Goldman Sachsin karmaiseva historia, osa 2: Internet-kupla

Juutalaisten Lloyd Blankfeinin ja Gary Cohnin johtama Goldman Sachs –pankki on yksityinen yritys, josta on tullut maailman vahvimpia poliittisia voimia. Julkaisemme Matt Taibbin ”The Great American Bubble Machine” –artikkelin suomeksi kuudessa osassa – talouskupla kerrallaan. Lue myös osa 1!

Kupla 2: Teknologiaosakkeet

Goldman selvisi suuresta lamasta ja jatkoi kasvuaan seuraavat 65 vuotta. Sen sijaan lukemattomat Goldmanin huijaamat sijoittajat syöksyivät perikatoon. Pankista tuli Amerikan tärkein jättiyritysten välinen yhteysmies. Sidney Weinberg –niminen juutalainen nousi Goldmanin hierarkiassa talonmiehen apulaisesta talon toimitusjohtajaksi.

Uuden juutalaisen pomon johdolla pankki lanseerasi listautumisantikäytännön, joka on nykyään yksi rahakkaimmista ja tärkeimmistä keinoista, joilla yritykset tahkovat voittoa. 1970- ja 1980-luvuilla Goldman ei vielä ollut tuntemamme poliittinen helvetinkone, mutta siitä oli jo tullut Wall Streetitin vetovoimaisin yritys nuorten liikemiesten keskuudessa.

Kummallista kyllä, tuolloin Goldmanin maine oli vielä jokseenkin hyvä. Yrityksellä nähtiin olevan jonkinlainen käsitys bisnesetiikasta ja sen uskottiin suosivan pitkäjänteistä sijoitustoimintaa salamannopean keinottelun sijaan. ”Hiljaa hyvä tulee” oli henkilöstön mantra.

Eräs pitkäaikainen Goldman-pankkiiri muistaa kuinka hänen esimiehensä kieltäytyivät erittäin rahakkaasta sopimuksesta siksi, että pitkällä aikavälillä sen epäiltiin tuottavan tappiota. ”Saatoimme palauttaa rahat asiakkaillemme, jotka olivat tehneet huonot kaupat kanssamme,” pankkiiri muistelee. ”Kaikki mitä teimme oli laillista […] emme halunneet käyttää asiakkaitamme hyväksi, sillä se olisi pilannut maineemme markkinoilla.”

 

Ahneudesta uusi strategia

Jotain kuitenkin tapahtui. On vaikea sanoa, mikä tarkalleen ottaen muuttui. 1990-luvun alulla Goldmanin johdossa työskennellyt juutalainen Robert Rubin siirtyi Bill Clintonin vanavedessä Valkoiseen taloon. Juutalainen nimettiin kansallisen talousneuvoston johtoon ja lopulta valtiovarainministeriksi.

Amerikan valtamedia rakasti Clintonin ja Rubinin dramaattista tarinaa: kaksi 60-luvun liberaalia juppia oli noussut konservatiivisena pidetyn poliittisen koneiston johtoon. Rubin oli lehdistön lemmikki. Otsikoiden mukaan juutalaispankkiiri oli maailmanhistorian älykkäin mies, jonka rinnalla Newton, Mozart ja Kantkin olisivat punastuneet.

Rubin oli tyypillinen Goldman-pankkiiri. Kätilö todennäköisesti saattoi hänet maailmaan 4 000 dollarin puku päällä. Hänen kasvonsa ovat jämähtäneet lähes elottomaan, pistävää ylimielisyyttä viestivään ilmeeseen. Pankkiirin olemus on tunnekuollut ja muistuttaa juutalaisen Leonard Nimoyn esittämää Star Trekistä tuttua Spockia. Todennäköisesti ainut Rubinin kokema inhimillinen tunne on pelko, jota hän voisi potea, mikäli hänet pakotettaisiin lentokoneessa siirtymään turistiluokkaan.

Amerikassa alkoi vallita konsensus, että talouskysymyksissä Rubin oli aina oikeassa. Kaikki kiteytyi 1999, kun Time-lehti julkaisi kansikuvajutun Rubinista, juutalaisesta Fed-johtaja Alan Greenspanista sekä juutalaisesta valtiovarainministeri Larry Summersista. Otsikossa luki: ”Maailman pelastamisen komitea”.

