Feministisen liikkeen kommunistiset juuret

Vuonna 2003 julkaistu kirja-arvio Kate Wiegandin Red Feminism: Communism and the Making of Women’s liberation -kirjasta muistuttaa hyvin siitä, kuinka aikamme kultturilliset muutokset ovat osa kommunistisen doktriiniin tavoitteita. Feminismin avulla yhteiskuntamme on ottanut askeleen lähemmäs kabbalismia, toisin sanoen kommunismia ja satanismia, kohden. Yhteiskuntamme on johtanut itse itsensä orjuuteen.

 

”Ei ole mitään feministien sanomaa asiaa tai tekemää tekoa 1960 ja 1980-lukujen välisenä aikana, mitä ei olisi suunniteltu ennalta Yhdysvaltain Kommunistisessa puolueessa 1940- ja 1950-luvuilla.”

”Raiskaus on ilmentymä… miesten ylivallasta … [kyseessä on] ikivanha taloudellisen, poliittisen ja kulttuurillisen riiston muoto, joilla miehet riistävät naisia.”

 

Vanhat opit

Kuulostaako tämä siltä, että teksti on nykyaikaisen radikaalifeministin kynästä? Arvaa uudelleen. Kyseessä on Yhdysvaltain kommunistisen puolueen pamfletti vuodelta 1948, otsikolla: ”Naiset Myyttiä vastaan”, kirjoittanut Mary Inman.

Vuonna 2002 julkaistussa kirjassaan, Red Feminism: American Communism and the Making of Women’s Liberation, feministihistorioitsija Kate Weigand toteaa: ”neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvuilla kehitetyt ideat ja perinteet, sekä Kommunistisessa puolueessa vaikuttaneet aktivistit muotoilivat uuden, 1960-luvulla alkaneen naisasialiikkeen suunnan.”

Itse asiassa Weigand, joka luennoi Smithin lukiossa, osoittaa modernin feminismin olevan Yhdysvaltain kommunistisen liikehdinnän suora perillinen. Ei ole mitään feministien sanomaa asiaa tai tekemää tekoa 1960 ja 1980-lukujen välisenä aikana, mitä ei olisi suunniteltu ennalta Yhdysvaltain Kommunistisessa puolueessa 1940- ja 1950-luvuilla. Monet toisen sukupolven feministeistä olivat ”punaisia vauvoja”, eli kommunistiaktiivien jälkeläisiä.
 
Kommunistit kehittivät poliittisen ja kulttuurillisen analyysin naisten alistamisesta. He keksivät ”naistutkimuksen” sekä puhuivat julkisen päivähoidon, syntyvyyden säätelyn, abortin ja jopa lasten oikeuksien puolesta. He kehittivät feministiset käsitteet, kuten ”henkilökohtainen on poliittista” iskulauseen, ja [poliittisen aktivismin. Suom. huom.] tekniikat kuten ”tietoisuuden lisääminen”.

1940-luvun loppupuolella CPUSA:n johtajat huomasivat työväenliikkeen kasvavan vihamielisyyden kommunismia kohtaan. He päättivät keskittyä naisiin ja afroamerikkalaisiin. He toivoivat, että ”miesten ylivalta” saisi ”useammat naiset liittymään järjestöön, ja taistelemaan kylmän sodan aikaisia sisäpoliittisia linjauksia vastaan.”

 

Roolit sekoitetaan

Kommunistisen puolueen naiset, joita oli 40 % jäsenistä, halusivat enemmän vapauksia osallistua puolueen tapaamisiin. Women Against Myth -kirjan (Naiset myyttiä vastaan) julkaisun jälkeen, vuonna 1948, CPUSA aloitti toimet, joita kutsuttiin miesten ”uudelleenkoulutukseksi”. Seuraukset voi havaita tänäkin päivänä.

Hyvänä esimerkkinä kuvankaappaus puolueen The Daily Worker -päivälehdestä, missä on mies pienen lapsen kanssa. Kuvatekstissä lukee: ”Perheet ovat vahvempia ja onnellisempia, jos isä tietää, kuinka laitetaan aamupalaa tai sidotaan ruokalappu, sekä kuinka huolehditaan perheen nuorimmista.”

Puolue määräsi miehet, jotka eivät ottaneet naiskysymystä tosissaan, osallistumaan ”ohjattuun toimintaan, mihin sisältyi naiskysymyksen opiskelua.” Vuonna 1954 Los Angelesin jaosto antoi miesjäsenilleen kurinpitorangaistuksia ”naisia halventavista puheista kokouksissa, naisten sivuuttamisesta johtoasemista ja seksuaalisävytteisten, naisia halventavien vitsien kertomisesta.”

