Erich Priebken viimeinen haastattelu

100-vuotiaana heinäkuussa 2013 Paolo Guchinille

Haastattelu

Kysymys (Guchini): Herra Priebke, sanoitte vuosia sitten, että ette koskaan kieltäisi menneisyyttänne. Oletteko vielä satavuotiaana sitä mieltä?

Vastaus (Priebke): Kyllä.

G: Voisitteko selventää?

P: Kauan sitten tein päätöksen pysyä rehellisenä itselleni.

G: Pidättekö itseänne edelleen kansallissosialistina?

P: Uskollisuus menneisyydelle määrittelee vakaumuksemme ja luonteemme. Tällä tavoin näen maailman ja omat ihanteeni. Se on sitä, mikä oli kerran saksalaisten maailmankuva. Se määrittelee edelleen oman kunniantuntoni ja itsekunnioitukseni. Politiikka on jotain aivan muuta. Kansallissosialismi tuhoutui Saksan tappion myötä, eikä nykyään ole enää mitään toivoa sen jatkumisesta.

G: Sisältyykö tähän saksalaiseen maailmankuvaan myös juutalaisvastaisuus?

P: Jos haluatte päästä kysymyksillänne totuuden ytimeen, teidän tulee lopettaa tiettyjen kliseiden ja ennakkoluulojen käyttö, sillä kritisoiminen ei tarkoita samaa kuin tuhoaminen. 1900-luvun alkupuolelta asti juutalaisten käytöstä on kritisoitu laajalti Saksassa. Pidettiin epäoikeudenmukaisena sitä tosiasiaa, että juutalaiset käyttivät suunnatonta taloudellista ja poliittista valtaa, vaikka muodostivat vain hyvin pienen osan väestöstä. Yhä tänäkin päivänä on tosiasia, että maailman rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien tuhannen miehen joukossa erittäin suuri osa on juutalaisia, juutalaisia pankkiireja ja monikansallisten konsernien juutalaisia omistajia. Erityisesti Ensimmäisen Maailmansodan jälkeen ja Versaillesin Sopimuksen ikeen alla juutalaisten maahanmuutto Itä-Euroopasta johti katastrofiin Saksassa. Sen aiheutti heidän äkillinen suunnaton pääoman kertyminen aikana, jolloin Weimarin tasavallan suuri saksalaisten enemmistö kärsi suuresta köyhyydestä. Tämän epätoivon ilmapiirin vallitessa koronkiskurit kartuttivat omaisuuttaan, mikä nostatti turhautuneisuuden ja paheksunnan tunteita juutalaisia kohtaan.

G: Mikä on teidän mielipiteenne vanhasta tarusta, jonka mukaan juutalaiset saavat harjoittaa koronkiskontaa, mutta kristityiltä se on kielletty?

P: Tämä ei ole minun keksintöni. Lukiessaan Shakespearea tai Dostojevskia ymmärtää, että historiallisessa mielessä näitä ongelmia juutalaisten kanssa on ollut olemassa Venetsiasta Pietariin asti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että juutalaiset olisivat olleet ainoita koronkiskureita. Olen samaa mieltä runoilija Ezra Poundin kanssa, joka sanoi: ”En näe mitään eroa juutalaisen ja arjalaisen koronkiskurin välillä.”

G: Oikeuttavatko kaikki nämä seikat juutalaisvastaisuuteen?

P: Ei, juutalaisten koronkiskonta ei tarkoita, etteikö olisi rehellisiä ja kunnioitettavia juutalaisia. Sanon uudelleen: juutalaisvastaisuus viittaa ehdottomaan vihaan. Jopa pitkien vainon vuosieni aikana minä, vanha mies, jolta on riistetty vapaus, torjuin aina vihan. Valitsen olla vihaamatta, jopa niitä, jotka minua vihaavat. Vaadin ainoastaan oikeuden arvostella ja selitän aina syyt kritiikilleni. Haluaisin myös kohdistaa huomion siihen, miten uskonnostaan johtuen monet juutalaiset pitävät itseään ylivertaisina muihin ihmisiin verrattuna. He tunnustautuvat ”Jumalan valitsemaksi kansaksi”, kuten Raamatussa mainitaan.