Rubinilla ei kuitenkaan ollut mielessään maailman hyvinvointi vaan amerikkalaiset rahoitusmarkkinat, jotka hän tahtoi vapauttaa lainsäädännön kahleista. Rubinin valtiovarainministeriöaikana Clinton ja Valkoinen talo tekivät monia uudistuksia, joilla oli tappavia vaikutuksia koko kansainväliseen talouteen.

Rubin itsekään ei kyennyt hallitsemaan entistä firmaansa, joka ryntäsi päätäpahkaa lyhytkestoisten sijoitusten rahakkaaseen mutta sitäkin vaarallisempaan ihmemaahan.

 

Resepti Internet-kuplan synnylle

Jopa taloudelliset ummikot kykenevät ymmärtämään Internet-sukupolven perustavanlaatuisen huijauksen. Pilveä polttavien pässien kotisohvillaan kyhäämistä nollafirmoista tuli listautumisantikäytännön ja valtamedian hypen vuoksi ”vakavasti otettavia” yhtiöitä, jotka kaupattiin eteenpäin kymmenillämiljoonilla dollareilla.

Goldmanin tehtävä oli myydä konkurssikypsät firmat mahdollisimman kovaan hintaan juuri ennen kuin ne tuhoutuivat omaan mahdottomuuteensa. Pankkiirien täytyi toimia ennen kuin kansa huomasi, ettei keisarilla ollut vaatteita.

On helppoa olla jälkiviisas. Tuohon aikaan sijoittajat eivät kuitenkaan tienneet, että pankkiirit olivat päättäneet muuttaa yhteisiä pelisääntöjä. Pankkiirit koulutettiin naamioimaan kaupat näyttämään paljon paremmilta kuin ne todellisuudessa olivat. Huijausta varten rakennettiin kahden kerroksen sijoitusjärjestelmä. Ensimmäinen kerros varattiin sijoittajille, jotka tiesivät kohteiden todellisen arvon. Toisessa kerroksessa olivat sen sijaan maallikot, joille pankkiirit valehtelivat yltäkylläisistä tulevaisuudennäkymistä.

Goldman tunnetaan nykyään siitä, että se pyrkii etsimään porsaanreiät uusista laeista ja rikastumaan niiden avulla. Internet-buumin aikana pankin tavaramerkki oli kuitenkin se, että se hylkäsi kokonaan laadunvalvonnan – Goldman erikoistui myymään roskaa kalliiseen hintaan.

”Lamasta lähtien Wall Streetillä olivat vallinneet selkeät pelisäännöt siitä, millaisia yhtiöitä voitiin viedä pörssiin,” eräs ansioitunut hedgerahaston johtaja kertoi. ”Yrityksen täytyi olla vähintään viiden vuoden ikäinen ja sen oli täytynyt tehdä voittoa vähintään kolmena peräkkäisenä vuotena. Yhtäkkiä Wall Street päättikin huuhtoa herrasmiessäännöt vessanpöntöstä alas.” Goldman sinetöi petoksen pumppaamalla roskaosakkeiden hinnat täyteen ilmaa. Hedgerahaston johtajan mukaan ”Goldman väitti, että Hevonpaska.comin osakkeet olivat vähintään 100 dollarin arvoisia per kappale!”

 

Vain sisäpiiri tiesi, että säännöt olivat muuttuneet

Kukaan ei ollut kertonut sijoittajille, että herrasmiessäännöistä oltiin luovuttu. ”Kaikki sisäpiirissä sen sijaan tiesivät tästä,” rahaston johtaja totesi haastattelussa. ”Esimerkiksi Rubin tunsi uudet säännöt hiton hyvin!” Juutalainen valtiovarainministeri ei kuitenkaan vaivautunut kertomaan asiasta kansalaisille.

Floridan yliopiston kauppatieteiden professori Jay Ritter on erikoistunut listautumisantiin. Ritterin mukaan Goldman tiesi vallan hyvin, että merkittävä osa pankin markkinoimista listautumisanneista ei tulisi koskaan tuottamaan puupenniäkään. ”1980-luvun alussa vaaditiin, että yrityksillä täytyi olla vähintään kolme menestyksekästä vuotta takanaan. Sitten vaadittiin enää yhtä vuotta. Ja lopulta vain kolmea kuukautta. Internet-kuplan aikana ei vaadittu enää edes potentiaalista tuottavuutta!”