Elokuva Salt of the Earth (Maan suola), jota kriitikko Pauline Kael kutsui ”kommunistien propagandaksi”, kertoo naisista, jotka nousevat keskeiseen asemaan miestensä lakossa. ”Miehensä toiveista poiketen, Esperanzasta tulee lakkojohtaja. Ensimmäistä kertaa hänellä on oma roolinsa kodin ulkopuolella… [hänen] poliittinen menestyksensä sai Ramonin hyväksymään uudenlaisen perhemallin.” Vahvoja, määrätietoisia ja menestyksekkäitä naisia kuvaavista esityksistä tuli yleisiä kommunistisen lehdistön ja koulujen piirissä, aivan kuten ne ovat valtamediassa tänä päivänä.

Kommunistinaiset muotoilivat hienostuneen, marxilaisen analyysin ”naiskysymyksestä”. Kirjat In Women’s Defense (Mary Inman, 1940), Century of Struggle (Eleanor Flexner, 1954) ja The Unfinished Revolution (Eve Merriam 1962) kuvailevat naisten kokemaa sortoa, ja valittavat valtakulttuurin ja kielen seksismistä. Esimerkiksi Mary Inmanin mukaan ”keinotekoinen naisellisuus” ja ”kauneuden yliarvostus” alistavat naisia.

Modernin feminismin perustaja, Betty Frieden nojasi näihin kirjoituksiin kirjassaan The Feminine Mystique (1963). Yksikään naisista ei tuonut esille sitä tosiasiaa, että heistä jokainen on pitkän linjan kommunistiaktiivi. 1960-luvulla heidän tyttärillään oli kaikki tarvittava kasassa, mukaanlukien esimerkki harhautuksesta, Naisten vapautusliikkeen perustamiseksi.

 

Feminismin kommunistinen luonne

Feminismin marxilais-kommunistiset juuret selittävät suuren osan tämän kummallisen, mutta vaarallisen liikkeen ideasta. Se kertoo:

• Miksi ”naisasialiike” vihaa femiinisyyttä ja haluaa ulottaa poliittis-taloudelliset käsitteet, kuten ”tasa-arvon” henkilökohtaisiin, biologisiin ja uskonnollisiin asioihin.
• Miksi ”naisasialiike” ylistää rotujen ja luokkien välistä ”tasa-arvoa”.
• Miksi he haluavat vallankumouksen ja miksi heillä on messiaaninen visio sukupuolettomasta utopiasta.
• Miksi he uskovat ihmisluonnon olevat täysin muokattavissa indoktrinaation ja pakottamisen avulla.
• Miksi heillä on taipumuksia loputtomaan teoreettiseen jahkailuun, opillisiin kiistoihin ja klikkiytymiseen.
• Miksi totuus on heille ”sosiaalinen konstruktio”, riippuen siitä, kuka on vallassa, ja miksi vaikutelma on todellisuutta tärkeämpää.
• Miksi he hylkäävät jumalan, luonnon sekä tieteellisen todistusaineiston, mikä ei tue heidän näkemyksiään.
• Miksi he kieltäytyvät väittelystä, eivät usko sananvapauteen ja haluavat vaientaa poikkeavat näkökulmat.
• Miksi he käyttäytyvät näennäisuskonnollisen lahkon tai Punakaartin tavoin.

 

On vaikeaa olla tulematta johtopäätökseen, että feminismi on vaihtoehtoinen nimitys kommunismille. Kommunismi on suunniteltu keskittämään valta keskuspankkiirien sätkynukeille, käyttämällä hyväksi hajoita ja hallitse -periaatetta. Koska rotu- tai luokkasota eivät ottaneet tuulta siipien alle, kommunistit päättivät keskittyä sukupuolten välisen konfliktin lietsomiseen. Heidän tarkoituksenaan on lietsoa tyytymättömyyttä kohderyhmässä, jokaisen vastakkainasettelun tapauksessa. Perinteinen naisen rooli nähdään naisten sortona.

Kommunistit pyrkivät kaivamaan maata eurooppalais-kristillisen enemmistökulttuurin alta edistämällä homojen, värillisten ja muiden vähemmistöjen asiaa ajavien liikkeiden toimintaa. Yhdysvaltain kommunistisen puolueen alkuperäinen kolmikko, ”rotu, sukupuoli ja luokka”, elää edelleen, vaikka luokkataistelusta ei tullutkaan myyntimenestystä.

Käsite ”poliittinen korrektius” on lähtöisin Venäjän Kommunistisen Puolueen piiristä 1920-luvulta. Sen käyttö nyky-Amerikassa osoittaa, kuinka yhteiskuntamme on mullistunut. Feministisen liikkeen aktivistit ovat suurelta osin kommunisteja. Kommunistien tavoitteena on tuhota Länsimainen sivilisaatio ja perustaa ”Maailmanhallitukseksi” kutsuttu diktatuuri, jota johtavat keskuspankkiirien hännystelijät.

