Etelä-Afrikka: apartheidin kaatuminen ja juutalaisten rooli

Valtamedia ei kerro suomalaisille, mitä Etelä-Afrikassa tapahtui rotuerottelujärjestelmän kaaduttua. Etelä-Afrikan esimerkki osoittaa, että monikulttuuriset iskulauseet ovat pelkkää sananhelinää ilman realistista ihmiskuvaa.

”Rasisminvastustajat” menettivät mielenkiintonsa Etelä-Afrikkaa kohtaan välittömästi mustien päästyä valtaan. Heitä ei kiinnosta yli 70 000 valkoisen hengen vaatinut rasistinen kansanmurha, alati yleistyvät valkoisten pakolaisleirit, valkoisten nälänhätään johtanut hallituksen rasistinen työpaikkasyrjintäohjelma tai se, että maan mustat poliitikot laulavat julkisuudessa rasistista ”Tappakaa buurit!” -laulua. On ilmeisesti helpompi piiloutua iskulauseiden taakse ja sulkea silmät kaikelta, joka ei mahdu omaan kapeaan maailmankuvaan.

Artikkelimme ”Mikseivät valkoiset uskalla ajaa etuaan?” muistutti, että esimerkiksi empatia on perinnöllinen ja valkoisten joukossa keskimäärin erittäin vahva luonteenpiirre. Huolestumme muiden kansojen hädästä, ja apuun rientäessä unohdamme kokonaan oman etumme. Pakolaiskiintiöitä tahdotaan kasvattaa, vaikka se aiheuttaisi valtavia ongelmia suomalaiselle yhteiskunnalle. Rahaa suunnataan kehitysapuun, vaikka yhä useampi kotimainen lapsiperhe elää köyhyysrajan alapuolella.

Tällaiseen kulttuuri-ilmapiiriin ”rasisminvastainen”, oikeudentajuun ja yleisinhimilliseen moraaliin vetoava viesti uppoaa tehokkaasti. Yltiöempaattisessa kulttuurissa on moraalitonta ajaa oman kansan etua, jos se merkitsee esimerkiksi sitä, että rutiköyhältä pakolaiselta evätään turvapaikka. ”Rasisti”-sanaa käyttämällä isänmaanrakkaus liitetään heikompien alistamiseen. Valkoisilta on riistetty moraalinen oikeus suojella omaa perintöään ja itse rakentamaansa yhteiskuntaa. Etelä-Afrikan valkoisten kansanmurha kuitataan oheisvahinkona, kivuliaana siirtymävaiheena ”aidosti tasa-arvoiseen” yhteiskuntaan, jossa valkoinen ”kolonialistinen” vaikutus on viimein eliminoitu.

 

Terroristista pyhimykseksi

Etelä-Afrikan verinen todellisuus on kiedottu valtamediassa pehmeiden arvojen karkkipaperiin. Raiskaukset, murhat, infrastruktuurin tuhoutuminen, rasistiset poliitikot, työpaikkasyrjintä, kasvavat tuloerot ja valkoisten nälänhätä piilotetaan valtamedian uutisissa esimerkiksi eteläafrikkalaisen terroristijohtaja Nelson Mandelan henkilönpalvontaan. Mandelan johtama Umkhonto we Sizwe -terroristijärjestö teurasti lukemattomia siviileitä sodassaan Etelä-Afrikan hallitusta vastaan. Murhat on kuitenkin annettu anteeksi, sillä länsimaiselle yleisölle ne markkinoitiin ”rasisminvastaisuutena”.

Valtamedia kertoo suomalaisille, milloin väkivalta on hyvää ja milloin se on pahaa. Yleisradion johdolla suomalaiset tiedotusvälineet ovat päättäneet, että esimerkiksi Mandelan terrorismi oli hyvää ja oikeutettua, vaikka se johti lopulta yhteiskunnan romahtamiseen ja valkoisten kansanmurhaan. Kuinka terroristi muuttuu hyväntekijäksi? Jatkuvalla mediapropagandalla. Kun Mandela kuoli vuonna 2013, Yleisradio teki kaikkensa ruokkiakseen mielikuvaa pyhimysmäisestä ihmisoikeustaistelijasta. Ylen artikkelissa ”Yle Uutiset Etelä-Afrikassa: Mandela ansaitsi ikuisen unensa” lukijoihin vaikutetaan voimakkailla mielikuvilla ja arvolatautuneilla sanavalinnoilla.