Goldman on kiistänyt muuttaneensa toimintaperiaatteitaan Internet-kuplan aikana, mutta pankin omat tilastot paljastavat väitteen valheeksi. Kuten 1920-luvulla sijoitustrustien kanssa, Goldman aloitti myös Internet-kuplan kanssa verkkaisasti. Loppua kohden vauhti kuitenkin kiihtyi päätähuimaavaksi.

 

Tappiollisia yhtiöitä pörssiin

1996 pankki vei melko tuntemattoman ja heikosti rahoitetun Yahoo!-yhtiön pörssiin. Internet-huuma oli jo ehtinyt alkaa, ja Yahoon! myötä Goldmanista tuli kuplan listautumisantikuningas. 1997 pankki vei 24 yritystä pörssiin, joista kolmasosa teki jo tappiota listautumisen aikana. 1999 kupla oli pullistunut äärimmilleen, ja Goldman toi 47 uutta yritystä osakemarkkinoille. Joukkoon kuuluivat myös kuolleina syntyneet Webvan ja eToys, joita voitiin monessa mielessä verrata 1920-luvun Blue Ridgeen ja Shenandoahiin.

Seuraavan vuoden ensimmäisen neljän kuukauden aikana pankki antoi merkintätakauksen 18 yhtiölle, joista 14 teki jo tappiota. Kuplan puhjetessa Goldman oli Internet-osakemarkkinoiden merkittävin merkintätakausten myöntäjä.

Goldman oli sijoittajien kannalta paljon arvaamattomampi kuin yksikään kilpailevista pankeista. 1999 keskimääräisen Goldman-yhtiön listautumisannin arvo kohosi 281 prosenttia alkuperäistä tarjousta korkeammalle. Wall Streetin keskimääräinen lukema oli sen sijaan vain 181 prosenttia.

 

Tikapuilla taivaaseen

Kuinka Goldman ylsi niin hurjiin tuloksiin? Yksi syy tälle oli tikapuutekniikka (laddering). Hienolta kuulostava termi tarkoittaa käyttännössä sitä, että pankki manipuloi uuden osakeannin hintoja. Pyrin selittämään tekniikan mahdollisimman yksinkertaisesti.

Oletetaan, että Hevonpaska.comin johtaja astelee Goldman Sachsin konttoriin ja kertoo haluavansa listata yrityksensä pörssiin. Goldman Sachs hyväksyy tarjouksen perinteisin ehdoin: pankki hinnoittelee osakkeet ja päättää niiden määrästä. Goldman esittelee Hevonpaska.comin johtajan sijoittajille ja auttaa verkostoitumisessa. Vastineeksi tästä pankki vaatii palkkion, joka on yleensä noin 6–7 prosenttia osakeannin tuotoista.

Seuraavaksi Goldman ottaa sisäpiiriläisiinsä yhteyttä ja lupaa, että nämä voivat ostaa suuria tukkuja Hevonpaska.com-osakkeita edulliseen hintaan. Oletetaan, että osakkeet maksavat noin 15 dollaria kappaleelta. Vastineeksi Goldman edellyttää, että sisäpiiriläiset sitoutuvat ostamaan osakkeita myöhemmin myös julkisilta markkinoilta. Sisäpiiriläiset saavat näin salattua tietoa listautumisannin tulevaisuudesta.

Tämä erottaa sisäpiirin hyväuskoisista sunnuntaisijoittajista, jotka saavat tietoa vain sijoitusmuistioiden kautta. Goldman saattoi olla varma, että sisäpiiriläiset, jotka ostivat x määrän osakkeita 15 dollarin kappalehintaan, tulisivat ostamaan osakkeita y määrän lisää myös 20 tai 25 dollarin kappalehintaan. Näin pankki varmisti, että Hevonpaska.comin osakkeiden arvo tulisi kasvamaan 25 dollariin ja ylikin.

Goldman siis paisutti keinotekoisesti uuden yrityksen arvon, mistä oli tietysti korvaamatonta hyötyä pankille; 6 % palkkio 500 miljoonan dollarin yrityksen tuotosta on merkittävä määrä rahaa.