G: Eikö myös Hitler puhunut arjalaisen rodun ylivertaisuudesta?

P: Kyllä, myös Hitler taipui rodullisen ylivertaisuuden aatteille ja tästä seurasi virheitä, joista ei ollut paluuta. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että rasismi oli normaalia koko maailmassa. Kyseessä ei ollut vain suosittu uskomus, vaan se oli lakien ja hallitusten suojelema. Jopa sen jälkeen, kun amerikkalaiset lakkasivat olemasta orjakauppiaita ja lopettivat afrikkalaisten tuonnin, he olivat edelleen erittäin rasistisia ja harjoittivat virallista mustien syrjintää. Hitlerin ensimmäiset ”rotulait” eivät rajoittaneet juutalaisten oikeuksia sen enempää kuin amerikkalaiset rajoittivat neekerien oikeuksia useissa Yhdysvaltojen osavaltioissa. Sama päti englantilaisten harjoittamaan intialaisten syrjintään. Ranskalaiset käyttäytyivät samalla tavoin ns. alempiaan kohtaan siirtomaissa. Eikä oteta edes puheeksi etnisten vähemmistöjen kohtelua Neuvostoliitossa.

G: Mikä teidän mielestänne johti juutalaisten syrjinnän huipentumiseen Saksassa?

P: Tilanne tiivistyi ja kävi radikaalimmaksi. Lopulta se kulminoitui tilanteeseen, jossa Saksan juutalaiset, Amerikan, Brittien ja maailman juutalaiset olivat Saksaa vastaan. Tilanne pakotti Saksan juutalaiset yhä vaikeampaan tilanteeseen. Saksan päätös asettaa juutalaisille rajoituksia teki heidän elämästään vaikeampaa. Marraskuussa 1938 Grünspan niminen juutalainen tappoi Ranskassa konsulaattimme jäsenen Ernst von Rathin protestina Saksaa vastaan. Tuloksena oli Kristalliyö, jonka aikana mielenosoittajat kautta valtakunnan rikkoivat juutalaisten kauppojen ikkunoita. Sen jälkeen juutalaisia kohdeltiin vihollisina. Noustuaan valtaan Hitler rohkaisi aluksi juutalaisia poistumaan Saksasta. Lopulta johtuen sodasta, boikoteista ja avoimista konflikteista maailman juutalaisorganisaatioiden kanssa Saksassa levisi suuri ja kasvava epäluottamus juutalaisia kohtaan ja tämän ilmapiirin vallitessa Saksan juutalaiset suljettiin leireille viholliskansana. Tämä oli tietenkin suuri katastrofi monille viattomille perheille.

G: Oliko siis teidän mielestänne juutalaisten kärsimys heidän omaa ansiotaan?

P: Juutalaisten kärsimys oli erottamattomasti yhteydessä sotaan ja molemmin puolin oli syyllisyyttä. Liittoutuneiden puolella oli syyllisyyttä heidän päästettyään Toisen Maailmansodan valloilleen Saksaa vastaan Puolan osituksen, tai uudelleen jaon, jälkeen. Tämä oli alue, jolla suuri etninen saksalainen väestö altistui jatkuvalle hävitykselle, alue joka oli asetettu vasta henkiin herätetyn Puolan valtion alaisuuteen Versaillesin Sopimuksen mukaan. Kukaan ei nostanut sormeakaan Stalinin Venäjää vastaan osituksen vuoksi. Päinvastoin, konfliktin päätyttyä, joka näennäisesti rakentui Puolan puolustamiselle Saksan aggressiota vastaan, Stalin palkittiin koko itäisellä Euroopalla, mukaan lukien Puola.

G: Lukuun ottamatta poliittista revisionismia, oletteko yhtä mieltä historiallisen revisionismin kanssa?

P: En ole oikein varma siitä, mitä revisionismilla tarkoitetaan. Jos puhutaan Nürnbergin sotaoikeudenkäynnistä, niin voin vain sanoa, että se oli poliittista teatteria. Se muodostui suurenmoisista näytösoikeudenkäynneistä, jotka oli lavastettu ainoana tarkoituksena esittää Saksan kansa ja sen johtajat epäinhimillisinä hirviöinä. Sen tarkoituksena ja tavoitteena oli mustamaalata kukistunut kansakuntamme, joka oli täysin puolustuskyvytön.