Artikkelin kirjoittanut Olli-Pekka Sulasma puhuu apartheidista ”rotusortoyhteiskuntana”, vaikka Etelä-Afrikan mustat elivät apartheidin aikana keskimäärin paljon turvallisempaa ja yltäkylläisempää elämää kuin nykyään. Yleisradiolle ilmeisesti pelkkä rotuerottelu on jo ”sortoa”. Sanavalinnalla viestitään myös, etteivät rasistinen väkivalta ja työpaikkasyrjintä valkoisia vastaan ole nykypäivän Etelä-Afrikassa ”rotusortoa”.

Sulasma kertoo kävelleensä parlamenttirakennuksen käytävillä ja ahdistuneensa valkoisia ihmisiä esittävien muotokuvien keskellä: ”[…] toinen toistaan tuimempien valkoisen vallan muotokuvien tuijottaessa seiniltä kulkuani.” Yleisradion toimittaja ei pidä valkoisten tuimista ilmeistä. Sulasma ei kuitenkaan mainitse sitä, että musta presidentti Jacob Zuma on vaatinut julkisesti valkoisten maanviljelijöiden tappamista. Tuimat ilmeet ovat murhakiihotusta ahdistavampaa seurattavaa. Sulasmasta kuoriutuu täysiverinen runoilija kirjoittaessaan Nelson Mandelasta, jonka hän ehti tavata ennen tämän kuolemaa:

”Samalla sattuman sanelema kohtaaminen on minun ikioma palanen Nelson Mandelasta, joka kuuluu vain minulle. Ei kenellekään muulle […] ’Kuolema on väistämätön. Kun on tehnyt sen, mitä itse pitää velvollisuutenaan kansaansa ja maataan kohtaan, voi levätä rauhassa. Uskon ponnistelleeni tämän eteen ja siksi uneni on ikuinen.’ Nuku hyvin, vanhus. Olet leposi ansainnut, Madiba […] Mandelan isällinen ääni on kuin turvallinen vaippa, johon haluaisin iltaisin kietoutua ennen nukahtamista tietäen, että kaikki on hyvin.”

Yleisradio kertoi myös, että Mandelan muistotilaisuudessa korkeammat voimat järjestivät ihmeen menehtyneen terroristijohtajan kunniaksi:

”Taivas aukeni Johannesburgin yllä jo tiistain vastaisena yönä. Kentät Soweton Soccer Cityn ympäristössä muuttuivat liejuksi, mutta urheasti jo aamuviidestä lähtien juhlaväki taittoi matkaa Nelson Mandelan muistotilaisuuteen.

– Kuka tämän sateen tilasi? Kysyin turvamieheltä, kun hän stadionin portilla ylimalkaisesti tarkasti selkäreppuani.

– Ne ovat kyyneleitä taivaasta, joka itkee ilosta saatuaan Madiban luokseen, karski turvamies täysin vakavalla naamalla vastasi.”

Me suomalaiset emme ole tottuneet kyseenalaistamaan sitä, mitä televisio ja suuret sanomalehdet meille kertovat. Suoraan tunteeseen vetoavat ”rasisminvastaiset” artikkelit esimerkiksi Etelä-Afrikan tilanteesta ovat yhteiskunnallisen näkökenttämme sumentavaa huumetta. Tasa-arvouskovaisten unimaailmassa ”Madiba”-pyhimys teurastaa valkoiset kolonialistit rauhanpommeilla sekä suvaitsevaisuuden luodeilla ja johdattaa ihmiskunnan lopulta marxilaiseen onnelaan.

 

Mitä apartheid käytännössä oli?

Etelä-Afrikka oli taloudellisesti ja tieteellisesti kukoistava valtio, jonka menestystä apartheid-rotuerottelujärjestelmä vain voimisti.

Maan keskuspankin johdossa työskennellyt Stephen Goodson on kirjoittanut apartheid-ajan vaikutuksista sekä valkoisten että mustien hyvinvointiin. Apartheidin isäksi kutsutun tohtori Hendrik Verwoerdin valtakaudella maan bruttokansantuote kasvoi kuuden prosentin vuosivauhdilla. Vuosina 1950–1970 teollisuustuotanto kuusinkertaistui samalla, kun muissa Afrikan maissa hallitukset kaatuivat yksi toisensa jälkeen väkivaltaisissa kansannousuissa, jotka johtivat valkoisten pakolaisaaltoihin. Etelä-Afrikassa kasvusta hyötyivät myös mustat.

