.

Toinen seuraus oli valkoisen työväenluokan leimaaminen rasisteiksi ja vihaa tihkuviksi kiihtoilijoiksi, joita kunnon kansalainen sympatisoi yhtä paljon kuin Saksan kansaa II maailmansodan jälkimainingeissa.

Tämän verivalan nostamisella keskeiseen asemaan uudessa settlementissä oli vain yksi ylitseajava poliittinen päämäärä – se tarkoitti valkoisen työväenluokan, massamaahan-muutosta tai monikulttuurisuudesta, esittämien soraäänten vaientamista merkityksettömänä ilmiönä.

Media, poliitikot ja ihmisoikeusjuristit, jotka haistoivat voittoisan jutun, tarttuivat tapaukseen ja aloittivat kiihkeän tavoittelun ennakoidusta kunniasta.

Kun viittä epäiltyä pyrittiin saamaan tuomiolle Stephen Lawrencen surmaamisesta, normaalit oikeuskäytännöt, kuten syyttömyysolettama tai säännöt oikeuden halventamisesta, sivuu-tettiin. Oli ilmeistä, että heidän valkoinen, työväenluokkainen taustansa sai aikaan ylimääräistä halveksuntaa.

Kuten tapausta seuranneesta mediaryöpytyksestä, kaikista uutissähkeistä, television dokumenteista, draamoista ja tapausta käsittelevästä elokuvasta voidaan havaita, yhdestä viestistä ei voi erehtyä; kaikkien työväenluokkaisten valkoisten tulee tuntea syyllisyyttä siitä, mitä Stephen Lawrencelle tapahtui.

Lopulta vuonna 2011 arviolta 16 erillisen tutkinnan ja epäonnistuneen oikeudenkäynnin jälkeen, parlamentin alahuone päätti poiketa vuosisatoja vanhasta kaksoisrangaistavuuden kielto -periaatteesta vain sen tähden, että Stephen Lawrencen tappajat saataisiin tuomittua. Kaksi viidestä epäillystä sai asianmukaiset tuomiot näytösoikeudenkäynniksi leimatussa käsittelyssä.

Tapaukseen oli sijoitettu niin paljon poliittista pääomaa, ettei tapausta voitu jättää sikseen. Kuten keskiajalla yleisiä, uskonnollisia näytelmiä, Stephen Lawrencen marttyyrikuolemaa näytellään yhä uudelleen; itsekeskeisillä poliitikoilla, kovaäänisillä rodunsekoittajilla, tekopyhillä toimittajilla ja julkisuushakuisilla ihmisoikeusasian-ajajilla – sekä Doreen Lawrencella itsellään – on tärkeä rooli tässä näytelmässä.

Kesän kuumin esitys ei tuottanut pettymystä. Pääministeri, varapääministeri, sisäministeri, oppositiojohtaja, metropolialueen poliisin edustaja ja sisäasiain lautakunnan puhemies kiistelivät siitä, kuinka tyydyttää Lawrencen vaatimukset jälleen uudesta julkisesta tutkinnasta. Vaatimukset toteutuivat ja heinäkuussa käynnistettiin kaksi uutta tutkimusta poliisin toiminnasta vuonna 1993.

 

Charlene Downes

On valaisevaa verrata koko tapahtumaketjua Karen Downesin tapaukseen. Hänen 14-vuotias Charlene tyttärensä katosi 1. marraskuuta 2003, ilmeisesti matkalla koulusta kotiin, Blackpoolin pohjoispuolella.

Hänellä oli tapana viettää aikaa Dickson Road -kadun Funny Boyz -kebabravintolassa. Ravintolaa pyörittivät Iyad Albattikhi ja Mohammed Reveshi, heidät tunnettiin nuorten valkoisten tyttöjen ahdistelusta, mitä he tekivät tyrkyttämällä heille savukkeita ja alkoholia.

Mutta lopulta poliisi oli vastenhakoinen toimimaan tai antamaan perheelle edes perustietoa asiasta. Rattaat lähtivät pyörimään vasta sen jälkeen, kun Karen lähestyi paikallislehteä. Pääepäiltyjen kerrotaan mahtailleen kavereilleen siitä, että ruumiit oltiin paloiteltu kebabin joukkoon. Asianmukainen tutkinta käynnistettiin. Lopulta valvontatallenteiden avulla saatiin kasaan riittävä näyttö, miehet pidätettiin ja haastettiin oikeuteen.

 

Yhdessä keskustelussa Revestin raportoidaan sanoneen Albattikhille:
”No, toivottavasti [tein] sen oikein tiäksä.. .. hän arveli nähneensä minut leikkaamassa hänen[tytön] ruumista..”