G: Mille perustatte tämän syytöksenne?

P: Mitä voi sanoa itse itsensä nimittäneestä ”tuomioistuimesta”, joka syyttää ainoastaan hävinneitä rikoksista sivuuttaen kaikki voittajien rikokset? Mitä voi sanoa ”tuomioistuimesta”, jossa voittajat ovat yhtä aikaa kantajia, syyttäjiä ja tuomareita säätäen ainutlaatuisia uusia rikoslakeja taannehtivasti vain voidakseen tuomita? Jopa Yhdysvaltain presidentti Kennedy kuvaili Nürnbergin oikeudenkäyntiä ”kuvottavaksi”. Hänen sanojensa mukaan he ”häpäisivät Amerikan perustuslain rankaistakseen kukistettua vihollista”.

G: Vaikka ”rikokset ihmisyyttä vastaan”, joista Saksan johtajat tuomittiin Nürnbergissä, eivät olisi olleet aiemmin olemassa sellaisinaan, vaan kuten syytitte, määriteltiin ensi kertaa kansainvälisessä tuomioistuimessa, eikö ole kuitenkin oikein sanoa syytösten perustuvan kauheille rikoksille?

P: Ajatelkaapa sitä, että Nürnbergissä saksalaisia syytettiin Katynin joukkomurhasta. Ja vuonna 1990 Venäjän presidentti Gorbatšov myönsi, että nämä samat syyttäjät olivat määränneet kahdenkymmenen tuhannen puolalaisupseerin murhan Katynin metsässä. Saksalaisia syytettiin jopa saippuan valmistamisesta juutalaisten ruumiista. ”Juutalaissaippuoita” näyteltiin museoissa Israelissa, Yhdysvalloissa ja muissa maissa. Vasta vuonna 1990 Jerusalemin yliopiston professori lopulta myönsi, että ”juutalaissaippua” oli huijausta.

G: Kyllä, mutta keskitysleirit eivät olleet Nürnbergin sotaoikeudenkäynnin keksintöä, vai mitä?

P: Niinä kauheina sotavuosina oli luonnollista internoida siviiliväestöjä, joita pidettiin uhkana kansalliselle turvallisuudelle. Jokainen sotaa käyvä maa teki niin. Yhdysvalloissa internoitiin aasialaisia, joiden esivanhemmat olivat muuttaneet maahan jo sukupolvia sitten. Saksa internoi myös siviilejä, joita piti uhkana.

G: Mutta amerikkalaisilla keskitysleireillä ei ollut kaasukammioita?

P: Kuten sanoin aiemmin, todella monia valheellisia syytöksiä esitettiin propagandatarkoituksessa. Mitä tulee tappaviin kaasukammioihin Saksan leireillä, odotamme edelleen todisteita noille syytöksille. Vankien piti tietenkin työskennellä. Useat heistä työskentelivät leirin ulkopuolella päivisin ja palasivat leiriin illalla. Sodanaikainen vakava miestyövoiman pula on ristiriidassa syytösten kanssa vankijonoista, jotka odottavat tullakseen murhatuiksi kaasukammioissa. Kaasukammion käyttämisen aiheuttamat vaarat ulottuvat paljon laajemmalle kuin aivan sen välittömään läheisyyteen ja se olisi ollut vaarallista kaikille leirissä, myös vartijoille. On järjetöntä ajatella, että miljoonia ihmisiä olisi voitu lähettää kuolemaan tällä tavoin samassa paikassa, missä suuret joukot elivät ja tekivät työtä. Se on käytännössä mahdotonta.

G: Milloin kuulitte ensimmäistä kertaa suunnitelmista tuhota juutalaisia kaasukammioissa?