Apartheidin kaatumisen syitä tutkineen Sam Davidsonin mukaan mustan väestön lukutaito kehittyi huomattavasti rotuerottelujärjestelmän aikana ja yhä useampi musta alkoi käydä koulua. Johannesburgissa sijaitsi Afrikan mantereen suurin värillisiä palvellut Baragwanath-sairaala. Vuosien 1970–1976 välisenä aikana mustien reaalitulot nousivat 51,3 prosenttia! Mielenkiintoisen asiasta tekee kuitenkin se, että samana aikana valkoisten reaalitulot lisääntyivät vain 3,8 prosenttia. Tämäkö oli pahamaineista eteläafrikkalaista ”rotusortoa”?

Kun valkoisten ”rasistinen” hallitus kaadettiin, kärsivät mustat keskivertokansalaiset siitä vähintään yhtä paljon kuin valkoiset. Etelä-Afrikan tuloerot ovat maailman suurimmat. Verwoerdin aikana mustien työttömyysprosentti oli 5, mutta nykyään se on ANC-hallituksen virallistenkin arvioiden mukaan 25. Etelä-Afrikan hallitus tunnetaan korruptiosta ja numeroiden kaunistelusta, ja todellisuudessa mustien työttömyyslukemat ovat vieläkin rumemmat – Goodsonin mukaan jopa 40 prosenttia.

Apartheidin aikana maa oli lähes omavarainen ja se tuotti itse kansalaisten käyttämät elintarvikkeet ja myi ylijäämän ulkomaille. Valtio sijoitti rohkeasti tieteelliseen tutkimukseen ja oli saavuttamassa siksi myös energiaomavaraisuuden. Etelä-Afrikan puolustusvoimat kuuluivat kansainväliseen kärkikaartiin ydinaseineen. Mustien ANC-puolueen noustessa valtaan 1994 Etelä-Afrikan valtionvelka oli kansainvälisten talouspakotteiden vuoksi 294 miljardia randia. Mustien valtakaudella velka on kuitenkin räjähtänyt käsiin ja se on jo yli 1,7 biljoonaa randia!

Verwoerdin mukaan apartheidin tarkoituksena oli rakentaa jokaiselle kansalle oma asuinalue, jota ne tulisivat hallinnoimaan lopulta itsenäisesti. Valkoiset tulisivat hallitsemaan rakentamiaan moderneja alueita. Mustat olisivat voineet valkoisten avustuksella rakentaa itselleen ihanteellisen alueen. Valkoisilla alueilla suunnitelmana oli lopettaa kokonaan mustan halpatyövoiman käyttö. Tämä oli koko paheksutun rotuerottelujärjestelmän ydin.

 

Ketkä tahtoivat tuhota apartheidin?

Vaikka apartheidin aikaiset päättäjät ymmärsivät rotukysymyksen merkityksen, he eivät ymmärtäneet juutalaiskysymystä. Sam Davidsonin mukaan apartheidin kaatuminen ei ollut Etelä-Afrikan valkoisen väestön spontaani omaehtoinen rotuitsemurha, vaan kymmenien vuosien poliittisen kampanjoinnin tulos.

Kampanjan kantavia voimia eivät olleet sen paremmin mustat kuin valkoisetkaan vaan joukko poliittisesti erittäin määrätietoisia juutalaisia aktivisteja. Etelä-Afrikan kohtaloksi koitui se, ettei juutalaisten maahanmuuttoa tai poliittisia oikeuksia edes yritetty kontrolloida. Valkoiset kohtelivat juutalaisia aivan kuten kaikkia muita ”valkoisia”, mutta juutalaiset pitivät silti itseään omana erityisenä ryhmänä.