 

”Goldman oli suurin syyllinen”

Osakkeenomistajat haastoivat Goldmanin useaan otteeseen oikeuteen tikapuutekniikan vuoksi. Muun muassa Webvan- ja NetZero-yrityksiin sijoittaneet olivat raivoissaan.

Pankin härski tapa tehdä bisnestä kiinnitti muun muassa Cramer & Co. –yhtymäjohtaja Nicholas Maierin huomion. Cramer & Co. oli hedgerahasto, jonka korkein pomo oli sikamainen Jim Cramer, joka tunnetaan nykyään paremmin kuvottavana tv-kasvona. Cramer on juutalainen ja hänellä on Goldman-tausta. Maier kertoi Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoita valvovalle SEC-elimelle, että työskennellessään Cramerille 1996–1998 hänet pakotettiin usein osallistumaan tikapuupetoksiin, kun yhtiö teki listautumisantisopimuksia Goldmanin kanssa.

”Oma kokemukseni on, että Goldman oli suurin syyllinen,” Maier totesi. ”He pumppasivat kuplaan ilmaa hävyttömään tahtiin. Markkinat romahtivat juuri Goldmanin kaltaisten pelureiden vuoksi. Osakkeiden arvo rakennettiin rikolliselle perustalle. Goldman selvisi romahduksesta, ja tavallinen kansa joutui maksamaan pankin talousrikosten aiheuttaman laskun.”

2005 Goldman myöntyi maksamaan 40 miljoonan dollarin korvaukset tikapuupetoksistaan, mikä on tietysti vain murto-osan murto-osa pankin rikollisesti saamista voitoista. (Goldman on kieltäytynyt myöntämästä syyllistyneensä rikoksiin eikä pankki suostunut antamaan haastattelua tätä artikkelia varten.)

 

Spinning-lahjontaa

Internet-buumin aikana Goldman syyllistyi myös lahjontaan, jota kutsutaan spinning-menetelmäksi. Spinning-menettelyssä sijoituspankki tarjoaa pörssiin tuoreeltaan listautuneiden yritysten johtajille osakkeita erityisen edulliseen hintaan. Vastineeksi pankki vaatii merkintäsitoumusta.

Tämän jälkeen spinningiin syyllistyvä pankki alihinnoittelee yrityksen listautumisannin. Näin pankki varmistaa, että sisäpiiriläisille etukäteen jaettujen osakkeiden arvo kasvaa mahdollisimman ärhäkästi. Spinningillä siis taataan pienen piirin mahdollisimman suuret voitot listautumispäivänä.

Hevonpaska.com ei siis alakaan myydä listautuessaan kaikille osakkeitaan 20 dollarilla. Sen sijaan pankki ottaa yhteyttä Hevonpaska.comin toimitusjohtajaan ja tarjoaa tarjoaa tälle miljoona kappaletta tämän oman yhtiön osakkeita 18 dollarin kappalehintaan. Vastineeksi pankki turvaa tulevaisuuden kaupat. Spinning-menettelyn myötä Hevonpaska.comin uudet osakkeenomistajat ryöstetään, sillä sijoittajien rahat eivät päädykään yrityksen tilinpäätökseen vaan toimitusjohtajan henkilökohtaiselle pankkitilille.

Eräässä tapauksessa Goldmanin kerrotaan tarjonnen miljoonien dollareiden erikoistarjousta eBayn juutalaiselle toimitusjohtaja Meg Whitmanille. Whitman palkattiin myöhemmin pankin hallitukseen. Vaihtokaupassa Goldman varmisti asemansa verkkopankkialalla.

United States House Committee on Financial Services on Yhdysvaltojen edustajainhuoneen valiokunta, joka valvoo finanssipalvelualaa. 2002 valiokunta totesi, että Goldman oli tarjonnut osakkeita erikoishintaan 21 yhtiön johtajalle. Kyseessä olivat yhtiöt, joiden listautumisannin pääjärjestäjänä Goldman oli toiminut. Yksi lahjuksia vastaanottaneista oli Yahoo!-yhtiön perustaja Jerry Yang. Yangin seurassa olivat myös kovaotteiset talousrikolliset, Tycon Dennis Kozlowski ja Enronin Ken Ley.