P: Olin vankina englantilaisella leirillä Walter Rauffin kanssa kuullessani ensi kertaa siitä. Olimme molemmat hämmästyneitä. Emme voineet uskoa sellaista kamalaa tarinaa: tappavia kaasukammioita miesten, naisten ja lasten murhaamiseksi! Keskustelin asiasta eversti Rauffin ja muiden vankien kanssa päivästä toiseen. Kuuluimme kaikki SS:ään ja olimme puolueen jäseniä, palvellen eri tehtävissä, mutta kukaan ei ollut koskaan kuullut moisesta. Kuvitelkaa, vuosia myöhemmin kuulin, että Walter Rauffia, joka oli jakanut kuivaa leivänkänttyä kanssani monet kerrat, syytettiin salaperäisen ”liikkuvan kaasuvaunun” keksimisestä. Kukaan Walter Rauffin tuntenut ei olisi voinut keksiä moista.

G: Entä kaikki silminnäkijälausunnot kaasukammioista?

P: Yhtäkään tappavaa kaasukammiota ei ole koskaan löydetty, paitsi yksi Dachausta, jonka amerikkalaiset rakensivat sodan jälkeen. Oikeudellista tai historiallista todistusaineistoa ei vain ole olemassa. Leirien komentajien lausunnot ja tunnustukset, joista tunnetuin on Auschwitzin Rudolf Hössin, olisivat kaikki epäkelpoja todisteita missä tahansa oikeassa tuomioistuimessa. Hänen tunnustuksensa olivat hurjassa ristiriidassa keskenään. Häntä kidutettiin kamalasti Nürnbergissä, sitten suukapuloitiin ja hirtettiin venäläisten vaatimuksesta. Todisteiden puutteessa todistajanlausunnot ja syytettyjen tunnustukset olivat syyttäjän kannalta kriittisen tärkeitä. Väistämättä puhehaluttomiin syytettyihin ja todistajiin käytettiin pakkokeinoja ja perheenjäseniä uhkailtiin. Perustuen omiin ja ystävieni kokemuksiin sotavankina olen hyvin perillä tavoista pakottaa tunnustuksia saksalaisvangeilta, jotka usein eivät ymmärtäneet englantia, eivätkä pystyneet lukemaan allekirjoittamiaan lausuntoja. Saksalaisvankien kohtelu venäläisleireillä on nykyään hyvin tiedossa: vangit yksinkertaisesti pakotettiin allekirjoittamaan kaikki, mitä heidän eteensä työnnettiin.

G: Pidättekö keskitysleireillä kuolleita miljoonia vain voittajien keksintönä?

P: Tutustuin henkilökohtaisesti Saksan leireihin. Viimeisen kerran kävin leirillä Mauthausenissa toukokuussa 1944 kuulustellakseni Badoglion poikaa. Vietin siellä kaksi kokonaista päivää ja huomioin valtavat keittiöt, jotka toimivat vankien ruokkimiseksi. Mauthausenissa oli jopa bordelleja – siellä oli kaikkea paitsi kaasukammioita! Valitettavasti erittäin paljon väkeä kuoli noilla leireillä sodan loppuvaiheessa, mutta heitä ei murhattu. Heidän tuhonsa johtui vaikeista oloista, nälkiintymisestä ja hoidon puutteesta sodan lopussa. Siviiliväestön tragediat eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkästään keskitysleirien vankeihin. Ne olivat arkipäivää kautta koko Saksan johtuen pääasiassa liittoutuneiden mattopommituksista kaupungeissa.

G: Yritättekö trivialisoida juutalaisten holokaustin tragedian?