Davidsonin mukaan Etelä-Afrikan juutalaisväestö oli pieni (2–4 prosenttia ”valkoisesta” väestöstä kautta 1900-luvun), mutta sitäkin vaikutusvaltaisempi. 90 prosenttia juutalaisista asui kaupungeissa. Muihin väestöryhmiin verrattuna juutalaiset verkostoituivat paljon tiiviimmin ja itsetietoisemmin niin yritysmaailmassa, mediassa kuin politiikassakin. Heidän toimintansa oli siis Etelä-Afrikassa samanlaista kuin kaikissa muissakin länsimaissa. Etelä-Afrikan juutalaiset olivat yleensä vakaumuksellisia sionisteja. Toisaalta he kuitenkin vastustivat apartheidia Etelä-Afrikassa.

Vaikka Israel kohtelee arabiväestöään paljon huonommin kuin apartheid-hallitukset kohtelivat mustia, alkoivat juutalaiset syyttää Etelä-Afrikan päättäjiä ”rasismista”. Heidän mukaansa vain juutalaisilla oli erityisoikeus rotuerottelupolitiikkaan.

Etelä-Afrikan juutalaiset olivat siis sionisteja, jotka vastustivat kovaan ääneen muiden kansojen nationalismia. Toinen näennäinen ristiriita oli se, että juutalaiset asettuivat tukemaan mustia kommunistipuolueita näiden taistelussa apartheid-järjestelmää vastaan. ”Kommunistiset” juutalaiset olivat usein kuitenkin upporikkaita liikemiehiä, jotka eivät koskaan luovuttaneet omaisuuttaan valtion kansallistettavaksi.

Juutalaistaustaisten aktivistien taistelu apartheidia vastaan ei siis ollut taistelua nationalismia vastaan sinänsä tai kamppailua kommunismin puolesta, vaan se oli kyyninen strategia tuhota Etelä-Afrikka, joka oli viimeinen voimakas valkoinen nationalistivaltio.

Eteläafrikkalainen lehdistö huomasi jo varhain, että juutalaisten poliittinen käytös erosi ratkaisevasti ”muiden valkoisten” valtavirrasta. Selvästi suurin osa valkoisista äänesti apartheidin aikana Kansallispuoluetta, mutta juutalaisten enemmistö äänesti sen sijaan vasemmistoa. Huomattiin myös, että merkittävä osa vasemmistojohtajista oli juutalaisia.

Yli kymmenen vuoden ajan ainut apartheidin kaatamista parlamentissa kannattanut poliitikko oli Edistyspuolueen juutalainen kansanedustaja Helen Suzman. Davidsonin mukaan liberaali vasemmistoliike vakiinnutti asemansa, kun Suzman liittoutui toisen juutalaisen oppositiojohtajan, Harry Schwarzin, kanssa. Schwarz kirjoitti niin sanotun Mahlabatini-uskontunnustuksen, josta tuli tärkein apartheidin vastainen opinkappale.

Etelä-Afrikassa lehdistö jakaantui liberaaliin englanninkieliseen ja apartheidia kannattaneeseen afrikaansinkieliseen leiriin. Englanninkielinen lehdistö piti tiiviisti yhteyttä ulkomaille ja oli avainroolissa, kun kansainvälistä Etelä-Afrikan vastaista kampanjaa alettiin rakentaa. Davidson siteeraa veteraanitoimittaja Irwin Manoimia, joka kertoi haastattelussa vuonna 1995, että englanninkielinen lehdistö luisui aikaisin juutalaisomistukseen. Merkittäviä nimiä olivat esimerkiksi Saul Solomonin Argus Company ja Freeman Cohenin Rand Daily Mail. Yhdessä vaiheessa Argus Company hallitsi 17:ää yhteensä 20:stä maan englanninkielisestä julkaisusta.

Juutalaisten kauppiaiden rahoittama liberaali The Guardian jouduttiin lopulta kieltämään lailla, kun se tuki avoimesti ANC:n väkivaltaa valkoisia vastaan. Vaikka juutalaiset vaativat itselleen oikeutta puolustella terroristeja lehdissään, kävivät he toisaalta sensuuritaistelua valkoisia julkaisuja vastaan. 1960-luvulla juutalainen Franz Auerbach kävi merkittävän oikeuskamppailun valkoisten julkaiseman rotukirjallisuuden kieltämiseksi.

Davidson tarjoaa tutkimuksessaan lukuisia esimerkkejä juutalaisten aktivistien ja toimittajien yhteistyöstä, jonka tavoitteena oli antaa Etelä-Afrikasta mahdollisimman julma kuva ulkomaalaisille. Tämä loi pohjan tulevaisuuden talouspakotteille.