”Muistatko kuinka hän vuoti kuiviin?” ”Joo,” vastasi Albattikhi.

”Siksi hänestä syntyi sotkua,” Reveshin väitetään sanoneen. Myöhemmin, paperille kirjoitetussa keskustelussa hra Reveshin väitetään sanoneen: ”Viimeinen niitti, se upposi syvälle ja sitten osuma [sydämeen]… ..mikä lopulta tappoi hänet.”

Yhdessä vaiheessa Reveshi sanoi: ”Olen niin huolissani ja sinä olit se, kuka tappoi hänet.”

 
 

Kuin ihmeen kaupalla juttu kaatui oikeudessa, sillä syyttäjä oli sählännyt todisteiden esityksen kanssa. Valamiehistö ei päässyt yksimieliseen päätökseen, ja sen sijaan että tapaus olisi ratkaistu määräenemmistön turvin, tuomari hylkäsi syytteet.

Muslimikaksikko sai puolen miljoonan punnan korvaukset, vaikka poliisi myönsi, ettei tapauksessa ollut muita epäiltyjä.

Charlene Downesin tapauksen tutkinta ei ole edistynyt tuoreista todisteista ja uusista todistajista huolimatta, vaikka valamiehistön lahjomista on epäilty, ja tosiasiassa kaksoisrangaistavuuden kieltokaan ei ole enää esteenä samojen vastaajien uudelle haastamiselle.

 

Samaan aikaan etelässä

Doreen Lawrence saa yhä osakseen uusia kunnianosoituksia ja palkintoja, sen lisäksi, että hänelle myönnettiin Brittiläisen imperiumin upseerin arvonimi (Officer of the Order of the British Empire, OBE) vuonna 2003, palveluksistaan yhteisön hyväksi.

Hohdokas, kymmenen miljoonaa puntaa maksanut Stephen Lawrence Center -keskus avattiin viisi vuotta sitten. Keskus toimii Stephen Lawrence Charitable Trust -hyväntekeväisyysrahaston päätoimipisteenä. Doreen Lawrence perusti rahaston vuonna 1998. Hän toimii keskuksen johtajana, mistä on tullut yksi Lontoon suurimmista valmennuspalveluiden tarjoajista. Kehitykseen ei tietenkään ole vaikuttanut ne miljoonat, joita paikallishallinto, hallitus tai yrityssponsorit ovat lahjoittaneet keskukselle.

Mitä tulee paronitar Lawrenceen – kuten meidän tulee jatkossa kutsua häntä – palkintojen ja kunnianosoitusten jatkuva myöntäminen, julkiset esiintymiset ja ylistys eivät näytä koskaan laantuvan. Viime kesänä hän sai toimia Olympialaisten lipunkantajana, yhdessä Mohammad Alin ja YK:n pääsihteeri Ban-Ki Moonin kanssa.

Tämän jälkeen hänelle myönnettiin palkinto Pride of Britain Awards -gaalassa [Pride of Britain -palkinto myönnetään ihmisille, jotka ovat osoittaneet huomattavaa rohkeutta tai muulla tavalla toimineen erityisen kunnioitettavasti yhteisön puolesta. Suom. huom.] raikuvin suosionosoituksin marraskuussa 2012. Hänen potrettinsa ”No Woman No cry” nimettiin yhdeksi muodikkaimmista taideteoksista. Teos asetettiin Taten galleriaan [Tate Modern on maailman suosituin nykytaidetta esittävä museo. Suom. huom.].

Stephen Lawrence Trust -rahastosta on tullut yksi suurimmista brändeistä hyväntekeväisyyden saralla. Muistotilaisuus – johon itse pääministeri osallistui – Vuoden Nainen -palkinto sekä huippuartisteja kerännyt konsertti Lontoon suurimmalla O2 areenalla – kaikki Stephen Lawrencen nimissä. Puhumattakaan muisteluluennoista, joita Walesin prinssi, prinssi Charles, on luennoinut.

Kukaan kunnianhimoinen nuori poliitikonalku ei jätä väliin mahdollisuutta päästä yhteis-kuvaan Doreenin kanssa. Mahdollisuus on aina olemassa, kiitos Stephen Lawrence Legacy -gaalatilaisuuden, mistä on tullut yksi keskeisimmistä verkostoitumistilaisuuksista silmää-tekeville.