P: Siinä ei ole paljoa yksinkertaistettavaa. Tragedia on tragedia. Meidän pitäisi olla kiinnostuneempia historiallisesta todenperäisyydestä kuin ”trivialisoinnista”. Ilmiselvästi voittajien etu oli välttää edesvastuuseen joutumista heidän tekemistään hirmuteoista. He tuhosivat totaalisesti kokonaisia Saksan kaupunkeja, joissa ei ollut yhtäkään saksalaissotilasta, vain tappaakseen niin monta naista, lasta ja vanhusta kuin pystyivät. Heidän tarkoituksenaan oli murtaa meidän taistelutahtomme. Se oli Dresdenin, Hampurin, Lyypekin, Berliinin ja monien muiden kaupunkien kohtalo. Vihollisemme käyttivät hyväksi raskaiden pommikoneiden suomaa etua hyökätäkseen siviilien kimppuun murhanhimossaan. Saman kohtalon kokivat Tokion asukkaat ja myöhemmin atomipommin uhrit Nagasakissa ja Hiroshimassa. Johtuen näistä ylittämättömistä julmuuksista siviiliväestöjä kohtaan oli voittajien kannalta välttämätöntä keksiä ihmeellisiä kertomuksia hirmuteoista, joihin he väittivät Saksan syyllistyneen. He kuvasivat saksalaiset saatanallisiksi hirviöiksi kauhutarinoissa, joista Hollywood teki kauhuelokuvia. Hyvin vähän on muuttunut maailman mahtieliitin propagandassa Toisesta Maailmansodasta: he näkevät edelleen itsensä ”viemässä demokratiaa” omissa ”rauhantehtävissään” ”roskaväkeä” vastaan. Prosessin aikana he luovat kohteestaan mielikuvia ”terroristeina”, jotka ovat valmiita toinen toistaan hirveämpiin julmuuksiin. Todellisuudessa he hyökkäävät jokaisen kimppuun, joka ei alistu heidän toiveilleen, yleensä ilmavoimien turvin. He ilakoivat niittäessään joukoittain puolustuskyvyttömiä siviilejä ja sotilaita. Heidän ”viedessään demokratiaa” yhä uusiin valtioihin sattumoisin heidän ”humanitäärinen interventionsa” johtaa yleensä nukkehallituksen muodostamiseen, joka palvelee heidän talouden ja politiikan etujaan.

G: Miten selitätte nämä yksiselitteiset todisteet julmuuksista, kuten valokuvat ja filmit keskitysleireiltä?

P: Nämä filmit ovat itse asiassa lisätodisteita väärennöksestä. Lähes kaikki kuvat ”saksalaisista kuolemanleireistä” ovat Bergen Belsenistä, joka oli useiden eri virastojen luoma leiri, johon tuotiin työhön kykenemättömät vangit muilta leireiltä. Siellä oli valtaisa toipilasosasto, joka kuvastaa hyvin saksalaisten aikomuksia. Olisi hyvin outoa rakentaa suuria toipilasosastoja vangeille, jotka tultaisiin kaasuttamaan. Vuoteen 1945 mennessä liittoutuneiden pommitukset olivat katkaisseet leirin huoltoyhteydet ja jättäneet sen täysin ilman vettä, ruokaa, lääkkeitä ja muita tarvikkeita keskellä rajuja punataudin ja pilkkukuumeen epidemioita, jotka tappoivat tuhansittain vankeja. Kauhea elokuva leiristä tehtiin huhtikuussa 1945 sen jälkeen, kun Bergen-Belsen oli epidemioiden autioittama. Elokuvan teki erityisesti propaganda tarkoituksiin Alfred Hitchcock, englantilainen kauhuelokuvien mestari. Elokuvan kyynisyys ja täydellinen ihmistunteiden puuttuminen on todella kammottavaa. Hitchcockin elokuvaa on jo vuosia näytetty televisiossa synkän taustamusiikin saattelemana. Se huijaa häikäilemättömästi yleisöä liittämällä kauheat kuvat kaasukammioihin, joita ei ollut olemassa. Puhdasta huijausta!

G: Teidän mielestänne siis tämän petoksen syynä oli voittajien julmuuksien salaaminen tai mitätöinti?

P: Kyllä, tämä oli totta alusta alkaen. Kenraali MacArthur toisti Nürnbergin skenaarion Tokion oikeudenkäynnissä Japanissa. Jälleen voittajat keksivät ennen näkemättömiä rikoksia ja julmuuksia, mikä johti syytettyjen kuolemaan hirttämällä ja japanilaisten kriminalisointiin, vaikka he olivat jo kärsineet kahden atomipommin joukkotuhot. Liittoutuneet jopa syyttivät japanilaisia kannibalismista!

G: Miksi sanotte voittajien käyttäneen ”alusta alkaen” petosta omien julmuuksiensa salailuun?