 

Sota Etelä-Afrikan valkoisia vastaan

Etelä-Afrikassa vallankumouksellisia kommunistiliikkeitä johtivat juutalaiset aivan samoin kuin Venäjällä, Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Pitkän aikaa ainut avoimen kommunistinen kansanedustaja Etelä-Afrikassa oli juutalainen Sam Kahn.

Vuonna 1956 poliisi suoritti laajan joukkopidätysten sarjan terrorismista epäiltyjä vastaan. Suurin osa syytetyistä ”valkoisista” oli juutalaisia. Merkittävä osa myös kommunistien puolustusasianajajista ja puolustuksen rahoittajista oli juutalaisia. Tärkeimpien kommunistijohtajien nimet puhuvat puolestaan: Solomon Buirski, Ben Turok, Lionel Bernstein, Firstin perhe, Denis Goldberg, Bob Hepple, Jack Simon ja Joe Slovo.

Apartheid-hallitus teki kohtalokkaan virheen ja kohteli juutalaisten johtamaa vallankumouksellista kommunistipuoluetta ”valkoisten” puolueena, mikä antoi juutalaisille paljon poliittista liikkumatilaa. Davidson kuvaa, kuinka myös Nelson Mandela ajautui kommunistipolitiikkaan juutalaisten kontaktiensa kautta. Hän rakensi koko terroristi-infrastruktuurinsa heidän avullaan; juutalaiset lakimiehet tarjosivat jatkuvasti apua rikoksista epäillyille kommunisteille, ja juutalaiset yritykset tarjosivat vallankumouksellisille mustille rahaa, aseita, räjähteitä ja turvapaikkoja.

Mustat kommunistiterroristit olivat täysin riippuvaisia juutalaisilta saamastaan ideologisesta, poliittisesta, taloudellisesta ja lainopillisesta tuesta. Mustien kommunistien juutalaiset yhteysmiehet matkustivat ahkerasti esimerkiksi Kiinassa, Itä-Saksassa sekä Neuvostoliitossa keräten rahaa ja diplomaattista tukea terroristeille.

Kun Mandela meni maan alle ja aloitti aseellisen kampanjansa Umhonto we Sizwe -järjestön nimissä, järjesti juutalainen sionisti Arthur Goldreich terroristeille tukikohdan. Strategian Mandela laati yhdessä juutalaisten Slovon ja Bernsteinin kanssa. Seuraavina vuosina järjestö syyllistyi lukemattomiin verisiin iskuihin siviileitä vastaan. Davidson kuvaa, kuinka juutalaisten rooli kommunistiliikkeessä vain voimistui, kun terrorististrategia korvasi laillisen kansalaisoikeuskampanjoinnin.

Vaikka teurastus paheni, ei Etelä-Afrikan hallitus voinut tarttua ongelmaan tarpeeksi määrätietoisesti, sillä kansainvälinen yhteisö hengitti jatkuvasti sen niskaan. Lehdistö asettui terroristien puolelle.

Lopulta apartheid kaatuikin kansainväliseen painostukseen. 1980-luvulla murenemisen merkit alkoivat näkyä. Poliittisia uudistuksia ja vangitun Mandelan vapauttamista alkoivat vaatia äänekkäimmin kansainvälisesti verkostoituneet juutalaiset liikemiehet, kuten Harry Oppenheimer ja Tony Bloom. Yhdysvalloissa kongressi hyväksyi – Reaganin vastustuksesta huolimatta! – Etelä-Afrikan vastaiset talouspakotteet, joiden puolesta lobbasi muun muassa National Jewish Community Relations Advisory Council. Merkittävää on, että Etelä-Afrikassa vain murto-osa mustista työläisistä kannatti pakotteita. He tiesivät, että hallituksen kaatuminen merkitsisi katastrofia niille mustille, jotka eivät kuuluneet eliittiin.

Ennen apartheidin kaatumista Mandela oli ehtinyt julistaa, että valtaan päästyään kommunistipuolue ANC tulisi muun muassa kansallistamaan kaikki pankit ja ajamaan tinkimätöntä sosialistista politiikkaa. Tämä paljastui kuitenkin valheeksi. Kun Mandela pääsi vankilasta, Oppenheimerin kaltaiset juutalaiset kapitalistit näyttivät hänelle kaapin paikan. Mandela pakotettiin syömään kaikki mustille antamansa lupaukset, ja ANC:n noustua valtaan valtio alkoi myydä omaisuuttaan yksityisille. Jopa keskuspankki yksityistettiin.