Seuraava tilaisuus järjestetään Park Lane -kadun varrella sijaitsevassa The Dorchester -hotellissa. Osallistujiin ovat aiemmin kuuluneet sisäministeri, oppositiojohtaja, Daily Mail ja Daily Mirror -lehtien päätoimittajat, sekä metropolialueen poliisin edustaja, jälleen kerran.

Jos mikään näistä ei pitänyt Doreenia tarpeeksi kiireellisenä, Itä-Anglian, Bradfordin, Staffordshiren, Greenwichin, Yorkin, Itä-Lontoon ja Bishop Grossetesten yliopistot ovat myöntäneet hänelle kunniatohtorin arvonimen. Hänelle on myös myönnetty Goldsmith’s Collegen kunniajäsenyys.

Hän istuu tärkeissä hallituksen paneeleissa ja hyväntekeväisyyslautakunnissa. Hänen omaelämänkertansa on nimeltään (ilman minkäänlaista ironiaa) And Still I rise (suom. ”Nousen vieläkin korkeammalle”).

Vaikka hän ei nimellisesti osallistu poliittiseen keskusteluun, Lawrence antaa lausuntoja aina kun siitä on hänelle etua. Hänen lausuntonsa poliisin sisällä yhä vallitsevasta rakenteellisesta rasismista päätyy takuuvarmasti lehtien otsikoihin. Itse asiassa media painottaa hänen oletettua syvällistä käsitystä jokaisesta aiheesta, oli kyseessä sitten mitä tahansa koulutuksen tai teräaserikollisuus [Veitsillä tehtyjen väkivaltarikosten määrä Britanniassa ampaisi hurjaan nousuun ampuma-aseiden yksityisomistuksen kiellon jälkeen. Suom. huom.].

 

On opettavaista verrata tätä kaikkea Charlene Downesin katoamistapaukseen. Tapaus ei olisi voinut sattua yhtään herkemmällä hetkellä. Huolimatta kiistattomista todisteista, jotka osoittavat muslimimiesten houkuttelevan alaikäisiä, valkoisia tyttöjä Pohjois-Englannissa. Viranomaiset eivät ryhtyneet toimenpiteisiin tai edes suostuneet puhumaan asiasta.

Valtavirtapuolueet, yhdessä poliisin kanssa, BBC, sosiaalihuolto sekä paikallislehdet valitsivat vaikenemisen ja kieltäytyivät keskustelemasta tapauksesta. Ainoa tapauksesta puhunut poliitikko oli Britannian kansallispuolueen (British National Party, BNP) Nick Griffin. Asian esille noston ansiosta BNP voitti neljä paikkaa Bradfordin kunnanvaltuustosta.

Vain kuukausia Charlenen katoamisen jälkeen, BBC esitti salaa nauhotettuja keskusteluja BNP:n johtajan ja hänen kollegansa välisistä keskusteluista. Miehet keskustelivat äänekkäästi [nuoria valkoisia naisia] ahdistelevista muslimijengeistä ja siitä, kuinka viranomaiset kieltäytyvät tekemästä mitään asialle.

BBC luovutti nauhan poliisille ja kaksikkoa syytettiin ”sanoista tai käytöksestä, jolla pyritään lietsomaan, tai joka todennäköisesti lietsoo rotuvihaa,” vain sillä seurauksella, että syytteet kaatuivat toisen oikeusasteen käsittelyssä, Leedsin Kruunun oikeudessa, vuonna 2006.

Mitä tulee Karen Downesiin ja hänen perheeseensä, olisi kohtuullista sanoa, ettei menneet vuodet ole kohdelleet heitä helläkätisesti. Karen on joutunut paikallisten vasemmisto-laisten väärinkäytösten kohteeksi, heidän riekkuessaan oikeudenkäynnin jälkeen, kun syytteet hänen tyttärensä tappamisesta syytettyjä miehiä vastaan kaatuivat. Charlenen muistolle omistettu puistonpenkki viskattiin lampeen, eivätkä poliisit enää vastanneet hänen puheluihinsa.

Hän on osoittanut mieltään kebab-ravintolan edessä Dickson-kadulla, mutta poliisit ovat määränneet hänelle lähestymiskiellon pikaruokapaikkaan. He varoittivat häntä, ellei mielenilmaukset lopu, hänet voidaan vangita rodullisesta ahdistelusta. Lähes kaikkina viikonloppuina Karen Downes haahuilee epätoivoisena pitkin pohjoisen kaupungin kauppakujia, etsien tytärtään, jonka viimeisestä näkemisestä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta tämän vuoden marraskuussa.

Occideltal Observer

Lue myös:
Poliitikot suojelivat maahanmuuttajien pedofiiliverkostoa 23 vuoden ajan