P: Koska tämän jälkeen Israelin sionistivaltio alkoi käyttää ”holokausti” tarinaa omaksi hyödykseen. Se hyötyi kahdella tavalla. Ensimmäisen tavan selittää erittäin hyvin professori Norman Finkelstein, Auschwitziin internoitujen juutalaisten poika. Kirjassaan ”The Holocaust Industry” hän selittää, miten ”shoa bisnes” (ha-shoah = holokausti hepreaksi) tuotti miljardeja dollareita vahingonkorvauksina ja hyvityksinä Israelille ja sionistijärjestöille. Hän viittaa siihen ”tavallisena järjestäytyneenä kiristyksenä”. Toisen tavan selittää Sergio Romano, jota kukaan ei pidä revisionistina. Libanonin sodan jälkeen Israelissa ymmärrettiin, että liioittelemalla ja korostamalla holokaustikirjallisuuden dramaattisimpia elementtejä he saisivat merkittäviä etuja rajakiistoissaan arabimaiden kanssa. Se tarjoaa Israelille eräänlaisen diplomaattisen koskemattomuuden.

G: Kaikkialla maailmassa ihmiset puhuvat holokaustista ”tuhoamisena”. Kiellättekö sen tai onko teillä epäilyksiä sen suhteen?

P: Maailman valtaeliitin propaganda on todella musertavan ylivoimainen. Historiallinen alakulttuuri manipuloi maailman tietoisuutta vetoamalla ihmisten tunteisiin. Varsinkin nuoremmat sukupolvet ovat joutuneet aivopesun kohteiksi kouluissa, jossa heidät ympäröidään hirvittävillä tarinoilla, jotka tukahduttavat heidän kykynsä ajatella itsenäisesti ja muodostaa yksilöllisiä mielipiteitä. Kuten sanoin aiemmin, maailma on odottanut jo 70 vuotta todisteita julmuuksista, joista meitä saksalaisia syytetään. Historiantutkijat eivät ole löytäneet yhtäkään kirjallista todistetta tappavien kaasukammioiden olemassa olosta. Ei yhtäkään kirjoitettua määräystä, ohjetta, viraston raporttia tai henkilöstön tiedonvälitystä. Ei ole löytynyt kerrassaan yhtään mitään. Kirjallisten todisteiden puuttuessa täydellisesti otaksuivat Nürnbergin tuomarit yhdessä tuumin, että Saksan ohjelma ”juutalaiskysymyksen pysyvään ratkaisuun”, jossa suunniteltiin juutalaisten karkotusta Madagaskariin tai muihin sijoituspaikkoihin itään, olikin salainen peitenimi ”tuhoamiselle”. Kuinka järjetöntä! Vuonna 1941 sodan käynnistyttyä kunnolla ja Saksan ollessa voitolla Afrikassa ja Venäjällä juutalaisia kehotettiin lähtemään Saksasta vapaaehtoisesti, minkä jälkeen heitä rohkaistiin painokkaammin lähtemään. Vasta kun sotaa oli käyty yli kaksi vuotta, alkoi Saksa ottaa käyttöön rajoituksia juutalaisten vapauksiin.

G: Jos löydettäisiin todisteita, jotka mainitsitte – asiakirjoja jonkun korkea-arvoisen, kuten Hitlerin, allekirjoittamana – mikä olisi reaktionne?

P: Siinä tapauksessa ehdottaisin epäiltyjen rikosten tarkkaa tutkimista. Kaikki sellainen voimankäyttö mitä tahansa ryhmää vastaan, missä ei oteta huomioon yksilöllistä vastuuta, ei ole hyväksyttävää ja pitäisi tuomita, ehdottomasti ja poikkeuksetta. Tuhoaminen on sitä, mitä tapahtui Amerikan intiaaneille, Venäjän kulakeille, italialaisten foibe-joukkomurhassa Istriassa ja armenialaisille Turkissa. Sitä tapahtui saksalaisvangeille amerikkalaisten kuolemanleireillä Saksassa ja Ranskassa sekä yhtä lailla Venäjän leireillä. Jotkut kuolivat kenraali Eisenhowerin käskystä, toiset Stalinin. Sekä Eisenhower että Stalin jättivät tarkoituksella välittämättä Geneven Sopimuksesta määrätessään nuo hirmuteot. Kaikki rikokset ihmisyyttä vastaan tulee yksiselitteisesti tuomita ja tämä pitää sisällään juutalaisvainot. Tarkoitan todellisia vainoja, en näitä propaganda tarkoituksiin keksittyjä vääriä ja vihantäyteisiä syytöksiä.