Etelä-Afrikka menetti omavaraisuutensa ja siitä tuli kansainvälisten lainoittajien orja. Valkoisten johtama rodullinen nationalismi oli ollut Etelä-Afrikan itsenäisyyden ja kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin tae. Apartheidin kaatumisesta hyötyi vain pieni juutalaisten kvartaalikapitalistien eliitti. Entistä ironisemman tästä tekee se, että juutalaiset itse jättivät uppoavan laivan ensimmäisinä.

Apartheidin jälkeen lukuisat juutalaiset ovat karanneet Etelä-Afrikasta Israeliin, sillä valkoisia uhreja metsästävät mustat eivät koe olevansa heille kiitollisuudenvelassa rotuerottelun murskaamisesta.

 

Valkoisten oikeus omaan maahan

Liberaalit ovat pyrkineet oikeuttamaan Etelä-Afrikan tuhoa sillä, että maa ”kuuluu mustille”. Tämä on kuitenkin köykäinen yritys varastaa nationalistien argumentit. Liberaalit itse eivät usko, että valkoisilla on oikeus hallita esimerkiksi perinteisintä asuinaluettaan, Eurooppaa. Heidän mukaansa Eurooppa kuuluu kaikille, mutta Afrikka vain mustille.

Liberaalit eivät itsekään tiedä, mille heimolle kukin Etelä-Afrikan alue on ”alun perin” kuulunut. Afrikkalaiset itse eivät suinkaan koe, että tumma ihonväri yhdistäisi heitä. Nykyään vallassa olevat bantut ajoivat voimakeinoin pois aiemmin aluetta hallinneet khoisanit. Liberaalilla logiikalla valkoisilla tulisi siis olla aivan yhtä suuri oikeus alueeseen kuin mustilla bantuilla. Verwoerdin ajama apartheid tahtoi taata omat alueet kaikille kansoille.

Valkoiset loivat modernin eteläafrikkalaisen yhteiskunnan tyhjästä, joten tietenkään heillä ei ollut velvollisuutta luovuttaa vaurauttaan mustille, joita sivilisaation ylläpitäminen ei kiinnostanut.

Etelä-Afrikan valkoiset taipuivat lopulta kansainvälisen paineen alla. Syyt olivat pitkälti taloudellisia; kansainväliset pakotteet ja jatkuva sota miljonäärien rahoittamia sissejä vastaan kävivät kalliiksi. Valkoiset menettivät kuitenkin myös omanarvontuntonsa. He alkoivat epäillä yhteiskuntansa moraalia. Liberaalin lehdistön jatkuva propaganda oli vain osa mielipideilmapiirin muutosta.

Valkoiset afrikaanerit olivat hyvin uskonnollista väkeä, jolle kirkon kannanotoilla oli suuri merkitys (1, 2). Kansainväliset kirkolliset yhdistykset alkoivat jo varhain kampanjoida apartheidia vastaan. Siitä huolimatta, että mustat kommunistijoukot murhasivat lähetystyöntekijöitä Afrikassa, esimerkiksi World Council of Churches ja katolinen kirkko peräänkuuluttivat ”rasisminvastaisen” taistelun merkitystä. Kirkolliset järjestöt lähettivät jatkuvasti satojentuhansien dollareiden lahjoituksia mustien sissijärjestöille, jotka tahtoivat kaataa valkoiset hallitukset.

Kun liberalismi levisi myös eteläafrikkalaisiin paikallisseurakuntiin, menettivät valkoiset itseluottamuksensa. Heille kerrottiin, että rotuerottelu oli pahasta. Mustien täytyi saada yhdenvertaiset kansalaisoikeudet, vaikka se merkitsisi valtion romahdusta ja välitöntä turvallisuusuhkaa valkoisille.

Tiedämme, mitä seuraavaksi tapahtui. Koko valkoinen länsi on nyt romahtamaisillaan, sillä meille kerrotaan, että kansallismielisyys on moraalitonta. Mikäli Eurooppa ei saa takaisin itseluottamustaan, tekee se itsemurhan.

 

Julkaistu alunperin Kansallisessa Vastarinnassa 29.3.2015.