 

Sisäpiirikaupat tärkeä osa yrityksen strategiaa

Goldman kimpaantui valiokunnan raportista ja haukkui sen ”törkeäksi vääristelyksi”. Vain hieman julkilausuman jälkeen pankki maksoi kuitenkin 110 miljoonan dollarin sovittelurahat pysäyttääkseen New Yorkin viranomaisten käynnistämät spinningiä ja muita manipulaatiotapauksia koskeneet tutkimukset.

”Listautumisantiin liittyneet sisäpiirikaupat eivät suinkaan olleet nappikauppaa,” osavaltion ylin syyttäjä Eliot Spitzer totesi. ”Spinning oli tärkeä osa jatkuvaa talousrikollisuuden kaavaa, jonka tavoitteena oli laajentaa sijoituspankin toimintaa.”

Goldman teki kaikkensa varmistaakseen, että Internet-villityksestä tulisi yksi maailmanhistorian vaarallisimmista talouskuplista: pelkästään NASDAQ-pörssistä katosi hetkessä viiden biljoonan dollarin edestä varallisuutta, kun korttitalo viimein romahti. Todellinen ongelma ei kuitenkaan ollut osakkeenomistajien menettämät dollarit, vaan se, että sijoituspankkiireille romahdus oli varsinainen rahasampo. Pankkiirit saivat tukevat bonukset palkkioksi siitä, että he olivat peukaloineet markkinoita tuhoisin seurauksin.

 

Kuplan puhkeaminen ei hidastanut Goldmania

Olisi voinut kuvitella, että pankkiirit olisivat oppineet jotain Internet-kuplasta ja sen synnyttämästä kärsimyksestä. Vielä mitä! Internet-kupla opetti heille, että finanssikapitalismin ja pörssien hallitsemassa yhteiskunnassa kupliin on lapsellisen helppoa pumpata ilmaa nopeiden voittojen varmistamiseksi. Pankkiirien bonukset osoittautuivat sitä muhkeammiksi, mitä järjettömämmät mittasuhteet julkinen sijoituskiima sai.

Internet-kuplan suurimmat voittajat työskentelivät Goldmanilla. 1999–2002 pankki maksoi yhteensä 28,5 miljardia dollaria erilaisia kompensaatio- ja etuusmaksuja henkilökunnalleen – eli keskimäärin 350 000 dollaria vuosittain jokaiselle työntekijälleen. Tämä on tärkeä pitää mielessä, sillä Internet-kuplan merkittävin perintö on se, että nykyään tärkein taloutta ohjaava voima on jättikokoisten palkkojen ja bonusten tavoittelu. Mehevimmät palkkiot saadaan luomalla kuplia. Goldmanin motto ei enää ole ”hiljaa hyvä tulee”. Nyt se on ”nopeat syövät hitaat”.

Markkinat eivät ole enää alusta, jolle rakennetaan järkevää ja pitkäkestoista reaalitaloutta. Markkinoista on tullut rahan valtameri, josta pankkiirit tahtovat pyydystää mahdollisimman lihavia osinkosummia ja bonuksia mahdollisimman nopeasti.

Pankkiireille on täysin yhdentekevää, tietääkö yleisö ”tikapuista” ja ”spinningistä”. Vaikka kankea ja hampaaton SEC-elin onnistuisikin kirjoittamaan 110 miljoonan dollarin sakkolapun sijoituspankille, on toimitusjohtajan likaisella rahalla ostama luksusjahti joka tapauksessa jo vuosia vanha. Ehkä pomo on jo jättänyt Goldmanin taakseen ja siirtynyt Yhdysvaltojen valtiovarainministeriksi tai Jon Corzinen tavoin New Jerseyn kuvernööriksi.

On suoranainen vitsi määrätä 110 miljoonan sakot vuosien viiveellä pankille, joka maksaa vuosittain 7 miljardia dollaria palkkaa työntekijöilleen. Kun Internet-kupla puhkesi, Goldmanilla ei suinkaan ollut syytä arvioida rahanahnetta strategiaansa uudelleen. Sen sijaan pankki alkoi etsiä uutta kuplaa, johon tarttua. Uusi kohde olikin lähempänä kuin olisi luullutkaan, kiitos juutalaisen Rubinin.

 

Julkaistu alunperin englanniksi heinäkuussa 2009 Rolling Stone –lehdessä.