G: Myönnättekö olevan mahdollista, että jotain todisteita saksalaisten toteuttamista tuhoamisista sodan loppuvaiheessa on ehkä jäänyt historiantutkijoilta huomaamatta ja ne voisivat joku päivä putkahtaa esiin?

P: Sanoin juuri, että tietyt rikokset pitää tuomita yksiselitteisesti. Siinä erittäin epätodennäköisessä tapauksessa, että jonain päivänä löytyisi aitoja todisteita tappavien kaasukammioiden käytöstä Saksan keskitysleireillä, niin sellaisten rikosten suunnittelijoiden ja toimeenpanijoiden syyttäminen olisi selvästi ensisijaisen tärkeää. Pitkän elämäni aikana olen oppinut, että yllätykset eivät koskaan lopu, mutta tappavien kaasukammioiden tapauksessa tunnen olevani johtopäätöksessäni täysin turvassa. Jo lähes seitsemänkymmenen vuoden ajan voittajien takavarikoimia Saksan asiakirjoja on tutkittu pikkutarkasti satojen ammattimaisten historiantutkijoiden toimesta, joten on hyvin epätodennäköistä, että he löytäisivät enää mitään sen suuntaisia todisteita. Se on epätodennäköistä myös toisesta syystä: jo silloin kun sota vielä raivosi, Saksan viholliset alkoivat levittää huhuja joukkomurhista keskitysleireillä. Viittaan liittoutuneiden julistukseen joulukuussa 1942, jossa he puhuvat ”raakalaismaisista hirmuteoista” Saksan juutalaisia kohtaan ja vaativat rangaistusta vastuussa oleville. Vuoden 1943 loppuun mennessä he jatkoivat edelleen propagandaansa, mutta sen lisäksi he väärensivät todisteita hirmuteoista. Ensimmäiset uutiset sain toveriltani majuri Paul Reinickeltä, joka palveli valtakunnanmarsalkka Göringin saattueen johtajana Göringin ollessa valtakunnan kakkosmies. Nähdessäni hänet viimeisen kerran Reinicke kertoi minulle liittoutuneiden suunnitelmista järjestelmällisistä väärennöksistä. Göring oli raivoissaan, sillä hänen mielestään väärennetyt syytökset olivat ala-arvoisia ja moraalittomia. Ennen itsemurhaansa hän kielsi kaikki väärät syytökset hyvin määrätietoisesti Nürnbergin oikeuden edessä. Myöhemmin sain lisää todisteita liittoutuneiden väärennetyistä todisteista turvallisuusviraston johtajalta Ernst Kaltenbrunnerilta, joka nousi virkaansa Reinhard Heydrichin salamurhan jälkeen. Kaltenbrunner joutui myös hirteen näytösoikeudenkäynnin jälkeen. Kävin hänen luonaan vähän ennen sodan loppumista kertoakseni todisteista Italian kuninkaan Viktor Emanuel III:n petoksesta. Kaltenbrunner puolestaan kertoi minulle vihollisen propagandakoneiston kiivaasta tekaistujen väärennettyjen todisteiden suoltamisesta Saksan raakuuksista ja keskitysleirien hirveistä julmuuksista. Hän sanoi vihollisen propagandaministerien päässeen yhteisymmärrykseen yksityiskohdista ainutlaatuisessa suunnitelmassa häviävän puolen käsittelyssä. Kaikkein tärkein tapaamiseni oli kenraali Kaltenbrunnerin läheisen kollegan Gestapon johtajan Heinrich Müllerin kanssa elokuussa 1944. Minut oli hyväksytty hänen suosituksestaan upseerikouluun, joten olin hänelle kiitollisuudenvelassa ja hän piti minusta myös. Hänet lähetettiin Roomaan avustamaan komentajani eversti Herbert Kapplerin henkilökohtaisessa ongelmassa. Noihin aikoihin Yhdysvaltojen 5. armeija onnistui läpimurrossa Cassinossa ja venäläiset työntyivät Saksaan. Sota oli jo hävitty. Müller kutsui minut hotelliinsa ja molemminpuoliseen luottamukseen pohjaten uskaltauduin kysymään häneltä lisää yksityiskohtia liittoutuneiden suunnitelmista Moskovan kaltaisista näytösoikeudenkäynneistä sodan jälkeen. Müller kertoi minulle saaneensa vakoiluverkoston kautta yksityiskohtaisia viitteitä siitä, että ennakoidessaan voittoa vihollinen oli valmistellut todisteita Saksan hirmuteoista lavastaakseen mahtavat oikeudenkäynnit. Näiden oikeudenkäyntien tarkoituksena olisi kriminalisoida Saksa. Hän tunsi useita yksityiskohtia ja oli hyvin huolestunut. Hän sanoi, ettemme voisi luottaa vihollisen noudattavan kansainvälisiä normeja, sillä he olivat täysin häikäilemättömiä ja vaille mitään kunniallisuutta. Olin tuolloin vielä melko nuori, enkä uskonut hänen sanoihinsa niin paljon kuin olisi pitänyt, mutta kaikki kävi lopulta juuri niin kuin kenraali Müller oli sanonut. Hän tiesi vihollisen propagandistit nimeltä, jotka kuten hyvin nykyään tiedämme, punoivat tarinat juutalaisten tuhoamisesta kaasukammioissa. Voisin pitää tätä kaikkea absurdina ja nauraa sille, jos seuraukset eivät olisi olleet niin traagisia. Amerikkalaisten hyökätessä Irakiin vuonna 2003 sillä verukkeella, että Saddam Husseinilla oli joukkotuhoaseita, ja ulkoministeri Colin Powell lausui häpeämättömästi väärän valansa YK:n turvallisuusneuvoston edessä, ajattelin itsekseni: ”Ei mitään uutta auringon alla!” Imperialistit syyttävät pieniä valtioita joukkotuhoaseista, vaikka itse ovat ainoita, jotka ovat niitä ikinä käyttäneet.