Rappio on tullut esille humanististen tieteiden opetuksen, tutkimuksen laadun ja sananvapauden alenemisessa yliopistoissamme. Sama virus on levinnyt hallintoon, liike-elämään, mediaan ja asevoimiin. Tämä on voinut tapahtua vain sen vuoksi, koska rahoituseliitti on tukenut kommunismia.

Kommunistisessa järjestelmässä valtio on täydellisessä monopoliasemassa. Se hallitsee kaikkea, ei vain vaurautta, vaan myös valtaa ja ajatuksia. Valtio on väline pääoman monopolin luomiseksi (Rothschild, Rockefeller). Kaikki presidentistä lähtien työskentelevät heidän lukuunsa.

 

Esimerkkitapaus

Poliittinen korrektius on tehnyt kulttuurielämästämme tasapaksua ja tiukkojen sääntöjen alaista. Vuonna 2002, konservatiivinen koulukuraattori Betty Granger, viittasi ”Aasialaisinvaasion” johtavan asuntojen hintojen nousuun Vancouverissa. Grangerin ulostuloa arvosteltiin ankarasti paikallislehdissä. Hänelle lähetettiin vihapostia ja hänen pihalleen heitettiin jätteitä.

Tapahtuneesta seuranneen puhuttelun yhteydessä koulun lautakunnan puheenjohtaja myönsi, ettei Granger ole rasisti, ja että hänen sukuunsa on avioitunut aasialaisia. Tästä huolimatta Grangerin mielipide sensuroitiin, sillä ”vaikutelma on tärkeämpi kuin todellisuus”. Tämän kaltainen totuudesta poikkeaminen on kommunismin kulmakivi.

Tapaamisen ilmapiiri oli kireä. Yleensä seesteisesti käyttäytyvät, ”suvaitsevaisuudestaan” tunnetut kanadalaiset käyttäytyivät kuin villikoirat, jotka kohtaavat satimeen jääneen jäniksen. Betty Granger katui ja äänesti hänen oman mielipiteensä sensuroinnin puolesta.

Ilmiannot ja syyllisyyden tunnustukset olivat arkipäivää Venäjällä Stalinin aikakaudella tai Kiinassa Maon aikana. Nyt ne ovat yleistyneet Yhdysvalloissa. Kyseessä on eräänlaiset näytösoikeudenkäynnit, joiden tarkoituksena on pelotella ihmisen mukautumaan vallitsevaan mielipiteeseen. Meillä on ”suvaitsevaisuusvirkamiehiä” ja ”ihmisoikeuskomissioita” sekä ”sensitiivisyyskoulutusta” ylläpitämässä feminististä salatiedettä. He puhuvat ”syrjinnästä”, mutta samaan aikaan itse syrjivät kristittyjä, valkoisia heteromiehiä ja perinteisesti käyttäytyviä naisia. He käyttävät ”seksuaalisen ahdistelun” mörköä rajoittamaan miesten ja naisten välistä kanssakäymistä ja leimaamaan vastustajansa.

 

Johtopäätös

Vuonna 1980, kolmen naisen ryhmä tuotti Leningradissa [Pietari. Suom. huom.] kymmenen konekirjoitettua kopiota feministilehdestä nimeltä Almanac. KGB lakkautti lehden ja karkotti naiset Länsi-Saksaan. Neuvostoliitossa feminismi on ollut suurelta osin vientituote. Professori Weigandin mukaan hänen kirjoittamansa ”kirja tarjoaa näyttöä uskomuksen tueksi, jonka mukaan ainakin osa kommunisteista piti sukupuoliroolien muutosta [Amerikassa] keskeisenä osana suuremmassa kapitalismin vastaisessa taistelussa.”

Voimme tehdä johtopäätöksen siitä, että feministien pyrkimys ”tasa-arvoon” on vain peiteltyä kommunismia. Kommunistien toimintatapoihin on aina kuulunut harhauttaminen, soluttautuminen ja kumouksellisuus, käyttäen yhteiskunnallisia kysymyksiä keppihevosena. Kommunismi voi esiintyä missä muodossa tahansa, mikä vain voimaannuttaa keskuspankkiirien lakeijoita. Tavoitteena on tuhota Länsimainen sivilisaatio ja luoda Uusi maailmanjärjestys, jota keskittynyt pääoma hallitsee. Suurin osa tavoitteista on jo saavutettu.

Kate Weigandin Red Feminism osoittaa, kuinka elämme käytännössä kommunistisessa yhteiskunnassa, joka on kehittynyt vapaamuurarijohtoisen keskuspankkiirien harhautuksen tuloksena.

 

Alkuperäinen artikkeli

Lue myös:
Feminismi merkitsee kansan kuolemaa
Feminismi ärsyttää Ranskassa
Emma Goldman – anarkofeminismin perustaja