G: Oletteko tietoinen siitä, että Saksassa, Itävallassa, Ranskassa ja Sveitsissä on useita lakeja, jotka langettavat vankeusrangaistuksen niille, jotka kieltävät holokaustin?

P: Kyllä. Maailmanlaajuinen valtaeliitti on vaatinut tällaisia lakeja ja pian ne hyväksytään Italiassakin. Näiden lakien tarkoitus on saada ihmiset uskomaan, että on juutalaisvastaista vastustaa sionismia ja Israelin kolonialismia Palestiinassa. Jokaista joka uskaltaa kritisoida sionismia, haukutaan juutalaisvastaiseksi. Jokaista joka uskaltaa penätä todisteita kaasukammioista, syytetään automaattisesti juutalaisten tuhoamisen asiamieheksi. Se on pirullista manipulaatiota, mutta nämä lait paljastavat globaalin eliitin pelot siitä, että totuus on nousemassa pintaan. Eliitti on kauhuissaan, että huolimatta sen suunnattomista propagandakampanjoista historiantutkijat tulevat vaatimaan todisteita ja tiedemiehet tulevat paljastamaan väärennökset. Näiden ankarien lakien olemassa olo itsessään avaa sananvapauteen uskovien silmät ja niiden, jotka vielä uskovat riippumattoman tutkimuksen korvaamattomaan arvoon. Tietysti olen tietoinen, että minut voidaan asettaa syytteeseen siitä, mitä olen juuri sanonut. Tilanteeni muuttuisi entistä vaikeammaksi, mutta minun on pakko sanoa nämä asiat, koska ne ovat totta. Tunnen velvollisuudekseni omaa kansaani kohtaan olla rohkeasti rehellinen. Se on kiitollisuudenosoitus näistä elämälleni annetuista sadasta vuodesta. Se on minun panokseni kansani arvokkuudelle.

Allekirjoitus: E. Priebke

Sadan vuoden elämäni näkemyksellä!

Englanninkielinen käännös: http://www.dailystormer.com/final-interview-with-erich-priebke-july-2013/

Alkuperäinen italiaksi: http://www.nocensura.com/2013/10/lintervista-testamento-di-erich-priebke.html#_

Lue myös: Kuka oli Erich Priebke?

46 kommenttia